Minun koulutuspolkuni työelämään on ollut aika suoraviivainen: lukiosta suoraan yliopistoon, sieltä ulos neljässä ja puolessa vuodessa. Opetöihin pomppasin ennen kuin olin virallisesti valmistunutkaan. Laskeskelin äskettäin, että olen jännittänyt kaksitoista kertaa Pikkumetsän Aapisen kehystarinan läpi - pelastuuko kaatamisuhan alla oleva metsä vai ei. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että kirjasarjoja voisi vaihdella. :')
Koulumaailman lisäksi on tullut tehtyä toki muutakin. 12-vuotiaana kävin ensimmäisen kerran kesätöissä poimimassa mansikoita. Yläkouluikäisenä tein vuosittaiset kesätyöjaksoni seurakunnassa, lähinnä siivous- ja puistotöitä tehden. Lukioiässä kesätyöpaikaksi vaihtui paikallinen leipomo. Ensimmäisen yliopistovuoden jälkeisen kesän tein hommia sekä leipomossa että S-marketin kauppatätinä; kiireisimpinä päivinä kävin ensin aikaisin aamusta veivaamassa taikinaa ja kiidin munkkirasvalle tuoksuvan tukan kanssa illaksi kaupan kassalle.
Kauppatöiden jälkeen Osuuspankin konttori etsi nuoria apukäsiä ja päätin uskaltaa hakea pankkineidin hommaa. Loppujen opiskeluvuosien vapaa-ajat menivätkin sitten pankkitiskin takana ja mieleen on jäänyt yksi hullu syksykin, kun tein pankissa töitä maanantait ja perjantait, ja kävin niiden lomassa opiskelemassa Jyväskylässä täyteen ahdetut välipäivät.
Viitisen vuotta ehdin valmistumisen jälkeen tehdä puhtaasti vain erityisopettajan hommia, kunnes nyt sitten viimeisimpänä, neljän vuoden ajan, olen toiminut sivutoimisena yrittäjänä sisustusgrafiikkaa suunnitellen ja myyden.
Useammanlaista työnkuvaa on siis tullut kokeiltua - jos lokeroida haluaisi, niin duunarihommista valkokaulustyötön, palkkahommista yrittäjyyteen. Työ kuin työ, ahkera olen mielestäni ollut niissä kaikissa. Itse en ole koskaan arvottanut ammatteja ja työnkuvia sillä perusteella, mikä siihen tarvittava koulutustausta on. Tästä oikeastaan äiti piti aikoinaan huolen, sillä muistan hänen takoneen meihin pienestä pitäen ajatuksen siitä, ettei yksikään ihminen ole ammattinsa tai koulutuksensa vuoksi ketään muuta parempi tai huonompi. Ja niin se onkin. Pääasia, että jokainen löytäisi itselleen mieluisan alan, jolla työskentelyn kokisi mielekkääksi ja merkitykselliseksi.
Ihan kaikkien äidit eivät ole onnistuneet jälkikasvulleen tätä samaa ajatusta istuttamaan, sillä itse saan hämmentävän säännöllisesti kokemuksia siitä, kuinka ulkopuoliset ihmiset arvottavat ja määrittelevät minua opettajuuden kautta. Että opettajuus olisi osa minun identiteettiäni ja minä toimisin ja ajattelisin sen kuvan mukaan, minkä joku ulkopuolinen on stereotyyppisesti määritellyt. Työpaikan ja -ajan ulkopuolellakin. "Miten sinä noin voit sanoa, sinähän olet opettaja!" -laudahdus on toistuvin tähän liittyvä asia, jonka olen useimmiten vapaa-ajalla kuullut. Joka kerta se kuvottaa yhtä paljon. Vaistoan myös, milloin joku läsnäolija harkitsee sanojaan tai vaihtoehtoisesti piikittelee niillä tietoisesti vain siksi, että olen opettaja. Se tuntuu todella epäreilulta.
Ilmiö on entisten sukupolvien luoma juttu, josta haluaisin pyristellä irti. Entisaikoinahan ihmisiä tituleerattiin voimakkaasti heidän ammattiensa mukaan ja varmasti monelle se oma ammattinimike on tätä myöten muodostunutkin osaksi minuutta. Itse en kuitenkaan niin koe, ja minua ylipäätään ällöttää ajatus, että ammatti vaikuttaisi siihen, kuka ja millainen ihminen on. Ihan sama Kristiina minä olen, teinpä kukkarontäytteeksi mitä tahansa työtä.
Vaikka ulkopuolelta en koe näissä havainnoissa muutosta tapahtuneen, omassa päässäni sivutoiminen yrittäjyys on antanut ihanasti muunlaisia kokemuksia työelämästä ja ennen kaikkea tarjonnut neutraalia suhtautumista asiakkaiden ja yhteistyötahojen osalta. Tämä on tosin entisestään vahvistanut sitä huomiota, että opettajuuteen kohdistuu poikkeuksellisen voimakas stigma.
Nuorempana kuvittelin, että kunhan pääsisin kiinni vakipaikkaan, puksuttelisin siinä onnellisena eläkeikään saakka. Näkymäni on ollut hyvin suppea jatkumo, enkä ole tuolloin osannut tiedostaakaan sivuraiteiden mahdollisuutta. Nyt osaan. Printtihommien ansiosta olen tajunnut, että muutakin voi tehdä ja olla. Täyspäistä alanvaihtoa en uskalla kuvitella, mutta olen herännyt ajatuksiin esimerkiksi opintovapaiden tai välivuosien pitämisestä, sivubisneksien vahvistamisesta sekä työuran keventämisestä ennen eläkeikää.
Kuten olen kertonutkin, Blawhin suhteen minulla ei tällä hetkellä ole täsmällisiä suunnitelmia tai tavoitteita - teen grafiikkahommia fiiliksellä, voimavarojen mukaan. Hämärästi tiedostan, ettei tämä haara ole ainoa tai ikuisesti jatkuva sivutyö.
Välillä leikittelen ajatuksilla muista sivuhommista. Yrittäjyyden muodoista, jotka kallistuisivat enemmän koulumaailmaa kohti ja joihin pystyisin hyödyntämään omaa ammattiosaamistani. Haaveilen muun muassa siitä, että tekisin etenkin erityisopetuksessa tarvittavaa materiaalia. Visioita tietenkin on jo, mutta niiden toteuttaminen vaatisi huomattavia ponnistuksia. Nämä haaveet mukailevat Blawhia siinä mielessä, että koulumaailmaankin liittyvät tuotteet pitäisivät sisällään kaupallisuutta ja myyntityötä. Myyntihommat ovat kivoja, kunhan niitä pystyy tekemään oikeaan tarpeeseen ja omalla tavalla, tuomatta itseään esille.
Eläkeiän karkaaminen pelottaa. Molemmat mummoni ovat menehtyneet 72-vuotiaina ja olivat huonossa kunnossa jo ennen saavuttamaansa ikää. En ole koskaan osannut unelmoida, että eläisin itse tuota numeroa pidemmälle. Jos totta puhutaan, niin minulla on aina ollut intuitio tavallista lyhyemmästä elämäntaipaleesta - ajatus on jo niin tuttu, että olen sen kanssa ihan fine. Sen vuoksi en halua haaveilla epärealistisesti eläkevuosista, vaan mahdollistaa hyvää, työvapaata elämää ennen sitä.
Mitenkö? Esimerkiksi asuntojen avulla, vuokraemännyydellä. Olen viimeisen parin vuoden ajan seuraillut ja opiskellut aihetta sen verran, että uskallan unelmoida asiasta. Siltikin, että kun nykyisellään vuokraus- ja sijoittamisbuumi on niin voimakasta, tällaisille haihattelijoille lähinnä vain naureskellaan hyväntahtoisesti. Konkreettisia suuntaviivoja en oikeasti rohkene asetella, se ei tunnu vielä ajankohtaiselta. Nautiskelen kuitenkin siitä, että aivoilla on olemassa repertuaarissaan jokin vaihtoehtoinen tapa kuukausitulojen toteutumiseen kuin pelkkä palkkatyö. Vuokraemännyyden edellytyksenä nykyisestä kiinteistöstä pitäisi saada ensin makseltua lainaa reippaasti pois, jotta vakuutta vapautuisi vuokrakohteiden lainoittamiseen.
Vaikka työunelmia on, en osaa niiden suhteen haaveilla tarkoista viisi- tai kymmenvuotissuunnitelmista. Kiitollinen osaan olla ylipäätään jo siitä, että töitä on ja olen työkykyinen niitä tekemään. Tällä vuosikymmenellä työpaikka kun ei ole itsestäänselvyys eikä tulevaisuudesta tiedä, tapahtuuko itselle jotain sellaista, mikä romahduttaa kropan tai mielen työkyvyttömäksi. Kaikki on mahdollista, hyvässä ja pahassa.
Huojentavaa on, että nykyaika mahdollistaa asioita enemmän kuin menneet vuodet. Työelämää ei tarvitse mennä putkessa, vaan polulla voi poukkoilla. Sitä toivon itseltäni. Että uskaltaisin poukkoilla.
Onko siellä ruudun toisella puolella työtulevaisuuteen liittyviä haaveita?
Rohkeita unelmia!
P.S. Otsikossa mainitsin taikauskosta, sillä hetki sitten meinasin deletoida koko tekstin pois. Olen elämässäni kokenut, ettei tulevaisuuden suunnitelmia ja toiveita tule toitotella etukäteen, sillä silloin ne manaa epäonnistumaan. Ne eivät toteudukaan, päinvastoin. Kuvittelenkin jo silmissäni, miten tämän postauksen julkaisemisen jälkeen tapahtuu jotain pahaa: minulle, Blawhille, koulutöille tai toteutumattomille haaveille. Jokin tähän saakka rakentunut särkyy tai unelmat pirstaloituvat. No, ehkäpä manaus kumoutuu tai edes lievenee, kun totean tämän ääneen. Joten, peloista huolimatta klikkaan nyt Julkaise-nappia.
