3.11.2024

Kun huomenna herätyskello ei soikaan

Arvatkaapa mitä? Se oli meikäläisen työsyksy siinä! Huomenna ei herätyskello soi, sillä minulla ja Romeolla alkoi yhteinen kotoilu hoitovapaan merkeissä. En voi valehdella, ettenkö olisi asiasta mielissäni (vaikkei pankkitili sitä tule olemaankaan). Pääsemme valmistautumaan jouluun rauhassa ja pitkän kaavan mukaan - can't wait!




Lukuvuoden ensimmäisen neljänneksen aikana tuli tehtyä tiettyjä havaintoja työssäkäymiseen ja taaperoarkeen liittyen. Vaikka työnteko tuo omanlaistaan mukavaa vaihtelua päiviin, ei se kuitenkaan ole sitä, mitä tässä vaiheessa mieluiten tekee. Sydän sanoo tosi vahvasti, että oma paikka on vielä kotona, pienen ihmisen kanssa. Yhteiset valveillaolotunnit työpäivän jälkeen eivät ole riittävästi. Eivät riittävästi lapselle eivätkä jäsennellyn arjen pyörittämiseen. Eivätkä varsinkaan omalle palautumiselle.

Toivotan siis tervetulleeksi hitaat aamut, rauhassa juodut kahvikupit, monipuoliset yhteiset touhut ja tekemiset sekä ajallaan hoituvat kotityöt.





Vielä en ole ehtinyt luonnostelemaan, mitä extrakivaa hoitovapaalla keksisimmekään. Jouluilua tietysti, mutta sen lisäksi olisi mukava löytää lähialueelta jokin perhekerho käytäväksi ja muutama elämyksellinen päiväreissu tehtäväksi. Luulen, että tulemme nappaamaan mummon mukaan, jos bongaamme sopivan käyntikohteen.

Marraskuun ohjelmassa on tietenkin myös perinteisen joulusiivouksen tekeminen katosta lattiaan, joulukuussa sitten tyypillinen piparitaloprojekti ja muut tunnelmoinnit. Olemme tällä viikolla opetelleet sytyttämään takkaa ja katsomaan tulenliekkejä turvallisen välimatkan päästä. Koputan puuta, mutta Romeo näyttäisi ymmärtäneen aika kivasti, ettei kuumaan takkaluukkuun ole koskemista. Itselleni elävä takkatuli on suuri tunnelmatekijä ja on mahtavaa, jos pystymme nauttimaan siitä yhdessä lapsen kanssa.

Jouluilun osalta ovat lähikuukaudet aivan erilainen juttu kuin vuosi sitten. Romeo oivaltaa ja osaa tehdä asioita nyt moninkertaisella ymmärryksellä, joten jouluun liittyvät puuhat saavat kokonaan erilaisen merkityksen. Tänä viikonloppuna olemme esimerkiksi laitelleet kyntteliköitä ja paperitähtiä ikkunoihin; pikkumies on pystynyt olemaan mukana aina patterinasentamisista ripustushommiin. Ja mikä ilo valoista on ollut jo nyt!

Sen verran on itselläni lähitulevaisuudessa spesiaalijuttuja tiedossa, että minulla olisi tarkoitus lähteä käymään joulukuussa Helsingissä. Yksin! Ja kokonaisen viikonlopun verran. Olemme suunnitelleet ystäväni kanssa jouluisen hotelliviikonlopun, joka on vähän kuin pitkän kaavan mukaan järjestetyt pikkujoulut. En kuitenkaan nuolaise ennen kuin tipahtaa, tässä ehtii tauteja tipahdella niskaan vielä ennen h-hetkeä. Mutta toivon kovasti, että reissu järjestyisi. Myös, että miehet pärjäisivät keskenään kotona ja että oma ikäväni pysyisi kohtuullisissa aisoissa (en ole nimittäin koskaan ollut Romeosta yhtäkään yötä erossa). Mutta let’s see, se on sitten.





Joka tapauksessa täällä on ikimuistoisia ja stressittömiä hetkiä edessä. Hyvää hoitovapaata siis minulle ja Romeolle! ♥

23.10.2024

Tekeväisen ihmisen identiteetti

Voi huisketta. Meillä on täällä takana mukava ja touhuisa syysloma. Minun oli tarkoitus päivittää blogia viime sunnuntaina, mutta enhän minä ehtinytkään. Arki pyörähti käyntiin vauhdilla, mutta lomaviikko seilaa vielä eläväisesti mielessä: syysloma sisälsi sopivassa suhteessa kulttuurimenoja, ystävien näkemistä, kotitouhuja, retkeilyä, hyvää ruokaa ja Blawhin hommia.

Yhtenä lomapäivänä tein pakastimeen satsin karjalanpiirakoita ja siinä piirakoita rypyttäessäni mietin tekemisestä ja aikaansaamisesta syntyvää iloa. Että kuinka hyvä mieli tuleekaan, kun saa jotain konkreettista väsättyä - vaikkapa sitten pari pellillistä karjalanpiirakoita. Totesin itsekseni, että minulla taitaa olla tekeväisen ihmisen identiteetti. Siihen liittyen muutama hajanainen ajatus nyt.

Elämä tuntuu omaan makuuni ihanalta etenkin silloin, kun on jotakin meneillään: pieniä projekteja, keskeneräisiä suunnitelmia tai vaikkapa unelmia joihin tähdätä. Kun arkea rytmittävät mukavat puuhat ja elämä värittyy asioista, jotka tuovat iloa ja onnistumisen tunteita, ihmiselo tuntuu mielekkäältä. Tekemisen kautta syntyy tunne, että ollaan osa jotain suurempaa – että asioita tapahtuu ja että niillä on merkitystä. Vaikka vain pienessä mittakaavassa.

Tekeväisen ihmisen identiteetti ei tarkoita suorituskeskeisyyttä tai tarvetta todistaa muille omaa osaamistaan. Kyse on siitä, että tekeminen ja luominen ovat luonnollinen osa elämää. Monet projektit – olivat ne sitten suuria tai pieniä – tuntuvat tärkeiltä jo itsessään. Eivät siksi, että niillä tavoiteltaisiin jotain ulkopuolista hyväksyntää. Kun jokin idea on päässä ja sitä alkaa toteuttaa, jo matka itsessään hykerryttää. Vaikka lopputulokseen pääseminen tuottaa useimmiten suurta iloa ja myhäilyä, päämäärä ei ole aina tärkeintä. Tärkeintä on se prosessi - tunne siitä, että on liikkeessä ja että saa asioita aikaiseksi.

Olen toki huomannut, että tekeminen ja aikaansaaminen eivät ole kaikille yhtä lailla nautinnollisia asioita. Joillekin elämä näyttäytyy leppoisena olemisena, vailla sen suurempaa tarvetta tehdä tai suunnitella. Tämä on täysin ymmärrettävää, ja jokaisella on oma tapansa löytää tasapaino ja mielekkäät elämänsisältönsä. Itse saan kuitenkin energiaa siitä, että elämässä on sopivasti toimintaa. Kun on käsillä projekteja, joita saa edistää omassa tahdissaan, tulee kuin huomaamatta (ja väistämättäkin) tunne, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Silloin ei kaipaa muualle.

Joillekin tekevän ihmisen elämä näyttäytyy suorituksena, jonkinlaisena kiireisenä pakona tai pyrkimyksenä näyttää paremmalta kuin todellisuudessa on. Tällaiset näkemykset herättävät tekeväisessä ihmisessä ihmetystä, mutta samalla ne tarjoavat tilaisuuden miettiä lähtökohtia ajatusten taustalla. Jokainen meistä rakentaa elämäänsä omista peruspilareistaan käsin, ja se, mikä yhdelle on suorittamista, on toiselle puhdasta nautintoa. Tämä erilainen tapa kokea asioita juontaa varmasti jollain tavalla geeniperimästä, mutta myös historiasta. Jos ei ole saanut mallia tekeväiseen elämään eikä todellisia kokemuksia omien edesottamusten luomista onnistumisista, on tottakai hankalaa nähdä tekeminen muuna kuin suorittamisena. 


Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, miten ulkopuoliset näkevät tekemisen, vaan siitä, miltä oma elämä tuntuu. Onko tekeminen tapa toteuttaa itseään, löytää merkitystä ja kokea onnistumisen hetkiä? Vai onko se jotain, mitä tehdään vain siksi, että pitäisi? Tekeväisen ihmisen identiteetti syntyy siitä, että tekeminen on osa arkea ilman pakkoa – vapaudesta käsin. Tällöin tekemisen ilo vuorottelee luontevasti leppoisten, pelkkää olemista sisältävien hetkien kanssa.

Pohjimmiltaan ei tärkeintä ole se, miten paljon saa aikaan, vaan se, mitä elämästä jää mieleen. Ovatko muistot täynnä tyhjiä hetkiä vai pieniä puuhia. Sellaisia, jotka kertoivat siitä, että elämässä oli merkitystä ja sisältöä – ei niinkään tuloksissa, vaan itse tekemisessä. Tekemisessä, jota sai parhaimmassa tapauksessa toteuttaa itselle rakkaiden ihmisten seurassa. ♥


6.10.2024

Ja niin tuli syksy, jona rikoin kaavan

Tai oikeastaan kaksikin. Mutta kyse ei kuitenkaan ole mistään kovin dramaattisesta, vaikka otsikko voisi jotain suurempaa lupaillakin.

Olen nähkääs tehnyt talvi-istutusten kanssa nyt melkoisen radikaalin peliliikkeen: tänä vuonna en lähtenyt lapion kanssa mäntymetsälle ollenkaan, vaan oikaisin ja hankin terassiruukkuihin tuijat. Lähes kymmenen vuotta kestänyt kaava rikkoutui, eikä meillä ole nyt terdeillä yhden yhtä talvimäntyä. Kääk! Perinteitä vaativana ihmisenä tämä hieman kirpaisee, mutta tänä vuonna olen opetellut menemään välillä sieltä, missä aita on matalemmalla. Ja sieltä, missä ei tarvitse haahuilla lapion kanssa puumetsällä.

Sen verran istutuksissa kuitenkin on oman metsän antimia, että muhevoitin tuijien alaosaa katajanoksilla. Niillä, jotka mies vahingossa(?) kaatoi rantaa raivatessaan. Kysymysmerkki siksi, koska en ole oikein varma, oliko kyseessä aito vahinko - olemmehan joka vuosi käyneet yhdessä raivattavat alueet läpi ja joka kerta olen esitellyt hänelle samat havut, jotka haluan säästettävän. Mutta huiskis vaan, tänä vuonna yksi vaalimani katajapuska koki karun kohtalon. No, se saa nyt edes arvoisensa lopun istutusten viimeistelijänä.

Toinen rikkomani kaava koskee kausivaloja, jotka on kieputettu tuijien ympärille. En ole nimittäin koskaan laitellut valosarjoja ennen lokakuuta, mutta tällä kertaa näpertelimme nämä Romeon kanssa paikoilleen jo syyskuun loppupuolella. Hän on ollut valoista lumoutunut ja niitä ihastellaan niin ulkoillessa kuin sisältä ikkunan takaa katsellen.

Mitä tulee valojen kellertävään sävyyn, en ole siihen ollenkaan tyytyväinen. Olen kuitenkin lopettanut täydellisten jouluvalojen metsästyksen, sillä sellaisia ei yksinkertaisesti ole tai ne ovat turhan vaivalloisen etsinnän takana. Viime vuonna hankkimani valopuut (jotka odottelevat vielä varastossa) kellertävät myös, joten menkööt nämä tuijat samassa völjyssä - ovatpahan edes mätsi keskenään.

Tuijista kirjoitan muuten monikossa siksi, että tällä kuvissa näkyvällä etupihan installaatiolla on identtiset sisarukset takaterassilla sekä mökin terassilla.

Meillä on ollut täällä mukava viikonloppu, kun miehen sukua oli eilen meillä kahvittelemassa. Sain myös tehtyä pitkästä aikaa kunnon siivouksen, ruokottua pihalta kuolleet kesäkukat ja laitettua Armaksen haudalle valkoisen kanervan talveksi. Terassikalusteet siirsimme jo aiemmin viikolla varastoon. Tänään pitäisi vielä ajaa ruoho viimeisen kerran, sitten saa talvi tulla.

21.9.2024

Entä jos


Kävin kesälomalla Kajaanissa ja joka kerta siellä vieraillessani mietin, olisiko elämä kovin erilaista, jos olisinkin aikoinaan päättänyt lähteä opiskelemaan Kajaaniin enkä Jyväskylään.

Tällaisia elämän suurempia risteyskohtia on toki muitakin. Entä jos olisin opiskellut erityispedagogiikan sijaan jotain ihan muuta, vaikkapa puheterapiaa tai jotakin kaupallista alaa? Entä jos olisinkin ottanut Kiuruvedeltä erityisluokanopettajan viran vastaan? Entä jos en olisi laittanut hynttyitä yhteen mieheni kanssa? Entä jos emme olisi koskaan hankkineet koiraa? Entä jos olisimme rakentaneet elämämme jonnekin muualle kuin Rautavaaralle? Entä jos olisin päättänyt olla haluamatta omaa lasta?

Isompien linjavalintojen lisäksi voisi pohtia tuhansia - ellei miljoonia - pienempiä päätöksiä. Entä jos olisin valinnut jossain yksittäisessä hetkessä toisin? Reagoinut toisin? Mennyt sinne enkä tänne? Lähtenyt enkä jäänyt? Jos olisinkin sanonut jotain lisää tai jättänyt jonkin asian sanomatta? Ottanut yhteyttä ihmisiin enemmän tai vähemmän? Ollut itse toisenlainen ja tehnyt erilaisia valintoja? Pitänyt yllä jotakin minkä jätinkin taakseni? Tai jättänyt taakseni jotain mitä pidinkin yllä?

Ajatusleikit ovat välillä kivoja, mutta rehellisyyden nimissä en osaa surra tai katua yhtäkään tehtyä päätöstä, sillä niistä jokainen on tehty senhetkisten resurssien, tietämyksen ja muiden vallitsevien seikkojen johdosta. Jos olisin toiminut toisin, en olisi ollut minä.

Olen aina luottanut intuitiooni jopa naurettavan vahvasti ja ehkäpä se on yksi merkittävä syy, miksi omien päätösten takana on helppo seistä. Siltikin, vaikka nykyhetkessä saattaisin valita eri tavalla kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten.

Ainoan poikkeuksen kohdallani tekevät tilanteet, joissa en ole osannut puolustaa itseäni tai omia arvojani. Tällaiset hetket ovat joskus kovertaneet sielua todella syvältä, mutta olen ottanut niistä opikseni. Vuosiin en ole enää jäänyt poljettavaksi, enkä varmasti anna niin tapahtua tulevaisuudessakaan.

Fakta on, että jossittelusta huolimatta emme koskaan saa tietää, miten jokin valinta olisi meihin todellisuudessa vaikuttanut. Tiedämme vain kulkemamme polun maisemat, vaikka voimmekin kyllä arvailla, millaista jossain muualla olisi ollut.

Tärkeintä ei olekaan menneiden valintojen spekulointi, vaan se, mitä teemme juuri nyt ja tästä eteenpäin. Meillä on koko ajan mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaista tulevaisuutta rakennamme. Kuten sanonta kuuluu, det som har varit, har farit – se, mikä on ollut, on mennyt.


8.9.2024

Ikuisuusprojekteja

Rasti seinään! Meillä on viimein autokatoksen varaston ovessa kahva ja lukko! Kyseinen piharakennushan meille valmistui loppuvuodesta -20, joten lähes neljä vuotta ehdittiin kitkutella lukottomalla ovella, jossa kahvan virkaa toimitti ikkunanavaaja. Asia on kyllä hiukan kuumotellut vuosien aikana, sillä varastossa on säilössä ihan rahanarvoista tavaraa, jonka joku hämäräveikko olisi pystynyt nyysimään mukaansa tuosta noin vain. Mutta eipä pysty enää!



Se on jännää, kuinka jotkut asiat luiskahtavat ikuisuusprojekteiksi, eikä niitä saa syystä tai toisesta edistettyä. Ovihomma onneksi saatiin nyt clousattua, mutta ei tämä suinkaan meidän ainokainen keskeneräinen asia ollut. Ehei. Niitä on nimittäin äkkiseltään laskettuna viisi muutakin:

1. Portaiden tekeminen saman varaston ovelle, joka nyt sai lukkonsa, sekä askelmien nikkarointi etuterassin pohjoispäätyyn. Nämä jäivät tekemättä silloin, kun uurastin talon etu- ja takaterassit valmiiksi. Syy keskeneräisyydelle on siinä, että tuolloin puutavara loppui yksinkertaisesti kesken - olisinhan minä tehnyt portaat muutoin samaan syssyyn, Puutavaran tarve ei ole suuri, mutta on tuntunut ylitsepääsemättömältä lähteä hommaamaan pientä nippua puuttuvia alueita varten. Ehkä ensi kesänä, näin ajattelen joka vuosi. :’)

2. Mökin sähkökeskuksen ympäristön ”kaapittaminen”. Minulla on tarkoituksena kehitellä mökin sähkökeskuksen ympärille jonkinlaista avattavaa kotelointia tai kaappia, sillä keskus on vähän ikävästi säiden ja lumen armoilla. Samaan yhteyteen olen visioinut pienen säilytyspaikan kiuaspuille, mutta asia on kesken, vaikka Armaksen vielä eläessä jo mittailinkin installaation mitat valmiiksi ja roudasin osan runkotavarasta mökin kulmalle.

3. Mökin parven listoittaminen loppuun, säilytysratkaisujen viimeistely ja parvelle menevään aukkoon luukun tekeminen. Listoittamista aloitin jo kesällä -22, mutta sielläpä se listasaha odottelee edelleen jatkajaansa.

4. Kahden rännikaivon kiinnittäminen kunnolla. Autokatoksen kulmalla ja yhdessä talon ulkonurkassa olisi vartin (tai korkeintaan parin) homma viimeistellä rännikaivojen asennus loppuun. Koputan puuta, mutta luulen, että tänä syksynä saan nuo kohdat valmiiksi!

5. Porealtaalle tukevamman askelman tekeminen. Tähän saakka olemme kivunneet altaaseen hieman haperon penkin kautta. Samainen penkki toimitti Iisalmessa asuessamme pesuhuoneen penkin virkaa. Ajatus kiinteästä, joko yhden tai kahden allassivun käsittävästä askelmasta on ollut mielessä vuodesta -18 saakka, mutta edelleen könyämme altaaseen kiikkerän version kautta. Tämäkin projekti on ollut jumissa puutavaran puutteen takia. Ehkäpä joskus vielä rykäisemme tarvittavan määrän puuta tilaukseen ja saamme valmiiksi niin porealtaan askelmat kuin puuttuvat portaat muualtakin.

Uskon, että ikuisuusprojektit ovat tavalla tai toisella meitä kaikkia vaivaavia ilmiö, jolle löytyy monia syitä - niin psykologisia kuin käytännöllisiä. Veikkaan, että yleisimpiä syitä ikuisuusprojekteihin ovat motivaation, ajan tai rahan puute. Tai projektien priorisointi to do -listan häntäpäähän. Ainakin meidän huushollissa on varmasti kyse näistä kaikista, mutta eniten ehkäpä priorisoinnista: nämä meidän keskeneräiset asiat löytyvät nimittäin kaikki talon seinien ulkopuolelta eivätkä vaikuta (tai näy) jokapäiväiseen arkeen oikeastaan mitenkään. Siksipä ne on ollut helppo tuupata ikuisuusprojektien listalle eikä keskeneräisyys vaivaa omassa alitajunnassa (vaikka muualla pihalla ja kodin seinien sisäpuolella ajattelenkin monista asioista eri tavalla).

Tiedän, että hommat kyllä valmistuvat, kunhan ne tuntuvat tarpeeksi tärkeiltä ja kun niiden tekemiselle asettaa selkeän deadlinen. Jospa tämä viiden ikuisuusprojektin lista olisi valmiina viimeistään kymmenen vuoden päästä. Palataanpas siis asiaan syyskuuhun 2034 mennessä!

25.8.2024

Hermoston kalibrointia

Eilisaamuna olin ärsyyntynyt. Romeo heräsi kuuden jälkeen täsmälleen siihen aikaan, kun minulla soi arkisin kello. Olin haaveillut pidemmistä unista, sillä viikolla lapsi herää isänsä kanssa käytännössä tuntia myöhemmin. Tiesin, että olisin tarvinnut itse pidemmät aamu-unet. Mies oli Romeon herätessä jo hereillä, mutta ei älynnyt ehdottaa, että minä jäisin nukkumaan. Se ärsytti vielä enemmän ja marttyyrimaisesti nousin ja hoidin kaikki omat ja lapsen aamutoimet itsekseni. Sen sain sentään tiuskaisten pyydettyä, että mies laittaisi edes koirien aamumurkinat valmistumaan.

Puoliltapäivin sain sitten sanotuksi, että minulla ei ole oikein palautunut olo. Että tuntuu siltä, että tarvitsisin enemmän aikaa omille hommille - käytännössä sellaisille, että saisin hetkisen aikaa tehdä ja ajatella ihan omia juttuja, kuten vaikkapa kirjoittaa blogipostausta.

Tiedän kyllä, mistä tämä palautumaton olo kumpuaa. Siitä, että takana on nyt kolme viikkoa työarkea. Aikaisia herätyksiä, intensiivisiä työpäiviä ja tiiviitä iltapäiviä ja iltoja Romeon kanssa. Töistä kotiuduttuani paitsi lapsi kaipaa äiskän seuraa, myös minä haluan ottaa Romeon kanssa vietetystä ajasta kaiken irti. 

Konsepti on johtanut kuitenkin siihen, että olen koko ajan virittyneessä moodissa. En saa tarpeeksi sellaisia hetkiä, joissa hermosto pääsisi tasaantumaan ja palautumaan. Omia pausseja pitäisi älytä ottaa enemmän.

Ja nimenomaan ottaa - kukaan ei sellaisia tule ehdottelemaan (eikä toisaalta tarvitsekaan), vaan minun pitäisi osata itse pyytää omaa aikaa. Sen on vain tositositosi vaikeaa! Romeon ollessa vauva oman ajan ottaminen oli sata kertaa helpompaa, sillä vauva ei vielä samalla tavalla ilmaise kaipaustaan. Taapero sen sijaan osaa jo ikävöidä äidin perään, jolloin lähteminen tai toiseen tilaan pujahtaminen on paljon haastavampaa (henkisesti ja fyysisesti).

Tästä ajatuskehästä pyörähti sitten idea tähänkin postaukseen. Että olisi kannattavaa kiinnittää huomiota jo niihin olevassa oleviin hetkiin, joissa hermoston rauhoittumista tapahtuu nykyiselläänkin. Ja toisaalta olisi hyödyllistä yhä tietoisemmin linjata tapoja mahdollistaa tuollaisia hetkiä enemmän. Joten eritelläänpäs tarkemmin.

Tällä hetkellä pystyn tasaamaan virittynyttä oloa silloin, kun

...minulla on yhdessä kädessäni kahvikuppi ja toisessa suklaapala.

...nukutan Romeota päivän jälkimmäisille päikkäreille. Elokuun aikana olemme opetelleet nukkumaan päiväunia sisällä pinnasängyssä ja se on ollut etenkin omalta kannalta superhyvä juttu. Kun iltapäivien vaunuralli on jäänyt pois, on päässyt itsekin oikaisemaan jalat Romeota nukuttaessa. Useimmiten torkahdan itsekin tai käytän ajan johonkin hyödylliseen kännykänkäyttöön; nyt olen esimerkiksi innostunut luonnostelemaan postausideoita puolivalmiiksi.

...meillä käy vieraita kylässä tai me käymme jossain visiitillä. Vaikka introvertin akku hetkellisesti tyhjeneekin sosiaalisissa tilanteissa, saa niistä silti älyttömästi muunlaista virtaa. Juuri sellaista, mikä palauttaa sopivalla tavalla arjen pyörityksestä.

...Romeolla on rauhallinen hetki meneillään. Rakastan niitä tilanteita, kun lapsi asettuu viereen lukemaan kirjaa tai viihtyy sylissä siliteltävänä. Silloin ei tarvitse olla skarppina, vaan saa rentoutua itsekin. Tällaisia hetkiä saisi olla rutkasti enemmän, sillä useimmiten taaperon kanssa oleminen ei juurikaan palauta - tai minä en palautumista koe esimerkiksi estäessäni lasta repimästä koiria turkista tai vaikkapa kiipeilemästä pitkin huonekaluja. :’)

...olen katsomassa Raikun jalispeliä. Kun on viihdyttävää seurattavaa ja itse saa vain istua ja katseskella, se palauttaa. Harmillisesti kotipelejä on jäljellä tälle kesälle enää yksi (vieraspeleille en ole lähtenyt tänä vuonna ollenkaan).

...istahdan iltapalalle ja katsomaan samalla jotakin sarjaa. Viime talvena en osannut katsoa iltaisin oikein ollenkaan telkkaria, vaan jäin jumittamaan puhelimella selailuun. Nyt olen taas tietoisesti opetellut katsomaan telkusta jotain tiettyä sarjaa tai leffaa. Netflixiä olemme kolunneet miehen kanssa yhdessä ja erikseen. Viimeisimmät illat olen tapittanut katsoa Emily in Paris -sarjaa. (Miksei kukaan kertonut minulle, että se onkin noin kiva?!) Sarjojen katsominen kannattaa, sillä huomaan aivan eri tavalla pääseväni toisiin ajatuksiin ja maailmoihin. Ja onhan jokainen iltaminuutti ilman puhelinta plussaa. Nyt odotamme kovasti, että pääsisimme katsomaan uutta kautta Only Murders in the Building -sarjasta. Se on ihan huippu!

...kun käyn/käymme tekemässä jotain kaupungissa. Pakopelit, leffat ja teatteriesitykset kuuluvat huvituskärkeen, höystettynä ruokailulla jossain herkullisessa paikassa. Välillä tapahtuu toki kotikylilläkin, kuten vaikkapa eilen venetsialaiset (joista postauksen kuvatkin ovat). Arkikuvioista poikkeavat kokemukset virkistävät ja nollaavat ajatuksia.

...lukemalla. Kirjoihin minulla ei aika riitä, mutta päivän Savon Sanomien lukeminen on hetki, kun huomaan tasaantuvani. 

(...nikkaroimalla. Tämä on suluissa, sillä tällä hetkellä en keksi mitään tarpeellisia DIY-projekteja. Onneksi sentään hiekkalaatikko oli tehtävänä tälle kesälle!)



Toivon, että jatkossa pystyn löytämään palauttavia hetkiä 

...tietoisesti pyytämällä. Minun täytyisi oikeasti lanseerata itselleni jokin tietokonetunti vaikka viikonloppuihin, sillä tietsikka-aikaa huomaan kaipaavani tällä hetkellä eniten. Siis kirjoittamista itselleni ja sisällöntuottoa Blawhille (jota en käytännössä ole tehnyt kuukausiin, vaikka haluaisinkin).

...töissä. Minulla on sellainen huono tapa, että paahdan koululla välitunnitkin täyteen töitä. Yritän aina tehdä jotakin hyödyllistä kaikki saatavilla olevat minuutit ja tämän vuoksi minulla ei yleensä ole oikeita taukoja työpäivien aikana ollenkaan. Tämä on radikaali virhe, jonka tiedoston vallan hyvin. Yritänpäs siis jatkossa (tai pikemminkin jälleen) löytää rauhoittumishetkiä koulupäivän aikana. 

...kotitöitä jakamalla. Jos vapaa-ajalle on kasa kotitöitä tehtävänä, on heikompi mahdollisuus löytää minuutteja muuhun. Tässäkin kehkeytyy ongelmaksi se, etten haluaisi pyytää miestä tekemään mitään: se tekee, joka huomaa tekemisen tarpeen. Oman palautumisen vuoksi on kuitenkin joustettava tästä periaatteesta ja tällä viikolla jo harjoittelinkin pyytämällä miestä ja Romeota imuroimaan minun työpäiväni aikana. Olipas kyllä ihana tulla kotiin, kun eteisessä kengät olivat suorassa ja lattiat roskattomat! Ja sen sijaan, että olisin tarttunut itse imurinvarteen miesten ulkoillessa, parkkeerasinkin sohvalle päivän sanomalehden kanssa.

...luonnon avulla. Aikaisemmin olen voimautunut etenkin kauniista luontoilmiöistä, mutta nyt en muista vähään aikaan sellaista kokeneeni. Tätä tarvitsisi tavoitella tietoisesti.

...sisäisellä puheella. Tämäkin on vanha niksi, joka on toiminut aiemmin. Kun ajattelee yksinkertaisissa hetkissä, että ”Onpa ihanaa, kun…”, löytää rentoa, hyvää oloa käytännössä mistä ja milloin tahansa.

Siinäpä muistutuksia itselleni ja ehkäpä ajatuksia jollekin toiselle. Omaa aikaa on tärkeä varata, vaikka se tuntuisi vaikealta. Pienet hetket arjessa ovat palautumisen kannalta oikeasti arvokkaampia kuin pitkät lomat, kunhan ne käytetään oikein ja säännöllisesti.

7.8.2024

DIY: Hiekkalaatikko

Siinä se nyt on! Ja omin kätösin tehty. Heinäkuussa pääsin vihdoin ja viimein nikkaroimaan Romeolle hiekkalaatikon, jota odotin etukäteen varmasti lasta enemmän. Laatikon sijaintipaikka oli minulla päässäni jo pitkään selvä: se istuu kuin nappi tuohon takapihan ylemmälle osiolle, autokatoksen taakse. Hiekkalaatikko rajaa sopivasti nurmen metsästä ja on etenkin aikuista ajatellen kivalla maisemapaikalla. Mikäs tuossa kahvikupin kanssa istuskellessa ja hiekkaleikkien lomassa järven liplatusta tiiraillessa.

Aikaa hiekkalaatikon tekemiseen meni suunnilleen seuraavanlaisesti: 

  • 1 h puutavaran kartoitus, maksimipituuksien mittailu ja näiden pohjalta työn suunnittelu
  • 0,5 h osien sahailu
  • 2 h osien kasaaminen
  • 1,5 h kahteen kertaan maalaaminen
  • 1,5 h maisemointikankaan asennus ja hiekan kärrääminen

Eli käytännössä laatikko tuli valmiiksi reilussa kuudessa tunnissa, joskin jaoin työt muutamalle eri päivälle (ja mies oli se, joka kärräsi hiekat).

Hintaa komeudelle tuli vain 16 €, sillä rakennustarvikkeet löytyivät omista jämäpuista ja kaupasta tarvittiin vain ruuvit ja maisemointikangas (joka löytyi onnekkaasti alehintaan). Hiekka on samaa ilmaista tavaraa, jota on ajettu montulta omalle biitsillekin.

Hiekkalaatikon koko on 2 m x 2,56 m ja sentit määräytyivät tosiaankin sen mukaan, minkä verran meillä oli jämäpuita jäljellä; leveämpää lankkua istuintasoksi ja ulkovuorauslautaa sivuille. Vaikeaa tämän tekeminen ei ollut ollenkaan, senkun vain teki sivuelementit valmiiksi, kasasi, asetteli vatupassiin, kiinnitti lankut päälle ja viimeisteli nurkat listoilla.

Paikkansa laatikko on lunastanut pihalta jo moneen otteeseen. Romeo tykkää hääräillä hiekkahommissa itsenäisestikin, joten olen päässyt rauhassa tekemään pihahommia, kuten kitkemään rikkaruohoja ja möyhimään katealueita. Välillä on tullut jo mietittyä, että näinkö nopeasti tultiin vaiheeseen, jossa lapsen kanssa oleminen on NÄIN helppoa. :’)

Se pitää kyllä samassa yhteydessä sanoa, että koirille tehty takapihan aitaus toimii loistavasti myös lapsen kanssa. Aitauksen ansiosta ei tarvitse pelätä, että Romeo pääsisi vipeltämään pihalta autotielle tai järvenrantaan. Viime kesän pystytysprojekti oli siis win-win kaikkinensa.

Ensi kesälle on tarkoitus budjetoida leikkimökin tekemistä. Mökkeröinen tulee sijoittumaan hiekkalaatikon viereen ja yhdessä ne muodostavat sitten kivan leikkialueen. Kunhan Romeo kasvaa, olen visioinut alueen jatkoksi vielä kiikkuja ja kiipeilytelinettä. Mutta katsellaanhan niitä sitten parin vuoden päästä.


Muista kuulumisista sen verran, että täällä on elokuinen arki startannut minun töideni osalta. Olen palannut koululle opehommiin ja Romeo kotoilee nyt vanhempainvapaata pitävän isänsä kanssa. Työpäiviä minulla on takana vasta kolme kappaletta, mutta ainakin alku on tuntunut lupaavalta: minua ei ole ollenkaan stressannut tai ahdistanut palata töihin, mikä on ollut ihanaa! Kaiken lisäksi olen onnistunut manifestoimaan itselleni ajatuksen, että kesä jatkuu vielä elokuun ajan. Joten mikäs tässä kesästä nauttiessa ja siinä sivussa töitä tehden.

Haleja! 

 

 

21.7.2024

Biitsi-ilmiöitä

Kun on omaa rantaviivaa, on tietenkin oltava oma biitsi. Meidän rantamme on pikkuinen ja söpö, nollabudjetilla tehty. Siinä on varsinainen tsillausalue, mutta myös grillipaikka DIY-penkkeineen.

Tällä hetkellä en koe, että ranta pääsee sellaisiin oikeuksiin kuin se voisi. Omissa ajatuksissani alue on nimittäin vielä hyvin keskeneräinen. Haaveilen siitä, että jonakin päivänä meillä on tässä vielä kiva laituri, joka mahdollistaa niin Romeon pommihypyt veteen kuin omat auringonlaskufiilistelytkin. Mahtavaa olisi, jos rantaviiva olisi santa-alueelta vielä viimeistellympi, joko istutetun kasvillisuuden tai jonkinlaisten vanhojen paasikivien avulla.




Tulevaisuuden viimeistelyhaaveita ja nykyhetken olomuotoa rajoittaa eräs ilmiö, joka vaivaa pikkurantaamme vuosittain. Siitä nimittäin häviävät hiekat keväisin! Asuinalueemme nimi on Jokisuunniemi, eikä suotta: tästä rantatonttien ohi virtaa päättyvän joen viimeiset virtaukset ja joki yhdistyy järveen käytännössä meidän tonttimme kohdalla. Virtaus ei ole kova, mutta kuitenkin riittävä niistämään rantapenkereeltä hiekat. Kaiken lisäksi vedenkorkeus vaihtelee järvessä aika paljon ja korkeimmillaan vesi peittää rannan kokonaan, hipoen grilliä. Niinpä vesien laskettua on jokakesäinen näky tämä:




Jotta biitsiolosuhteet säilyvät, on meidän joka vuosi täytettävä rantaa uudestaan. Uudet hiekat löytyvät onneksemme omalta soramontulta, josta isäni aina puksuttelee tänne traktorinkärrillisen verran tavaraa. Joinakin vuosina maasto on ollut niin märkää, että hiekkakuorma on pitänyt jättää ensin yläpihalle ja roudata sieltä mönkkäri- tai kottikärrypeleissä lähemmäksi rantaa. Hieman riesallinen urakka, mutta sen kestää, kun muuta ei voi. Onpahan sitten taas aina vuodeksi eteenpäin rantailoa.

Loppukesän ohjelmana on raivata koko rantaviiva risuttomaksi. Pajut kasvavat hurjalla nopeudella ja raivaamista joutuu tekemään vuosittain, että alue ei pusikoidu. Joten eipä lopu hommat kesken. :’)

Kesähymyjä!

 

 

5.7.2024

Savumerkkejä ja pikkupostauksia

Minulla on pienoisia postausongelmia. Tai siis suuria. Olen nimittäin jostain syystä ajautunut blogin kanssa ideologiaan, että postausten pitäisi olla pitkiä ja runsaammin ajatuksia sisältäviä. Tämä johtuu ehkä siitä, että kun tietokoneaikani on nykyisin todella kortilla, haluaisi tuon vähäisen ajan käyttää mahdollisimman pohdiskelevaan sisältöön. Mutta hupsista, tietsikka-aikaa on todellisuudessa niin vähän, että en saa aikaiseksi minkäänlaista postausta. Usein on sellainen olo, ettei kannata edes aloittaa, koska aikaa ei kuitenkaan ole - vaikka puhelimen muistio suorastaan pullistelee erilaisia ajatuksia ja aiheita.



Niinpä koetan nyt laskea rimaa. Lyhentää postausten pituutta ja antaa itselleni luvan käyttää kuvituksena kännykkäkuvia. Ehkäpä näillä linjauksilla saan nakuteltua julkaisukynnyksen niin matalaksi, että tulisin silloin tällöin postauksia tehneeksi. Ajattelen, että kahden viikon välein postaaminen voisi olla realistinen tahti, mutta katsotaan. Joka tapauksessa blogi pomppii mielessä niin säännöllisesti, että haluan antaa tälle edelleen aikaa, vaikka se ei tällä hetkellä niin helppoa olekaan.



Tällaisia savumerkkejä nyt, kiva kun käytte täällä kurkkimassa!

P.S. Kuvitukseksi valitsin muutaman otoksen Tiilikan kansallispuistosta, joka sijaitsee täällä Rautavaaralla. Kävimme siellä äskettäin eräjormailemassa ystäväni kanssa.



26.5.2024

Keväisiä kuulumisia

Heissulivei!

Kulunut kevät on ollut blogissa hiljainen, sillä olen yrittänyt käyttää kaiken liikenevän tietokoneajan Blawhille uusien materiaalien tekoon. Koska minulla on tapana luoda itselleni sääntöjä, en saanut lupaa bloggailuun ennen kuin materiaalit olivat valmiit. Ne valmistuivat viimein alkukuusta ja rupesinkin heti miettimään, mistä postaisin.

Ajattelin, että ehkäpä on mukavinta kirjoittaa tähän väliin perinteinen kuulumispostaus. Että miten on kevät mennyt ja mitä hajanaisia fiiliksiä on nyt.

Huhtikuun lopussa loppui minun vanhempainvapaani ja olen ollut vielä toukokuun ajan hoitovapaalla. Tämä tuntuu haikealta, sillä kuten olen kertonut, olen nauttinut kotona olemisesta todella paljon. Vähiin käy.

Luonnon osalta kevään eteminen pysähtyi pariksi kylmäksi viikoksi, mutta lopulta jäät lähtivät ja vihreät hiirenkorvat pilkistivät esiin. Romeo tykkää kuunnella ja bongailla lintuja, joten on ollut ihanaa ihan vain istuksia lapsi sylissä (yleensä päiväunien jälkeen sopivasti vielä unenpöpperössä) terassilla ja kuunnella, mistä kuuluu titityy. Takapihan linnunpönttöjä olemme tarkkailleet ja näyttää siltä, että ainakin yksi pönttö näyttäisi saaneen asukkeja.

Kevään juhlaputki monine synttäreineen päättyi äitienpäivän viettoon. Kävimme Metsäkartanolla brunssilla ja kokemuksena se oli mukavan erilainen.

Huhtikuun lopussa vietin omiakin synttäreitäni ja yhtenä lahjana pääsin miehen kanssa Kuopioon pakohuoneilemaan ja sataman Luostoon syömään. Pakohuoneilu on kyllä tosi mielekästä tekemistä ja toivon, että kesällä pääsisimme pelailemaan useampaakin eri huonetta.

Romeo on oppinut hienosti kävelemään kengillä, joten olemme siirtyneet ulkoilujen kanssa uusiin ulottuvuuksiin. Koska piha on meillä hyvinkin kumpuileva, on jäbä saanut päivittäin ylä- ja alamäkitreeniä. Nyt alkaakin olla pikkuhiljaa hallussa niin alamäkijarru kuin ylämäkeen tarvittava etukeno. Seuraavaksi olisi tarkoitus ruveta suunnittelemaan hiekkalaatikon tekemistä. Minulla on päässäni selkeä visio hiekkalaatikosta ja leikkimökistä ympäristöineen, mutta näyttää siltä, että tämän kesän budjetti ei taida vielä venyä leikkimökkiin. Minulla kun on leikkimökistä mielessäni vähän perustöpperöä isompi versio.

Pihan kevättyöt sain valmiiksi yllättävän nopeasti. Olen toukokuun aikana haravoinut koko pihan, vaihtanut porealtaaseen uuden veden, huoltomaalannut etupihan terassikalusteen, pessyt ja laitellut takaterassin kalusteet tsillailukuntoon sekä valtannut terassit. Vielä tosin pitäisi huoltomaalata pari terassipylvästä sekä mökin alaterassilla oleva maisemakiikku.

Kesän aikana täytyy taas fiksailla pihan istutuksia, sillä useampi tuija näyttää toimittaneen talven aikana Uljaksen pisuaarin virkaa, eivätkä ne tuosta pestistään ole kunnialla selvinneet. Tuijien sijaan taitaisi pitää keksiä tilalle sellaisia rungollisia kasveja tai puita, jotka eivät Uljaksen vessavierailuista hätkähdä. :')



Kuten kerroinkin aiemmin, minulla oli kevään aikana tavoitteena karistella viimeiset raskauskilot. Onnistuin tässä omien tavoitteideni mukaisesti ja sain pudotettua jokusen extrakilonkin. Eipä käy kieltäminen, miten mukavaa on, kun entiset vaatteet mahtuvat päälle ja kropassa on aikaisempaan verrattuna paljon kepeämpi olo.

Koirien osalta kevät toi myllerrystä, sillä menetimme yllättäen vanhempieni Timi-koiran. Timi oli vasta kahdeksanvuotias, joten menetys tuntui todella surulliselta. Itselleni Timi oli kaiken lisäksi vielä jollain tavalla väylä Armakseen, sillä ehtiväthän pojat touhuta yhdessä kuuden vuoden ajan. Timin menetyksen myötä sulkeutui viimeinenkin portti Armaksen aikakauteen ja se on ollut itselleni aika kova paikka - silmät kostuvat tätäkin lausetta kirjoittaessa. 

Vanhempani halusivat toiselle koiralleen Ronille nopeasti uutta seuraa, joten viikko sitten laumaan liittyi pikkuinen Tico. Meidän pojista erityisesti Jalo on ollut Ticon perään, kun taas Uljaksella on ollut pasmat vähän sekaisin; Uljas itsekään ei taida oikein tietää, hoivatako pientä vai osoittaako tälle arvojärjestystä. Romeo on taas jo niin tottunut koiramies, että ei ole pahemmin Ticon kimpussa riekkunut: käy välillä taputtelemassa pentua päähän, mutta siirtyy sitten muihin leikkeihinsä. Eiköhän tästä uudestakin kokoonpanosta lopulta tiivis lauma kehkeydy.

Jonkin verran olen joutunut tekemään töitä oman mielen tasapainon kanssa. Välillä ympärillä on ollut kuohuntaa, jonka laineet ovat osuneet omiinkin varpaisiin. Henkiset tassut ovat olleet kovilla myös siksi, että niiden alta on vedetty odottamatta mattoa alta. Olen etenkin tällä viikolla löytänyt itseni pohtimasta, voiko anteeksi antaa ikuisesti vai tuleeko jossain vaiheessa yksinkertaisesti raja vastaan.

Siitä olen ollut tänä keväänä kiitollinen, että minulla on hyviä ystäviä, jotka kannattelevat ja toimivat mittakeppinä tuulisemmissakin hetkissä. Kurjien tilanteiden painoarvo pienenee, kun ne voi jakaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat tehty samanlaisesta puusta kuin itsekin.

Kotikylän menoihin olemme osallistuneet lähestulkoon joka kerta, kun täällä on jotain tapahtunut. Kevään aikana olemme käyneet katsomassa niin pääsiäiskokon, vapputorin kuin lentokeskuksen ilmailutapahtumankin. Yhtenä arkisena ohjelmanumerona on ollut käydä seuraamassa kylän keskustassa kaivinkoneita, jotka purkivat vanhan alakoulurakennuksen ja opettajien asuntolan. Romeo on ollut kaivureista niin kiinnostunut, että esimerkiksi läheisen leikkipuiston aktiviteetit eivät ole kiinnostaneet koneihin verrattuna ollenkaan.



Kevät vaihtuu virallisesti kesäksi tuota pikaa. Olen vasta herännyt miettimään, mitä kaikkea sitä yksivuotiaan taaperon kanssa voisikaan tehdä. Täytyy vähän keräillä ideoita kasaan ja bongailla tapahtumia, jotta suvi ei luiskahda pelkästään kotosalla (vaikka ei siinäkään mitään vikaa olisi). Aikuisten kesänviettotoiveet menevät tutulla kaavalla - kesään mahtuu toivottavasti sopiva annos kulttuurimenoja ja ystäviä. Tällä hetkellä kesäohjelmiksi on tiedossa jo kahdet rippijuhlat, muutamat synttärit, mahdollinen erkkamiitti sekä juhannus ystäväperheen luona. Jalispelejäkin olisi tarjolla, mutta iltapainotteisesti. Katsotaan, syödäänkö tänä kesänä useampi iltapala kentänlaidalla vai järjestelläänkö potkupalloshowta muuten.

Kesähymyjä!

 

 

6.4.2024

Yksivuotias

"En tiedä mitään niin ihanaa,

kuin oman yksivuotiaan.

On kaikki suurta ja mahtavaa,

kun maailmaa hän valloittaa.

Suklaasilmä, pellavatukka,

äiskän ja iskän oma kukka!" 

 

Vau, onpahan ollut vuosi! Vuosi täynnä pienen ihmisen olemassaoloa, kasvua ja kehitystä. Toisaalta aika on hujahtanut nopeasti, toisaalta vuoteen on mahtunut vaikka ja mitä. Ja nyt meillä on yksivuotias, maailman ihanin taapero. ♥

Viimeisen kuukauden ajalta merkittävin uusi asia oli kävelemään oppiminen - juuri sopivasti synttärilahjaksi jäbälle itselleen ja iloksi meille muille. Konttaaminen on nyt hylätty historiaan ja paikasta toiseen liikutaan pystyssä taapertaen.

Saimme Romeon kanssa kuvattu ihania synttärikuvia, enkä osannut ja halunnut rajata niiden määrää pienemmäksi. Tässäpä siis kuusitoista söpöä kuvaa päivänsankarista.















Synttäripäivä meillä meni tänään aamusta iltaan juhlahumussa. Äiskä, iskä ja koirat herättivät Romeon onnittelulaululla, ensimmäistä pakettia ihmeteltiin aamupuuron äärellä ja synttärivieraiden kanssa juhlittiin käytännössä koko päivä iltapesuille asti. On puhallettu kakkukynttilää, leikitty ja temmelletty, poksautettu yksi ilmapallo, herkuteltu kahvipöydässä, ihasteltu onnittelukortteja ja ihmetelty lahjoja. Voiko täydellisempää synttäripäivää ollakaan?

Kiitollinen mieli tästä päivästä, menneestä vuodesta ja ennen kaikkea Romeosta. Meidän ihanasta yksivuotiaasta. ♥

Onnea, rakas Romeo!

 

 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...