Etäopen konttori kiittää ja kuittaa

Onpahan ollut revohka! Parin kuukauden etäkouluilut päättyivät tänään. Vietimme kuluneen päivän opettajien ja muun henkilökunnan kanssa jo koululla tekemässä viimeisiä suunnitelmia ja valmisteluita huomista lähikoulustarttia varten. Ennen loppurutistusta ajattelin höpötellä tänne blogiin talteen jonkinlaisen koonnin menneestä poikkeusajasta. Kokemusanalyysit ja mietteet ovat itselläni vielä hyvinkin poukkoilevia, mutta yritän jäsentää niitä nyt edes muutamien yläkäsitteiden alle. 

Välineet ja työmuodot

Etäopetus tarkoitti mullistusta opetuksessa käytettäviin välineisiin ja työtapoihin. Meidän koulullamme opettajilla oli onneksi jo älykännykät ja työtietokoneet talon puolesta (kuulin huhuja, että joillakin paikkakunnilla tällaisista pystyi vain unelmoimaan). Meille laitettiin myös pikatoimituksen tilaukseen ns. kannettavat dokumenttikamerat.

Heti alkuun perustimme opettajien kanssa erilaisia WhatsApp-keskusteluja niin kokonaisille luokille, pienryhmille kuin yksityisesti open ja oppilaiden välille. Nämä toimivat viestittelyn ja ohjeistuksen runkona koko etäkoulun ajan. WhatsAppia käytettiin myös tehtävien palauttamiseen, tarkistamiseen, palautteenantoon ja neuvomiseen. Sitä kautta täsmävideoiden ja -kuvien lähettäminen oli superkätevää. Itse olin tavoitettavissa aina koko koulupäivän ajan. Ikiomaa opetusryhmäähän minulla ei ole, vaan opetan vaihtuvin vuoroin 1.-5. luokan oppilaita. Oli ilo huomata, miten tavallisesti hiljaisemmatkin muksut uskalsivat kysellä ja viestitellä tehtäviin liittyvistä asioista.

Vanhemmille tarvittava info välittyi Wilman kautta. Oppikirjojen tukena käytettiin sähköisinä alustoina pääasiassa Classroomia ja Formsia, tuntien pitämiseen Meet-sovellusta.

Yhteistyö oli meidän alakoulun opetiimillä todella tiivistä ja muodostimme jouhevan työnjaon siten, että yhden luokan asioita vei eteenpäin kolmen tyypin trio: luokanopettaja, resurssiopettaja ja minä (erityisopettaja). Tarvittaessa jelppasimme toisiamme ristiin enemmänkin. Koululla toimi lisänä lähiopetuksen tiimi ja koulunkäynninohjaajat jalkautettiin kentälle etänä opiskelevien oppilaiden tueksi.

Opiskelutavat, tehtävätyypit ja ohjeiden muodot vaihtelivat ryhmien välillä paitsi ikätason, myös oppiaineen mukaan. Ikätasoiset erot toiminnanohjauksessa ovat alakoululuokkien välillä todella suuria.

Isommilla oppilailla oli jo enemmän taitoja ja kykyjä itsenäiseen suoriutumiseen: he osasivat kysyä apua ja arvioida omaa suoriutumistaan. He pystyivät seuraamaan etänä annettua opetusta ja kykenivät ohjaamaan huomiota oppimisen kannalta oikeisiin asioihin.

Siinä missä isommat muksut pystyivät jo kommunikoimaan ja hoitamaan etäkouluhommat itsenäisesti, vaati pienempi oppilas kotona olevan aikuisen tuen jo pelkästään vuorovaikutukseen, puhumattakaan tehtäviin ohjautumisesta ja niiden palauttamisesta. Monellakaan pikkuoppilaalla ei ole vielä omia laitteita, joten viestintä tapahtui väistämättä aikuisen avustuksella. Alkuopetuksen oppilaiden vanhemmilla olikin etäopetuksen aikana muita suurempi rooli työskentelyn ohjaamisessa – siitä iso hatunnosto. 

Asenteet

Kun tieto koulujen sulkemisesta saapui, tuntui ensireaktio kuin märältä rätiltä vasten naamaa. Innostus uusien käytänteiden suunnittelusta vaihtui hämmästykseen, kun opettajille vaadittiin lomautuksia ja julistettiin, etteivät etätyöt ole oikeita töitä vaan lomaa. ”No nyt teillä alkoi sitten parin viikon loma!” -kommentti huvitti ja ällistytti yhtä aikaa. Itse mielsin nämä näkemykset tietämättömyydeksi, sillä niistä paistoi perehtymättömyys ja vieraus paitsi etätöitä, myös opetusalaa kohtaan. Onneksi media on sittemmin pitkin kevättä tuonut esiin työkentän todellista kuvaa ja sanamuodot ovatkin kääntyneet äärilaitaan. 

Jossain pääsiäisen ja vapun välissä eksyin netin keskustelupalstalle, missä vaadittiin kovaan ääneen opettajajohtoista etäluennointia. Se hieman huvitti, sillä nykykoulussa tuo on melko kivikautinen metodi. Toisaalta näkemys loi itselleni ymmärrystä siitä, miten stereotyyppisiä ja vanhentuneita näkemyksiä koulumaailmasta vielä liikkuukaan.

Olen aikaisemmin pitänyt omaa opetustyyliäni melko konservatiivisena, mutta etäshown aikana huomasin, että se perustuukin uudistettuun opetussuunnitelmaan enemmän kuin olin ajatellutkaan. Opettajajohtoisen esitelmöinnin sijaan opetus nojautuu omassa luokassani yhdessä tekemiseen ja pohdiskeluun, oppimisprosessin aikaiseen ohjaamiseen ja palautteeseen sekä ylipäätään tekemisen kautta oivaltamiseen. Siksi tuo opettajilta odotettu luennointi tökkäsi silmään, sillä nykypäivänä opettaminen on pikemminkin strukturoitua ohjaamista vaiheesta toiseen kuin aikuisen yksinäistä monologia. Ryhmässä toimimisen lisäksi on oppilaiden itsenäinen työskentely myös timanttia, sillä sitä kautta opitut tiedot ja taidot vahvistuvat. Itselleni oppilaan itsenäisen työskentelyn seuraaminen kertookin eniten lapsen taitotasosta ja tuen tarpeesta. Lähiopetuksessa siihen on helppo sujahtaa avuksi, kun taas etänä tukeminen on moninkertaisesti vaikeampaa. Oppimisprosessin seuraaminen ei ole virtuaalisesti mahdollista lähimainkaan samalla intensiteetillä kuin lähikontaktissa. Tämä oli itselleni ehkä etäopetuksen suurin ahdistusta aiheuttava seikka.

Etäkoulu on tuonut aistittavaksi niin yleisiä koulumaailmaa koskevia asenteita kuin meikäläisen henkilökohtaista suhtautumista omaa työtäni kohtaan. Näiden havaintojen lisäksi luulen, että yhteispeli koulun ja kotiväen välillä on muokkautunut eheämmäksi: uskon, että näiden kuukausien jälkeen yhteistä ymmärrystä on hippusen enemmän ja kokonaiskuva oppimisasioista on rakentunut entistäkin saumattomammaksi. Itse ainakin ylistän maasta taivaisiin kaikki vanhemmat, joiden kanssa olen ollut etäkoulun aikana yhteyksissä – kotijoukot ovat ainakin täällä meidän huudeillamme ottaneet huikealla tavalla koppia vastaan ja tukeneet lapsiaan kotioloissa tavattoman onnistuneesti. Jos voisin, jakaisin kevätlukukauden päätteeksi kotiväen stipendin.

Mitä tulee tietotekniikkaa koskeviin asenteisiin, ei yhteiselo ihan mutkatonta ole ollut. Itse en lähtökohtaisesti ole koskaan antanut tekniikalle erityisen suurta roolia omassa luokassani ja jouduin tekemään ajatuksissani melkoisen hyväksymisprosessin sukeltaessani etämaailmaan. Yleisistä mielipiteistä olin havaitsevinani ekstroverttien suosimista: videoyhteyksien ja -tallenteiden käyttämistä pidettiin itsestäänselvyytenä, johon kaikkien oletettiin pomppaavan tuosta vain – niin teknisten taitojen kuin uskalluksenkin puolesta.

Itse olen elämässäni ollut mukana kolmessa Skype-palaverissa ja niistä kaksi on epäonnistunut siten, että olemme lopulta kokoustaneet puhelimen kaiuttimen välityksellä. Teams ja Meet olivat itselleni täysin uusia sanoja, joiden käytön opetteleminen valehtelematta arvelutti. Kokemusta etäyhteyksistä ei ainakaan minulla ollut ollenkaan, sillä missäpäs niitä olisi aiemmin tarvinnut.

Tekninen puoli ei niinkään ollut se perimmäisin haaste, vaan oman naaman ja äänen jakaminen eteenpäin. Olen Instassa aikoinaan vitsaillut, että oman kuvan julkaisemiselle on kerta vuoteen minulle sopiva tahti. Omaa ääntä tai kuvaa sisältävää videota en ollut koskaan julkaissut missään, mutta minusta on laittomasti tallennettu ja levitetty videomateriaalia. Tähän lähtökohtaan peilaten videoyhteys pelotti oikeasti todella paljon. Kauhusta huolimatta päätin tarttua toimeen heti ensimmäisenä etäopetuspäivänä ja värkkäilin opetusvideon jakoon. Sen tekeminen jännitti valtavasti, mutta kynnys seuraaviin videoihin madaltui selvästi. Meet-tunnit aloitimme dokumenttikameroiden saavuttua (sekä opettajien yhteisten treenituokioiden jälkeen) ja niitä olikin sitten jo helpompi lähteä vetämään.

Jos minulla oli ongelmia videovälitteisen opetuksen kanssa, oli niitä myös lapsilla. Meet-tunti voi tuntua oppilaastakin yllättävän pelottavalta! Oman äänen tai kuvan jakaminen ei ole itsestäänselvästi lapsistakaan helppoa, vaikka julkinen mielikuva sellainen saattaisi ollakin. Etäkoulutaipaleella tarvittiin paljon rohkaisua ja tsemppausta, jotta kaikkien kynnys virtuaaliyhteyksiin saatiin ylitettyä.

Rutiini

Alussa etäopetuspäivien rytmittäminen stressasi. Oma ajankäyttö tuntui poukkoilevalta ja välillä hommia kasaantui liikaa. Tämän seurauksena löysin itseni useampana sunnuntaina koneelta istumasta. Arkena pidin kuitenkin alusta alkaen siitä kiinni, että päivät eivät venyneet yli iltapäiväkahvien ajan. Pitkittymistä välillä tuli, mutta ei mahdottomasti.

Ensimmäisinä viikkoina tein brutaalin virheen ja jätin kaikki kirjapinkat öisin keittiönpöydälle. Se oli kämmi, jonka vuoksi tuntui, kuin töissä olisi ollut koko ajan. Asian tajuttuani älysin siivota pöydän aina työpäivän päätteeksi ja kiikutin tavarat yöksi vaatehuoneeseen piiloon.

Kotona minulla oli kaksi työpistettä: toinen päätalon keittiönpöydän ääressä, toinen mökillä. Mökille pakenin pitämään kaikki etätunnit, koska mies piti omiaan talolla. Saareke oli kyllä kiva etätyöpiste, vaikkakaan ei koskaan näin siisti kuin tämän postauksen (lavastetuissa) kuvissa. :D Kaakaota ja kahviakaan en oikeasti päivien aikana hörppinyt, ne olivat vasta virka-ajan jälkeinen palkinto.

Iltapäiviin kohdistettu päivälenkki muodostui tärkeäksi, ajatuksia irrottavaksi rutiiniksi.

Etäpäivien toistuessa kuviot tulivat tutummiksi ja ennakointi helpottui. Sitä myöten päivien suunnittelu ja toteutus järkevöityi. Kun rutiini viimein löytyi, pyrin jakamaan työpäivän ajankäytöllisesi kolmeen osaan: 

1. tehtävien työstämiseen (siis niiden suunnitteluun, tekemiseen, jakamiseen ja ohjeiden kirjoittamiseen),
2. Meet-tunteihin ja 
3. henkilökohtaiseen yhteydenpitoon. 

Näistä ajallisesti taisi tunteja kulua eniten henkilökohtaiseen yhteydenpitoon, sillä se piti sisällään kaiken mahdollisen: yksilöllisen ohjaamisen, tehtävien palautuksista huolehtimisen, tarkistamisen, kuittaamisen sekä tarvittaessa yksityiskohtaisemman palautteen antamisen ja lisäohjeiden (videot, kuvat, sanalliset neuvot) tekemisen.

Päivärytmiä tuki yhteydenpito kollegoiden kanssa – tiimityöskentely oli tavattoman mielekästä. Pohdimme usein porukalla eri luokkien tilanteita, suunnittelimme tehtäviä ja arvioimme suorituksia. Vaikka emme livenä nähneetkään, keventävä huumori ja sitä seurannut naururemakka kaikui välillä korvissa melkeinpä telepaattisesti.

Etätöiden mielekkyys

Menneet kuukaudet ovat saaneet miettimään, millaista etätyön tekeminen olisi tulevaisuudessa oman elämäni kannalta. Tykkäisinkö tehdä töitä kotoa käsin?

Opetustyön osalta voin sanoa suoraan: en missään nimessä. Etäopetus ei todellakaan ole hyvä työmuoto alakoululaisten opetukseen, joka on konkreettista läheltä ohjaamista, kokoaikaisesti oppimisprosessin seuraamista ja askelmerkittämistä. Etänä tuon kaiken toteuttaminen ja seuraaminen on vaikeaa, enkä ainakaan minä koe tulleeni profeetaksi asian kanssa. Parhaani yritin ja mielestäni ihan kelvollisesti onnistuin, mutta ei enää ikinä etäopeilua, kiitos! :’)

MUTTA. Mikäli ammattini olisi jokin ihan muu, jokin sellainen joka pitäisi sisällään aikuisten kanssa työskentelyä ja esimerkiksi itsenäistä sisällöntuottamista, olisi etätyö itselleni unelma! Kun lähiopetuksen tuottamaa sosiaalista kuormitusta ei ollut, löysin itsestäni poikkeuksellisen paljon energiaa. Poissa ovat olleet niin epämääräiset horkat kuin iltapäiväväsymyksetkin. Olen voinut järkyttävän paljon paremmin ja mielialani on ollut himputin hyvä. Tämä pistää miettimään omaa ammatinvalintaa. Pystynkö ihan todella elämään näiden mainittujen sekä muiden opetyön lieveilmiöiden kanssa koko loppuelämäni? Seikka mietityttää tämän kevään seurauksena todella paljon.

Niin tai näin, etäshow on ainakin hetkeksi ohi. Nyt edessä on viimeinen puristus ennen kesää. Toivotaan, että kaikki menisi lähiopetuksen aikana nappiin eikä kirottu virus pääsisi pöllähtämään laajemmalle.

Tsemppiä meille kaikille!