Tekeväisen ihmisen identiteetti

Voi huisketta. Meillä on täällä takana mukava ja touhuisa syysloma. Minun oli tarkoitus päivittää blogia viime sunnuntaina, mutta enhän minä ehtinytkään. Arki pyörähti käyntiin vauhdilla, mutta lomaviikko seilaa vielä eläväisesti mielessä: syysloma sisälsi sopivassa suhteessa kulttuurimenoja, ystävien näkemistä, kotitouhuja, retkeilyä, hyvää ruokaa ja Blawhin hommia.

Yhtenä lomapäivänä tein pakastimeen satsin karjalanpiirakoita ja siinä piirakoita rypyttäessäni mietin tekemisestä ja aikaansaamisesta syntyvää iloa. Että kuinka hyvä mieli tuleekaan, kun saa jotain konkreettista väsättyä - vaikkapa sitten pari pellillistä karjalanpiirakoita. Totesin itsekseni, että minulla taitaa olla tekeväisen ihmisen identiteetti. Siihen liittyen muutama hajanainen ajatus nyt.

Elämä tuntuu omaan makuuni ihanalta etenkin silloin, kun on jotakin meneillään: pieniä projekteja, keskeneräisiä suunnitelmia tai vaikkapa unelmia joihin tähdätä. Kun arkea rytmittävät mukavat puuhat ja elämä värittyy asioista, jotka tuovat iloa ja onnistumisen tunteita, ihmiselo tuntuu mielekkäältä. Tekemisen kautta syntyy tunne, että ollaan osa jotain suurempaa – että asioita tapahtuu ja että niillä on merkitystä. Vaikka vain pienessä mittakaavassa.

Tekeväisen ihmisen identiteetti ei tarkoita suorituskeskeisyyttä tai tarvetta todistaa muille omaa osaamistaan. Kyse on siitä, että tekeminen ja luominen ovat luonnollinen osa elämää. Monet projektit – olivat ne sitten suuria tai pieniä – tuntuvat tärkeiltä jo itsessään. Eivät siksi, että niillä tavoiteltaisiin jotain ulkopuolista hyväksyntää. Kun jokin idea on päässä ja sitä alkaa toteuttaa, jo matka itsessään hykerryttää. Vaikka lopputulokseen pääseminen tuottaa useimmiten suurta iloa ja myhäilyä, päämäärä ei ole aina tärkeintä. Tärkeintä on se prosessi - tunne siitä, että on liikkeessä ja että saa asioita aikaiseksi.

Olen toki huomannut, että tekeminen ja aikaansaaminen eivät ole kaikille yhtä lailla nautinnollisia asioita. Joillekin elämä näyttäytyy leppoisena olemisena, vailla sen suurempaa tarvetta tehdä tai suunnitella. Tämä on täysin ymmärrettävää, ja jokaisella on oma tapansa löytää tasapaino ja mielekkäät elämänsisältönsä. Itse saan kuitenkin energiaa siitä, että elämässä on sopivasti toimintaa. Kun on käsillä projekteja, joita saa edistää omassa tahdissaan, tulee kuin huomaamatta (ja väistämättäkin) tunne, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Silloin ei kaipaa muualle.

Joillekin tekevän ihmisen elämä näyttäytyy suorituksena, jonkinlaisena kiireisenä pakona tai pyrkimyksenä näyttää paremmalta kuin todellisuudessa on. Tällaiset näkemykset herättävät tekeväisessä ihmisessä ihmetystä, mutta samalla ne tarjoavat tilaisuuden miettiä lähtökohtia ajatusten taustalla. Jokainen meistä rakentaa elämäänsä omista peruspilareistaan käsin, ja se, mikä yhdelle on suorittamista, on toiselle puhdasta nautintoa. Tämä erilainen tapa kokea asioita juontaa varmasti jollain tavalla geeniperimästä, mutta myös historiasta. Jos ei ole saanut mallia tekeväiseen elämään eikä todellisia kokemuksia omien edesottamusten luomista onnistumisista, on tottakai hankalaa nähdä tekeminen muuna kuin suorittamisena. 

Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, miten ulkopuoliset näkevät tekemisen, vaan siitä, miltä oma elämä tuntuu. Onko tekeminen tapa toteuttaa itseään, löytää merkitystä ja kokea onnistumisen hetkiä? Vai onko se jotain, mitä tehdään vain siksi, että pitäisi? Tekeväisen ihmisen identiteetti syntyy siitä, että tekeminen on osa arkea ilman pakkoa – vapaudesta käsin. Tällöin tekemisen ilo vuorottelee luontevasti leppoisten, pelkkää olemista sisältävien hetkien kanssa.

Pohjimmiltaan ei tärkeintä ole se, miten paljon saa aikaan, vaan se, mitä elämästä jää mieleen. Ovatko muistot täynnä tyhjiä hetkiä vai pieniä puuhia. Sellaisia, jotka kertoivat siitä, että elämässä oli merkitystä ja sisältöä – ei niinkään tuloksissa, vaan itse tekemisessä. Tekemisessä, jota sai parhaimmassa tapauksessa toteuttaa itselle rakkaiden ihmisten seurassa. ♥

Ja niin tuli syksy, jona rikoin kaavan

Tai oikeastaan kaksikin. Mutta kyse ei kuitenkaan ole mistään kovin dramaattisesta, vaikka otsikko voisi jotain suurempaa lupaillakin.

Olen nähkääs tehnyt talvi-istutusten kanssa nyt melkoisen radikaalin peliliikkeen: tänä vuonna en lähtenyt lapion kanssa mäntymetsälle ollenkaan, vaan oikaisin ja hankin terassiruukkuihin tuijat. Lähes kymmenen vuotta kestänyt kaava rikkoutui, eikä meillä ole nyt terdeillä yhden yhtä talvimäntyä. Kääk! Perinteitä vaativana ihmisenä tämä hieman kirpaisee, mutta tänä vuonna olen opetellut menemään välillä sieltä, missä aita on matalemmalla. Ja sieltä, missä ei tarvitse haahuilla lapion kanssa puumetsällä.

Sen verran istutuksissa kuitenkin on oman metsän antimia, että muhevoitin tuijien alaosaa katajanoksilla. Niillä, jotka mies vahingossa(?) kaatoi rantaa raivatessaan. Kysymysmerkki siksi, koska en ole oikein varma, oliko kyseessä aito vahinko - olemmehan joka vuosi käyneet yhdessä raivattavat alueet läpi ja joka kerta olen esitellyt hänelle samat havut, jotka haluan säästettävän. Mutta huiskis vaan, tänä vuonna yksi vaalimani katajapuska koki karun kohtalon. No, se saa nyt edes arvoisensa lopun istutusten viimeistelijänä.

Toinen rikkomani kaava koskee kausivaloja, jotka on kieputettu tuijien ympärille. En ole nimittäin koskaan laitellut valosarjoja ennen lokakuuta, mutta tällä kertaa näpertelimme nämä Romeon kanssa paikoilleen jo syyskuun loppupuolella. Hän on ollut valoista lumoutunut ja niitä ihastellaan niin ulkoillessa kuin sisältä ikkunan takaa katsellen.

Mitä tulee valojen kellertävään sävyyn, en ole siihen ollenkaan tyytyväinen. Olen kuitenkin lopettanut täydellisten jouluvalojen metsästyksen, sillä sellaisia ei yksinkertaisesti ole tai ne ovat turhan vaivalloisen etsinnän takana. Viime vuonna hankkimani valopuut (jotka odottelevat vielä varastossa) kellertävät myös, joten menkööt nämä tuijat samassa völjyssä - ovatpahan edes mätsi keskenään.

Tuijista kirjoitan muuten monikossa siksi, että tällä kuvissa näkyvällä etupihan installaatiolla on identtiset sisarukset takaterassilla sekä mökin terassilla.

Meillä on ollut täällä mukava viikonloppu, kun miehen sukua oli eilen meillä kahvittelemassa. Sain myös tehtyä pitkästä aikaa kunnon siivouksen, ruokottua pihalta kuolleet kesäkukat ja laitettua Armaksen haudalle valkoisen kanervan talveksi. Terassikalusteet siirsimme jo aiemmin viikolla varastoon. Tänään pitäisi vielä ajaa ruoho viimeisen kerran, sitten saa talvi tulla.