Tälle mallille piha jäi

Viime elokuun lopussa kiertelin Armaksen kanssa pihalla kameran kanssa. Halusin tallettaa muistiin tilanteen, johon pihan ilme jäi kesän 2021 jälkeen. Tarkoitus oli julkaista nämä kuvat alkusyksystä, mutta Armaksen kuolema pyyhkäisi aikomukset pois asialistalta. Talvella tämän postauksen tekeminen ei ollut oikein relevanttia, joten odottelin suosiolla tähän keväthetkeen. 

Tälle mallille saimme tehtyä pihan viime kesän loppuun mennessä. Näyttää aika valmiilta, eikös! Viime vuoden suurin rutistus oli tehdä valmiiksi katealueet havuistutuksineen, maalata autokatos ja valtata terassit harmaaksi.

Päälinjat ovat nyt valmiit eikä tulevalle kasvukaudelle ole enää suurempia rutistuksia tiedossa. Tuntuu mahtavalta, että viimeinkin pääsemme nauttimaan kesästä ilman pakottavan suurta to do -listaa! Tämä ihmeellinen hetki taidettiin kokea edellisen kerran kesällä 2016, Iisalmessa. :')

Pienempiä värkkäilyjä toki on tiedossa, kuten grillipaikan sommittelua, jätevesipumppaamon ympärysten sipistelyä, mökin sähkökeskuksen maisemointia sekä autokatoksen varaston hyllyjärjestelmien kehittelemistä. Kevyttä terassivalttaustakin vielä harkitsen. Nämä hommat eivät kuitenkaan vaikuta enää pihan yleisilmeeseen eivätkä ole työmäärältään massiivisia - päinvastoin, niistä saanemme sopivan pientä kesäpuhdetta.

Pihassa olen erityisen iloinen siitä, että onnistuimme kasvattamaan nurmen näin vehreäksi. Koko nurmipohja kun on ajettu järvenpohjasta ruopatusta maa-aineksesta. Ilmainen budjettiratkaisu, joka toimi kuin toimikin.

Lumien sulettua olen hykerrellyt myös mökin terassista. Se on routivalla maalla ja olen korjaillut terassia useampana keväänä parempaan uskoon. Viime vuonna purin siitä toisen puolikkaan kokonaan irti ja rakensin osion uudestaan matalampana versiona. Samalla tungin alustan täyteen routaeristeitä (vaikka niitä oli kyllä melkoinen kasa siellä ennestäänkin). Nyt näyttää siltä, että rakenneratkaisut ovat viimeinkin kohdillaan, sillä routa ei ole enää nostanut terassia senttiäkään ilmaan. Hyvä minä! Terassin madallus antoi myös luontevan sijoittelupaikan kiikulle, jonka saimme miehen sukutilalta. Kunnostimme valkoisen maisemakiikun uuteen uskoon ja nyt se toivottavasti saa pitkän elonkaaren Keyritty-järven rannalla.

Tämän enempää en taida pihasta verbaalisesti raportoida, kuvat puhukoon puolestaan. Tervetuloa pihakierrokselle!

Sydän läikähtää noiden kuvien kohdalla, joissa Armas on mukana poseeraamassa. Voi pikkuista. ♥

Nyt sormet syyhyävät haravan varteen. Takapihalla on vielä paikoitellen lunta, mutta puolet alueesta on jo kuivunut. Keväässä on parasta bestiä päästä haravoimaan nurmialueet siistiksi ja nyt näyttää siltä, että tällä viikolla pääsen vihdoin kyseisen homman pariin.

Palataan taas!

 

P.S. Jos sinua kiinnostaa kurkata pihan aikaisempiin vaiheisiin, pääset muutamaan vanhempaan postaukseen näistä linkeistä:

Aikaansaamisen iloa (2019)

Operaatio nurmikko lähti taas lapasesta (5/2020) 

Tilannekatsaus pihalle (8/2020)

Tattadadaa, tässä on Jalo!

Asioilla on tapana eskaloitua. Niinhän siinä kävi, että meille koitti pentuarki toiseen kertaan saman talven lumien aikana. Tilanne lähti vyörymään tähän pisteeseen joulun tienoilla, kun Uljaksen kasvattikodista tuli tietoa, että siellä voisi mahdollisesti olla velipoika vielä vailla kotia. Emme reagoineet asiaan heti, mutta ajatus toisesta koirasta jäi vaivaamaan mieltä. Pari viikkoa muhittelimme mielikuvaa siihen pisteeseen, että lopulta arki kahden koiran kanssa tuntui loistavalta idealta. Kysyin sitten velipojan tilannetta, mutta pikkuinen oli jo ehtinyt löytää oman kodin.

Tämä ei kuitenkaan enää pysäyttänyt meitä, vaan vuoden vaihtuessa aloin aktiivisesti etsiä Uljakselle pikkuveljeä. Mitä enemmän olimme miettineet kahden koiran plussia ja miinuksia, sitä selkeämmäksi oli käynyt, että nyt jos koskaan kannattaisi vielä tsempata toinen pentuaika läpi. Kävi niin onnellisesti, että etsinnöissä tärppäsi nopeasti. Joten tattadadaa, tässä on Jalo!

Kävimme hakemassa pikkuisen kolme viikkoa sitten Helsingistä asti. Jalo on mitä hurmaavin veitikka! Luonteensa puolesta pikkujätkä vaikuttaa helpolta tapaukselta: tihutöihin ei ole ollut ainakaan vielä taipumusta ja jostain kumman syystä näykkimistä ei ole ilmennyt ollenkaan. Ruokahalu ei ole niin valtava kuin Uljaksella, mutta pikkuhiljaa Jalokin on oppinut syömään oman kuppinsa tyhjäksi. Yöuni maittaa vähintään aamuviiteen saakka ja sylittely on mieluista puuhaa. Välillä Jalo osaa jo ilmaista tahtoaan haukkumalla, mikä näyttää ja kuulostaa sympaattiselta.

Kokonsa puolesta Jalo oli kotiutuessaan Uljasta pienempi ja luulen, ettei tämä pikkuinen niin isoksi kasvakaan. Turkin väritys on Jalolla tummempi ja viileämpi, silmät puolestaan söpön pikkuruiset.

Minua jännitti etukäteen hirmuisesti, miten elo pienen pennun ja täysikasvuiseksi hujahtaneen Uljaksen kanssa sujuisi. Uljas kun on mieleltään pentu vielä itsekin, enkä ollut aivan varma, kuinka se osaisi suhteuttaa kokonsa ja riehakkuutensa heiveröisemmän pikkuveljen kanssa. Oletin, että joudun olemaan välivouhkana koirien keskellä, mutta vielä mitä! Elämä näiden kanssa on ollut helpompaa kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Uljas otti Jalon vastaan erittäin lämpimästi ja on osannut kalibroida itsensä Jalon suoritus- ja kokotason mukaan. Olen vain ällistyneenä katsellut vierestä, miten kaksikko leikkii ja puuhaa keskenään - ihmistä ei ole tarvittu rajoittimeksi oikeastaan missään vaiheessa.

Paitsi että leikit ja touhut sujuvat hyvin, ovat Jalo ja Uljas läheinen tiimi levätessäkin: ne käpertyvät toisiinsa kiinni aina, kun koittaa uniaika. En olisi kyllä mitenkään voinut ennakkoon uskoa, miten hyvin poikien yhteiselo sujuu. Toisen koiran hankkiminen oli paras ratkaisu ikinä, ja sen näkee myös turrukoiden naamoista: ne vaikuttavat onnellisilta toistensa seurassa.

Oman jännitysmomenttinsa kokonaisuuteen toi mummola. Vanhempani kun myös ottivat viime syksynä uuden pennun, joten sielläkin on nyt kaksi koiraa, Timi ja Roni. Koska Jalo ja Uljas käyvät päivähoidossa mummolassa kesälomaan saakka, piti Jalo totuttaa nopeasti myös mummolan koiriin. Arvaattekohan, miten siinä hommassa kävi? No paremmin kuin hyvin! Isommat koira ottivat Jalon laumaansa avosylin. Pikkuinen puolestaan ei ole arastellut muita koiria yhtään, vaan on rohkeasti sulautunut osaksi porukkaa. Käytännössä ei ole ollut eroa, kirmaileeko tiluksilla kolme vai neljä collieta.

On ollut hauska seurata, miten Jalo mallioppii asioita niin Uljakselta kuin mummolankin koirilta. Arkisia käytänteitä ei ole tarvinnut opettaa samalla intensiteetillä kuin Uljakselle, sillä ne ovat loksahtaneet Jalon kanssa tosi luonnostaan. Pienimmän kehittymistä seuratessa on ollut mukava pistää merkille myös Uljaksen henkinen kasvupyrähdys: Uljas on alkanut tarkkailla paljon enemmmän minun ilmeitäni ja eleitäni ja ymmärtää paremmin, mitä siltä odotan. Toistan itseäni, mutta toisen koiran hankkiminen oli paras ratkaisu ikinä!

Tällaisia kuulumisia tänne. ♥