Introvertin elämä ei muuttunut – se sai lisäbuustia

Viime viikkoina on usealla ollut tarve pitää koronaa yllä puheissa ja postauksissa, mikä on luonnollista. Itse en ole k-sanaa somessa viljellyt tai kommentoinut, sillä olen ajatellut, ettei minulla ole aiheeseen sen kummempaa lisättävää. Todennäköisesti jatkan samalla moodilla jatkossakin, mutta teen linjasta poikkeuksen tämän postauksen verran. Sillä kyllä, ajatuksiahan aiheesta risteilee meillä jokaisella, julkistipa niitä tai ei. Ajattelin koota mietteitä ylös paitsi muistojälkien jättämiseksi, myös oman näkökulman ylöskirjaamiseksi. Tässäpä siis jokseenkin hajanaista ajatusvirtaa, lähinnä arkivaikutusten kannalta:

• Introvertin elämä ei muuttunut. Menneet viikot eivät ole vaikuttaneet omaan vapaa-aikaani juuri yhtään. Työhommat kylläkin mullistuivat etätöiden vuoksi, mutta niiden osalta voisi olla aineksia ihan erilliseenkin postaukseen. Virka-aikaa en siis taida nyt sen kummemmin käsitellä. Vapaa-aika ei kuitenkaan muuttunut mitenkään, sillä olen kotoillut ihan samalla tavalla aikaisemminkin.

• Lisäbuusti on tullut siitä, että tuohon kotoiluun on nyt paukkuja enemmän. Kun kouluarki on muuttunut etähommiksi, en ole enää työpäivien jälkeen niin ryyty kuin aiemmin. En, vaikka työpäivät ovat tällä hetkellä olleet pidempiä kuin normiopetuksessa. Kun ihmismassojen kohtaamisia ei ole, energiaa riittää paremmin iltaan asti. Eniten tämä on näkynyt liikuntamäärän lisääntymisenä: jaksan kiertää Armaksen kanssa pidempiä lenkkejä kuin aiemmin.

• Armakselle tämä tilanne on mannaa. Pojun ei tarvitse viettää päiviään yksin, vaan seura on koko ajan läsnä. Aluksi Armas oli hommasta vähän ihmeissään ja taisi hämmästellä aamupäivisin ilmenevää leikityksen puutetta, mutta nyt rutiini on löytynyt tässäkin asiassa. Pikkuinen tietää, että pääsee ulkoilemaan heti kun äipän tietokoneen kansi läsähtää iltapäivällä kiinni – siihen saakka koirapojan lukujärjestyksessä on tsillailua.

• Päivät ovat olleet kauniita ja iltaisin on saanut ihastella upeita auringonlaskuja. Olemme miehen ja Armaksen kanssa käyneet ammentamassa iltojen ihanuutta järvenjäällä niin paljon kuin mahdollista. On käyty rantakävelyillä, luisteltu, suksittu, heitelty keppiä ja pätkitty risuja. Plussaa on ollut tehdä noita asioita kolmistaan, kun mieheltä on peruttu jalisharkat ja palokunnan treenit.

• Tässä tilanteessa on etu asua meidän huudeillamme. On oma rantatontti, iso koti, saunamökki, erilaisia tekemisiä mahdollistava pihapiiri ja väljät liikkumisympäristöt. Matka tähän miljööseen on ollut vuosikausien taaperrus, systemaattisesti rakennettu päämäärä. Ilman luonteenomaista ja vahvaa kotoilutarvetta tähän ei varmasti olisi näin ponnekkaasti tullut pyrittyä. Nyt, kun elinpiiri pitää supistaa kodin rajalinjaan, tuo vuosikausien kotiprosessi tuntuu palkitsevammalta kuin koskaan aikaisemmin.

• Lisäbuustia introvertille tuo myös fiilis yhtenäiskulttuurista: kun kaikkien elämä luiskahti samantyyliseksi, luo se jollain hassulla tavalla tunnetta yhtenäisyydestä. Vähän kuin joulupyhinä, jolloin puuhastellaan samantyylisiä juttuja lähes joka kodissa.

• Itsekseni olen hämmästellyt sitä, miten paljon joiltakin ihmisiltä on peruuntunut vapaa-ajan menoja esimerkiksi yhden kuukauden ajalta. Kymmeniä! Jos minulla olisi vastaava määrä tekemisiä tai harrastuksia kalenterissa, olisin totaalisen puhki. Ihmetystä on aiheuttanut myös listaukset siitä, mitä kaikkea kotona voi tehdä. Ihan kuin kotona ei osattaisi olla. Yritän kuitenkin ymmärtää ihmisten reaktioita, sillä ehkä olisin itsekin ongelmissa ja apulistojen varassa, jos minut pakotettaisiin vastaavasti yhtäkkiseen sosiaaliseen aktiivisuuteen.

• Olen somevirrassa ihastellut sitä, miten ihmiset näyttävät viettävän nyt aikaa perheen kesken. Lasten kanssa vietetty aika on moninkertaistunut ja päiviin on keksitty suunniteltua ohjelmaa - sellaista, johon sähköiset laitteet eivät liity millään tavalla. On näkynyt videoita retkistä, pihapuuhista, majanrakennuksista, lukemis- ja leikkihetkistä, ruokailuista ja leipomisista, höpsöttelyistä ja ynnä muista yhteisistä touhuiluista. En tiedä tiedostavatko muut tätä, mutta tällä hetkellä kodeissa luodaan kasapäin muistoja!

• Peräkkäisessä hengenvedossa on pakko ilmaista myös huoli niistä perheistä, joissa asiat eivät ole hyvin. Onnellisesti touhuilevien ruokakuntien lisäksi löytyy joka kylästä myös sellaisia perheitä, joissa voi olla suuria haasteita joko yksilötasolla (niin vanhemmilla kuin lapsilla) tai koko perhedynamiikassa. Normiarjessa koulu ja muut yleiset toimijat ovat tärkeä lenkki tällaisten yksilöiden elämässä, tarvittu tuki ja elämän tasapainottaja. Nyt kun tuo lenkki on vetäisty suoraksi, voi monessa perheessä olla tukala olo. Toivon hartaasti, että voimavaroja riittäisi poikkeusoloissa selviämiseen ja tarvittaessa ulkopuolinen apu löytäisi perheisiin perille.

• 
  

• Pakon sanelema yksinäisyys voi tuntua järkyttävän pahalta. Yhtä lailla kuin joissakin kodeissa keksitään keinoja kestää oman perheen jatkuvaa läsnäoloa, toisten kotiovien takana ahdistutaan korvia huumaavasta hiljaisuudesta. Jos yksin oleminen ei ole oma valinta, se voi tuntua jopa fyysisenä kipuna tai paniikinomaisina ajatuksina. Kunpa jokainen yksinäinen keksisi keinot kestää tilannetta ja luovia siitä jollakin tavalla ulos. Kun ulkona liikkumista ei ole vielä kielletty, omana vinkkinä on lähteä reippailemaan. Ainakin minun lenkkireiteilläni syntyy säännöllisesti jonkinlaisia juttutuokioita ohikulkijoiden kanssa. Tai jos ei synny, jo muiden ihmisen näkeminen ohimennenkin voi lievittää tunnetta yksinolosta.

• Yrittäjien tilanne raastaa sydäntä. On aivan järkyttävää, että bisnes sulaa alta syystä, jolle ei itse mahda yhtään mitään. Minun sivutoimeeni tilanne ei ole vaikuttanut, sillä vetäydyin ystävänpäivän jälkeen suunnitellulle, hiljaiselle jaksolle. Olen työstänyt erästä uutta tuotetta, jonka osalta mietin nyt, missä vaiheessa se kannattaisi julkaista myyntiin. Periaatteessa se sopisi tähän kotoilujaksoon hyvin, mutta toisaalta – lanseeraus voi kaiken hässäkän keskellä upota verkon uppeluksiin. Tätä pitää vielä pohdiskella. Muiden yrittäjien puolesta toivon sydämeni pohjasta, että poikkeustila vaikutuksineen hujahtaisi nopeasti ohi.

• Se on varmaa, että FOMO-ilmiö on viime viikkoina lieventynyt. Kun missään ei tapahtu mitään, ei ole pelkoa ulkopuoliseksi jäämisestä.

• Haluan uskoa, että asenteissa ja arvoissa näkynee poikkeustilan jälkeen pysyvämpää muutosta. Itsestäänselvät asiat kun eivät sellaisia olekaan. Haaveilen, että tämä näkyy suurempana kotimaisten asioiden puoltamisena, perhearvojen korostumisena, eri ammattikuntien työn arvostamisena ja ymmärtämisenä, oman elämäntavan kyseenalaistamisena ja sitä myöten luonnon huomioimisena. Ylipäätään toivon, että ihmiset ovat tämän jälkeen henkisesti läheisempiä sekä hyväntahtoisempia kuin aikaisemmin. Aika näyttää.

Haleja!

Lue myös:

Terapiakuplat

Kodinhoitohuone

DIY: Pergola

Talo ja mökki järveltä kuvattuna

Täällä on viime viikkoina ollut useita kauniita talvipäiviä. Sellaisia, että tietä pitkin tehtyjen normilenkkien lisäksi on ollut pakko käydä nautiskelemassa auringosta järvelläkin. Rantatontin etuja on, että jääkannelle pääsee lähes suorilla takaovesta.

Meillä kävi vähän aikaa sitten ystäväpariskunta kylässä. Ennen kahvinkeittoa kävimme juoksuttamassa koiria jäällä ja kesken tassuvipinän ystäväni pysähtyi toteamaan, ettei olekaan nähnyt taloamme aikaisemmin tästä suunnasta.

Ja totta tosiaan, kuvakulma takapihalle on maalta ja järveltä erilainen. Kauempaa tontti hahmottuu eri tavalla ja myös rakennusten sijoittuminen suhteessa toisiinsa erottuu taka-askelten päästä selkeämmin. En ole kovinkaan paljoa kuvaillut taloa tästä kuvakulmasta, joten olihan sitä pinkaistava kameran kanssa pienelle räpsykierrokselle.

Postauksen kolmannesta kuvasta erottuu melko selkeästi, millaisen etäisyyden päässä vesiraja on sokkeleista. Rantatörmä nousee ylöspäin luonnollisen sopivasti, joten kevättulvat eivät ole nousseet tontille oikein nimeksikään - ei edes pari vuotta sitten tulvaennätyksen aikaankaan.

Korkeuseroa rakennuksilla on keskenään merkittävästi: talo asettuu yläpihalle ja mökki alapihalle. Niiden pohjat eivät ole luotisuorassa samaan suuntaan, vaan talosta katsellaan pari astetta enemmän etelään. Tämä siksi, ettei mökki asetu talolta näkyvän maiseman eteen. Kun mökki on tukevammin kääntyneenä länteen, siellä pääsee toisella tavalla paistattelemaan kesäiltojen auringonlaskuissa - kesäaikaan aurinko sukeltaa järven pohjoispäätyyn, minne mökkiterassilta on esteetön näkymä.

Talon takaterassin valttasin viime kesänä jo harmaaksi ja sama käsittely odottaa mökkiterassiakin, kunhan kevät etenee tarpeeksi pitkälle. Viime syksynä fiksailin mökkiterden alle kunnon routaeristeet, eikä runko ole enää tänä talvena mutkuillut (toisin kuin vuosi sitten). Jes, osasin. :')

Vähälumista rantaa katsellessa on huojentunut olo siitä, että saimme viime syyslomalla siivottua kaikki alueelta kaadetut risut ja tukit. Niiden ruokkoamiseen kului kolme täyspitkää päivää, vajaan neljän käsiparin työpanoksella. Tontin etelänurkalta aion ripsiä vielä jokusen pikkurisun pois töröttämästä, mutta tuleva kesä saadaan joka tapauksessa vastaanottaa taas askeleen verran valmiimmassa ympäristössä.

Takapihan kanssa on muita hommia tiedossa vielä rutkasti, mutta kaikkien niiden luettelemisen taidan säästää toiseen postaukseen. Sen kuitenkin totean, että odottelen uutta kasvukautta jo sormet syyhyten!

Tänään on ollut jälleen kaunis, mutta viimainen päivä. Puhurista huolimatta taidamme nyt lähteä vielä pienelle auringonlaskun jääkävelylle.

Aurinkoisia talvipäiviä!

Lue myös:

Mökin ulkosivu

Tonttihuudit

Ennenaikainen joululahja

"Sinä riität" on hevonkukkua

Ajelin kuukausi sitten kotiin Kajaanista. Takana oli hyvä koulutuspäivä. Jäisiä ja röpelöuraisia teitä liukastellessani laitoin pyörimään äänikirjan, Perttu Pölösen Tulevaisuuden lukujärjestyksen. Olin jo aloittanut opuksen aikaisemmin, joten jatkoin sen kuuntelemista jostain puolivälin kieppeiltä. Olin valinnut Pertun kirjan lukumateriaaliksi erääseen toiseen koulutukseen ja ajattelin, että kuunnelma olisi hyvä jatkumo oppipäivän annille.

Vaan vielä mitä. Mitä useampi kuunteluminuutti tuli täyteen, sitä äkäisemmäksi tulin. Viimein jossain Terrafamen ja Laakajärven välillä minun oli lätkäistävä sovellus kiinni. Nyt tuli mitta täyteen!

Tulevaisuuden lukujärjestyksen perusajatus on se, että maailma muuttuu kiihtyvällä vauhdilla. Kirjassa on listattu asioita, joissa meidän pitää kehittyä pärjätäksemme tulevaisuudessa. Tunnetilani stoppinappulaa hamuillessani ei niinkään kohdistunut kirjaan, vaan yleismaailmalliseen ajatukseen ja vaatimukseen jatkuvasta kehittymisestä. Nykyaikana ei mikään riitä! Et ole koskaan valmis, et tarpeeksi hyvä etkä varsinkaan tasapainoisen sopiva tuollaisenaan. Aina pitäisi mutatoitua paremmaksi, koska kehitys. Mikä pahinta, olemme luiskahtaneet hyväksymään tämän vaatimuksen ja pitämään sitä itsestäänselvänä osana elämää.

Olen tähän saakka suhtautunut muutosvaatimuksiin myönteisellä maalaisjärjellä, omat rajat tiedostaen ja hypetyksiä hymyllä seuraten. Nyt tuolla Kainuun takamailla kävi sama ilmiö kuin sipsipussin kanssa: tiettyyn määrään saakka annos on mielekästä napostella, mutta liika on liikaa. Kun annosraja ylittyy, makoisasta tulee ällöä.

Ristiriita hyvinvointipuheen ja muutosvaatimusten välillä on ilmeinen. Samalla kun hoetaan mantroja "Sinä riität" ja "Olet hyvä tuollaisenaan", etsitään epäkohtia ja kritisoidaan ihmisten ja asioiden nykyilmentymiä. Ei riitä, että yksilöt pyrkivät tuskanhiki otsallaan olemaan parhaita versioita itsestään, vaan muutostarpeita esitetään ulkopuolelta pelkästään itseisarvona. Armollisuutta itseä kohtaan toitetaan trendikkäästi, muttei muisteta ja osata toteuttaa sitä muita ihmisiä kohtaan. Yäk.

Luulen, että syy ilmiön suututtavuuteen on tuossa itseisarvossa. Kun kehitetään pelkästään kehittämisen vuoksi, ei osata arvostaa sitä, mikä on nykyisin hyvin. Fraasi "Ei korjata sitä mikä ei ole rikki" on käytetty, mutta pirun hyvä. Muutos on hyväksi ja tarpeen silloin, kun sillä korjataan jotain arvioitua ja ilmeistä epäkohtaa - ei silloin, kun joku juttu toimii optimaalisesti.

Muutosvaatimuksissa minua häiritsevät erityisesti yhden totuuden laumailmiöt. Keksitään jokin buumi, jota kumarretaan laput silmillä. Yritetään tunkea sitä osaksi kaikkea mahdollista ja jopa syyllistetään niitä, ketkä eivät lähde hypeen mukaan. Etenkin koulumaailmassa tällaisia villityksiä on vilissyt viime vuosina runsaasti, mikä on kummastuttanut melkoisesti. Thank god, omat lähikollegat ovat suhtautuneet niihin ammattitaitoisella harkintakyvyllä, perusrealiteettien pohjalta. Nykyaika vaatii kuitenkin poikkeuksellisen paljon sekä sisäisiä että ammatillisia voimavaroja puolustaa niitä asioita, jotka eivät ole rikki.

Asioiden rikki oleminen ei näytä olevan yksiselitteistä. Tarkoitan sitä, että jopa riittävän hyvin rullaavat, tavallisenkin hyvät asiat saatetaan nähdä korjaustarpeisina ja niistä väännetään jos minkälaista kehityspuhetta ja -vaatimusta. Tämä on ilmiö, jonka äärelle huomaan itse usein pysähtyväni. Siansaparo vieköön, tavallisen hyvän on riitettävä! Ajatus siitä, että koko ajan pitäisi tavoitella maksimisuoritusta ja tehdä muutostoimenpiteitä sitä varten, on kestämätön. Ei ihminen ja ihmismieli toimi niin. Kaipaan epäkohtien keksimisen sijaan puhetta kunnossa olevista ja turvallisen tasaisista asioista. Toimivien ja semihyvien juttujen huomaamista, pitkiäkin pysähtymispaikkoja ja välillä myös sen hyväksymistä, ettei kaikki ole täydellistä.

Toivoisin, että yhä useampi uskaltaisi kyseenalaistaa nykypäivän muutosvauhdin ja -vaatimuksen. Niin henkilökohtaisissa ominaisuuksissa, yhteiskunnassa kuin työelämässäkin. Se tosin vaatii riittävästi tiedostavuutta ja mittakaupalla itseluottamusta, että osaa paitsi havaita riittävän hyvät jutut, puhumattakaan niiden puolustamisesta. Itse yritän pyrkiä tähän kaikessa mahdollisessa ja kehittää jatkossa vain sellaista, mihin on todellinen tarve ja sisäinen motivaatio. Ei sillä, ettenkö olisi tehnyt niin tähänkin saakka - nyt tuntuu, että tuota viestiä on tarpeen kirjoittaa auki suuremmalla äänellä. Kehityskapina on siis julistettu ja pysähtymisen teesi vannottu!

Väitän, että ainakin nämä asiat tapahtuvat yleismaailmallisesti, kun sokea, hellittämätön ja ulkopuolinen muutosvaatimus sivuutetaan:

• Stressi pienenee ja tyytyväisyys kasvaa.
• Sisäinen motivaatio lisääntyy.
• Asiat tuntuvat valmiimmilta ja kokonaisemmilta.
• Keskittyminen olennaiseen parantuu.
• "Sinä riität" ei ole enää hevonkukkua, vaan totta.

...ja nyt kun mietin koko ajatusvyöryni ydinviestiä, on sen pääsisältö arvojen ja tavoitteiden downshiftaamisessa. Vaatimusten leppoistamisessa ja kohtuullistamisessa, joka termin määrittelyn mukaan johtaa turvallisuuden tunteeseen ja mielekkääseen elämään. Bring it on.

Rentoa viikkoa!