Elämää koiran kanssa

Kameran muistikortille on viime viikkoina tallentunut niin kivoja kuvia Armaksesta, ettei niitä voi olla postaamatta. Tulokulmana olkoon vaikkapa se, millaista elämä tämän meidän pitkäkarvaisen collien kanssa on ja millainen tyyppi kyseisestä patonkikuonosta on kehkeytynyt.

Armas täyttää huhtikuussa viisi vuotta. Tuntuu hämmentävältä, miten nopeasti tuo aika on kulunut - vastahan pieni pentu haettiin kotiin Hämeenlinnasta! Armas oli pentueensa pulskin ja oli saanut kasvattajalta kutsumanimen Möhkö. Tuo haudattiin nopeasti, sillä eihän tällaista komistusta voi möhkötellä! Koirapojan elämän alkutaivalta kohtasi surullinen tragedia, sillä äitikoira Miisa menehtyi haimasairauteen Armaksen ollessa kuuden viikon ikäinen. Onneksi pikkuinen ehti tankata äidinmaitoa ensimmäisten elinviikkojensa ajan.

Päätös koiran ottamisesta ei ollut yksinkertainen, sillä mies on allerginen lähes kaikille karvaisille otuksille. Enteitä collien kanssa pärjäämisestä oli, sillä kotipaikallani asustellut, edesmennyt soopelicollie Jesse ei aiheuttanut kovin kummoisia oireita silloin, kun vierailimme vanhempieni luona. Takaportti oli myös suunniteltu tarkasti: mikäli allergia olisi voittanut, vanhempani olisivat adoptoineet Armaksen itselleen. Onneksi uskalsimme luottaa intuitioon ja ottaa riskin - tähän päivään mennessä allergiaoireita on ilmennyt vain joitakin yksittäisiä kertoja (*tässä yhteydessä kuuluva koputus puuhun*).

Millainen tyyppi Armas sitten on? Aivan ihana! Seurallinen, huomioiva, aktiivinen, lempeä ja uskollinen. Toisinaan nössö, mutta joissakin tilanteissa myös kovis ja jähmeä, rasittavakin. Täydellisesti yksilöllinen persoona, joka omaa tietenkin monia collielle tyypillisiä rotupiirteitä, mutta on siltikin uniikisti oma itsensä.

Elämä Armaksen kanssa on päällisin puolin helppoa, sillä se ei ole vaativa koira. Poju mukautuu tilanteisiin ja on tottelevainen. Ainoastaan tyttökoirat hajuineen pistävät sen pään välillä niin sekaisin, että toisinaan on havaittavissa hetkellistä kuuroutumista.

Meillä on monia omia inside-juttuja Armaksen kanssa. Leikkejä, sanontoja ja tapoja. Rutiinit ovat tärkeitä ja viimeksi tänä aamuna hymyilytti, kun olin pesemässä hampaita ja Armas tuli kuikuilemaan minua röhkypupu suussaan. Meillä koittaa nimittäin joka-aamuinen leikkihetki aina, kun olen selvinnyt kylppäristä olohuoneen puolelle. Yleensä Armas tulee hoputtamaan touhuun valitsemansa lelun kanssa, jotta ehdimme karkeloida hetkisen ajan ennen kuin starttaan töihin.

Paimentavana rotuna Armas tarkkailee koko ajan, mitä kotonaolijat puuhailevat. Jos minä ja mies oleilemme eri huoneissa, Armas asettuu sopivaan välimaastoon pystyäkseen seurailemaan meitä molempia. Erityisesti minun liikkeeni ovat sille merkityksellisiä - jopa vessakäynnit pitää käydä oven takana vahtimassa. :') Omaan väkeen leimautuminen on collielle tyypillistä. Armaksen läheisyydenkaipuu on suurta ja se hakeutuu lähikontaktiin kyhjöttämään aina kuin mahdollista. Mikäli istahdan lattialle, ei mene minuuttiakaan kun saan karvaisen kaverin syliini.

Paitsi että Armas tarkkailee liikkeitä, se tapittaa seurata myös ihmisten mielialoja. Pojulla on omat reagoimistapansa eri tunnetiloihin ja esimerkiksi suruun reagoiminen on todella koskettavaa: Armas tulee luokse, katsoo tutkivasti silmiin ja tarjoutuu sitten halattavaksi. Täydellinen terapiakoira. ♥

Vietti kodin puolustamiseen on Armaksella todella vahva. Kaikki sisääntulijat ilmoitetaan haukkumalla, puhumattakaan äkisti pihaan poikkeavista. Pari kertaa olen päässyt todistamaan, mitä Armas tuumaa tontin laidalla kutsumattomasti liikkuvista henkilöistä: tuolloin rähinä on kova, ja niin kuuluu ollakin. Pysähtymiskäsky pojalle on iskostunut hyvin tajuntaan, joten kiellettynä se ei matkaansa jatka. Meidän asuinalueellamme on esiintynyt pahanilkistä toimintaa ja siihen verraten tuntuu hyvältä ja turvalliselta, että kotoa löytyy samettiharjainen turvamies.

Vuosien aikana ilmenneitä haasteita ovat olleet nivelvaivat, alusta-arkuus ja nirsous. Tällä hetkellä näyttää onneksi siltä, että nivelet eivät pahemmin menoa haittaa. Toivotaan sormet ristissä, että saisimme vielä monia hyviä vuosia tästäkin eteenpäin! Alusta-arkuus on lieventynyt haastavimmista ajoista; nyt Armas yleensä uskaltautuu töpöttelemään pinnalla kuin pinnalla, vaikka pelottaisikin.

Syömisiä koskeva nirsous on sen sijaan kesto-ongelma. Armas on pienestä pitäen ollut hyvin valikoiva syöjä. Peruspapanat eivät uppoa, ellei niihin ole sotkettu jotain herkkua, kuten juustoa, jauhelihaa tai kinkkua. Toisinaan nekään eivät kiinnosta. Välillä joutuu keksimään vaikka minkälaisia maanittelutoimenpiteitä ja jekkuja, joilla koiran saa syömään. Ruuatta en halua sitä jättää, sillä syömättömyyden seurauksena maha menee napsauttamalla veteläksi. Kokeiltu on. Olen hyväksynyt, että tämä rasti on rakkaan koiran vuoksi kannettava, vaikka se koettelee hermoja välillä päivittäin. Onneksi elämään mahtuu useammankin kuukauden jaksoja, jolloin maanitteluja ei tarvita.

Koiran omistaminen tuo elämään luonnollisesti myös kuluja. Kuukausittainen perussetti (ruoka, nivelvalmisteet, lääkkeet ja herkut) kustantaa meillä noin satasen. Välillä tulee ylimääräistä menoa, kuten viimeisen puolivuosikkaan aikana: syksystä tähän päivään saakka on eläinlääkärimaksuja kertynyt lähes tonnin edestä. Nämä kaikki ovat kuitenkin itselleni sellaisia kuluja, jotka eivät kirpaise. Mitäpä sitä ei tekisi ja maksaisi pikkuisen edestä.

Koirabudjetin lisäksi on tarpeen huomioida myös aikaresursseja, sillä elämä koiran kanssa on sitovaa. Reissuja ja menoja ei voi järjestää suunnittelematta ja sopimatta Armaksen hoitoa. Edes työpäivää ei tee mieli venyttää, sillä mielikuva eteisen kapean ikkunan takana päivystävästä kotivahdista on kutsuvampi kuin vanuttelu koululla. Parina arkipäivänä viikossaan vien Armaksen päivähoitoon vanhempieni luokse, missä leikkiseurana on koirakaveri Timi. Pidempien reissujemme ja äkillisten menojen aikana hoitopaikkana toimii sama osoite. Mikäli näin joustavaa hoitomahdollisuutta ei olisi tarjolla, olisi elämä vielä moninverroin sidotumpaa.

Ilman Armasta ei tulisi liikuttua niin paljon kuin nykyisellään. Peruslenkkimme kestää päivittäin noin tunnin. Mikäli on jaksua, venytämme tuota peruskiekkaa reilummaksi tai käymme illankähmässä tekemässä vielä toisen pikkulenkin. Aivan jokaisena päivänä en kuitenkaan hihnanvarteen liikahda, sillä hoitopäivinä äitini lenkittää molemmat pojat samalla kertaa. Puolentoista vuoden ikään saakka Armas oli rasittava vetomyyrä, mutta sen jälkeen hihnassa vetäminen loppui kuin taikaiskusta. Nykyisin tepastelu sujuu mallikkaasti (mikäli ei huomioi niitä hetkiä, kun tyttöjen hajut lukitsevat pojan pientareelle aivottomaan imppaushetkeen).

Vuodenajoista talvi on Armaksen suosikki. Se r.a.k.a.s.t.a.a. lumen saalistamista. Siis sitä, että potkaisen kasan lunta ilmaan ja koira hyppää saadakseen siitä jotain suuhunsa. Tätä poju jaksaisi tehdä väsymättä vaikka miten pitkään. Talvi on paitsi lumileikkien ja puhtaanasäilymisen, myös lämpötilojen osalta miellyttävin vuodenaika Armakselle. Edelliskesien hellejaksot ovat olleet läkähdyttäviä ja päiväsaikaan koiraa ei ole raskinut aktivoida juuri mitenkään. Lenkitkin on kesällä heitettävä illankähmässä, auringon laskiessa. Colliepalstalla joku oli mitannut oman puikkonokkansa turkin kesälämpötilan ja se oli ollut saunalukemissa. Huh, voitte kuvitella mitä helle on paksun turkin kanssa.

Mitä tulee itse turkkiin, ei sen kanssa tarvitse jatkuvasti puuhailla. Perusteellisempi harjaus parin-kolmen viikon välein riittää, välillä tassukarvoja trimmaillen. Kesäksi olen ottanut tavaksi lyhentää kaikki mahanalus- ja reisikarvat minimiin. Näyttävä pehko aiheuttaa toisinaan väärinkäsityksiä, kuten varmasti muillakin tuuheaturkkisten koirien omistajilla: Armasta on luonnehdittu pulleaksi, vaikkei se sitä karvapeitteensä alla oikeasti ole. :)

Elämä koiranomistaja on ollut toisaalta juuri sellaista kuin ennakoinkin sen olevan, mutta toisaalta koiran kanssa elämiseen liittyvät tunteet ovat jysäyttäneet päin pläsiä aavistamattoman voimakkaasti. Tunneside Armakseen on vimmatun vahva, mikä on tuonut ilon ja rakkauden tunteiden lisäksi mukanaan myös jäätäviä huolen ja huonon omatunnon kokemuksia. Mutta niin se varmasti on aina tärkeiden perheenjäsenten kohdalla, vastuuntunto on välittämistä hyvässä ja pahassa.

Tassunjälkiä viikkoosi! ♥