Onpahan ollut revohka! Parin kuukauden etäkouluilut päättyivät
tänään. Vietimme kuluneen päivän opettajien ja muun henkilökunnan kanssa jo
koululla tekemässä viimeisiä suunnitelmia ja valmisteluita huomista
lähikoulustarttia varten. Ennen loppurutistusta ajattelin höpötellä tänne blogiin
talteen jonkinlaisen koonnin menneestä poikkeusajasta. Kokemusanalyysit ja
mietteet ovat itselläni vielä hyvinkin poukkoilevia, mutta yritän jäsentää
niitä nyt edes muutamien yläkäsitteiden alle.
Välineet ja työmuodot
Etäopetus tarkoitti mullistusta opetuksessa käytettäviin
välineisiin ja työtapoihin. Meidän koulullamme opettajilla oli onneksi jo
älykännykät ja työtietokoneet talon puolesta (kuulin huhuja, että joillakin
paikkakunnilla tällaisista pystyi vain unelmoimaan). Meille laitettiin myös
pikatoimituksen tilaukseen ns. kannettavat dokumenttikamerat.
Heti alkuun perustimme opettajien kanssa erilaisia WhatsApp-keskusteluja niin kokonaisille luokille, pienryhmille kuin yksityisesti open ja oppilaiden
välille. Nämä toimivat viestittelyn ja ohjeistuksen runkona koko etäkoulun
ajan. WhatsAppia käytettiin myös tehtävien palauttamiseen, tarkistamiseen,
palautteenantoon ja neuvomiseen. Sitä kautta täsmävideoiden ja -kuvien
lähettäminen oli superkätevää. Itse olin tavoitettavissa aina koko koulupäivän
ajan. Ikiomaa opetusryhmäähän minulla ei ole, vaan opetan vaihtuvin vuoroin 1.-5. luokan oppilaita. Oli ilo huomata, miten tavallisesti hiljaisemmatkin muksut uskalsivat
kysellä ja viestitellä tehtäviin liittyvistä asioista.
Vanhemmille tarvittava info
välittyi Wilman kautta. Oppikirjojen tukena käytettiin sähköisinä alustoina
pääasiassa Classroomia ja Formsia, tuntien pitämiseen Meet-sovellusta.
Yhteistyö oli meidän alakoulun opetiimillä todella tiivistä ja muodostimme jouhevan työnjaon siten, että yhden luokan asioita vei eteenpäin kolmen tyypin trio: luokanopettaja, resurssiopettaja ja minä (erityisopettaja). Tarvittaessa jelppasimme toisiamme ristiin enemmänkin. Koululla toimi lisänä lähiopetuksen tiimi ja koulunkäynninohjaajat jalkautettiin kentälle etänä opiskelevien oppilaiden tueksi.
Opiskelutavat, tehtävätyypit ja ohjeiden muodot vaihtelivat
ryhmien välillä paitsi ikätason, myös oppiaineen mukaan. Ikätasoiset erot
toiminnanohjauksessa ovat alakoululuokkien välillä todella suuria.
Isommilla
oppilailla oli jo enemmän taitoja ja kykyjä itsenäiseen suoriutumiseen: he
osasivat kysyä apua ja arvioida omaa suoriutumistaan. He pystyivät seuraamaan
etänä annettua opetusta ja kykenivät ohjaamaan huomiota oppimisen kannalta
oikeisiin asioihin.
Siinä missä isommat muksut pystyivät jo kommunikoimaan ja
hoitamaan etäkouluhommat itsenäisesti, vaati pienempi oppilas kotona olevan aikuisen
tuen jo pelkästään vuorovaikutukseen, puhumattakaan tehtäviin ohjautumisesta ja niiden
palauttamisesta. Monellakaan pikkuoppilaalla ei ole vielä omia laitteita, joten
viestintä tapahtui väistämättä aikuisen avustuksella. Alkuopetuksen oppilaiden
vanhemmilla olikin etäopetuksen aikana muita suurempi rooli työskentelyn ohjaamisessa – siitä iso
hatunnosto.
Asenteet
Kun tieto koulujen sulkemisesta saapui, tuntui ensireaktio
kuin märältä rätiltä vasten naamaa. Innostus uusien käytänteiden suunnittelusta
vaihtui hämmästykseen, kun opettajille vaadittiin lomautuksia ja julistettiin,
etteivät etätyöt ole oikeita töitä vaan lomaa. ”No nyt teillä alkoi sitten
parin viikon loma!” -kommentti huvitti ja ällistytti yhtä aikaa. Itse mielsin
nämä näkemykset tietämättömyydeksi, sillä niistä paistoi perehtymättömyys ja
vieraus paitsi etätöitä, myös opetusalaa kohtaan. Onneksi media on sittemmin
pitkin kevättä tuonut esiin työkentän todellista kuvaa ja sanamuodot ovatkin
kääntyneet äärilaitaan.
Jossain pääsiäisen ja vapun välissä eksyin netin
keskustelupalstalle, missä vaadittiin kovaan ääneen opettajajohtoista
etäluennointia. Se hieman huvitti, sillä nykykoulussa tuo on melko kivikautinen
metodi. Toisaalta näkemys loi itselleni ymmärrystä siitä, miten stereotyyppisiä
ja vanhentuneita näkemyksiä koulumaailmasta vielä liikkuukaan.
Olen aikaisemmin pitänyt omaa opetustyyliäni melko
konservatiivisena, mutta etäshown aikana huomasin, että se perustuukin uudistettuun
opetussuunnitelmaan enemmän kuin olin ajatellutkaan. Opettajajohtoisen
esitelmöinnin sijaan opetus nojautuu omassa luokassani yhdessä tekemiseen ja
pohdiskeluun, oppimisprosessin aikaiseen ohjaamiseen ja palautteeseen sekä
ylipäätään tekemisen kautta oivaltamiseen. Siksi tuo opettajilta odotettu
luennointi tökkäsi silmään, sillä nykypäivänä opettaminen on pikemminkin strukturoitua
ohjaamista vaiheesta toiseen kuin aikuisen yksinäistä monologia. Ryhmässä
toimimisen lisäksi on oppilaiden itsenäinen työskentely myös timanttia, sillä
sitä kautta opitut tiedot ja taidot vahvistuvat. Itselleni oppilaan itsenäisen
työskentelyn seuraaminen kertookin eniten lapsen taitotasosta ja tuen tarpeesta.
Lähiopetuksessa siihen on helppo sujahtaa avuksi, kun taas etänä tukeminen on
moninkertaisesti vaikeampaa. Oppimisprosessin seuraaminen ei ole virtuaalisesti
mahdollista lähimainkaan samalla intensiteetillä kuin lähikontaktissa. Tämä oli
itselleni ehkä etäopetuksen suurin ahdistusta aiheuttava seikka.
Etäkoulu on tuonut aistittavaksi niin yleisiä koulumaailmaa koskevia asenteita kuin
meikäläisen henkilökohtaista suhtautumista omaa työtäni kohtaan. Näiden havaintojen lisäksi
luulen, että yhteispeli koulun ja kotiväen välillä on muokkautunut eheämmäksi:
uskon, että näiden kuukausien jälkeen yhteistä ymmärrystä on hippusen enemmän
ja kokonaiskuva oppimisasioista on rakentunut entistäkin saumattomammaksi. Itse
ainakin ylistän maasta taivaisiin kaikki vanhemmat, joiden kanssa olen ollut
etäkoulun aikana yhteyksissä – kotijoukot ovat ainakin täällä meidän
huudeillamme ottaneet huikealla tavalla koppia vastaan ja tukeneet lapsiaan
kotioloissa tavattoman onnistuneesti. Jos voisin, jakaisin kevätlukukauden päätteeksi kotiväen stipendin.
Mitä tulee tietotekniikkaa koskeviin asenteisiin, ei
yhteiselo ihan mutkatonta ole ollut. Itse en lähtökohtaisesti ole koskaan
antanut tekniikalle erityisen suurta roolia omassa luokassani ja jouduin
tekemään ajatuksissani melkoisen hyväksymisprosessin sukeltaessani
etämaailmaan. Yleisistä mielipiteistä olin havaitsevinani ekstroverttien
suosimista: videoyhteyksien ja -tallenteiden käyttämistä pidettiin
itsestäänselvyytenä, johon kaikkien oletettiin pomppaavan tuosta vain – niin teknisten
taitojen kuin uskalluksenkin puolesta.
Itse olen elämässäni ollut mukana
kolmessa Skype-palaverissa ja niistä kaksi on epäonnistunut siten, että olemme lopulta kokoustaneet puhelimen kaiuttimen välityksellä. Teams ja Meet olivat
itselleni täysin uusia sanoja, joiden käytön opetteleminen valehtelematta arvelutti.
Kokemusta etäyhteyksistä ei ainakaan minulla ollut ollenkaan, sillä missäpäs
niitä olisi aiemmin tarvinnut.
Tekninen puoli ei niinkään ollut se perimmäisin haaste, vaan
oman naaman ja äänen jakaminen eteenpäin. Olen Instassa aikoinaan vitsaillut,
että oman kuvan julkaisemiselle on kerta vuoteen minulle sopiva tahti. Omaa
ääntä tai kuvaa sisältävää videota en ollut koskaan julkaissut missään, mutta minusta
on laittomasti tallennettu ja levitetty videomateriaalia. Tähän
lähtökohtaan peilaten videoyhteys pelotti oikeasti todella paljon. Kauhusta
huolimatta päätin tarttua toimeen heti ensimmäisenä etäopetuspäivänä ja
värkkäilin opetusvideon jakoon. Sen tekeminen jännitti valtavasti, mutta kynnys
seuraaviin videoihin madaltui selvästi. Meet-tunnit aloitimme
dokumenttikameroiden saavuttua (sekä opettajien yhteisten treenituokioiden jälkeen) ja niitä olikin sitten jo helpompi lähteä
vetämään.
Jos minulla oli ongelmia videovälitteisen opetuksen kanssa,
oli niitä myös lapsilla. Meet-tunti voi tuntua oppilaastakin yllättävän pelottavalta!
Oman äänen tai kuvan jakaminen ei ole itsestäänselvästi lapsistakaan helppoa,
vaikka julkinen mielikuva sellainen saattaisi ollakin. Etäkoulutaipaleella
tarvittiin paljon rohkaisua ja tsemppausta, jotta kaikkien kynnys virtuaaliyhteyksiin
saatiin ylitettyä.
Rutiini
Alussa etäopetuspäivien rytmittäminen stressasi. Oma ajankäyttö
tuntui poukkoilevalta ja välillä hommia kasaantui liikaa. Tämän seurauksena löysin
itseni useampana sunnuntaina koneelta istumasta. Arkena pidin kuitenkin alusta
alkaen siitä kiinni, että päivät eivät venyneet yli iltapäiväkahvien ajan. Pitkittymistä välillä tuli, mutta ei mahdottomasti.
Ensimmäisinä viikkoina tein brutaalin virheen ja jätin
kaikki kirjapinkat öisin keittiönpöydälle. Se oli kämmi, jonka vuoksi tuntui,
kuin töissä olisi ollut koko ajan. Asian tajuttuani älysin siivota pöydän aina
työpäivän päätteeksi ja kiikutin tavarat yöksi vaatehuoneeseen piiloon.
Kotona minulla oli kaksi työpistettä: toinen päätalon keittiönpöydän ääressä, toinen mökillä. Mökille pakenin pitämään kaikki etätunnit, koska mies piti omiaan talolla. Saareke oli kyllä kiva etätyöpiste, vaikkakaan ei koskaan näin siisti kuin tämän postauksen (lavastetuissa) kuvissa. :D Kaakaota ja kahviakaan en oikeasti päivien aikana hörppinyt, ne olivat vasta virka-ajan jälkeinen palkinto.
Iltapäiviin kohdistettu päivälenkki muodostui tärkeäksi,
ajatuksia irrottavaksi rutiiniksi.
Etäpäivien toistuessa kuviot tulivat tutummiksi ja
ennakointi helpottui. Sitä myöten päivien suunnittelu ja toteutus järkevöityi. Kun rutiini viimein löytyi, pyrin jakamaan työpäivän
ajankäytöllisesi kolmeen osaan:
- tehtävien työstämiseen (siis niiden suunnitteluun,
tekemiseen, jakamiseen ja ohjeiden kirjoittamiseen),
- Meet-tunteihin ja
- henkilökohtaiseen yhteydenpitoon.
Näistä ajallisesti taisi tunteja kulua eniten henkilökohtaiseen yhteydenpitoon, sillä se piti sisällään kaiken mahdollisen:
yksilöllisen ohjaamisen, tehtävien palautuksista huolehtimisen, tarkistamisen,
kuittaamisen sekä tarvittaessa yksityiskohtaisemman palautteen antamisen ja lisäohjeiden
(videot, kuvat, sanalliset neuvot) tekemisen.
Päivärytmiä tuki yhteydenpito kollegoiden kanssa – tiimityöskentely
oli tavattoman mielekästä. Pohdimme usein porukalla eri luokkien tilanteita,
suunnittelimme tehtäviä ja arvioimme suorituksia. Vaikka emme livenä
nähneetkään, keventävä huumori ja sitä seurannut naururemakka kaikui välillä korvissa
melkeinpä telepaattisesti.
Etätöiden mielekkyys
Menneet kuukaudet ovat saaneet miettimään, millaista etätyön
tekeminen olisi tulevaisuudessa oman elämäni kannalta. Tykkäisinkö tehdä töitä
kotoa käsin?
Opetustyön osalta voin sanoa suoraan: en missään nimessä.
Etäopetus ei todellakaan ole hyvä työmuoto alakoululaisten opetukseen, joka on
konkreettista läheltä ohjaamista, kokoaikaisesti oppimisprosessin seuraamista
ja askelmerkittämistä. Etänä tuon kaiken toteuttaminen ja seuraaminen on
vaikeaa, enkä ainakaan minä koe tulleeni profeetaksi asian kanssa. Parhaani
yritin ja mielestäni ihan kelvollisesti onnistuin, mutta ei enää ikinä
etäopeilua, kiitos! :’)
MUTTA. Mikäli ammattini olisi jokin ihan muu, jokin sellainen
joka pitäisi sisällään aikuisten kanssa työskentelyä ja esimerkiksi itsenäistä
sisällöntuottamista, olisi etätyö itselleni unelma! Kun lähiopetuksen tuottamaa
sosiaalista kuormitusta ei ollut, löysin itsestäni poikkeuksellisen paljon
energiaa. Poissa ovat olleet niin epämääräiset horkat kuin
iltapäiväväsymyksetkin. Olen voinut järkyttävän paljon paremmin ja mielialani
on ollut himputin hyvä. Tämä pistää miettimään omaa ammatinvalintaa. Pystynkö
ihan todella elämään näiden mainittujen sekä muiden opetyön lieveilmiöiden
kanssa koko loppuelämäni? Seikka mietityttää tämän kevään seurauksena todella
paljon.
Niin tai näin, etäshow on ainakin hetkeksi ohi. Nyt edessä on viimeinen puristus ennen kesää. Toivotaan, että kaikki menisi lähiopetuksen aikana nappiin eikä kirottu virus pääsisi pöllähtämään laajemmalle.
Tsemppiä meille kaikille!