DIY: Sängynpääty

Siinä se vihdoinkin on! Olen viimeiset kolme vuotta pompsautellut puheenaiheissa sängynpäädyn tekemistä ja viimein sain punnerrettua projektin suunnitelmista konkretiaan.

Tarkoitus oli tehdä pääty samalla idealla kuin aikaisemmin Iisalmessakin: seinään maalaamalla ja kehykset listoittamalla. Tällä kertaa musta väri tuntui liian voimakkaalta, sillä makuuhuoneessa on jo musta lipasto ja kaappi. Toisaalta musta ei olisi ollut harmoninen valinta siitäkään syystä, että makkari sijaitsee (vaalean) keittiön vieressä ja kontrasti olisi muodostunut huonenäkymien välillä turhan kovaksi. Päädyin harmaaseen, jota löytyi valmiina jämämaalipurkeista.

Ja tadaa, siinä se nyt on, enkä voisi olla tyytyväisempi. Seinälamput ovat ne samat Ikean Hektarit, jotka meillä oli käytössä Iisalmessakin. Lamput odottelivat tätä hetkeä varastossa kesästä 2017 lähtien, jolloin muutimme kaupungista pois. Iisalmessa suihkin maalata lamput valkoisiksi. Nyt halusin, että ne olisivat samaa sävyä sängynpäädyn kanssa, joten pensselöin nekin harmaaksi.

Pimeällä lamppujen antama valokeila on käytännöllinen, mutta myös äärimmäisen tunnelmallinen. Tykkään kovasti, että nyt makkarinkin valaistusasiat ovat sillä tolalla kuin niiden alunperin pitikin olla. Aikaisemminhan meillä toimi iltavalona minun yöpöydälläni nököttänyt työpöydän lamppu.

Materiaalikustannuksia sängynpäädyn tekemisestä ei syntynyt ollenkaan, sillä kaikki tarvikkeet löytyivät meiltä valmiina. Rakennusajalta jäi listoja ja maaleja yli niin paljon, että niillä tekisi vielä monta kymmentä uutta päätyä lisää. :') Oma hommansa oli toki seuloa läpi mökin parvavaraston materiaaliniput ja miettiä, millaisia listoja käyttäisin. Päädyin tällaisiin leveisiin, mutta jouduin niiden takia kittaushommiin: listojen takapuoli oli urallinen, joten päätyjen kohdalta nuo urat piti kitata umpeen.

Laskin, että ajallisesti sängynpäädyn tekemiseen kului kahdeksan tuntia. Tuo aika piti sisällään

• tarvikkeiden ja työvälineiden etsimisen (listat, maali, kitti, proput, ruuvit, naulat, pensselit, maalitela, saha yms.)

• mittojen selvittämisen, mittaamisen ja ääriviivojen piirtämisen

• seinän pesemisen

• pistorasian ja lattian suojaamisen

• listojen kittaamisen ja sahaamisen

• lamppujen, listojen ja seinän maalamisen 2-3 kertaan kutakin

• lamppupaikkojen mittaamisen ja lamppujen kiinnittämisen

• viimeistelymaalaukset

• loppusiivouksen.

Päädyn mittojen päättäminen otti aikaa, sillä olisin halunnut tarkistaa, millaisilla senteillä toteutin aikaisemman version. Muistin, että olin vastannut Iisalmen sängynpäädyn leveys- ja korkeuslukemat jonkin blogipostauksen kommenttilaatikkoon, mutta en enää millään löytänyt oikeaa postausta. Oli sitten lopulta päätettävä uudet lukemat: korkeutta tällä on nyt 160 cm ja leveyttä 260 cm.

Leveyttä halusin venyttää reilusti, jotta ukin tekemät penkit jäisivät maalatun alueen sisäpuolelle. Nämä yöpöytäjakkarat ovat itselleni muuten todella tärkeitä ja on hankala kuvitella, että luopuisin niistä koskaan.

Itse tykkään siitä, miten sängynpääty luo koko huoneelle ryhtiä. Tulee hotellimainen fiilis. Näin jälkikäteen voisi kysellä itseltään, että miksi ihmeessä en tarttunut hommaan aikaisemmin... Mutta en kysy. Nyt oli oikeasti ensimmäisen kerran sellainen olo, ettei ollut mitään muuta mielessä tai työlistalla. Priorisointia - sitähän kaikki on. Nyt nautin onnellisena siitä, että sain sängynpäädyn valmiiksi ja että siitä tuli juuri sellainen kuin piti. Ja hei, DIY-idean saa varastaa enemmän kuin mielellään: tällaisen sängynpäädyn tekeminen on oikeasti superhelppoa ja edullista.

Hyvää helmikuun viimeistä päivää, maaliskuuhun siirtyminen tarkoittaa kevään koittamista!

Lue myös:

Petipuuhia

DIY: Sängynpääty

K ♥ P

Elätkö elämääsi siten, että se tekee sinut onnelliseksi?

Let's face it. Kenenkään elämä ei ole täydellistä, mutta useimmilla se on tavallisen onnellista. Kaikki eivät kuitenkaan tunnista ja tunne onnea, vaikka peruspalikat olisivatkin ihan hyvin. Jos sinulta kysyttäisiin, oletko onnellinen, mitä vastaisit?

Tämä kysymys poikii siitä, kun havahduin oman onnellisuuteni äärelle jokunen aika sitten. Huomasin nimittäin, että oma oloni on tuntunut yhtäjaksoisen onnelliselta jo todella pitkään, erityisesti viimeisimmän vuoden ajan. Kun menneisyydestä löytyy sellainenkin vuosi, jolloin ollut vaikea tavoittaa onnea edes muutamaksi ohikiitäväksi minuutiksi, tuntuu nykyinen olotila siihen verrattuna lottovoitolta. Mutta enpä ihmettele, on tämän eteen saanut helkatisti ponnistellakin.

Kaikilla on elämässään omat vastoinkäymisensä ja jollain tapaa haluan ajatella, että niillä on tarkoituksensa. Välillä elämä on mustaa ja noina jaksoina on luonnollista, ettei onnen tunteella revitellä. Tämän postauksen pointti ei olekaan hampaat irvessä etsiä onnellisuutta silloin, kun olosuhteet ovat siihen epäsuotuisat, vaan haluan keskittyä nyt siihen, kuinka tuntea onnea tavallisen tasaisesta elämästä.

Postasin vähän päälle pari vuotta sitten arjen pyrkimyksistä, kuten siitä, kuinka ottautua tarkemmin arjen rutiinihetkiin. Tuolloin kirjoitin näin: 

Olen pyrkinyt sellaiseen sisäiseen puheeseen, joka nostaa positiivisia ajatuksia esille ihan niistä arjen tavallisimmistakin sekunneista. Käytännössä saatan esimerkiksi iloita itsekseni lempikahvikupista, kauniista kelistä, Armaksen aktiivisuudesta tai vaikkapa kotipuitteista. Olennaista tämän tavan toteuttamisessa ovat ihan konkreettiset, äänettömät vuorosanat. Aloitan aina mielessäni kommentin sanoilla "Voi vitsit, kun..." ja lisään perään sen asian, mikä sillä hetkellä on kivaa. Arkiset kiitollisuudenaiheet lipuvat ainakin minulta ohi, jos en niitä oikeasti sanallista ja ihastele.

Sisäisen puheen lisäksi olen myös yrittänyt tietoisesti uppoutua hetkiin: tarkkailla ja havainnoida niitä rauhallisemmin, keskittyä senaikaiseen ilman hötkyilyä kellosta ja seuraavasta tekemisestä. 

Tässä kiteytyy oikeastaan koko onnellisuuskäsitykseni ydin: kun tekee havaintoja pienistäkin ihanista asioista ja sanoittaa niitä itselleen, huomaa elämässään sikapaljon hyvää. Hetkiin uppoutumalla tavoittaa rutosti enemmän onnellisuudenaiheita kuin hötkyilemällä niistä eteenpäin.

On hauskaa huomata, että tuo vanhan postauksen sisältö on muodostunut pysyväksi ohjenuorakseni. Uskoisinkin, että kun jotain ajatuskaavaa harjoittaa tarpeeksi pitkään, siitä muodostuu tapa.

Vaikka en koskaan ole pitänyt itseäni luontoihmisenä sanan perinteisessä merkityksessä, koen erityisesti luonnon tarjoamat elämykset merkittävästi onnellisuuttani lisäävinä asioina: ovathan nyt vaan auringonsäteet, kimaltavat lumihiutaleet, jylhät maisemat, upeat taivaanrannan värit, ensimmäiset hiirenkorvat, kesätuulessa huojuvat laineet ja vaikkapa joutsenten laulu jotain niin upeaa, että niiden äärelle pysähtyessä pakahtuu.

Sittemmin olen harjaantunut kokemaan onnellisuutta myös niistä kaikista arkisimmista asioista: astianpesukoneen tyhjentämisestä, pyykkihuollosta ja jopa lumitöistä. Jotta nämä synnyttäisivät positiivisia tuntemuksia, on näkökulma pitänyt kääntää suorittamisesta puuhasteluun. Nuo kun eivät ole elämän pakollista pahaa, vaan osa kokonaisvaltaista elämää - sellaisia hetkiä, joihin keskittymällä kokee elävänsä vielä enemmän. (Poikkeus: viemärin puhdistamisesta en ole onnistunut vielä löytämään onnen tuntemuksia!) Luonnehdin tätä itselleni ysärilaiffiksi, sillä jostain syystä minulla on sellainen mielikuva, että ysärillä tavallinen elämä oli elämää isolla E:llä.

Koen sisäisen positiivisen puheen ja hetkien äärelle pysähtymisen oman onnellisuuteni ydintekijöinä, mutta niiden lisäksi on vielä eräs merkittävä asia, jonka lopettaminen on lisännyt hyvinvointia. Nimittäin tuskailusta luopuminen. Kun aikaisemmin manailin vaikkapa lattialle levinneitä kaurahiutaleita, särkynyttä peiliä, epäonnistunutta nikkarointia taikka auton yllättävää huoltotarvetta, enää en tee niin. Ja se on kuulkaas asia, joka on todella lisännyt onnellisuutta arjessa! Nykyisin ensisijainen reagointitapani on tuskailun sijaan jokin näistä: 1) "Jaahas", 2) "Hupsista", 3) "Vai sillä lailla". Eli negatiivisten tuntemusten sijaan totean ja tarkastelen asiaa neutraalisti.

Syy, miksi aloin kiinnittää omaan tuskailuuni huomiota, kumpusi muista ihmisistä. Kiinnitin huomiota tuskailijoihin ja huomasin ahdistuvani heidän läheisuudessään. Mietin useat kerrat sivusilmällä, miksi tuskailla jonkin paskantärkeän asian vuoksi, kun juttu itsessään ei ollut tuskailun arvoinen? Miksi kiihdyttää itseään turhanpäiten - saati luoda ympärillä oleville ihmisille ikävää oloa? Tämä oli ponsi, joka laittoi työstämään omaa suhtautumistani arkisiin sattumuksiin. Opin ajattelemaan, että arjessa kökkeleiden asioiden määrä on vakio. Kun ei koko ajan odota myötätuulta, on paljon helpompi hyväksyä se, että kaikki ei aina mene nappiin. Se on ihan normaalia.

Jos tuskailu kuuluu repertuaariisi, suosittelen lopettamaan. Siinä helpottuu niin oma kuin lähimmäistesikin olo.

Siinä siis kolme olennaisinta tekijää (siis myönteinen sisäinen puhe, hetkien äärelle pysähtyminen ja tuskailun lopettaminen), jotka omalla kohdallani ovat merkittävästi vaikuttaneet onnellisuuden kokemiseen. Näiden lisäksi näen tietyt ylimääräiset kommervenkit onnea lisäävinä ainesosina. Tässä niihin muutama ohjemuotoinen tienviitta:

• Liiku. 

• Heitä kiire pöpelikköön jopa silloin, kun se tuntuu mahdottomalta.
  

• Kehittele arkeen silloin tällöin valopilkkuja; siis sellaisia tekemisiä, jotka jollakin tavalla poikkeavat perusmoodista. Tämän postauksen kuvat ovat yhdestä valopilkusta, jonka järjestimme viime viikon sunnuntaina: kävimme reippailemassa paikallisella näköalapaikalla ja ihastelimme tykkylunta.
  

• Hyväksy vastoinkäymiset ja negatiiviset asiat. Välillä on huonoja päiviä ja väsyneitä fiiliksiä, mutta parhaiten niistä pääsee yli kohtaamalla tuntemukset ja rypemällä niissä hetkisen verran. Myös onnellinen ihminen välillä itkee, uuvahtaa, ahdistuu, mököttää ja riitelee - niin ikään nämä asiat kuuluvat tavallisen hyvään elämään.
  

• Vähennä älylaittaiden käyttämistä ja keksi muuta tekemistä, vaikkapa sitten ihan "vain" keskustelua perheenjäsenten kanssa.

• Anna anteeksi, vaikkei sinulta kukaan sitä pyytäisikään.

• Puolusta itseäsi. 
  

• Yritä ymmärtää muita. Se ei ehkä aina onnistu, mutta ainakin lieventää tunnereaktioita.
  

• Älä vertaa itseäsi kehenkään muuhun. Meillä kaikilla on ihan omat ja erilaiset taustatarinamme, eikä yhdenkään polku syy- ja seuraussuhteineen ole samanlainen kuin kenelläkään muulla. Jos johonkin on tarpeen verrata, tee se korkeintaan menneisyyden itseesi peilaten.
  

• Kehittele sopivankokoisia tavoitteita ja asioita, joista innostut.

• Valitse taistelusi. Punnitse ajatuksella ja voimavarojasi säästellen, mihin kaikkeen höyrällät mukaan.
  

• Älä kanna kohtuutonta tunnelastia. Voit olla myötätuntoinen ottamatta harteillesi toisen ihmisen taakkaa.
  

• Siedä ponnistelua. Kaikki asiat eivät toteudu helpolla.
  

• Uskalla sanoa ei.
  

• Tarvittaessa unohda nämä ja kaikki muut onnellisuusvinkit. Onnellisuutta ei voi suorittaa, se on tapa elää.
  

Koen, että onnellisuudessa on pitkälti kyse siitä, kuinka sanoittaa ja katsoo omaa elämäänsä. Se on suhtautumistapa, jota voi opetella.

Onnellisia ajatuksia uuteen viikkoon!

Lue myös:

Arjen pyrkimyksiä

20 x to do vuonna 2020

Olipa kerran suojakilpi nimeltä hymy

Elettiin 90-lukua, kun serkkuni meni naimisiin. Olin tuolloin itse ala-asteikäinen. Häät juhlittiin Muuruveden Kivennavalla ja jostain syystä tapahtumasta on jäänyt monia eläväisiä muistoja mieleen. Lienee olleen pikkutytön vinkkelistä hyvät pippalot!

Kun meidän perheemme teki lähtöä juhlista kotiin, kävimme kättelemässä morsiusparin vanhempineen. Myös me lapset osallistuimme kättelyrundiin: reipas kädenpuristus, suora katsekontakti, kiitossanat ja empimätön hymy olivat jo tuolloin peruskauraa, mihin meidät oli pienestä pitäen kasvatettu.

Muistan varmasti ikuisesti hetken, kun morsiamen isä tarttui käteeni, muttei päästänytkään siitä irti. Hämmennyin ja aluksi hieman säikähdinkin, mutta sitten hän sanoi pöydän yli kurkotellen: "Pidä tuo aina. Lupaa minulle, että pidät tuon aina!" Virnistin takaisin: "Minä lupaan!" vaikka oikeasti en tajunnut hölkäsen pöläystäkään, mitä minun piti luvata.

Autoon päästyämme kysyin sitten takapenkillä istuessani, mitä tuo tilanne mahtoi tarkoittaa. Äiti totesi: "Hän varmaan tarkoitti hymyäsi". Muistan, miten mietin tuota koko kotimatkan. Jostain syystä hetki porautui jonnekin todella syvälle sisimpääni ja tätäkin kirjoittaessani tietynlainen vahva tunne nousee edelleen pintaan. Joku huomasi minun hymyni ja piti sitä vaalimisen arvoisena. Se koskettaa, en tiedä miksi.

Tuosta hetkestä alkaen aloin pitää hymyä tietoisesti omana juttunani. Minulle muodostui todella vahvaksi ohjenuoraksi se, että ihmisten kanssa toimiessa hymyillään. Aina, hyvässä ja pahassa.

Kun olin kuudennella luokalla, huomasin käyttäväni hymyä suojakilpenä. Oli kevät vuonna 2000, kun mummoni naapuri soitti minun puhelimeeni - hänellä oli asiaa vanhemmilleni ja numeroni oli ensimmäinen, joka oli sattunut mummon kotoa löytymään. Mummo oli löytynyt elottomana keittiöstään ja meille tuli kauhunsekainen hoppu kiirehtiä paikalle.

Olimme eteisessä, kun äitini lopetti puhelun ja kertoi tilanteen vakavuudesta. Ja mitä tein minä? Hymyilin! Reaktio ei ollut missään määrin tahdonalainen eikä minua todellakaan oikeasti hymyilyttänyt, mutta kehoni reagoi ikävään tilanteeseen hymyilemällä. Muistan, miten käännyin naulakkoa kohti, hieroin kädellä poskiani ja koitin saada ilmeen sulamaan. Sainhan minä, ja oikea hätä pääsi sen jälkeen valloilleen, mutta säikähdin omaa reaktiotani todella paljon.

Olin jo sen ikäinen, että osasin nopeasti analysoida syyn hymylleni: olin tottunut käyttämään sitä suojakilpenä niin monessa eri tilanteessa, että se tuli automaattisesti myös mummon menehtyessä. Ärsytti, että reaktio oli niin vahva ja vieläpä silloin, kun en olisi sitä missään nimessä halunnut.

Tuon huomion jälkeen osasin jatkossa tiedostaa hymyni kumpuamista eikä se enää päässyt yllättämään väärissä paikoissa. Suojakilpenä käytin sitä kuitenkin yhä enemmän ja enemmän ja nuorena aikuisena koin sen jopa tavaramerkikseni ihmisiä kohdatessa. Minähän hymyilen, tilanteessa kuin tilanteessa. Sain (ja saan edelleen) sympaattisia kommentteja hymyilemisestäni.

Kolmenkympin lähestyessä kävi sitten klassisesti ja moni asia muljahti omassa päässä eri vinkkeliin. Opettelin ulos hymystäni ja aloin näyttää negatiivisiakin tunteita ulkopuolisten ihmisten edessä. Ja nimenomaan niiden ulkopuolisten, sillä kotiolojahan tämä hymyjuttu ei ollenkaan koske - kotona olen osannut kyllä aina murottaa. :') 

No mutta. Vaikka itse koin voimaantuvani hymyni laskemisesta, ei se kuitenkaan tehnyt hyvää. Tietynlaiset ihmiset kun ovat petoeläimiä, joille alaspäin olevat suupielet ovat kuin mehukas veritippa, kutsu aterialle. Kaikki eivät tunne empatiaa, vaan saavat lisää vettä myllyyn toisen ihmisen pahasta mielestä. Havaitsin, että mitä enemmän uskallan aukaista itseäni, sitä enemmän minulta lähtee mattoa jalkojen alta. Niinpä päätin jälleen suojella itseäni.

Nyt olen siinä tilanteessa, että mielestäni minulla on järkevä balanssi hymyni kanssa. Käytän sitä mahdollisimman paljon, mutta tunnistan henkilöt ja tilanteet, milloin voi (ja kannattaa) laskea suojakilpeä.

Paitsi että hymy on minulle turvamuuri, on se sitäkin enemmän tapa olla kohtelias ja huomioiva. Mielestäni jokainen tyyppi (paitsi ne muutamat kökkömönkijäiset) ansaitsee tulla kohdatuksi hymyllä - jos ei leveällä sellaisella, niin edes hyväntahtoisella katseella.

Instan puolella hieman jo sanailinkin tästä aiheesta ja listasin syitä, mihin kaikkeen hymystä on. Alustuksena toimi viikko, joka ei töissä tuonut eteen kaikista helpoimpia tilanteita. Havaitsin kuitenkin tuolloin, että yksi tietty lääke toimi moneen erilaiseen kohtaamiseen ja mikäpä muukaan troppi se olisi ollut kuin hymy. Mikä valtava voima sillä onkaan!

Hymy pystyy niin moneen:

❣️ sillä pystyy hiljaisesti osoittamaan, että toinen on tullut hyväksytyksi ja huomatuksi

❣️ se kertoo, että toisen läsnäolo on ilon ja hymyn aihe

❣️ sen avulla pystyy keventämään jännittävän ja jopa pelottavan tilanteen kevyemmäksi

❣️ se tarttuu kuin haukotus

❣️ se suojaa

❣️ sen avulla voi myötäelää monenlaisia hetkiä

❣️ sillä voi luoda mielihyvää, joka lievittää ahdistusta

❣️ se lisää luottamusta ja rentoutta

❣️ sen avulla luodaan yhteenkuuluvuuden tunnetta 

❣️ se parantaa oloa

❣️ sen avulla elämä tuntuu mielekkäämmältä ja onnellisemmalta

❣️ ja mikä ihaninta, hymyily on täysin ilmaista.

Toivottavasti olet saanut hymyillä tänään jollekin ja toivottavasti olet puolestaan saanut hymyn joltakulta! Kaiken varalta, tässä sinulle sellainen virtuaalisesti: 🙂❤️

Ihanaa ystävänpäivää!

 

Kurkistus vaatehuoneeseen

Meiltä löytyy vielä muutamia tiloja, joita en ole blogissa tarkemmin käsitellyt. Yksi niistä on vaatehuone, jonka mainitsin ohimennen kolme vuotta sitten, tässä kodinhoitohuonetta koskevassa postauksessa. Viime viikolla minimalistisista aiheista turistessa tuli kuitenkin mieleeni, että vaatesäilytys voisi olla kiva jatkumo edelliseen. Joten, kurkataanpa siis Armaksen johdolla tähänkin tilaan.

Vaatehuone sijaitsee kodinhoitohuoneen ja makuuhuoneen välissä siten, että liukuovien kautta pystyy kulkemaan tilasta toiseen. Talon pohjakuvaan värjäsin huoneen sinertävänharmaaksi, niin pystytte paremmin hahmottamaan sen paikkaa. Neliöitä tässä on mukavasti, 4,3.

Alunperin minulla oli ajatuksena, että kehittelisimme tänne suuret, kasapäin tavaroita ja vaatteita imevät hyllyjärjestelmät. Vuosien edetessä olen kuitenkin hoksannut, että kun niitä tavaravuoria ei ole, ei ole mitään tarvetta massiivisille säilytysinstallaatioillekaan. Ei ainakaan nyt.

Vuosi sitten muistin yhtäkkiä, että meiltähän löytyy käyttämättömänä pari Ikean mustaa rekkiä. Jännityksellä kasasin ne ja kokeilin paikoilleen - jes, pituus mätsäsi loistavasti vaatehuoneen syvyyssenttien kanssa! Rekit sopivat täydellisesti liukuovien kupeeseen ja keskelle jää hyvin pyörähtelytilaa. Tuli aika mukava fiilis, kun vaatesäilytys sai uusia tuulia ihan yllättäen ja ilmaiseksi, vanhoja tarvikkeita hyödyntämällä.

Rekit ovat his and her, eli toinen on minulle, toinen miehelle. Käytännössä ne on pyhitetty paremmille arkivaatteille; niille, joita käytämme töissä ja ihmisten ilmoilla. Itse tykkään tästä ratkaisusta todella paljon. Rekin etuosaan on kiva kasata viikon työasut eikä aamuisin tarvitse enää kuluttaa minuutteja sen miettimiseen, mitä laittaisi päällensä. Kun kaikki mieluisat vaatteet ovat näkösällä, on helpompi hahmottaa vaihtoehtoja. Välillä jopa tuntuu, että tepastelen privaatissa vaatekaupassa. :')

Kotivaatteet ja vähemmällä käytöllä olevat asut meillä sijaitsevat edelleen kodinhoitohuoneen liukuoven takana. Siellä pari hyllytasoa on pyhitetty vaatteille, yksi lakanoille ja pyyhkeille, sekä yksi tyynyille ja varapeitoille. Sanoisin, että tekstiilien säilytys toimii nyt optimaalisesti.

Huoneen toisella laidalla on pari seinäkoukkua meikäläisen urheilukamppeille. Niiden lisäksi nurkassa nököttää pari rullaa pikkumattoja. Oikeasti minulla on mattosäilytys mökin parvella, mutta pari pienempää yksilöä tarvitaan arjen pyörityksessä varamatoiksi. Joku pikkumatto on aina kuukausittain pesussa ja sen kuivumisajaksi täytyy olla aina varakappale reservissä, jotta mattotilanne pysyy balanssissa Armaksen liukkaiden tassujen alla.

Irtaallaan töröttävät pötkylät eivät ole olleet optimaalisin vaihtoehto, sillä ne tupsahtelevat silloin tällöin pitkälleen. Nyt kuitenkin näitä kuvia katsoessani muistin, että minullahan on pihavarastossa eräs valkoinen tynnyri, jonka voisi pestä matoille karsinaksi. Se taitaisi sopia kokonsa ja ulkonäkönsä puolesta tähän hommaan hyvin. Otetaanpa projektiksi.

Yleensä pidämme makuuhuoneen puoleista liukuovea kiinni ja kodarin puoleista auki. Tämä tapa on muotoutunut oikeastaan siksi, ettei telkun kajo näkyisi etupihan puolelle ja yleisellä tiellä liikkuville. Liukuovien käyttö on yksi tapa rajata taloa julkiseen ja yksityiseen puoleen, mikä on ollut kantava ajatus koko pohjakuvassa.

Luulen, että vaatehuone tulee säilymään tulevaisuudessakin tällaisenaan. Korkeintaan pari seinäkoukkua on ilmestymässä lisää. Jos oikein keksimällä keksisin päivitystarpeita, saattaisin mitoittaa tuohon penkkiseinustalle peiliovellisen, korkean kaapin. Vaan elelläänhän taas kolme vuotta eteenpäin ja palataan asiaan sitten.