Sinne hurahti kuukausi

Tänään on tasan kuukausi siitä, kun pieni poikamme putkahti maailmaan. Ajattelen, että jo oman aivoitoimintanikin vuoksi on nyt hyvä pysähtyä kertaamaan, mitä kaikkea menneet viikot ovat pitäneet sisällään.

Ensinnäkin, ajantajuni tuntuu pysähtyneen johonkin hyvin mielenkiintoiseen tilaan: minusta tuntuu koko ajan siltä, että synnytys oli vasta eilen, eikä maailma ole kulkenut siitä eteenpäin ollenkaan. Vaikka onhan se sitä tehnyt oikeasti ja mekin olemme ehtineet puuhastelemaan jo yhtä sun toista. Jotenkin kaikki päivät kuitenkin sekoittuvat toisiinsa ja minulle epätyyppilliseen tapaan aikajanan hahmottaminen on haasteellista. Mutta oletan, että tämä kuuluu asiaan ja ehkäpä pystyn syyttämään ilmiöstä hormoneja ja unirytmin muuttumista.

Ajantajun lisäksi myös keskittymiskykyni näyttää kokeneen arvonalennuksen. Kaikki ajatustyötä vaativat asiat - etenkin kirjalliset - tuntuvat melkeinpä mahdottomilta. Tämän vuoksi on esimerkiksi ystävien viesteihin vastailu ollut työlästä, kuten myös vaikkapa lehtien tai kirjojen lukeminen. Jännä nähdä, saanko kirjoitettua tämän postauksen loppuun asti! :')

Mennyt kuukausi on ollut hyvin sosiaalinen. Olemme saaneet keitellä rotinakahveja useamman kerran, kun läheiset ovat käyneet katsomassa pikkujäbää. Itselleni tämä ei ole ollut yhtään kuormittavaa, vaan vierailut ovat olleet mukavaa vaihtelua viikkoihin. Myös me olemme liikahtaneet kahvittelemaan muualle: muutamaan otteeseen mummolaan sekä vauvan serkkupojan synttäreille. Kaupungissakin olemme ajelleet jo kahdesti, koska valitsimme neuvolaksi Iisalmen toimipisteen.

Kevään etenemisen seuraaminen on ollut ihanaa. Ensimmäiset kotiviikot olivat hyvin lämpimiä ja aurinkoisia, mikä buustasi vauva-arjen aloittamista ilahduttavasti. Viimeisimmät viikot on seurattu lumien sulamista sekä järven avautumista; tällä viikolla jäät ovatkin lähteneet meidän rantamme kohdalta ja olemme päässeet ihailemaan kimaltelevaa vettä ja auringonlaskujen heijastuksia.

Liikunnan puolesta olen suoriutunut jo normilenkkien makuun, sillä olen pystynyt kurvailemaan vaunujen kanssa meidän peruspitkän lenkkimme, tavallisella matkanopeudella. Ihan täydelliseen suoritukseen en kuitenkaan pysty koirien osalta, sillä minulla on voimassa talutuskielto. Sektion jälkeen keskivartaloon ei saisi vielä kohdistua rasitusta saati nopeita vetoja, joten etenkin Uljaksen taluttaminen on ehdoton nou nou. Niinä päivinä, kun mies ei ole päässyt reippailuille mukaan, ovat vanhempani auttaneet lenkkirutiinin kanssa.

Vauvan hoitaminen on tuntunut kovin luonnolliselta ja mutkattomalta. Mikä ihmeellisintä, en ole osannut stressata sen suhteen oikein mistään. Siis minä, joka en ollut tätä ennen vaihtanut yhden yhtä vaippaa tai suostunut pitelemään alle neljän kuukauden ikäisiä vauvoja sylissäni kuin spesiaalitapauksissa! Osasin kyllä etukäteen veikata, että oman lapsen kanssa nämäkin asiat saavat erilaisen tulokulman ja niin kävikin. Oman osuutensa asiaan tekee toki itse pikkumies, joka on omasta mielestäni ollut aika helppo hoidettava. Ehkä tämän vuoksi olen välttynyt myös baby bluesilta, jota ennakolta hieman jännitin. Krediittiä tämän osalta on kuitenkin annettava myös vanhemmilleni ja etenkin omalle äidilleni: arkinen ja välitön apu kaikissa tarvittavissa tilanteissa on ollut kullanarvoista. Ilman sitä voisivat ensimmäisen vauvakuukauden fiilikset olla hyvinkin erilaiset. Samassa hengenvedossa on todettava, että myös mies on ottanut ihailtavasti koppia vauvanhoidosta ja selviytyy siitä vähintään yhtä hyvin kuin minä. On helpottavaa, kun ei tarvitse olla yksin vastuussa kaikesta ja joka tilanteesta.

Hieman yllättäenkin vauvan syntyminen eskaloi meidän autoasioitamme. Olimme nimittäin etukäteen puhuneet, että sitten myöhemmin pitää hankkia miehelle uusi ajopeli ja kierrättää hänen farmarinsa minulle vauvan ja koirien kuljetukseen. Nyt kuitenkin havaitsimme nopeasti, että minähän tarvitsen farmarimallisen auton käyttööni jo nyt, sillä ei meikäläisen pikkuisella Tiinulla roudailla koko konkkaronkkaa turvallisesti. Niinpä kävimme hakemassa Kuopiosta uuden menopelin (tuttavallisemmin Tintsen) kotiin. Tämän peliliikkeen myötä minun on lähiaikoina luovuttava uskollisesta Tiinustani ja tiedän, että se tulee tekemään tosi tiukkaa (nimimerkillä se, joka kiintyy autoihin).

No, muitakin hankintoja on laitettu toteutukseen. Seuraavaksi meille ilmestyy ilmalämpöpumppu, jota myös on harkittu pitkään. Ehkä tätäkin nopeutti vauva, jonka kanssa ei tee mieli kärvistellä tulevissa helteissä. Pumpun asennus on sovittu meillä jo ensi viikolle.

Alkuviikosta meille myös tulee rahtitoimituksena 150 metriä aitaverkkoa tolppineen. Tarkoituksena on aidata takapihaa siten, että koirat pystyvät jatkossa ulkoilemaan siellä täysin omatoimisesti, ilman ihmisen välitöntä läsnäoloa. Riittää, kun avaa takaterassin oven ja päästää karvakorvat vipeltämään pihalle omaan tahtiinsa. Takapihan aitaaminen on ollut tämän kevään ohjelmassa pitkään ja tarve aitaukselle on ollut jo ennen vauvaa. Mutta helpottaahan aitaus totta toki koirien ulkoilutusta vauva-arjenkin keskellä.

Mitä tulee koiriin, on niiden suhtautuminen vauvaan ollut ihanaa seurattavaa. Sekä Uljas että Jalo näyttävät olevan kiinnostuneita vauvasta ja käyvät joka päivä nuuskuttelemassa pikkumiestä useampaan otteeseen. Ne paimentavat hoitotilanteita ja tulevat niihin seuraksi viereen kyhjöttämään. Uljas odottaa pojasta jo leikkikaveria, sillä se on vienyt pikkujäbän eteen jo useamman kerran lelujaan viskattavaksi. Ainakin tähän saakka on vaikuttanut siltä, että koirat ovat osanneet säädellä vouhotustaan vauvan lähellä. Etenkin Jalo näyttää rauhoittuneen todella paljon ja siitä on kehittynyt varsinainen tarkkailijakoira, jolta ei jää vauvan tai minun liikkeeni huomaamatta. Totuuden nimissä en ole yhtään yllättynyt koirien suhtautumisesta, sillä collieilla on sisäsyntyinen taipumus rakastua lapsiin.

Pikkujäbän nimiäiset on meillä suunnitella touko-kesäkuun vaihteeseen. Huomaan, että sisäinen party plannerini suunnittelee juhlia jo innolla, vaikka tarkoitus on selvitä melko helpoilla valmisteluilla ja tarjoiluilla. Nimi meillä on ollut pojalle valmiina jo ennen syntymää, eikä se ole siitä muuksi muuttunut. Kotona käytämme tuota nimeä jo aktiivisesti ja juhlia odotellessa hieman jännittää, tuleeko kutsumanimi lipsautettua jo ennen varsinaista julkistusta. Kahden opettajan perheessä ei ole muuten mitenkään helppo nakki keksiä omalle lapselle nimeä, sillä sen ei haluaisi muistuttavan kenestäkään tietystä oppilaasta. Näiden työvuosien aikana on ehtinyt kohtaamaan jo hyvän määrän lapsukaisia, joten nimen haarukointi oli meillä oikeasti pitkä ja perusteellinen prosessi. Aivoriihemme tulokseen olen kyllä todella tyytyväinen, sillä nimi vaikuttaa istuvan pojallemme kuin nenä päähän.

Postauksen muut kuvat ovat ensimmäiseltä kotiviikolta, kun saimme tuon kauniin kukkakimpun vanhemmiltani. Sen jälkeen on kukkia tulvinut vierailijoiden mukana niin paljon, että välillä on pitänyt etsiä maljakoita kaappien perukoilta asti. Kukat ovat olleet kyllä ihana onnittelu- ja muistamistapa, olen ollut jokaisesta kimpusta erittäin ilahtunut ja kiitollinen.

Postauksen viimeinen kuva on otettu tänään. Halusin tottakai ikuistaa pojun yhden kuukauden merkkipäivän perinteisillä milestone-korteilla. Tein kortit itse ja jäin mietiskelemään, olisikohan tällaisille käyttäjiä, jos värkkäilisin ideasta ilmaiseksi ladattavan tiedoston? Kuvausoperaatio ei mennyt ihan putkeen, sillä otin alkuperäiset otokset järjestelmäkameralla; kameran muistikortti kuitenkin meni sököksi, kun yritin siirtää kuvia tietokoneelle. En saanut yhtäkään järkkäriotosta ulos, byääh. Onneksi otin varakappaleita puhelimella ja tämä söpö otos kyllä ajaa asiansa.

Kuukauden aikana otettuja kuvamuistoja katsellessa on ollut hämmästyttävää huomata, kuinka nopeasti vauvan ulkonäkö on muuttunut. Eihän hän näytä enää ollenkaan siltä vastasyntyneeltä, jota kolmekymmentä päivää sitten pitelimme! Jännä seurata, kuinka pikkuinen kasvaa ja kehittyy taas seuraavan kuukauden aikana.

Nyt minun on lopeteltava, sillä ilta alkaa venyä ja on jouduttava yöpuulle. Muistinkohan kirjoittaa kaiken, mitä oli tarkoitus? Jos en, niin älkää ihmetelkö, jos editoin postausta vielä lähipäivinä runsaammaksi. :') Sanoisin, että höttöaivoilleni jo tämäkin oli kyllä hyvä suoritus. Kaikkinensa täällä on mennyt siis mukavasti ja leppoisasti, kuukausi on vilistänyt ohi joutuisasti. Melkeinpä tekisi mieli sanoa, että we did it, ensimmäisestä kuukaudesta on selvitty!

Haleja!

Newborn ♥

Yllätys, meillä on vauva! Viimeiset yhdeksän kuukautta on ollut vähän hassua postailla blogiin ja tuottaa sisältöä someen, kun samalla olen salannut omasta elämästä varsin olennaisen ja suuren asian. Asian, jonka kanssa on itse kasvanut (sekä henkisesti että fyysisesti, heh) ja elänyt viime kesästä lähtien. En kuitenkaan koe, että hissukseen olemista tarvitsisi selitellä sen enempää - minulla vain yksinkertaisesti oli sellainen olo, että raskausajan halusi pitää mahdollisimman hiljaisesti omana juttuna, niin pienessä piirissä kuin suinkin. Mutta myönnän - olen kyllä tehnyt useampia postauksia sillä tavalla kieli poskella, että kaikista nokkelimmat ovat pystyneet arvaamaan niistä jotakin. ;)

Nyt ei ole kuitenkaan enää tarvetta salailla, sillä hän on täällä. Meille syntyi päälle nelikiloinen pikkujäbä kaksi viikkoa sitten pääsiäisen kynnyksellä, kiirastorstaina. Olemme ehtineet olla kotona jo hyvän tovin ja starttailla vauva-arkea kevätauringosta nautiskellen. Poju on ollut tähän saakka melko helppo tapaus, mutta koputan varalta puuta; muutoksia tähän ehtii tulemaan vielä yllin kyllin. Mielenkiinnolla kyllä odotamme, millainen lapsukainen hänestä vielä varttuukaan.

Luulen, että tulen tulevaisuudessa kyllä kirjoittelemaan raskaus- ja vauva-aiheista tarkemmin, mutta tämän postauksen teemana ovat nämä newborn-kuvat. (Tai siis osa niistä, jonkun verran jätin materiaalia ihan vain kotiarkistoon.) Otin kuvat jäbän ollessa yhdentoista päivän ikäinen, eli viime maanantaina. Kuvausassistenttina toimi äitini, joka auttoi rekvisiitan ja vauvan asettelun kanssa.

Kuvausstudion perustin keittiöömme, missä asettelin ison lakanan laskeutumaan ruokapöydän päältä alas lattialle. Sen päälle sopi karvataljoilla vuorattu kehto varsin passelisti. Kuvausaikataulumme oli aamupäivällä, joten keittiön isoista ikkunoista levisi tilaan valoa sopivan epäsuorassa kulmassa.

Pikkumies vuorotellen valvoi ja nukkui kuvausten aikana, joten sain hänestä kuvia ihanasti sekä silmät kiinni että auki. En ollut etukäteen suunnitellut ottavani newborn-kuvia ollenkaan, mutta äkkiä ajatus jalostui siihen pisteeseen, että on nämä otettava. Ja mikä ihana muisto otoksista jääkään! Pienten vauvojen ulkonäkö muuttuu vauhdilla, joten tämän ohikiitävän hetken taltioiminen muodostui lopulta kullanarvoiseksi peliliikkeeksi.

Kuvausrekvisiitan puolesta täytyy antaa erityismaininta tuolle puiselle kehdolle. Se on äitini puolelta sukumme vanha kalleus, jolla on ikää yli sata vuotta. Kehto on ollut käytössä esimerkiksi vauvamme isoukilla, joka olisi täyttänyt tänä keväänä 98 vuotta. Paitsi että esineen historia on merkityksellinen, on se superkaunista käsityötä. Nuo kulmien puuliitokset ovat upeat!

Toinen erityinen luomus on kuvissa näkyvä harmaa, merinovillainen vauvan viltti. Se on äitini virkkaama ja osoittautunut parin viikon käytöllä paitsi kauniiksi, myös erittäin käteväksi käytännössä. Viltin koko on optimaali esimerkiksi vauvan kapalointiin ja materiaalina se sopii näille kevätkeleille kuin nenä päähän. Viltti seuraakin mukana niin vauvansängyssä, automatkoilla kaukalossa kuin ulkona vaunukopassakin.

Sellaisia juttuja ja kuulumisia tänne.

Vaikka itse sanonkin, niin saatiin aika himskatin söpö lapsi. ♥

Palataan taas!

Säästövinkki: lue lehtiä ilmaiseksi!

No niin, nyt täältä on tulossa sellainen vinkki, joka varmasti jakaa porukan kahteen kastiin: osalle tämä on jo tuttu juttu, mutta lopuille mind blowing -oivallus. Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen jengiin.

Helmikuun lopussa postasin feel good -sisällöistä ja tuossa julkaisussa mainitsin, että säästömoodissa aikakauslehtiä tulee luettua harmillisen vähän. Kommenttiboksissa sain aiheeseen liittyen vinkin (kiitos siitä tuhannesti!), joka avarsi omaa maailmaani pyllähtämällä. Tiesittekö te, että paitsi että lehtiä pystyy lukemaan kirjastoissa ilmaiseksi paikan päällä, on monilla kirjastoilla myös sähköinen e-lehtipalvelu? Minä en!

Meidän kuntamme kuuluu Ylä-Savon Rutakko-kirjastoverkkoon ja oli pakko lähteä heti tutkimaan, millainen valikoima sähköisiä lehtiä sen kautta olisi tarjolla. Nettisivuilta löytyi linkki ePress-sivustolle, joka näyttää olevan käytössä monella muullakin kotimaisella kirjastolla. Ja voi pojat, sieltähän aukesi aivan uusi maailma!

Palvelun kautta totta tosiaan levähti esille valikoima erilaisten lehtien digiversioihin. Maaliskuun alussa meille oli tarjolla harvalukuisempi lehtimäärä, mutta jostain syystä valikoima näytti räjähtävän kuun edetessä. Jos laskin oikein, on tarjolla nyt 192 erilaista lehteä, eli sähköinen valikoima on suurempi kuin kauppojen lehtihyllyillä. Ja ilmaiseksi!

Tämän postauksen kuviin avasin tabletille sivun uusimmasta Avotakasta. Muitakin sisustuslehtiä palvelusta löytyy läjäpäin. Samoin kuin naistenlehtiä, käsityölehtiä, iltapäivälehtiä, talouslehtiä ynnä muita. Miehiseenkin makuun näkyy löytyvän esimerkiksi kone-, peli- erä- ja harrastusvaihtoehtoja. Olen lähestulkoon ollut pökertynyt tuon valikoiman edessä. :) 

Mikä huvittavinta, olin kyllä jo aikaisemmin käyttänyt kirjastomme e-kirjapalvelua, mutta en ollut älynnyt ajatella tai tutkia e-lehtien mahdollisuutta. Nopea googlaus kertoo, että sähköiset lehdet ovat käytössä muillakin kirjastoverkoilla. Kannattaa siis ilman muuta tutkia, mitä oman kirjaston kautta olisi löydettävissä! Mikäli oman kirjaston kautta valikoima näyttää suppealta, pystyy kirjastokortin hankkimaan muualtakin kuin omalta asuinseudulta. Jos haluaa hankkia kortin vaikkapa pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoverkkoon, käsittääkseni riittää, että omistaa suomalaisen osoitteen (missäpäin Suomea tahansa) sekä henkilötodistuksen.

Sähköisiä lehtiä pääsee lukemaan, kun tietää kirjastokorttinsa numeron sekä PIN-koodin. Oma korttini on lähes 30 vuotta vanha, eikä siihen tietenkään ollut alunperin mitään PIN-koodia liitetty. Koodin kuitenkin kävin pyytämässä kirjaston tiskiltä jo viime vuonna; paitsi että sillä pääsee nyt kirjautumaan kirjaston sähköisiin palveluihin, pääsee numerosarjan avulla sisälle kirjastorakennukseen myös varsinaisten aukioloaikojen ulkopuolella. Olemmekin tykänneet käydä miehen kanssa kirjastovierailuilla etenkin noina hiljaisempina omatoimiaikoina.

Summa summarum: suomalainen, ilmainen kirjastojärjestelmä on loistava. Sen avulla pystyy oikeasti säästämään! Tosin pientä päänvaivaa se aiheuttaa - nimittäin sen suhteen, avaanko tänään päiväkahvien kanssa luettavaksi Kodin Kuvalehden, Me Naiset vai kenties tuoreimman Dekon? No, ehkä selviän tästä dilemmasta. :)

Toivottavasti tästä vinkistä oli iloa jollekulle muullekin. Lukuintoa huhtikuuhun!

Ja niin he rakensivat itselleen elämän, jota rakastivat

Teinpähän uuden julisteen! Blawhi Graphicsin hommissa on aina kivaa saada tuotettua jotain tuoretta. Tämän julisteen painoprosessi ei kuitenkaan ollut mitenkään mutkaton, sillä mattaisen harmaan pinnan painaminen paljastui yllättävän vaikeaksi operaatioksi: painoyrityksiä tehtiin peräti viisi kappaletta kahdessa eri painotalossa. Tästäkin huolimatta priimakuntoisia yksilöitä saatiin ulos vain ohut pinkka. Painaminen tapahtui jo yli puoli vuotta sitten, elo-syyskuussa. Tuolloin tuskastuin asian tiimoilta niin, että halusin siirtää koko julisteen julkaisun myöhäisempään ajankohtaan. Niinpä pinkka sai levätä työhuoneen varastossa näihin päiviin saakka. Nyt keväisen valon myötä tuli olo, että on aika putkauttaa uutukainen esiin.

Blawhin julkaisuissa esittelin printtiä näin: Julisteen vahva viesti näyttäytyy erilaisena kunkin henkilökohtaisten elämänvalintojen mukaisesti, mutta samalla se kiteyttää ytimekkäästi omien ponnisteluiden merkityksen. Olipa ihmisellä millainen elämä tahansa, on se itse rakennettu ja siksi niin kovasti rakastamisen arvoinen.

Kuten aina, tuotteet syntyvät joka kerta omasta tarpeestani käsin. Tämän julisteen satukirjojen loppulaineista jalostettua tekstiä pyörittelin mielessäni pitkään - halusin toteuttaa sanoituksen juuri tällaisena, mutta sen visuaalinen muotoilu otti aikaa. Lukemattomien luonnosten jälkeen huomasin aina palaavani simppelin, minimalistisen tyylin äärelle. Siihen, mitä Blawhi Graphics ja oma muotokieleni on ytimeltään. Mustavalkoisen toteutuksen sijaan harmaa pohjaväri tuntui tällä kertaa pehmeämmältä valinnalta, sillä se ei julista sanomaa niin äänekkäästi, vaan toteaa sen hillitysti. Julisteen koko on 50x70 cm, eli se löytyy verkkokaupasta isojen julisteiden osastolta.

Mutta se siitä yrityspuolesta ja luomisprosessista, sillä tottahan toki minulla on julisteelle myös oma, syvempi merkityksensä. Siitä enemmän seuraavaksi.

Minulla on nimittäin jo parin viime vuoden ajan ollut tasaisen auvoinen olo. Sellainen perustyytyväinen fiilis kaikista omaan elämään liittyvistä asioista - etenkin niistä, joihin on pystynyt itse vaikuttamaan. Jollain tavalla olen tiennyt aina, että tämä tunne tulee kyllä eteen, kunhan tarpeeksi ponnistelee tilanteen saavuttamiseksi.

Kyllähän minä koen olleeni perustyytyväinen aikaisemminkin, mutta kuitenkin vielä eri tavalla matkalla kohti määränpäätä. Nyt tuntuu oikeasti siltä, että kaikki kaipaamani peruspalikat ovat olleet jo hetkisen aikaa kasassa eikä niitä tarvitse enää sen kummemmin kerätä tai muurata paikoilleen. Että elämän kokonaispuitteet ovat valmiit. Kaikki, mitä tämän hetken päälle rakentuu, on ekstraa.

Kun puhun peruspalikoista, tarkoitan kaikkia niitä tärkeimpiä, omaan onnellisuuteen vaikuttavia isompia linjoja. Sellaisia, jotka koen tässä vaiheessa elämää saavutetuiksi. Niitä ovat esimerkiksi hyvä parisuhde ja turvalliset kotiolot, oma päänsisäinen balanssi ja tyyneys, kotiympäristön fyysiset puitteet, toimivat lähimmät ihmissuhteet, ammatillinen tasapaino, itsetuntemus, talouteen ja terveyteen liittyvät asiat sekä vaikkapa mahdollisuus puuhailla omien mielenkiinnon kohteiden parissa.

Elämässä toki on paljon sellaista miinusmerkkistä ainesta, johon ei pysty vaikuttamaan itse millään tapaa. On yllättäviä tilanteita, erilaisia haasteita, mielipahaa ja murhetta, jotka tulevat eteen kalenteria tai muita olosuhteita katsomatta. Koen kuitenkin tällä hetkellä todella vahvasti, että saavutetut peruspalikat antavat voimia ja rauhallisuutta kohdata tällaisia muuttujia. Optimi elämä ei tarkoita sitä, etteikö mitään negatiivisia sävyjä olisi läsnä. On niitä, mutta niiden kanssa pystyy pärjäämään.

Tähän liittyen istuimme eräänä kevättalvisena arki-iltana mieheni kanssa telkkuhuoneen sohvalla ja heittelin hänelle kysymyksiä unelmista. Tiedustelin, mistä hän erityisesti unelmoi ja millaista olisi hänen unelmaelämänsä. Hymyilyttää vieläkin, kuinka söpösti mies vastasi, että hänen unelmansa olisi saada elää juuri tällaista elämää kuin me nyt elämme. Näkemys on siis yhteinen.

Kaiken kuljetun matkan myötä (joka on pitänyt sisällään jos minkälaisia käänteitä) on lujittunut se ajatus, että kun oikein kovasti ahertaa tiettyjä tavoitteita kohti, ne voi saavuttaa. Ja silloin kun ne saavuttaa, elämä tuntuu kovin valmiilta ja täydelliseltä. Siltä minusta nyt tuntuu. Että olemme saaneet rakennettua sellaisen elämän, jota rakastamme. Siinäpä varsin omakohtainen ja painava motiivi tämän julisteen tekemiselle.

Onnellisia kevätpäiviä! 

 

P.S. Jos printin viesti kolahtaa sinulle, pääset hankkimaan sen täältä.

Hyvän keskustelun tunnusmerkit

Olen viimeisen vuoden aikana alkanut systemaattisemmin keräämään talteen ajatuksia ja luonnospohjia erilaisista postausaiheista. Vielä en kuitenkaan ole osannut jalostaa muistiinpanojärjestelmääni kovin täydelliseksi, sillä olen levitellyt ideoita niin muistivihkoon, Bloggerin tekstipohjiin kuin puhelimenkin muistioon. Löysin luuristani viime kesänä talteen laittamani idean, joka jostain syystä tuntuu ajankohtaiselta nytkin: hyvän keskustelun tunnusmerkit. Siispä postausta tästä aiheesta!

Meillä jokaisella on kokemuksia mitä erilaisimmista keskustelutilanteista sekä niiden luomista tuntemuksista. Mieleen ovat varmasti jääneet etenkin ääripäät: ne erityisen hyvät, intensiiviset debaattituokiot sekä pitkäpiimäisen puuduttavat jaaritteluhetket. Monenkirjavia keskusteluja käydään mitä vaihtelevimmissa ympäristöissä. Tämän postauksen pointit olen miettinyt vapaa-ajan puitteista käsin, joten esimerkiksi työtilanteisiin tai kaukaisempien sukulaisten kahvikekkereihin nämä näkemykset eivät taida olla kovin sutjakasti sovitettavissa. Mutta jos lähestytään aihetta oman arjen ja siinä vaikuttavien tyyppien kautta, niin seuraavaksi pohdintaa tästä näkökulmasta.

Itse teen tahtomattanikin havaintoja erilaisista keskustelutilanteista ja saatan pohtia niitä jälkikäteen paljonkin. On jännää, kuinka merkittävästi sananvaihdon tyylit vaihtelevat sen mukaan, kuka tai ketkä ovat pälpätyskavereina. Ainakin itse kontrolloin omaa ulosantiani ja keskustelutyyliäni hyvinkin tilannekohtaisesti. Toisaalta myös oma vireystila vaikuttaa pulinatasoon huomattavasti - vaikka kaikki hyvän keskustelun elementit olisivat kasassa, ei kaikkina päivinä yksinkertaisesti jaksa panostaa vuorovaikutukseen tilanteen ansaitsemalla kaliiperilla. Mutta jos nyt kuvitellaan, että oma olotila olisi optimaalinen, tietyt hyvän keskustelun lainalaisuudet ovat tunnistettavissa.

Koen, että olennainen hyvän keskustelun pohjatekijä on keskustelijoiden tasavertaisuus. Se, että tyypit ovat jollakin tapaa samalla levelillä ajatuksissaan ja elämässään, mahdollistaa rehellisen ja kitkattoman dialogin. Merkittävä epätasapaino nakertaa keskustelua jossakin vaiheessa, aina. Tähän liittyy myös jutustelukumppaniin liittyvät tunteet: itse saan hyvän flown päälle ainoastaan silloin, kun omassa mielessä ei paina mikään henkilöön liittyvä aikaisempi ihmetys tai mielipaha.

Jos mahdollista, ennen keskustelutilannetta on hyödyllistä miettiä ennakkoon, mitä tuoda jutusteluun omalta puolelta. Kun on valmiiksi kelannut, mitä keskustelutoverin elämässä on tapahtunut viime aikoina ja löytyisikö siihen liittyen kysyttävää tai puhuttavaa, on tullut huomioineeksi toisen osapuolen maaperän. Tarpeellista on myös miettiä, kuinka itse vastaa "Mitä kuuluu?" -kysymykseen. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen itse tuon tiedustelun edessä jähmettynyt, kun en ole etukäteen pysähtynyt omien kuulumisteni äärelle. Mikään ei ole tylsempää, kuin vastata,  että "Eipä tässä kummempaa".

Keskustelun edetessä koen tärkeäksi keskittyä siihen kaikilla aivosoluillani. Jos mieli luiskahtaa muualle, se syö tilanteesta väistämättä parhaimman kärjen. Kun on ajatuksella mukana, on helppo esittää jatkokysymyksiä ja olla kiinnostunut toisen osapuolen asiasta. Samaa hedelmällistä toimintatapaa odotan toisaalta aina myös itse kohtaavani. On kallisarvoista, että keskustelun vetovuorot vaihtelevat tasapuolisesti tai sulautuvat luonnollisesti yhteen. Se on mitä rasittavinta, jos vastuu dialogin etenemisestä jää vain toisen osapuolen harteille - silloin ainakin itse näen punaista, vaikka en välttämättä sitä ulosannillisesti näyttäisikään.

Mitä tulee keskusteluaiheisiin, ne ovat minusta erityisen tärkeitä, koko jutusteluhetken polttavin ydin. Perusturvalliset aiheet ovat fine, jos keskustelulta ei odota sen enempää. Mutta jos tavoitellaan hyvää keskustelua, se onnistuu sukeltamalla perustasoa syvemmälle. Tämä vaatii sekä luottamusta että rehellisyyttä. Oman kokemukseni mukaan kaikista parhaimmat dialogit ovat syntyneet, kun osapuolet ovat uskaltaneet raottaa salaisuuksien verhoja ja viedä keskustelua tasoille, joilla ei tavallisissa kahvipöytärupatteluissa pyöritä.

Olennaista on puhua omista kokemuksista ja kietoa keskustelu henkilökohtaisesta arjesta kumpuaviin aiheisiin. Joskus vaivaannun toden teolla, jos keskustelukumppanini alkaa tarinoida random-ihmisistä, joita en itse tunne ollenkaan. Tästä olenkin ottanut tärkeäksi ohjenuoraksi, että mikäli puhun keskustelun lomassa muista ihmisistä, rajaan henkilöt niihin, kenet molemmat tuntevat tai jotka olennaisesti liittyvät minun arkeeni. Muu on ajanhukkaa.

Keskusteluun keskittymisen ja puheenaiheiden lisäksi on väliä myös sillä, minkälaisella keskustelutyylillä ja tunteella tilanteessa on mukana. Antoisassa kanssakäymisessä ei tarvitse pidätellä, vaan tunteet saavat näkyä: on ihanaa innostua ja synkistellä puheenaiheiden mukaisesti. Oikealla otteella saa tasapaksunkin keskustelun muutettua vauhdikkaaksi ja mielenkiintoiseksi. Hyväntahtoisuus on tärkeää: vaikka ilmassa olisi hyvinkin lennokkaita ilmaisuja, ei missään vaiheessa tule letkauttaa vitsilläkään mitään sellaista, mikä väheksyy, mitätöi tai pilkkaa toista.

Onnistunut juttutuokio vaatii sen, että kumpikin osallistuja kykenee lukemaan tilanteen sosiaalisia signaaleja. Jos toinen ei syty jostakin puheenaiheesta, on järkevää vaihtaa suuntaa. Yleensä siihen on jokin syy, jos aihe lähtee lentoon vain toisen osallistujan puolelta - silloin kannattaa luovuttaa suunvuoro ja antaa kohteliaasti tilaa muille teemoille. Yhden aiheen tykittäminen, paasaaminen ja yksipuolinen neuvominen ovat omalla kohdallani automaattisia kausaliteetteja kiinnostuksen lerpahtamiseen.

Hyvän keskustelun tunnusmerkistö muodostuu jokaisella varmasti omanlaiseksi, mutta minulle etenkin nämä pyörittelemäni seikat ovat erityisen tärkeitä. Nautin siitä joka kerta, kun pääsen kokemaan hyväntahtoisen, mielenkiintoisen ja monipuolisen keskustelun. Parhaimmillaan hetkeä hekumoi vielä pitkään jälkikäteenkin.

 

Nykyelämässäni taidan kokea parhaimmat keskusteluhetket yleensä kahden kesken jonkun kanssa. Toisinaan hulvaton juttu lähtee lentoon ystäväpariskunnan kanssa vietetyn illan lomassa tai muutaman kaverin kesken tapahtuneessa kohtaamisessa. Opiskeluaikoina meillä oli lähes kymmenhenkinen ystäväporukka, jonka tavatessa jutut olivat lähestulkoon aina taattua laatutasoa - noita aikoja ja turinointeja muistelen vieläkin erityisellä lämmöllä.

Olipa koolla sitten kaksi tai usempi rupattelija, hyvä lörpöttelytuokio tuo elämään iloa, muistoja ja voimavaroja. Kunpa meillä jokaisella olisi elämässä tilanteita, jolloin pääsemme hyvän keskustelun äärelle.

Siispä toivotan erityisen hyviä jutustelutuokioita myös sinne ruudun toiselle puolelle!

Kun sähkökriisiä ei tullutkaan

Viime syksynä ei paljoa hymyilyttänyt, kun media suolsi uhkakuvia sähkönhinnan kehityksestä ja sähkön riittävyydestä. Jo silloin näkymiä suurentelevat otsikot ärsyttivät ja vielä enemmän ne ottavat päähän näin jälkikäteen, kun jokainen voi todeta tilanteen tasoittuneen. Nykyajan ilmiönä erilaisten skenaarioiden liioittelu on yleinen, mutta vastenmielinen toimintatapa.

Vaikka en kovin herkästi ime itseeni klikkiotsikoiden huutoja, pisti sähköjankkaus kuitenkin pelkäämään tulevaa talvea ja omien sähkölaskujemme suuruutta - entinen sähkösopparimme kun päättyi juuri marraskuun loppuun, kylmimpien kuukausien kynnyksellä. Ennen maksoimme kilowattitunnista 3,99 senttiä, uudessa sopparissa tuo luku oli 13,75 senttiä. Ei tietenkään mitään verrattuna silloisiin pörssisähköhintoihin, mutta kuitenkin moninkertaisesti aikaisempaan peilattuna.

Meillä talon poistoilmalämpöpumpulla toimiva lämmitys haukkaa suurimman osan talven sähkölaskuista. Ja koska rannassa seisoo myös täysin sähkölämmitteinen ja talviasuttava mökki, maksamme käytännössä kahden asuinrakennuksen lämpimänä pitämisestä. Näillä lähtökohdilla talven pakkaset vaikuttavat todella merkittävästi siihen, kuinka suuriksi sähkölaskut meillä muodostuvat. Vaihtelua eri vuosien välillä onkin ollut paljon.

Nyt kun olemme pyörähtäneet virallisesti kevätkuukausien puolelle, on hyvä hetki pysähtyä tarkastelemaan, miten talvenselkä taittui ja kuinka hirmuvauhtia sähkömittarimme ruksutti. Halvemman sähkön aikana emme koskaan tarkkailleet kulutusta, mutta nyt siitä on muodostunut koukuttava tapa. Olemmekin kuukausi kuukaudelta jännittäneet, saammeko tiristettyä kulutuslukemia entisten numeroiden alle - riemulla voimme todeta onnistuneemme.

Olemme vertailleet kuukausikohtaista kulutusta aikaisempien vuosien verrokkeihin. Dataa olisi saatavilla vuodesta 2018 saakka, mutta koostin tähän koonnin talvikuukausien kulutuksen vähenemisestä kahteen edelliseen vuoteen verrattuna.

Vertasipa kulutustamme mihin vuoteen tai kuukauteen tahansa, olemme saaneet marras-helmikuussa tiristettyä sähkölukemiamme edellisiä pienemmiksi. Ja se tuntuu aivan mahtavalta - paitsi ajatuksissa, myös kukkarossa. Olin kauhunsekaisin tuntein kerännyt tilille sähköpuskuria ylisuuria laskuja ennakoiden, mutta käytännössä olemmekin maksaneet sähköstä ja sen siirrosta lähes eurolleen saman verran kuin aikaisempinakin vuosina.

Pienempiin kulutuslukemien takana on muutama tietoinen teko tai asia. Tässä pieni lista niistä:

1. Sää. Suht leuto talvi on pelastanut paljon. Jos täällä olisivat paukkuneet parinkymmenen asteen pakkaset säännöllisemmin, oltaisiin aivan erilaisessa lopputuloksessa. Suuri kiitos siis yläkertaan tästä!
2. Talon lämmityksen viilaaminen. Vaikka meillä ovat muutenkin talon yleissäädöt tehdasasetuksia viileämmillä lukemilla, pudotimme niitä entisestään. Tällä hetkellä talo lämmittää itsensä noin 19-20 lämpöasteeseen automaattisesti. Tätä olemme kuitenkin avustaneet jokapäiväisellä takan lämmittämisellä, minkä uskomme vaikuttaneet kokonaiskulutukseen huomattavasti. Jos takka ei olisi pöhissyt päivittäin, olisi talon lämmitysjärjestelmä kuluttanut sähköä merkittävästi enemmän.
3. Talon lämminvesivaraajan säätäminen energia-asetukselle. En tiedä, miksi tämä on tullut ohitettua aikaisemmin, mutta tänä talvena otimme Nibessä käyttöön lämpimän veden energiasäädön. Jos olen ymmärtänyt oikein, niin tällä asetuksella lämminvesivaraaja nostaa veden lämpötilan säännöllisin väliajoin yli 55 asteeseen, mutta ei ylläpidä tuota lämpöä jatkuvasti.
4. Vedenkulutuksen huomiointi. Tässä ei ole tehty järisyttäviä muutoksia, mutta muutamia pienempiä tekoja kuitenkin: itse olen vähentänyt vapaa-aamujen aamusuihkuja ja mies on käynyt jalisharkkojensa jälkeen pesulla treenipaikalla. Huomaan myös suihkuaikojemme lyhentyneen ja pyrkimyksemme hyödyntää viileämpänäkin virtaavaa vettä (lämmintä vettä saa odotella aina hetkisen, sillä lämminvesivaraaja ei sijaitse pesuhuoneen vieressä).
   
5. Mökin lämmityksen viilaaminen. Mökissä pidämme päällä pienempää peruslämpöä kuin talossa, sillä siellä ei vietetä niin säännöllisesti aikaa. Ja kun vietetään, lämmitetään saunaa, mikä itsessään nostaa senhetkisen lämpötilan sopivan miellyttäväksi. Aikaisempina vuosina meillä on tainnut olla mökin alakerran lämmityslukema 17 asteen hujakoilla, mutta tänä talvena se on pyörinyt noin 15-16 asteessa. Varastokäytössä oleva yläkerran parven lämmitys on säädetty sen sijaan aina 10 asteeseen.
6. Saunomisen harventaminen ja kellottaminen. Sen jälkeen kun talosaunammekin valmistui pari vuotta sitten, olemme olleet melko ahkeria saunojia: vuosi sitten talvella saunoimme useamman kerran viikossa. Nyt viikottaisia saunakertoja on ollut harvemmin ja löylyjen sijaan olemme vuorotelleet reippaammin ulkoporealtaassa. Alkutalvesta oli ajatuksena, että saunomisen painopiste siirtyisi vahvemmin mökin puusaunan varaan, mutta tämä keikahdus ei ole tapahtunut suunnitelmien mukaan - talon sähkösaunassa piipahtaminen on vielä turhan helppoa. Kellottamista sen sijaan olemme tehneet täsmällisesti: suunnittelemme saunomisen ajan niin tarkasti, ettei sauna lämpiä turhia minuutteja. 20 minuutin esilämmitysajasta olemme pitäneet nyt tiukasti kiinni ja se riittää optimaalisiin löylyihin oikein hyvin. Ennen kiuas saattoi odotella päällä tuplatenkin kauemmin, joten kellottamiseen panostaminen on ollut ehdottoman hyvä, taloudellinen rutiini.
   
7. Valaistus. Tämä on hieman marginaalinen seikka, mutta viime talveen verrattuna olemme pitäneet ulkovaloja vähemmän päällä. Vuosi sitten ohjelmassa oli öisiä koiranpentujen ulkoilutuskeikkoja, joten ulkovalot paloivat pimeällä aina. Tänä vuonna ei täysikasvuisten colliepojujen kanssa ole tarvinnut enää pihalla rampata, joten öisin valot eivät enää pala. Marginaalisena pidän tätä seikkaa siksi, koska kotimme kaikki valaisimet (sekä sisällä että ulkona) ovat LED-valoja, eivätkä ne kovin sähkösyöppöjä ole - eivät ainakaan kokonaiskulutuksen kannalta.
   

Tässä vaiheessa kevättä olo on tyytyväinen ja huojentunut. Talvi lutviutui sähkönkulutuksen osalta paremmin kuin olisin etukäteen osannut koskaan ennakoida. Luulen, että kilowattien seuraamisesta on muodostunut meille niin säntillinen tapa, että jatkamme sitä varmasti tulevaisuudessakin. Sitä toivon, että jatkossa media ei enää kiljuisi samanlaisia katastrofikuvia, mutta luulenpa, että se on jo liikaa odotettu.

Hyvää mieltä kevätpäiviin!

Hei hei, helmikuu!

Talvikuukaudet ovat vilistäneet tällä kertaa todella nopeasti. Tuntuu, että vastahan oli marraskuun alku, jolloin aloittelin kodin joulusiivouksia! Ja nyt ollaankin yhtäkkiä pompattu jo helmikuun viimeiseen päivään. Kreisiä. Ennen kuin astutaan maaliskuun puolelle (eli ensimmäiseen kevätkuukauteen!), kokosin listaa helmikuussa tehdyistä ja mieleen jääneistä asioista. Ihmeempiä spektaakkeleita ei koettu, vaan elämä oli tasaisen tavallista. Juuri sellaista, mitä sen haluaakin olevan.

Helmikuussa...

• Kuukausi alkoi temputtelevalla pyykinpesukoneella. Sen käyttöönotosta on tasan viisi vuotta, joten epäilen vahvasti, että siihen on koodattu jokin ajallinen rikkoutumiskoodi. Argh. Kyse on jonkinlaisesta ohjelmistoviasta, eikä laitteen kosketusnäyttö toimi niinkuin pitäisi. Insinöörin aivoilla varustettu mieheni sai kehiteltyä koneeseen tietyn näppäilysarjan, jolla se lähtee pyörimään. Nyt seurataan, toimiiko tämä kikkakolmonen jatkossa, vai pitääkö pesukonetta oikeasti ruveta korjaamaan tai vaihtamaan.
  

• Surullisia sävyjä oli tiedossa, kun vietimme ukin hautajaisia. Yli 97-vuotiaaksi asti elänyt ukki sai elää pitkän ja monipuolisen elämän, joten kuoleman kohtaaminen tuntui murheesta huolimatta luonnolliselta. Silloin voi varmasti sanoa elonkaaren olevan täynnä, kun jo itse toivoo pääsevänsä pois. On lohdullista, että ikävän rinnalla läikehtivät kultaiset muistot.

• Synttäribileitä vietettiin kaksin kappalein. Ensin juhlistettiin Jalon komeaa yhden vuoden ikää ja sitten kahviteltiin äitini synttäreitä. Pienet juhlat tekevät aina hyvää.

• Helmikuussa aurinko on paistanut yltyvissä määrin ja olen nauttinut pitenevistä päivistä onnellisena. Kuukausi on tarjoillut myös komeita auringonlaskuja ja niitä on tullut tietysti ihasteltua omasta rannasta käsin.

• Eräänä viikonloppuna innostuin tekemään meille lauantaiherkuksi vohveleita, vaikka yleensä niitä tulee tehtyä melko harvoin (ja yleensä vain silloin, kun meillä on kahvitteluvieraita käymässä). Paras kombo on yhdistää vohveli suklaajätskiin - harva resepti maistuu yhtä euforiselta!

• Olemme lähes joka päivä joko saunoneet tai kylpeneet porealtaassa. Kahden laitoksen välisestä pohdintakeskustelusta on tullut melkeinpä hupsu tapa, kun illan lähestyessä jompi kumpi avaa aina mietiskelyn, mikä lämpökäsittely olisi tällä kertaa vuorossa.

• Takkaa on polteltu päivittäin. Hyvä, että siitä on tullut rutiinia, eikä käytäntö ole talvikuukausien aikana lopahtanut. Uskon, että jokapäiväinen lämmitys on vaikuttanut merkittävästi sähkölaskun pysymiseen maltillisena.

• Kuukauden puolivälin tienoille saakka jännitin opetöiden kuvioita, sillä niihin on tulossa muutoksia. Mustaakin mustempia uhkakuvia oli ilmassa, mutta onnekseni ne eivät toteutuneet. Ratkaisujen selvitessä tuntui siltä, kuin koko kevät olisi pelastettu. Jännittäminen aiheutti hetkellisesti merkittävää stressiä ja plan B:n valmistelua, mutta onneksi kaikki kääntyi parhain päin.

• Blawhiin olen panostanut minimaalisen vähän, vain kahden somejulkaisun ja verkkokauppatilausten postittelujen verran. Tämä johtuu eittämättä siitä, että aivojen työkaista on ollut buukattuna kouluhommille. Onneksi printtihommat joustavat näin, eikä hiljaiselo aiheuta muuta kuin myynnin pienentymistä.
  

• Kukkia en ostanut koko helmikuun aikana ollenkaan, mikä on poikkeuksellista. Kaupassa on ollut nyt jotenkin tosi kökköjä vaihtoehtoja (ja tammikuun lopulla ostetut tulppaanit nuupahtivat melkein heti), joten maljakontäytteet ovat jääneet hankkimatta.

• Koirien kanssa on ollut jonkin verran äträämistä. Molemmat ovat nyt murrosikäisiä ja se näkyy muutamassa asiassa: Jalolla on syöminen vaikeutunut radikaalisti ja arjessa joutuu oikeasti käyttämään luovuutta keksiessään, millä poppaskonstilla ruokaa saisi uppoamaan. Uljas taas on nenänsä vietävissä ja jos lenkillä sattuu kohdille jokin tärisyttävä haju tai koirakohtaaminen, jätkä menee ihan sekaisin. Seurauksena on ihan tolkutonta vetämistä ja eteenpäin pyrkimistä - tavallista isokokoisempana colliena Uljaksella on niin paljon voimaa, että välillä lenkkeily on tosi stressaavaa. Hyvinä päivinä ei tietenkään ole mitään ongelmaa, mutta huonolla tuurilla koko lenkkireissu tuntuu pahimmalta painajaiselta. Tavalliset pannat ja valjaat eivät menoa pidättele, joten nyt helmikuussa hankin sitten kuonoon laitettavan vedonestopannan. Se näyttää onneksi laimentavan vetämisongelman, mutta aiheuttaa nokan hinkkaamista lumihankeen: tämän seurauksena jää raapaisi pari viikkoa sitten kirsun reunasta palasen, joka meinaa mennä verille uudestaan, jos Uljas erehtyy hankaamaan nenäänsä maahan. Ei ole aina yksinkertaista tämä koiranomistajan elo, vaikka superrakkaista epeleistä onkin kyse!

• MM-hiihdot ovat viihdyttäneet meitä tuttuun tapaan. On ollut huippua penkkiurheilla ja seurata suomalaisten sivakointia kotisohvalta. Hiihtolähetysten aikataulut on tsekattu tarkasti, jotta oman päiväohjelman on pystynyt suunnittelemaan niiden pohjalta.

• Toinen sijoitusasuntoni meinasi aihettaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä, sillä talon katolla oleva viemäri oli tulvinut ja lorauttanut vettä alaspäin. Kaikeksi onneksi vesi oli kulkenut vaatehuoneen kotelointia pitkin eikä aiheuttanut vaurioita asunnon muihin tiloihin (alakerran naapuri ei ollut harmillisesti näin onnekas). Taloyhtiö hoiti rempan - eli kuivatuksen ja vaatehuoneen pintamateriaalien uusimisen - reilussa viikossa eikä minun roolikseni jäänyt muuta kuin puhua pari puhelua ja viestitellä muutama viesti. Koska rakenteet ovat taloyhtiön vastuulla, ei tapauksesta muodostunut minulle suoria kustannuksia. Toivotaan, että yhtiön kassassa olisi ollut sen verran puskuria, etteivät lorahduksen korjauskustannukset näkyisi tulevissa vastikkeissa.

• Minä en ole mikään puhelimessa turisija, mutta on muutamia ystäviä, joiden kanssa harrastan harvakseltaan pitkiä puheluita. Yksi tällainen sattui tälle kuulle, ja voi, miten iloiseksi se tekikään! On niin mukava, kun pääsee välillä jauhamaan juttuja samalla aaltopituudella olevan ihmisen kanssa.

• Samalla kun olen iloinnut ystävyydestä, olen tullut ihmetelleeksi myös minuun kohdistettua välinpitämättömyyttä, jopa mitätöinniksi luonnehdittavaa kohtelua. Tätä pyöriteltyäni olen tullut siihen lopputulokseen, että kuvatunlainen toiminta tiivistyy aina käyttäytyjän omiin elämänsolmuihin, joita me ulkopuoliset emme pysty aukomaan.

• Kotikiinteistömme paperiasiat ansaitsisivat pienet pippalot, sillä meillä on viimeinkin kaikki lopputarkastukset pulkassa, jihuu! Täällähän on siis tehty raksa-asioita ketjussa: mökkiä, taloa ja autokatosta ja niihin kaikkiin on luonnollisesti tarvittu omat dokumentit ja tarkastukset. Alitajunnassa on vaivannut, kun prosessi on ollut keskeneräinen, mutta eipä ole enää. Vaikka jokapäiväiseen elämiseen asialla ei ole ollut vaikutusta, ovat minun lokeroaivoni kuitenkin piiputtaneet tämän viimeistelemättömän osaston vuoksi. Nyt saan lopultakin arkistoida raksa-asiat mielestäni ja käyttää vapautuneen aivotilan johonkin muuhun.

• Iltapäiväkahvien kanssa olen ollut hieman hukassa. Tai pikemminkin kahvitteluviihteen kanssa. Kun minulla oli joulu- ja tammikuussa tapana katsoa Areenasta Metsoloita, on sarjan loputtua tuntunut nyt tyhjältä. Minkähän ohjelman sitä keksisi uudeksi seurattavaksi?

• Otin viimein käyttöön uuden tietokoneen, jonka hankin toimintavalmiiksi jo yli vuosi sitten. Kuten kaikki minut paremmin tuntevat tietävät, inhoan tietotekniikkaa ja laitteiden vaihtamista. Entinen läppärini oli jo kahdeksan vuotta vanha eikä siinä ollut toiminut akku syksyn 2017 jälkeen (tiputin laitteen silloin sängyltä alas), mutta vaihtaminen tuntui ennen tätä epätarkoituksenmukaiselta. Vuodenvaihteessa vanhan koneen käyttöjärjestelmä meni kuitenkin vanhaksi eikä Microsoftin laite- ja tietoturvatukea ollut enää saatavilla, joten vaihto-operaatio oli nyt pakko tehdä. Rehellisyyden nimissä olen saanut uutta intoa tietsikkatyöskentelyyn, kun en olekaan enää verkkovirran varassa, vaan pystyn näppäilemään läppäriä niin sohvalla kuin sängyssäkin.
  

• Helmikuun lopulla, tarkemmin sanottuna toissayönä, pääsin pitkästä aikaa näkemään revontulia. Viime vuonna missasin ne useampaan otteeseen, mutta nyt niin ei onneksi käynyt. En tiedä mikä taika reposissa on, mutta niiden seuraaminen on itselle aina jotenkin tosi vaikuttava kokemus. Vielä kun olisi vehkeet ja taidot sillä tasolla, että saisi otettua pohjanpaloista kännykkäsuttua parempia kuvia, niin avot.
  

 

Sellainen helmikuu täällä. Haleja!

Feel good -sisältöä

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, kuinka kaikki näkemäsi ja kuulemasi vaikuttaa sinuun? Esimerkiksi tunteisiin, mielialaan ja maailmankuvaan? Jos sanotaan, että ihminen on viiden läheisimmän henkilönsä keskiarvo, väitän, että sama logiikka pätee varmasti myös somessa ja mediassa kulutettuun sisältöön. Itse havainnoin viestintävälineiden käyttöä nykyisin aika paljon ja pyrin herkällä sormella tekemään muutoksia siihen, minkälaista sisältöä kulutan. En halua, että eteeni tulee aineksia, jotka aiheuttavat minulle epämääräisen ikävää oloa tai ahdistusta. Tässä postauksessa ajattelinkin löyhästi listailla, minkälaista materiaalia pyrin verkkokalvoilleni tarjoamaan.

Feel good -osastoon lasken sellaisen sisällön, joka inspiroi, innostaa, opettaa, aktivoi ja luo hyvää mieltä. Parhaimmillaan sellainen luo oivalluksia, keventää mielialaa, antaa samaistumispintaa ja ehkä jopa auttaa tavoittelemaan omia unelmia. Aihepiireinä minuun osuvat esimerkiksi ihmisten tarinat ja kokemukset, elämän ilmiöt, asuminen ja remontointi, MM-tason urheilu, talous ja sijoittaminen, minimalismi sekä yrittäjyys.

Samalla kun on vaivatonta listata hyvää mieltä tuottavia aiheita, on myös helppo luetella, millainen sisältö luiskahtaa feel bad -kategoriaan. Itse karttelen nykyisin raskaampia teemoja ja olen huomannut alkaneeni sivuuttaa sellaiset systemaattisesti. Esimerkiksi joitakin yhteiskunnallisia ongelmia ja vaikkapa masennusta käsitteleviä julkaisuja olen seurannut aiemmin enemmän, mutta nyt ne eivät tunnu istuvan itselle entiseen tapaan. Myös kaikenlainen paasaus, sairauskertomukset ja omien mielipiteiden vahva julistaminen saavat minussa aikaan pakenemisreaktion.

Instagramissa ja Facebookissa näkemänsä sisällön säätely on vaikeampaa, koska algoritmi tekee valintoja meidän puolestamme. Sen opettaminen on hidasta ja tympeää - en ole vieläkään päässyt eroon surullisista eläinvideoista, joita sovellukset tyrkyttävät minulle kuukaudesta toiseen. Monia asioita on kuitenkin mahdollista näissäkin palveluissa hallita: ikävältä tuntuvista postauksista voi aina swaipata eteenpäin niihin pysähtymättä.

Toisaalta omaa somekuplaansa voi säätää tiettyyn pisteeseen saakka, kun valitsee seurattavikseen turvallisia somettajia; sellaisia, joiden tietää tuottavan itselle sopivaa materiaalia. Itse tykkään seurata esimerkiksi Iidan matkassa -tiliä, maisemajulkaisuja ja rahatilejä. Minulla on kourallisen verran seurattavana myös sellaisia somettajia, joilta nousee säännöllisesti kivoja ajattelunaiheita. Heitä en kuitenkaan seuraa Tykkää-napin kautta, sillä en halua "tuhlata" julkaisuja silloin kun Insta nostaa ne silmieni eteen. Nautiskelen tällaisista postauksista mieluummin siten, että käyn omatoimisen tilikierroksen silloin kun on minulle paras hetki.

Sovellusten ulkopuolella omavalintaiset nettisurffailut ovat iisimpiä hallita, sillä mikään tekoäly ei määrää sitä, mille sivustolle ihminen klikkailee. Silloin kun haluan erityisesti ahmia jotain leppoista sisältöä, lähden blogikierrokselle niin sanottuihin hyvän mielen blogeihin. Näistä esimerkkinä vaikkapa Lisbet E.

Myös naistenlehtien sivustot ja artikkelit ovat maaperää, jolla tapaa suht riskittömiä aiheita. Mielenterveyteen ja ihmissuhteisiin liittyvät jutut ovat näillä alustoilla tosin hieman rajatapauksia, sillä ne saattavat kietoa omat ajatukset vatvomaan omakohtaisia kokemuksia, mille ei kuitenkaan olisi siinä hetkessä tarvetta.

Iltaisin teen vierailun netin pahamaineisille keskustelupalstoille. Niissä en kuitenkaan avaa yhden yhtä ilkeämielistä tai tympeää ketjua, vaan etsin luettavaksi pari-kolme hupsua tai mielenkiintoista aihetta, joista ihmiset kertovat omia kokemuksiaan. Tästä on tullut yllättävän mukava ja nollaava tapa, jonka jälkeen aivoissa ei yleensä pyöri oman elämän mietintöjä ja murheita. Kevyet teemat mielessä on helppo nukahtaa. 

Podcastien kenttä on laajasti positiivista sisältöä tarjoava, mutta omalta kohdaltani vielä melko tutkimaton alue. En oikein osaa orientoitua useampaan podiin kerralla, vaan tykkään kuluttaa yhden äänijulkaisijan tuotantokaudet yhteen putkeen. Tällä hetkellä olen kuunnellut eniten Aamukahvilla-podcastia, mutta tykkään siitä tiedosta, että hyvää mieltä tuottavia podeja olisi olemassa pilvin pimein. Tämä saattaakin olla sisältöalue, jota lähitulevaisuudessa haarukoin ja kulutan yhä enemmän.

Kun puhutaan sisällöntuottajista, ei tule unohtaa perinteistä printtimediaa ja TV:tä. Sisustus- ja aikakauslehdet ovat meikäläisen lemppareita, mutta niitä tulee omassa säästömoodissa hankittua ja luettua harmillisen vähän. Perinteistä sanomalehteä luen päivittäin, mutta mielipidesivut ohitan varauksella. Kirjoja olen viimeisen vuoden aikana nautiskellut enemmän kuin monen aikaisemman vuoden aikana yhteensä, ja luulen, että kevättä myöten niissä lukutahti vielä kiihtyy. Tällä hetkellä minua odottaa olkkarin sohvapöydällä Villa Venla -sarjan uusin osa, Routavaurioita.

Telkussa minulle feel good -sisältöä ovat esimerkiksi erilaiset remppa- ja asunnonmetsästysohjelmat, viihdepläjäykset, ajankohtaislähetykset, MM-tason urheilukisat (etenkin hiihto) ja sellaiset rikossarjat, jossa syyllinen saadaan selville. Välillä löydämme miehen kanssa suoratoistopalveluista yhdessä seurattavaksi jonkun kivan sarjan. Alkuvuodesta katsoin itsekseni läpi Metsolat, josta tykkäsin edelleen kovasti. Synkät, alakuloiset ja tummasävyiset sarjat skippaan heittämällä.

Uutisiin olen koukussa ja tästä seikasta en pidä ollenkaan. Tiedostan erittäin selvästi sen, että jokapäiväisten uutisraporttien seuraaminen tekee maailmankuvani synkemmäksi ja tulevaisuudennäkymät pelokkaammiksi. Jos jostain, niin tästä mediasisällöstä minun pitäisi osata luopua, tai ainakin vähentää sen kuluttamista. Ja ehkä rajata tietolähteitä - iltapäivälehtien sivuille eksyminen tuottaa joka kerta ikävän olon, mutta silti löydän itseni niiltä päivittäin. Kunpa jossain olisi uutiskanava, joka tuottaisi vain positiivisia uutisia ilman klikkiotsikoita!

Vaikka on hyvä tiedostaa ja etsiytyä itselleen sopivan feel good -sisällön äärelle, voi siitäkin saada yliannostuksen. Rajaamaton määrä somea ja mediaa tuottaa aina jossain vaiheessa pahan olon, jolloin vastapainoksi tarvitaan reaalielämässä hyvinvointia tuottavia asioita ja tekemisiä. Niiden listaaminen taitaisi kuitenkin olla jo ihan oma postausaiheensa, joten ajatuksenjuoksu lienee järkevintä stopata tällä kertaa tähän.

Aurinkoisia talvipäiviä!

Miten talon ääniasioiden kanssa kävi?

Olen kirjoittanut tätä blogia vuodesta 2012 saakka ja sinä aikana olen ehtinyt rustailemaan postauksia yli kahdeksansataa. Lukijamittarikin näyttää rullanneen jo lähelle miljoonaa. Tätä taustaa vasten on hauska todeta, että kaikista eniten viestiliikennettä poikinut postaus on kaikkea muuta kuin sisustusta ja seesteisiä ajatuksia. Itse asiassa tuo postaus taitaa olla myös ainoa laatuaan, jossa ei ole yhden yhtä kuvaa.

Kyse on viisi vuotta sitten julkaisemastani tekstistä, jossa käsittelin talon ääniasioita. Postauksen nimi oli "Meni vähän eri tavalla kuin piti". Tuolloin kerroin meidän Nibe-poistoilmalämpöpumpun ja Samsungin side by side -jääkaapin aiheuttamista äänihaitoista. Tai no, haitta on melko lievä ilmaisu asialle, joka vaikutti tuolloin elämänlaatuun erittäin merkittävästi.

Molemmat koneet mörisivät niin saatanallisesti, että yöunet menivät. Aiemmassa postauksessa kuvailin tilanteeseen liittyneitä tuntemuksia ja alkuvaiheen selvittely-yrityksiä. Jaoin myös ääninäytteet kummankin toosan osalta. Postauksen pääset lukemaan tästä.

Olen saanut etenkin Nibeen liittyen lukemattomia yksityisviestejä. Useammat ihmiset ovat etsineet minut somesta ja kertoneet kärsivänsä samanlaisesta äänisaasteesta. He ovat kysyneet hädissään, onko meillä löydetty tilanteeseen ratkaisua. Ilokseni olen voinut kertoa, että kyllä! Siksi siis tämä postaus: jotta muutkin samassa tilanteessa olevat löytäisivät vertaistukea, toivoa ja ratkaisuja.

Miten meillä asiat sitten etenivät? Kerrotaanpa ensin Nibestä. Meillä kävi laitetta katsomassa kaksi eri asiantuntijaa. Ensimmäinen oli ihan pihalla koko vekottimesta, kertomansa mukaan ei edes tiennyt miltä laitteen pitäisi kuulostaa, sillä hänen työnsä oli vain asentaa niitä paikoilleen. No, jälkimmäinen professori oli sitten paremmin perillä asioista. Hän totesi, että meillä oleva F750-malli on aiheuttanut ääniongelmia muissakin kodeissa. Kertoi, että laitteen ääni on kova ja joillakin epäonnisilla rakentajilla vekotin oli sijoitettu jopa kodinhoitohuoneeseen mölisemään. Asentaja ei kuitenkaan pystynyt vaikuttamaan ääneen muutoin, kuin säätämään siihen hertsirajoittimen. Rajoitin ei antanut koneen pyörittää hertsejä yli satasen. Tämä vei laitteen mörinästä kamalimman kärjen, mutta ei kuitenkaan korjannut äänitilannetta sille tolalle, että talossa olisi voinut nukkua. Öiksi sammutimme kompuran ja laite toimi pelkän sähkövastuksen varassa.

Emme tietenkään tyytyneet näihin käynteihin, vaan vaadimme Dekotalolta jatkotoimenpiteitä asiaan. Niitä onneksi saimme. Seuraavana kokeiluoperaationa oli asentaa Niben alle neljä senttimetriä paksu, kuminen vaimennusmatto. Sen virittäminen paikoilleen oli erittäin työläs operaatio, sillä käytännössä laitteesta piti irroittaa ensin kaikki putkitukset, käyttää kone kolmen miehen voimin pois paikoiltaan ja asentaa putket uudessa korossa takaisin. 

Vaimennusmatto auttoi merkittävästi. Se käytännössä katkaisi mörinän etenemisen lattiapintaa pitkin. Maton lisäksi keskustelimme myös ääntä eristävän oven vaihtamisesta tekniseen tilaan, mutta se tyssäsi ovimallien puutteeseen. Ainakaan tuolloin äänieristysoven olisi saanut ainoastaan laakamallisena, mikä ei olisi sopinut yhteen talon muiden sisäovien kanssa.

Vaikka vaimennusmatto toi merkittävän helpotuksen ääniasiaan, oli laitteen mörinästä vielä tietynasteista haittaa. Päätimme testata, auttaisiko hertsien kanssa pelailu vielä tilanteeseen ja kokeilimme pudottaa lukemia pykälä kerrallaan alemmaksi. Tämä oli toimenpide, joka toi viimeisen helpotuksen. Kokeilun kautta löytyi nimittäin hertsirajoittimeen arvo, jolla laite ei mörise. Tuo maaginen luku on 70. Sen ylittyessä mörinä kovenee, joten kevättalven 2018 jälkeen ei meidän teknisessä tilassamme ole hertsien annettu nousta yli seitsemäänkymppiin. Ja tuosta asti ovat Niben ääniongelmat olleet historiaa. Ääntä laitteesta kyllä jonkin verran kuuluu, mutta melu ei enää kantaudu arkea tai yöunia haittaavasti teknisen tilan ulkopuolelle.

Mikäli vaimennusmaton ja hertsisäätöjen jälkeen tilanne olisi vielä ollut tuskastuttava, olisimme seuraavaksi alkaneet äänieristää teknisen tilan seiniä ja ovea sisältäpäin kiinnittämällä niihin vaimennusmateriaaleja. Myös IV-kanavien äänenvaimentimet olivat vaihtoehtolistalla. Onneksi tehdyt toimenpiteet riittivät.

Summa summarum: Jos Nibe vaivaa, asenna alle vaimennusmatto ja säädä hertsirajoitin lukuun 70.

Tässä vielä idealista kaikkiin asioihin, jotka voisi yrittää Niben kanssa huomioida, mikäli laitteen hankkimista vasta suunnittelee:

• Älä missään nimessä sijoita Nibeä kodinhoitohuoneeseen, vaan erilliseen tekniseen tilaan. 
• Teknisen tilan lattiavaluun on tehtävä kunnolliset katkot siten, että äänen eteneminen asuintiloihin pysähtyy.
• Pohjakuvassa teknisen tilan huomioiminen siten, ettei se ole lähellä makuuhuoneita.
  
• Teknisen tilan seinien ja oven äänieristäminen.
  
• Ennen laitteen asentamista vaimennusmaton virittäminen alle.
• Hertsien rajoittaminen lukuun 70.
• Äänenvaimentimien asentaminen IV-kanaviin, niin kanavien alku- kuin loppupäihin. 
• Keskisormen näyttäminen niille, jotka vähättelevät ääniongelmaa.
  
• Ja jos mikään ei auta, kompuran sammuttaminen ja lämmityksen säätäminen sähkövastuksen varaan.

Toivottavasti näistä tiedoista olisi jollekulle laitteen kanssa kiroilevalle apua! En ymmärrä vielä tänäkään päivänä, miten Nibe valmistaa tällaisia pumppuja ihmisten käyttöön. Ja että niitä markkinoidaan hyvinä vehkeinä kuluttajille. Huh.

Sitten Samsungiin. Side by side -jääkaappipakastinta meillä kävi katsomassa valmistajan lähettämä korjaaja, joka ei ollut koskaan nähnytkään vastaavaa laitetta. Jotain tietoa vekottimen ongelmista Samsungilla kuitenkin mitä ilmeisimmin oli, sillä korjaajalla oli mukanaan tuuletinelementti, jonka hän vaihtoi. Vaihtamisella ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta mörisevään ääneen. Tämän jälkeen emme saaneet Samsungiin enää kunnolla yhteyttä, sieltä taidettiin vastata hyvin pitkillä viiveillä ja niukkasanaisesti. "Loistavaa" asiakaspalvelua.

No, jääkaappipakastimen kanssa peppuroidessa tuli huomattua, että virtojen katkaisemisen jälkeen se satunnaisesti pyörikin hiljaisesti. Aivan kuin buuttaus ja ylösnouseminen olisi saanut sen välillä toimimaan oikein. Aloin sitten tehdä niin, että aina kun laite alkoi möristä, käytin virtaa poissa. Lopulta kävi niin, että hiljaisempia käynnistyksiä oli yhä enemmän ja enemmän. Jatkoin sitkeästi buuttauksia päivistä ja viikoista toiseen ja yllättäen oltiinkin siinä tilanteessa, ettei jääkaappipakastin enää mörissyt. En enää muista, menikö tähän useampi kuukausi, mutta vuoden 2018 aikana tämänkin rakkineen kanssa helpotti. Nykyisin mörinöitä ei ole kuulunut - ainoastaan sähkökatkojen jälkeen mörinävaihde voi laueta päälle, mutta sen saa nollattua käynnistämällä laitteen uudestaan itse.

En ole sähköinsinööri enkä ollenkaan tajua, mikä logiikan mukaan tällainen jääkaappikorjaus on edes mahdollista, mutta näillä toimenpiteillä sain Samsungin itse taltutettua. Jos siellä ruudun toisella puolella on enemmän tietoa tai näkemystä asiasta, kuulen erittäin suurella mielenkiinnolla, mihin tällainen perustuu. Voiko teknisellä laitteella olla kuvatunlaisia lastenvaivoja?

On ollut superhuojentavaa, että äänivaivat ovat historiaa. Sen muistan viiden vuoden takaa, että äänituskailuun toi oman lisänsä ihmisten suhtautuminen asiaan: ne, jotka tunnustivat ongelmien olemassaolon, auttoivat selviämään ahdistuksen tunteiden kanssa. Ne, jotka vähättelivät tai eivät reagoineet ollenkaan, lisäsivät tuskaa. Empaattisuus onkin jännä ilmiö - miten porukka voikaan olla niin kahtiajakautunutta, että empatiakykyä löytyy joko paljon tai ei ollenkaan? Tähän liittyen muistuu mieleeni eräs absurdi tilanne, jonka koin näiden ääniasioiden tiimoilta pari vuotta alkuperäisen postaukseni jälkeen. Pakko kertoa se teillekin. 

Tuolloin olin eräässä keskustelutilanteessa, joka ei liittynyt meidän talotekniikkaamme yhtään mitenkään. Yhtäkkiä eräs henkilö alkoi keljuilla minulle luonnehtimalla minua ääniyliherkäksi. Olin pöllämystynyt, kun hän perusteli analyysiaan sillä, että "Teidän jääkaappikin piti vaihtaa, kun sinä et kestänyt sen ääntä". Minun vastatessani ällistyneenä, ettei meillä ole uutta jääkaappia, hän alkoi jankkaamaan, että kyllä on. Ja siinä me sitten väittelimme, onko meillä uutta jääkaappia vai ei, kunnes keskustelun muut osapuolet puuttuivat asiaan. Jälkeenpäin muistan miettineeni, oliko henkilön tarkoitus noin puhtaasti vain ilkeillä, vai oliko hänen luetunymmärtämisensä ollut noin heikolla tasolla - ehkäpä kyse oli lopulta molemmista seikoista. Nyt järjenvastainen tilanne enää naurattaa ja pikemminkin laittaa pohdituttamaan, onkohan täällä pikkukylämme vesijohtovedessä kaikki kunnossa, kun tuollaisia tapauksia tänne siunaantuu. :') No, vitsit vitsinä - kaikilla ei kapasiteetti yksinkertaisesti riitä normaaleihin käytöstapoihin ja yleensä juuri tällaiset ihmiset pitävät tapanaan etsiä muiden elämistä pistokohtia, joilla ilkeillä. Klassista kiusaamista, johon löydetään ainekset vaikkapa sitten toisen ihmisen kodin ääniasioista.

Teille muille ääniasioiden kanssa tuskaileville lähetän etähalin. Ongelmat ovat todellisia jokaikiselle äänihaittoja kokevalle eivätkä parane sillä, että joku ulkopuolinen vähättelee tilannetta. Siispä toivotan tsemppiä ja jaksamista puskea eteenpäin asioiden kanssa - jokaisella on oikeus hiljaiseen ja tuskattomaan kotiympäristöön. ♥

Hymyjä!