Ne, ketkä ovat matkanneet blogini mukana pidempään, tietävät täällä vuosien aikana pyörineen kestovitsin: minä ja oliivipuut. Asiahan on niin, että olen aikuisiälläni tappanut yhteensä kuusi oliivipuuta. Kiertokulku niiden jokaisen kanssa on ollut samanlainen. Ensin etsin oikeanlaista yksilöä kissojen ja norsujen kanssa, sitten esittelen sitä postauksessa ennakoiden samalla jo tulevaa ja viimeistään seuraavana talvena puu kuolee käsiini. (Erinomaisesta - kröhöm - hoidostani huolimatta.)
Mutta nyt! Kirous on murtunut! Numerot seiska ja kasi täyttävät kaksi vuotta. Toistan, kaksi vuotta! Rehellisyyden nimissä täytyy mainita, että helppoa näiden kanssa ei ole ollut. Perhana vieköön, sopivan kasteluvälin ylläpitäminen on meikäläiselle nimittäin tyrmäävän työlästä. Kahden viikon välein tapahtuva läträäminen näyttäisi olevan puille sopiva tahti, mutta välillä se venyy vahingossa kolmeen. Tunnustan suosiolla olevani melko holtiton kotihortonomi.
Hankin molemmat oliivipuut samaan aikaan, helmi-maaliskuun vaihteessa 2018. Toinen on viettänyt koko elonsa telkkuhuoneessa, toinen kahdessa eri paikassa olohuoneen puolella. Kummassakaan ei ole enää alkuperäisiä lehtiä jäljellä, vaan puut ovat tiputtaneet entiset vihreät pois ja kasvattaneet uudet tilalle. On ollut hassua verrata, että täällä kasvaneet lehdet ovat isompia, noin tuplaten sen kokoisia mitä ostohetkellä.
Telkkuhuoneessa asustanut puu on porskuttanut koko elämänsä melko hyväkuntoisena. Se on saanut pojottaa tuossa ison ikkunan edessä, lännestä tulvivan valon syleilyssä.
Olohuoneen kaverin elintoiminnot eivät sitten ole olleetkaan yhtä hyvällä mallilla. Se kortteerasi ensimmäisen vuotensa takan ja takaterassin oven välisellä seinustalla. Ensin näytti, että paikka on OK, mutta sitten puu alkoi lyyhistyä niille sijoilleen. Lehdet tippuivat hipaisemalla ja versot kuivuivat. Koska hoitotoimenpiteet olivat olleet kummallakin täsmälleen samat, tein äkkidiagnoosiksi valonpuutteen. Parannuskeinona katkoin kaikki kuolleet oksat ja siirsin puun sohvan taakse säteilyhoitoon. Nyt sekin saa optimimäärän valoa ja lehdet ovat lähteneet takaisin kasvuun. Tuuheaksi tätä ei voi vielä luonnehtia missään yhteydessä, mutta kohti terveempää tilaa ollaan menossa.
Silloin kun on kasteluaika, kaappaan puut kainalooni ja käytän niitä kodinhoitohuoneen lavuaarissa. Spa-hetkeen kuuluu kolminkertainen vesiupotus, eli lasken ruukut täyteen vettä, odottelen sen liruvan läpi ja toistan toimenpiteen pari kertaa. Ei minulla ole hajuakaan, onko tämä oliivipuille oikea vai väärä kastelutapa, mutta käytäntö näyttää toimivan ainakin näiden yksilöiden kanssa.
Luulen, että syy siihen, miksi en ole onnistunut aikaisempien oliivipuideni kanssa, on ollut eittämättä tuo valoseikka. Entisessä kodissamme ei nimittäin ollut samalla tavalla etelään ja länteen antavia ikkunoita, joten oliivipuilta puuttui yksinkertaisesti selviytymiseen tarvittava valo. Tämä antaa itselleni letkeän synninpäästön; aikaisemmat puukuolemat eivät ilmeisesti sittenkään mene kokonaan toimimattoman viherpeukaloni piikkiin.
Nopealla haravoinnilla löysin nämä postaukset, joissa olen käsitellyt edellisiä puutapauksia:
Tässä muuten tuo sama musta meriheinäkori, "pikkuisen" mustempana.
Voi härregud tuota auringon haalistusvoimaa!
Onnea ja myötätuulta toivon itselleni puiden kanssa tästäkin eteenpäin.
Ehkäpä saamme juhlia vielä kolmevuotissynttäreitäkin! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti