Biitsi-ilmiöitä

Kun on omaa rantaviivaa, on tietenkin oltava oma biitsi. Meidän rantamme on pikkuinen ja söpö, nollabudjetilla tehty. Siinä on varsinainen tsillausalue, mutta myös grillipaikka DIY-penkkeineen.

Tällä hetkellä en koe, että ranta pääsee sellaisiin oikeuksiin kuin se voisi. Omissa ajatuksissani alue on nimittäin vielä hyvin keskeneräinen. Haaveilen siitä, että jonakin päivänä meillä on tässä vielä kiva laituri, joka mahdollistaa niin Romeon pommihypyt veteen kuin omat auringonlaskufiilistelytkin. Mahtavaa olisi, jos rantaviiva olisi santa-alueelta vielä viimeistellympi, joko istutetun kasvillisuuden tai jonkinlaisten vanhojen paasikivien avulla.

Tulevaisuuden viimeistelyhaaveita ja nykyhetken olomuotoa rajoittaa eräs ilmiö, joka vaivaa pikkurantaamme vuosittain. Siitä nimittäin häviävät hiekat keväisin! Asuinalueemme nimi on Jokisuunniemi, eikä suotta: tästä rantatonttien ohi virtaa päättyvän joen viimeiset virtaukset ja joki yhdistyy järveen käytännössä meidän tonttimme kohdalla. Virtaus ei ole kova, mutta kuitenkin riittävä niistämään rantapenkereeltä hiekat. Kaiken lisäksi vedenkorkeus vaihtelee järvessä aika paljon ja korkeimmillaan vesi peittää rannan kokonaan, hipoen grilliä. Niinpä vesien laskettua on jokakesäinen näky tämä:

Jotta biitsiolosuhteet säilyvät, on meidän joka vuosi täytettävä rantaa uudestaan. Uudet hiekat löytyvät onneksemme omalta soramontulta, josta isäni aina puksuttelee tänne traktorinkärrillisen verran tavaraa. Joinakin vuosina maasto on ollut niin märkää, että hiekkakuorma on pitänyt jättää ensin yläpihalle ja roudata sieltä mönkkäri- tai kottikärrypeleissä lähemmäksi rantaa. Hieman riesallinen urakka, mutta sen kestää, kun muuta ei voi. Onpahan sitten taas aina vuodeksi eteenpäin rantailoa.

Loppukesän ohjelmana on raivata koko rantaviiva risuttomaksi. Pajut kasvavat hurjalla nopeudella ja raivaamista joutuu tekemään vuosittain, että alue ei pusikoidu. Joten eipä lopu hommat kesken. :’)

Kesähymyjä!

 

 

Savumerkkejä ja pikkupostauksia

Minulla on pienoisia postausongelmia. Tai siis suuria. Olen nimittäin jostain syystä ajautunut blogin kanssa ideologiaan, että postausten pitäisi olla pitkiä ja runsaammin ajatuksia sisältäviä. Tämä johtuu ehkä siitä, että kun tietokoneaikani on nykyisin todella kortilla, haluaisi tuon vähäisen ajan käyttää mahdollisimman pohdiskelevaan sisältöön. Mutta hupsista, tietsikka-aikaa on todellisuudessa niin vähän, että en saa aikaiseksi minkäänlaista postausta. Usein on sellainen olo, ettei kannata edes aloittaa, koska aikaa ei kuitenkaan ole - vaikka puhelimen muistio suorastaan pullistelee erilaisia ajatuksia ja aiheita.

Niinpä koetan nyt laskea rimaa. Lyhentää postausten pituutta ja antaa itselleni luvan käyttää kuvituksena kännykkäkuvia. Ehkäpä näillä linjauksilla saan nakuteltua julkaisukynnyksen niin matalaksi, että tulisin silloin tällöin postauksia tehneeksi. Ajattelen, että kahden viikon välein postaaminen voisi olla realistinen tahti, mutta katsotaan. Joka tapauksessa blogi pomppii mielessä niin säännöllisesti, että haluan antaa tälle edelleen aikaa, vaikka se ei tällä hetkellä niin helppoa olekaan.

Tällaisia savumerkkejä nyt, kiva kun käytte täällä kurkkimassa!

P.S. Kuvitukseksi valitsin muutaman otoksen Tiilikan kansallispuistosta, joka sijaitsee täällä Rautavaaralla. Kävimme siellä äskettäin eräjormailemassa ystäväni kanssa.

Keväisiä kuulumisia

Heissulivei!

Kulunut kevät on ollut blogissa hiljainen, sillä olen yrittänyt käyttää kaiken liikenevän tietokoneajan Blawhille uusien materiaalien tekoon. Koska minulla on tapana luoda itselleni sääntöjä, en saanut lupaa bloggailuun ennen kuin materiaalit olivat valmiit. Ne valmistuivat viimein alkukuusta ja rupesinkin heti miettimään, mistä postaisin.

Ajattelin, että ehkäpä on mukavinta kirjoittaa tähän väliin perinteinen kuulumispostaus. Että miten on kevät mennyt ja mitä hajanaisia fiiliksiä on nyt.

Huhtikuun lopussa loppui minun vanhempainvapaani ja olen ollut vielä toukokuun ajan hoitovapaalla. Tämä tuntuu haikealta, sillä kuten olen kertonut, olen nauttinut kotona olemisesta todella paljon. Vähiin käy.

Luonnon osalta kevään eteminen pysähtyi pariksi kylmäksi viikoksi, mutta lopulta jäät lähtivät ja vihreät hiirenkorvat pilkistivät esiin. Romeo tykkää kuunnella ja bongailla lintuja, joten on ollut ihanaa ihan vain istuksia lapsi sylissä (yleensä päiväunien jälkeen sopivasti vielä unenpöpperössä) terassilla ja kuunnella, mistä kuuluu titityy. Takapihan linnunpönttöjä olemme tarkkailleet ja näyttää siltä, että ainakin yksi pönttö näyttäisi saaneen asukkeja.

Kevään juhlaputki monine synttäreineen päättyi äitienpäivän viettoon. Kävimme Metsäkartanolla brunssilla ja kokemuksena se oli mukavan erilainen.

Huhtikuun lopussa vietin omiakin synttäreitäni ja yhtenä lahjana pääsin miehen kanssa Kuopioon pakohuoneilemaan ja sataman Luostoon syömään. Pakohuoneilu on kyllä tosi mielekästä tekemistä ja toivon, että kesällä pääsisimme pelailemaan useampaakin eri huonetta.

Romeo on oppinut hienosti kävelemään kengillä, joten olemme siirtyneet ulkoilujen kanssa uusiin ulottuvuuksiin. Koska piha on meillä hyvinkin kumpuileva, on jäbä saanut päivittäin ylä- ja alamäkitreeniä. Nyt alkaakin olla pikkuhiljaa hallussa niin alamäkijarru kuin ylämäkeen tarvittava etukeno. Seuraavaksi olisi tarkoitus ruveta suunnittelemaan hiekkalaatikon tekemistä. Minulla on päässäni selkeä visio hiekkalaatikosta ja leikkimökistä ympäristöineen, mutta näyttää siltä, että tämän kesän budjetti ei taida vielä venyä leikkimökkiin. Minulla kun on leikkimökistä mielessäni vähän perustöpperöä isompi versio.

Pihan kevättyöt sain valmiiksi yllättävän nopeasti. Olen toukokuun aikana haravoinut koko pihan, vaihtanut porealtaaseen uuden veden, huoltomaalannut etupihan terassikalusteen, pessyt ja laitellut takaterassin kalusteet tsillailukuntoon sekä valtannut terassit. Vielä tosin pitäisi huoltomaalata pari terassipylvästä sekä mökin alaterassilla oleva maisemakiikku.

Kesän aikana täytyy taas fiksailla pihan istutuksia, sillä useampi tuija näyttää toimittaneen talven aikana Uljaksen pisuaarin virkaa, eivätkä ne tuosta pestistään ole kunnialla selvinneet. Tuijien sijaan taitaisi pitää keksiä tilalle sellaisia rungollisia kasveja tai puita, jotka eivät Uljaksen vessavierailuista hätkähdä. :')

Kuten kerroinkin aiemmin, minulla oli kevään aikana tavoitteena karistella viimeiset raskauskilot. Onnistuin tässä omien tavoitteideni mukaisesti ja sain pudotettua jokusen extrakilonkin. Eipä käy kieltäminen, miten mukavaa on, kun entiset vaatteet mahtuvat päälle ja kropassa on aikaisempaan verrattuna paljon kepeämpi olo.

Koirien osalta kevät toi myllerrystä, sillä menetimme yllättäen vanhempieni Timi-koiran. Timi oli vasta kahdeksanvuotias, joten menetys tuntui todella surulliselta. Itselleni Timi oli kaiken lisäksi vielä jollain tavalla väylä Armakseen, sillä ehtiväthän pojat touhuta yhdessä kuuden vuoden ajan. Timin menetyksen myötä sulkeutui viimeinenkin portti Armaksen aikakauteen ja se on ollut itselleni aika kova paikka - silmät kostuvat tätäkin lausetta kirjoittaessa. 

Vanhempani halusivat toiselle koiralleen Ronille nopeasti uutta seuraa, joten viikko sitten laumaan liittyi pikkuinen Tico. Meidän pojista erityisesti Jalo on ollut Ticon perään, kun taas Uljaksella on ollut pasmat vähän sekaisin; Uljas itsekään ei taida oikein tietää, hoivatako pientä vai osoittaako tälle arvojärjestystä. Romeo on taas jo niin tottunut koiramies, että ei ole pahemmin Ticon kimpussa riekkunut: käy välillä taputtelemassa pentua päähän, mutta siirtyy sitten muihin leikkeihinsä. Eiköhän tästä uudestakin kokoonpanosta lopulta tiivis lauma kehkeydy.

Jonkin verran olen joutunut tekemään töitä oman mielen tasapainon kanssa. Välillä ympärillä on ollut kuohuntaa, jonka laineet ovat osuneet omiinkin varpaisiin. Henkiset tassut ovat olleet kovilla myös siksi, että niiden alta on vedetty odottamatta mattoa alta. Olen etenkin tällä viikolla löytänyt itseni pohtimasta, voiko anteeksi antaa ikuisesti vai tuleeko jossain vaiheessa yksinkertaisesti raja vastaan.

Siitä olen ollut tänä keväänä kiitollinen, että minulla on hyviä ystäviä, jotka kannattelevat ja toimivat mittakeppinä tuulisemmissakin hetkissä. Kurjien tilanteiden painoarvo pienenee, kun ne voi jakaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat tehty samanlaisesta puusta kuin itsekin.

Kotikylän menoihin olemme osallistuneet lähestulkoon joka kerta, kun täällä on jotain tapahtunut. Kevään aikana olemme käyneet katsomassa niin pääsiäiskokon, vapputorin kuin lentokeskuksen ilmailutapahtumankin. Yhtenä arkisena ohjelmanumerona on ollut käydä seuraamassa kylän keskustassa kaivinkoneita, jotka purkivat vanhan alakoulurakennuksen ja opettajien asuntolan. Romeo on ollut kaivureista niin kiinnostunut, että esimerkiksi läheisen leikkipuiston aktiviteetit eivät ole kiinnostaneet koneihin verrattuna ollenkaan.

Kevät vaihtuu virallisesti kesäksi tuota pikaa. Olen vasta herännyt miettimään, mitä kaikkea sitä yksivuotiaan taaperon kanssa voisikaan tehdä. Täytyy vähän keräillä ideoita kasaan ja bongailla tapahtumia, jotta suvi ei luiskahda pelkästään kotosalla (vaikka ei siinäkään mitään vikaa olisi). Aikuisten kesänviettotoiveet menevät tutulla kaavalla - kesään mahtuu toivottavasti sopiva annos kulttuurimenoja ja ystäviä. Tällä hetkellä kesäohjelmiksi on tiedossa jo kahdet rippijuhlat, muutamat synttärit, mahdollinen erkkamiitti sekä juhannus ystäväperheen luona. Jalispelejäkin olisi tarjolla, mutta iltapainotteisesti. Katsotaan, syödäänkö tänä kesänä useampi iltapala kentänlaidalla vai järjestelläänkö potkupalloshowta muuten.

Kesähymyjä!

 

 

Yksivuotias

"En tiedä mitään niin ihanaa,

kuin oman yksivuotiaan.

On kaikki suurta ja mahtavaa,

kun maailmaa hän valloittaa.

Suklaasilmä, pellavatukka,

äiskän ja iskän oma kukka!" 

 

Vau, onpahan ollut vuosi! Vuosi täynnä pienen ihmisen olemassaoloa, kasvua ja kehitystä. Toisaalta aika on hujahtanut nopeasti, toisaalta vuoteen on mahtunut vaikka ja mitä. Ja nyt meillä on yksivuotias, maailman ihanin taapero. ♥

Viimeisen kuukauden ajalta merkittävin uusi asia oli kävelemään oppiminen - juuri sopivasti synttärilahjaksi jäbälle itselleen ja iloksi meille muille. Konttaaminen on nyt hylätty historiaan ja paikasta toiseen liikutaan pystyssä taapertaen.

Saimme Romeon kanssa kuvattu ihania synttärikuvia, enkä osannut ja halunnut rajata niiden määrää pienemmäksi. Tässäpä siis kuusitoista söpöä kuvaa päivänsankarista.

Synttäripäivä meillä meni tänään aamusta iltaan juhlahumussa. Äiskä, iskä ja koirat herättivät Romeon onnittelulaululla, ensimmäistä pakettia ihmeteltiin aamupuuron äärellä ja synttärivieraiden kanssa juhlittiin käytännössä koko päivä iltapesuille asti. On puhallettu kakkukynttilää, leikitty ja temmelletty, poksautettu yksi ilmapallo, herkuteltu kahvipöydässä, ihasteltu onnittelukortteja ja ihmetelty lahjoja. Voiko täydellisempää synttäripäivää ollakaan?

Kiitollinen mieli tästä päivästä, menneestä vuodesta ja ennen kaikkea Romeosta. Meidän ihanasta yksivuotiaasta. ♥

Onnea, rakas Romeo!

 

 

Mikä vauva-arjessa yllätti ja ei yllättänyt?

Tämä postaus on jatko-osa aiemmin kirjoittamalleni tekstille, joka käsitteli raskausaikaa. Pääset lukemaan sen tästä. Nyt on luvassa listausta vauva-arjen asioista. Paitsi että haluan kirjoittaa seikkoja itselleni muistiin, näistä saattaa jälleen olla hyötyä jollekulle toiselle.

Kuten olen kertonut, en pystynyt visualisoimaan vauva-arkea mitenkään etukäteen. Siksi oikeastaan kaikki asiat pienen ihmisalun kanssa ovat olleet tavalla tai toisella yllättäviä. Keksin ”ei yllättänyt” -osastolle vain kolme seikkaa ja niistä ensimmäinen on tämä: aavistin, että vaikka vauvamaailma tuntui aiemmin itselleni todella vieraalta, tulisin hurahtamaan omasta lapsesta. Niin kävi, rakkaus omaa nöpönenää kohtaan roihuaa yhtä paljon kuin arvelinkin.

Toinen oli tämä: tiesin, että tulen tekemään asiat vauva-arjessa omalla tavallani, ilman ulkopuolelta tulevia paineita tai painostusta. Tämä on pitänyt käytännössä koko ajan ja luulen, että se on säästänyt minut monelta stressaamisen aiheelta.

Kolmas epäyllätys oli ennakkoon hankitut varusteet. Siis kaikki isommat ja pienemmät tilpehöörit, joita vauvan kanssa on tarvittu. Luin monesta lähteestä ohjetta, että ennen vauvan kotiutumista ei kannattaisi hankkia kaikkea mahdollista, vaan tarvittavia asioita voisi ostella sitä mukaa, kun niille ilmenee tarvetta. Olenko ainoa, kenen mielestä tämä on maailman hoopoin vinkki? Miten ihmeessä täältä pitkien matkojen takaa olisi lähdetty hankkimaan puuttuvia tarvikkeita? Vai olisiko pitänyt odotella verkkokauppatilauksia? Sellaisia, joilla on akuutti tarve heti? En todellakaan halunnut stressata vauvan synnyttyä puuttuvista varusteista, joten selvitin, listasin ja hankin kaiken mahdollisen etukäteen. Tämä onnistui ihmeen hyvin, sillä vauvan synnyttyä täydensimme tarvikkeita ainoastaan kahdella lähestulkoon mitättömän pienellä lisäyksellä, sinkkivoiteella ja vanulappupaketilla.

Vaan sitten niihin yllätyksiin. Koska lähtökohtaisesti kaikki on ollut uutta ja yllättävää, on hieman hankalaa poimia joukosta yksittäisiä asioita. Yritän kuitenkin teemoitella tiettyjä juttuja, jotka näin vajaan vuoden ajalta nousevat mieleen. Tässäpä tulee.

En ollutkaan hukassa. Luulin, että Romeon synnyttyä kompuroisin siinä, kuinka vauvan kanssa toimitaan. Että mitä ja miten asioita tehdään. Mutta ei! Yhtäkkiä vain tiesikin, mitä vauva milloinkin tarvitsee. Tämä on jossain määrin jopa maagista - kuinka osata tällainen asia automaattisesti. Hoivaamisen ja vauvan lukemisen taidon on pakko olla geeneissä.

Ei rakettitiedettä. Edellisen kappaleen jatkoksi on todettava, että hoivaamista kyllä helpottaa se seikka, että vauva-arki ei todellakaan ole mitään rakettitiedettä. Luulin tätä etukäteen paljon monimutkaisemmaksi, joten se on yllättänyt, kuinka yksinkertaisten asioiden äärellä tässä ollaankin oltu.

Mielenkiinto. Varsinkin ensimmäisinä kuukausina seurasin äärimmäisen mielenkiintoisena arkeamme, vauvaa ja omaa toimintaani. Jos eteen tuli joku vieraampi juttu, en hämmentynyt, vaan olin tyyliin ”Ahaa, nyt on tällainen vaihe!”. Ihan alkuun Romeo ei esimerkiksi vielä erottanut yötä ja päivää kunnolla toisistaan ja saattoi herätä valvomaan aamuyöllä. Tavallisesti olisin saattanut tuskastua asiasta, mutta nyt olinkin vain, että ”Mielenkiintoista, nyt valvottaa”. Eli yllätys oli se, että ahdistumisen ja turhaantumisen tunteiden sijaan olin vain uteliaan kiinnostunut kaikesta, mitä tapahtuu.

Pudottamisen pelko. Vaikka vauvan lukeminen tuntui alusta alkaen helpolta, pelkäsin kuitenkin kokemattomuuttani pudottavani Romeon käsistäni. Tätä tiesin jo etukäteen aristella, mutta en arvannut, että käytännössä pelkäisin pudottamista vielä enemmän. Sairaalasta kotiuduttuamme harjoittelin useampaan kertaan erilaisia otteita ja kääntämisiä sängyn yläpuolella, että vahinkoa ei olisi tapahtunut, vaikka lapsi olisikin lipsahtanut käsistäni. (Tätä kirjoittaessa tulee muuten nyt mieleen, että olin etukäteen luullut, että sairaalassa ohjeistettaisiin vauvan käsittelyyn liittyviä asioita. Mutta eihän sieltä saanut käytännössä mitään oppia. Yllätys siis itselleni sekin.) Sektiohaavan kivut lisäsivät osaltaan pudottamisen pelkoa, sillä siinä vaiheessa kun haava oli vielä paranemassa, pelkäsin jonkin vihlaisun aiheuttavan kohtalokkaan äkkiliikkeen. Kun haava ei ollut enää kipeä, tuli vauvan pyörittelyynkin enemmän varmuutta.

Oksitosiiniryöpyt. Olen aina ollut herkkä aistimaan asioita ja esimerkiksi ilmanpaine vaikuttaa minuun voimakkaasti. Myös äänet, kofeiini ja kosketus löytyvät reagointilistalta. Etukäteen mietiskelin, että raskauteen liittyvät hormonitkin voisivat aihettaa jonkinmoisia tuntemuksia, mutta enpä arvannut, millaisia! Nimittäin vauva-arjen ensimmäiset kolme kuukautta olin kuin pienessä hiprakassa koko ajan. Päässä huippasi, tasapainoilu oli haastavaa ja kaiken kaikkiaan minua vaivasi sellainen jatkuva sekoboltsi olo. Mitä tiiviimmin olin Romeon lähellä, sitä enemmän oksitosiini ryöppysi. Normaalin olotilan saavutin ainoastaan lähtemällä omille hommille, pois vauvan luota. Onneksi löysin ololleni selityksen internetistä hakemalla, muuten olisin voinut olla jopa hädissäni. Neuvolassa ja omassa somekuplassani ilmiötä ei oikein yleisesti tunnistettu, mutta löysin kuitenkin parikin kohtalontoveria, jotka saivat analyyseistani selityksen omalle ololleen. Oksitosiinia kutsutaan rakkaushormoniksi ja vauvan synnyttyä sen tehtävä on vahvistaa kiintymystä vauvaan. Näköjään sitäkin voi saada yliannostuksen! Mikäli siellä ruudun takana joku toinen pyöriskelee saman vaivan kanssa, niin tässä helpottava tieto: olo helpottaa kyllä. Itse huomasin ryöppyjen laantuvan ja olon alkavan normalisoitua kolme kuukautta Romeon syntymän jälkeen.

Mielen tasaisuus. Jännitin etukäteen, joudunko kärsimään synnytyksen jälkeen baby bluesista. Oli erittäin iloinen yllätys, kun siitä ei ilmennyt merkkejä missään vaiheessa. Vauvan vuoksi ei ole kyllä tullut masisteltua tai itkettyä ollenkaan. Ainoastaan sitä olen välillä tihrustanut, ettei Armas päässyt kokemaan tätä nykyistä arkea meidän kanssamme.

Aikaresurssi. Vauvan synnyttyä on käynyt konkreettisesti ilmi, kuinka arvokas resurssi aika on. Sitä ei ole tuhlattavaksi! On paljon asioita, joita ei voi tehdä vauvan kanssa ja vaatii suunnittelua sekä aikatauluttamista, jotta ne saa toteutettua. Vaikka olen itse päässytkin tekemään monia asioita ilman vauvaa, tuntuu hommalista kuitenkin laahaavan pitkänä. Normaalissa arjessa asioita ei saa kirityksi, joten olen joutunut tekemään itselleni kalibrointia hyväksyäkseni sen, että kaikkia asioita ei hoideta yhtä tomerasti kuin ennen (kuten lumitöitä heti sateen jälkeen). Ehkä eniten yllättävänä seikkana, tietokonehommat ovat paljastuneet hankalimmiksi toteuttaa. Ne ovat nimittäin yleensä sellaisia, että tarvittaisiin reilusti keskeytymätöntä aikaa. Tätäkin postausta olen kirjoittanut vähä vähältä valmiiksi jo useamman viikon ajan. Samalla täytyy todeta, että sitten on taas paljon sellaisia asioita, joita vauvan kanssa on pystynyt tekemään. Etenkin monet käytännön puuhat ovat olleet vauvalle jopa viihdettä (kuten siivoaminen ja kotityöt), joten vaikka vauvan kanssa ei voi tehdä kaikkea mahdollista, paljon kuitenkin.

Keskittymiskyky. Tämä minulla oli Romeon syntymän jälkeen kadoksissa aika monta kuukautta! En millään kyennyt keskittymään esimerkiksi pidemmän tekstin lukemiseen tai vaikkapa televisiosarjaan, sillä ajatukset eivät pysyneet kasassa. Oli sellainen härö olo, joten ehkäpä keskittymiskyvyn puute on linkitettävissä tuohon edellämainittuun oksitosiiniin.

Reaktiot. Etukäteen en ollenkaan arvannut ajatella, että vauvan saaminen tuottaa muissa ihmisissä erilaisia reaktioita. Toiset ovat sydäntälämmittävän iloisia, toiset taas mykistävän mitätöiviä. Pelkästään jo itse vauvan olemassaolo toimii vedenjakajana, mutta näköjään myös vauva-arjen laatu: onnellinen vauvavuosi on ollut joillekin ulkopuolisille myrkkyä, mitä en pysty ymmärtämään ollenkaan. Tästä aiheesta saattaisi riittää ihmettelyä ihan omaksi postauksekseen saakka, joten todettakoon tässä yhteydessä vain se, että erilaiset reaktiot ovat toimineet hyvänä ja luonnollisena mittakeppinä ihmissuhteiden kartalla. 

Nukuttaminen. Tässäpä asia, josta olen tykännyt vauvavuotena ehkäpä vähiten. Tai siihen on jo ehtinyt kyllästyä. Miten monta hetkeä onkaan vuodesta mennyt siihen, että keinuttelen Romeota uneen! Ennen vauvan syntymistä en ajatellut nukuttamisasioita ollenkaan, ehkä oletin vain, että vauvat nukkuvat kun nukkuvat. Niinhän ne ihan pienenä tekevätkin, mutta tietyssä vaiheessa ainakin meillä oli aikuisen tarpeen ruveta rytmittämään pikkuisen valve- ja uniaikoja. (Nimimerkillä pari kertaa yliväsyneen vauvan väsyitkuja ihmetellyt äiti.) Romeo ei newborn-vaiheen jälkeen nukkunut koko viime vuoden aikana pitkiä unia, vaan useimmiten herääminen tapahtui 35 minuutin unisyklin jälkeen. Niinpä päiväunia oli otettava monia, jotta unta tuli tarpeeksi rekisteriin. Mutta melkoinen show oli kyllä nukutella vauvaa monta kertaa päivässä. Itselleni kuormittavalta tuntui myös nukkumiseen liittyvä epävarmuus, kun nukahtamisnopeudesta ja unenkestosta ei ollut takuuta. Tällä hetkellä Romeo nukkuu enää kahdet päiväunet ja kummatkin ulkona rattaissa. Ensimmäiset kestävät yleensä jo huimat kaksi tuntia (*koputan tässä kohtaa varalta puuta*) ja jälkimmäiset noin neljäkymmentä minuuttia. Romeolla on oikeastaan koko ajan ollut tuo päiväsaikainen unentarve samoissa lukemissa, yhteensä 2,5-3 tuntia riippumatta siitä, monetko unet hän ottaa.

Rytmi. Ah, juuri kun luuli päässeensä johonkin pysyvään rytmiin, se muuttuikin! Se on tullut huomattua, että vauvan kasvaessa päivärytmi (syömiset, juomiset, tekemiset, nukkumiset ja valvomiset) kehittyy koko ajan, eikä kannata tuudittautua siihen, miten päiväohjelma on mennyt vaikkapa kuukautta aiemmin - se on vauvalle jo historiaa. Opettelua on vaatinut, että itse tunnistaa ne hetket, joissa rytmiä on muutettava.

Neuvolan vähäinen hyöty. Aivan kuten raskausaikanakin, olen jälleen kerran yllättynyt siitä, kuinka vähän koen saaneeni hyötyä neuvolakäynneistä. Ne ovat pääasiassa keskittyneet mittaamisiin ja kasvukäyrien seuraamiseen. Nekin ovat toki hyödyllistä tietoa, mutta itse olisin kaivannut ja odottanut paljon laajemmin tietoa vaikkapa lapsen erilaisista kehitysvaiheista.

Kehitysaskeleet. Mitä tulee kehitysvaiheisiin, on ollut todella hauskaa ja kutkuttavaa seurata Romeon taitojen kehittymistä - tämä on ollut riemuisampaa kuin osasin etukäteen odottaa. Isompien motoristen harppausten (kääntyminen, ryömiminen, konttaaminen, seisominen, tukea vasten käveleminen) lisäksi on tullut huomattua, että kehitystä tapahtuu myös pienemmissä ja mitä hauskimmissa asioissa: esimerkiksi maissinaksusta irti päästämisessä siten, että herkun voi syödä. :') Fyysisten taitojen rinnalla on ollut ilo seurata myös sitä, kuinka Romeon kielellinen osaaminen kehittyy. Luulen, että tällä hetkellä hän ymmärtää puhetta jo paljon enemmän, kuin tajuammekaan. Välillä yritän herätellä itseäni, etten puhuisi hänelle liian helposti ja yksinkertaisesti, vaan että tarjoaisin sanastoa kunnolla käyttöön. Uusien sanojen oppimistahti näyttäisi olevan nyt varsin nopeaa, sillä kun olen 3-5 kertaa kerrannut jonkin esineen nimen, Romeo osaa pyydettäessä osoittaa oikeaa asiaa. Paitsi että me aikuiset ymmärrämme iloita eri kehitysaskeleista, myös lapsi itse riemuitsee niistä suloisen paljon.

Vauvan ja koirien suhde. On ollut positiivinen yllätys, kuinka luontevasti elo vauvan ja koirien kanssa on sujunut. Koirat eivät elä sivussa rinnakkaiseloa, vaan ovat oikeasti läsnä kaikessa, mitä Romeo tekee. Ne hakeutuvat lapsen lähelle, leikkivät samoilla leluilla ja reagoivat Romeon ääniin. Koirista on mahdottoman paljon seuraa, iloa ja viihdettä pikkuiselle.

Tasapuolinen vanhemmuus. Kuvittelin, että pystyisimme jakamaan vauvaan liittyvät vastuut fifty fifty, mutta eihän arki todellakaan ole mennyt niin. Jo itsestään se seikka, että toinen on kotona ja toinen töissä, lyö tavoitteelta pohjan heti pois. Kyllä se vaan päävastuu vauvasta on äidillä, olipa ideaali itsellä tai yhteiskunnalla mikä tahansa.

Vaiheiden unohtaminen. Ajankulun myötä vauvavuoden vaiheet unohtuvat yllättävän nopeasti! Pelkästään omasta päästä en enää muistaisi, millainen rytmi meillä oli vaikkapa viime kesänä tai millaiset asiat olivat tuolloin ajankohtaisia. Onneksi olen ottanut kuvia ja videoita talteen lähes joka päivä. Itselleni myös Instan stoorit ovat toimineet kevyenä päiväkirjana, sinne on aina viimeistään iltaisin tullut päivitettyä jotakin terveisiä kuluneesta päivästä. Meillä on myös alusta alkaen ollut käytössä vauvan päiväkirja (siis ihan tavallinen muistikirja), johon olemme kirjoittaneet ylös Romeon nukkumiset ja syömiset. Sen avulla saa nopeasti palautettua mieleen, millaista rytmiä on milloinkin eletty.

Kellonaikojen seuraaminen. Itselleni struktuuri on tärkeää ja haluan olla kärryillä siitä, kuinka Romeon päivittäiset syömiset ja nukkumiset ovat sujuneet. Tuo edellä mainittu vauvan päiväkirja on ollut tältä kantilta kätevä, sillä sen ansiosta ei pääkopan tarvitse rekisteröidä ja muistaa koko päivän kulkua. Kellon seuraamista se kuitenkin vaatii, jotta muistaa kirjata ylös kunkin toiminnon ajankohdan. Ennen vauvaa en osannut ajatella, kuinka merkityksellinen asia kello voisi olla vauva-arjessa, mutta itselleni se kyllä on ollut sitä erittäinkin paljon!

Hiukset. Yllärilistauksen viimeisimpänä, mutta ei kuitenkaan vähäisimpänä seikkana ovat meikäläisen hiukset. Luin ja kuulin ennen raskautta pelotteluja siitä, kuinka hiukset ohenevat radikaalisti vauvan synnyttyä. Mutta jippii, niin ei minulle käynytkään! Päinvastoin, ennestään vahva tukka tuntuu paksuuntuneen menneen vuoden aikana entisestään.

Tästä postauksesta ei tullut niin pitkää, kuin raskausaikaan liittyvästä, sillä vauva-arkeen yhdistyviä ennakko-odotuksia ja tunnelatausta oli maltillisempi määrä. Eloa vauvan kanssa on jäljellä enää kuukausi ja sitten meillä alkaakin taaperoarki (en tosin ymmärrä, miten tämä on mahdollista, sillä vastahan me tulimme synnytyslaitokselta kotiin). Ehkäpä vuoden päästä kerron, mikä yllätti ja ei yllättänyt taaperoarjessa! Nyt toivottelen vielä hyvää talvilomaa sille sakille, joka viettää vapaita viimeisessä vuoroerässä. Nautitaan alkavasta keväästä.

Haleja!

Helmikuun budjettikimppu

Huvituin, kun selailin kuva-arkistoista aikaisempien vuosien helmikuita läpi. Minulle on näköjään kehkeytynyt perinne, jonka tiedostin vasta nyt: helmikuussa minulla on tapana yhdistellä kimpuksi tulppaaneja ja männynoksia. Kyseessä on rehellinen budjettikimppu, sillä yksinään kymmenen tulppaania eivät täytä maljakkoa puoliksikaan, mutta enempääkään en raski ostaa. Niinpä sitten lihotan nippua havuilla. Eikä tämä kyllä pöllömpi säästöratkaisu ole, minusta ihan kivannäköinen konsti.

Budjettikimpun ajankohta on helmikuu sen vuoksi, että viimeisetkin joulunrippeet purettuani koti kaipaa jotain keväistä viitettä osakseen. Nytkin kimppu kehkeytyi heti, kun olin saanut kasattua paperitähdet pois ikkunoista.

Meillä on ollut täällä juhlaviikko, sillä Jalo täytti perjantaina kaksi vuotta. Saimme synttärivieraiksi käymään mummon, ukin ja heidän colliensa Timin ja Ronin. Jalo sai totta kai aukoa lahjapaketteja ja kaikille koirille oli tarjolla maksalaatikkokakkua nakkikynttilällä. Olemme aina juhlineet koirien synttäreitä, ovathan ne perheenjäseniä siinä missä muutkin. On hauskaa seurata, kuinka karvakorvat älyävät spesiaalihetken ja vimmaavat innoissaan mukana. Bileiden päätteeksi Jalo ja Uljas pääsivät tällä kertaa vielä mummolan väen mukana mökille juoksemaan.

Eilen kävimme kylillä, sillä paikkakunnalla oli piipahtamassa itse pääministeri. Sen verran harvinaista ohjelmaa täällä korpitaivalten takana, että paikalla oli käytävä jo ihan muodon vuoksi. Äänestäminen meillä jäikin nyt tähän varsinaiseen vaalipäivään, sillä viime viikonlopun tohinoissa emme tulleet lähteneeksi ennakkoäänestämään ja viikolla oma autoni ei käynnistynyt kovien pakkasten vuoksi (mies ei olisi töiltään ehtinyt mukaan, joten viikolla olisin käynyt itsekseni Romeon kanssa). Menemme siis tänään tiputtamaan äänestyslippuset vaaliuurnaan. Viralliset vaalikahvit on tietenkin samalla hörpättävä kunnanvirastolla ja mussutettava päälle mahdollisimman pullea rinkelimunkki.

Koska tänään on laskiaissunnuntai, oli ajatuksena käydä iltapäivällä pulkkailemassa Romeon kanssa. Pakkanen näyttää kuitenkin jälleen kerran muuttavan suunnitelmia sisätiloihin, voi plääh. Nyt on tullut jo totaalisesti kyllästyttyä näihin kolmeakymppiä hipoviin pakkaslukuihin - pöljä talvi on kyllä ollut niiden osalta. (Jos käyttäisin blogissa emojeita, laittaisin tähän nyt kakkahymiön.)

No, aikuisten iltaohjelma on tiedossa ja sitä ei pakkanen voi torpata - vaalivalvojaiset it is. Onneksi tulos taitaa olla selvillä hyvissä ajoin, niin ei mene yötä myöten valvomiseksi.

Iloista laskiaissunnuntaita ja jännittävää vaali-iltaa!

Elämän prime time

Minulla on olo, että elän parhaillaan elämäni prime timea. Sellaista ajanjaksoa, jota tulen muistelemaan ja vaalimaan aina. Koen, että tämä kotona oleminen yhdessä vauvan (ja koirien) kanssa on todella ainutlaatuista! Olen nauttinut siitä kovasti.

Parasta tässä on tietenkin ollut saada olla oman lapsen kanssa kiireettömästi: Herätä jokaiseen päivään ilman aikataulustressiä ja elää ihan tavallista arkea ilman työelämän luomaa painetta. Nähdä auringonnousut ja -laskut koti-ikkunoista, juoda aamukahvit sängyssä, lukea Savon Sanomat ja päästä sen jälkeen lenkille. Lukea, leikkiä ja hassutella pitkin päivää. Hoitaa ja ruokkia lasta, tehdä kotitöitä milloin huvittaa. Päästä menemään ja tulemaan lähestulkoon mihin aikaan vain.

Olen yrittänyt painaa mieleeni jokaisen kehitysaskeleen Romeon kasvun varrelta. Muistaa hymyt ja halit sekä omat inside-jutut. Tuntuu, että jokainen hetki on ollut jollain tapaa ikimuistoinen.

Ainutlaatuisuus ja ikimuistoisuus ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö välillä väsyttäisi tai vaikkapa ketuttaisi. Koen, että nämäkin olotilat kuuluvat prime timeen ja omalta osaltaan täydentävät ajasta muotoutuvia muistoja. Olen niin kiitollinen mahdollisuudesta olla lapsen kanssa kotona, että pitäisi ketuttaa aika ankarasti, jotta kokemus kääntyisi miinusmerkkiseksi.

Se on fakta, että pienen ihmisalun kanssa eläminen on todella sitovaa ja intensiivistä - pystynkin kyllä hahmottamaan, miksi kaikki eivät nauti vanhempainvapaasta samalla tavalla helponkaan lapsen kanssa ja kokevat kotoilun rankaksi. Luulen, että tämä on jollain tapaa suhtautumiskysymys, joka pohjautuu paitsi aikuisen luonteeseen ja voimavaroihin, myös tukiverkkoihin ja aikaisempiin kokemuksiin. Jos itselläni ei olisi kokemusta esimerkiksi useammasta raksasta, saattaisin kokea vauva-ajan eri tavoin. Nyt olen kuitenkin sitä mieltä, että vauvanhoito ei ole homma eikä mikään talonrakennukseen verrattuna. :')

Romeo täyttää tällä viikolla kymmenen kuukautta. Kymmenen! Hän on viimeisimmän kuukauden aikana oppinut muun muassa konttaamaan, taputtamaan käsiä yhteen ja nousemaan pystyyn tukea vasten. Ymmärrystä on jo ihastuttavan paljon ja Romeolle pystyy puhumaan monenlaisia asioita siten, että hän selvästi hoksaa, mistä on kyse. Uusia taitoja harjoitellessa hän kaipaa syliä paljon ja on välillä melkoinen sylihiiri. Koirat ovat suuri ilonaihe, joiden kanssa leikitään päivittäin. Kaikki arkiset asiat ovat mielenkiintoisia ja Romeo rakastaakin seurata vaikkapa ruoanlaittoa, pyykinpesua ja imurointia. Erityisen jännää on päästä välillä käymään teknisessä tilassa hurrur-koneen (eli Niben) luona tarkastamassa ulkolämpötilaa ja tsekkaamassa samalla iskän Ryobit, vesiputket ja sähkötaulu.

Päivisin en ehdi juurikaan olemaan puhelimella, enkä katsomaan televisiota (ellei lasketa ykkösen tai kolmosen aamulähetyksiä, jotka pyörivät aamuisin touhujen taustalla). Kun iltaisin saan Romeon untenmaille ja omat iltatoimet tehtyä, en jaksa enää katsoa telkkua, vaan käyn kännykkäkierroksen somessa. Useimmiten laitan Instan stooreihin talteen jonkin muiston päivästä, ellen ole tehnyt sitä jo aiemmin päiväunien aikana. Öisin Romeo vielä herää juomaan maitoa parisen kertaa, mutta nukahtaa uudelleen nopeasti. Itsekin olen hyvä saamaan unenpäästä kiinni, joten yöherätykset eivät tunnu kovinkaan kuormittavilta. Niitä on kuitenkin alettava karistaa ennen kuin minulla koittaa elokuussa työarki. Onneksi siihen on vielä kaikkinensa pitkä aika!

Arkipäivinä olen suurimman osan päivästä kotona itsekseni, sillä mies ehtii töistä kotiin yleensä viiden ja kuuden välillä. Puoli seiskan jälkeen alkavat Romeon iltatoimet, joten yhteistä aikaa jää hyvällä tuurilla puolitoista tuntia. Viikonloppuisin onkin sitten toinen ääni kellossa ja vuorottelemme Romeon kanssa olemista touhujen mukaan. Yhteisten vapaapäivien luksusta on se, että halutessani saan nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. Tänä aamuna yritin, mutta olin asiasta ilmeisesti liian intona, sillä en enää saanutkaan jatkettua unia Romeon heräämisen jälkeen. :') No, olipahan aikaa kirjoitella tämä postaus loppuun.

Summa summarum: vanhempainvapaa ja Romeon kanssa kotona oleminen on parasta bestiä.

Hymyjä!

P.S. Joo, meillä on vielä paperitähdet ikkunoissa! Olen aina venyttänyt niin tunnelmavaloja kuin tähtiäkin helmikuulle asti. Nyt pohdin, milloin raskin purkaa ne varastoon odottamaan ensi syksyä. Ehkä tänä viikonloppuna tai vasta seuraavana.

Sijoitusasunnon facelift

Ehkä muistatte, että ostin pari vuotta sitten kaksi sijoitusasuntoa, yksiön ja kaksion. Yksiöön teimme tuolloin hankinnan jälkeen pintarempan, mutta kaksion ilme jäi koskematta. Isomman asunnon värimaailma oli rusehtava, mutta materiaalit kuitenkin niin hyvässä kunnossa, että niitä oli turha lähteä heti vaihtamaan.

Viime syksynä kaksioon tehtiin taloyhtiön piikkiin remonttia, jonka yhteydessä pääsin päivittämään pintojen sävyjä raikkaammiksi. Freesausta tehtiin lattiaan, lattialistoihin, seiniin sekä keittiön laskutasoon ja välitilaan. Ammattilainen teki muutoin kaikki hommat, mutta itse näpertelin välitilan, seinämaalien ja listojen kanssa. Ja tadaa, katsokaa miten kivalta asunnossa nyt näyttää! Valoisuus ja nykyaikaisuus vähintäänkin tuplaantuivat faceliftin ansiosta.

Kylppäriin ei remontissa koskettu, mutta laitoin kuvan siitäkin jonon jatkeeksi, jotta saatte käsityksen koko asunnon ilmeestä. Nämä asiat rempassa tehtiin:

• lattian vaihto ruskeasta laminaatista vaaleaan hybridilattiaan
• ruskeiden jalkalistojen vaihto valkoisiksi
• keittiön laskutason vaihto pähkinänruskeasta betonikuvioiseksi
• keittiön välitilan maalaus valkoiseksi
• olohuoneen ja keittiön seinien muuttaminen tapetoiduista maalatuiksi
• makuuhuoneen tapetin vaihto
• eteisen seinien maalaus

Tykkään kaikenlaisista ennen ja jälkeen -kuvista ja nyt hoksasin, että tämän asian yhteydessä minulta sellaiset löytyvät. Remontti tehtiin vuokralaisten vaihtumisen välissä ja uutta vuokrailmoitusta varten piti tietenkin päivittää myös kuvavalikoima. En miettinyt kuvakulmia uusiksi, vaan päätin oikaista (lue: säästää aikaa) ja ottaa uudet kuvat entisiltä jalansijoilta. Tämän ansiosta vertailu entisen ja nykyisen ilmeen välillä on helppoa. Seuraavaksi läjä kuvapareja, joissa lähtötilanne on vasemmalla ja lopputulos oikealla.

Huomasitteko, mikä muutamasta keittiökuvasta puuttui? Jep, hana! Otin päivitetyt kuvat ennen, kuin tiskialtaan hana oli asennettu takaisin paikoilleen. Tarkoitus oli ottaa vielä hanallisetkin kuvat talteen, mutta kaikessa hötäkässä se unohtui. Remppa ja uudelleenvuokraus oli nimittäin varsin tiukka ja tehokas setti: remontti kulminoitui lokakuun puoliväliin, pääosin syysloman ajalle. Laskin, että ajelin puolentoista viikon aikana asunnolle seitsemän kertaa: ensin remppaamaan, sitten siivoamaan ja stailaamaan, lopuksi näytöille ja vuokrasopimusta tekemään. Onneksi ajankohta oli tuo, niin Romeo pystyi olemaan enimmäkseen isänsä kanssa, vaikka mummonkin hoitoapua tarvittiin.

Vuokraemäntänä oleminen on ollut kivaa hommaa ja minulle on sattunut erityisen mukavia vuokralaisia. Ihan stressitöntä asuntosijoittaminen ei kuitenkaan ole, sillä ainakin omalla kohdallani huomaan alitajuisesti jännittäväni tulevaa: tuleeko tyhjiä kuukausia, ilmeneekö remppatarpeita tai tuleeko eteen jotakin odottamatonta. Itseni on myös yllättänyt asiointi isännöitsijän kanssa ja sen suhteen se, kuinka pienikin asia voi olla hankala saada hoidetuksi tai asiallisesti kommunikoiduksi. Omakotitaloasujana tällaiset seikat ovat toisinaan tuntuneet tosi turhilta ja käsittämättömiltä - toivonkin (ja samalla koputan samaa puuta kuin edellisessä postauksessa), että jatkossa minun tarvitsisi olla mahdollisimman vähän isännöitsijän kanssa tekemisissä. :’)

Aurinkoa (ja sopivan pientä pakkasta) talvipäiviin!