Olipa kerran suojakilpi nimeltä hymy

Elettiin 90-lukua, kun serkkuni meni naimisiin. Olin tuolloin itse ala-asteikäinen. Häät juhlittiin Muuruveden Kivennavalla ja jostain syystä tapahtumasta on jäänyt monia eläväisiä muistoja mieleen. Lienee olleen pikkutytön vinkkelistä hyvät pippalot!

Kun meidän perheemme teki lähtöä juhlista kotiin, kävimme kättelemässä morsiusparin vanhempineen. Myös me lapset osallistuimme kättelyrundiin: reipas kädenpuristus, suora katsekontakti, kiitossanat ja empimätön hymy olivat jo tuolloin peruskauraa, mihin meidät oli pienestä pitäen kasvatettu.

Muistan varmasti ikuisesti hetken, kun morsiamen isä tarttui käteeni, muttei päästänytkään siitä irti. Hämmennyin ja aluksi hieman säikähdinkin, mutta sitten hän sanoi pöydän yli kurkotellen: "Pidä tuo aina. Lupaa minulle, että pidät tuon aina!" Virnistin takaisin: "Minä lupaan!" vaikka oikeasti en tajunnut hölkäsen pöläystäkään, mitä minun piti luvata.

Autoon päästyämme kysyin sitten takapenkillä istuessani, mitä tuo tilanne mahtoi tarkoittaa. Äiti totesi: "Hän varmaan tarkoitti hymyäsi". Muistan, miten mietin tuota koko kotimatkan. Jostain syystä hetki porautui jonnekin todella syvälle sisimpääni ja tätäkin kirjoittaessani tietynlainen vahva tunne nousee edelleen pintaan. Joku huomasi minun hymyni ja piti sitä vaalimisen arvoisena. Se koskettaa, en tiedä miksi.

Tuosta hetkestä alkaen aloin pitää hymyä tietoisesti omana juttunani. Minulle muodostui todella vahvaksi ohjenuoraksi se, että ihmisten kanssa toimiessa hymyillään. Aina, hyvässä ja pahassa.

Kun olin kuudennella luokalla, huomasin käyttäväni hymyä suojakilpenä. Oli kevät vuonna 2000, kun mummoni naapuri soitti minun puhelimeeni - hänellä oli asiaa vanhemmilleni ja numeroni oli ensimmäinen, joka oli sattunut mummon kotoa löytymään. Mummo oli löytynyt elottomana keittiöstään ja meille tuli kauhunsekainen hoppu kiirehtiä paikalle.

Olimme eteisessä, kun äitini lopetti puhelun ja kertoi tilanteen vakavuudesta. Ja mitä tein minä? Hymyilin! Reaktio ei ollut missään määrin tahdonalainen eikä minua todellakaan oikeasti hymyilyttänyt, mutta kehoni reagoi ikävään tilanteeseen hymyilemällä. Muistan, miten käännyin naulakkoa kohti, hieroin kädellä poskiani ja koitin saada ilmeen sulamaan. Sainhan minä, ja oikea hätä pääsi sen jälkeen valloilleen, mutta säikähdin omaa reaktiotani todella paljon.

Olin jo sen ikäinen, että osasin nopeasti analysoida syyn hymylleni: olin tottunut käyttämään sitä suojakilpenä niin monessa eri tilanteessa, että se tuli automaattisesti myös mummon menehtyessä. Ärsytti, että reaktio oli niin vahva ja vieläpä silloin, kun en olisi sitä missään nimessä halunnut.

Tuon huomion jälkeen osasin jatkossa tiedostaa hymyni kumpuamista eikä se enää päässyt yllättämään väärissä paikoissa. Suojakilpenä käytin sitä kuitenkin yhä enemmän ja enemmän ja nuorena aikuisena koin sen jopa tavaramerkikseni ihmisiä kohdatessa. Minähän hymyilen, tilanteessa kuin tilanteessa. Sain (ja saan edelleen) sympaattisia kommentteja hymyilemisestäni.

Kolmenkympin lähestyessä kävi sitten klassisesti ja moni asia muljahti omassa päässä eri vinkkeliin. Opettelin ulos hymystäni ja aloin näyttää negatiivisiakin tunteita ulkopuolisten ihmisten edessä. Ja nimenomaan niiden ulkopuolisten, sillä kotiolojahan tämä hymyjuttu ei ollenkaan koske - kotona olen osannut kyllä aina murottaa. :') 

No mutta. Vaikka itse koin voimaantuvani hymyni laskemisesta, ei se kuitenkaan tehnyt hyvää. Tietynlaiset ihmiset kun ovat petoeläimiä, joille alaspäin olevat suupielet ovat kuin mehukas veritippa, kutsu aterialle. Kaikki eivät tunne empatiaa, vaan saavat lisää vettä myllyyn toisen ihmisen pahasta mielestä. Havaitsin, että mitä enemmän uskallan aukaista itseäni, sitä enemmän minulta lähtee mattoa jalkojen alta. Niinpä päätin jälleen suojella itseäni.

Nyt olen siinä tilanteessa, että mielestäni minulla on järkevä balanssi hymyni kanssa. Käytän sitä mahdollisimman paljon, mutta tunnistan henkilöt ja tilanteet, milloin voi (ja kannattaa) laskea suojakilpeä.

Paitsi että hymy on minulle turvamuuri, on se sitäkin enemmän tapa olla kohtelias ja huomioiva. Mielestäni jokainen tyyppi (paitsi ne muutamat kökkömönkijäiset) ansaitsee tulla kohdatuksi hymyllä - jos ei leveällä sellaisella, niin edes hyväntahtoisella katseella.

Instan puolella hieman jo sanailinkin tästä aiheesta ja listasin syitä, mihin kaikkeen hymystä on. Alustuksena toimi viikko, joka ei töissä tuonut eteen kaikista helpoimpia tilanteita. Havaitsin kuitenkin tuolloin, että yksi tietty lääke toimi moneen erilaiseen kohtaamiseen ja mikäpä muukaan troppi se olisi ollut kuin hymy. Mikä valtava voima sillä onkaan!

Hymy pystyy niin moneen:

❣️ sillä pystyy hiljaisesti osoittamaan, että toinen on tullut hyväksytyksi ja huomatuksi

❣️ se kertoo, että toisen läsnäolo on ilon ja hymyn aihe

❣️ sen avulla pystyy keventämään jännittävän ja jopa pelottavan tilanteen kevyemmäksi

❣️ se tarttuu kuin haukotus

❣️ se suojaa

❣️ sen avulla voi myötäelää monenlaisia hetkiä

❣️ sillä voi luoda mielihyvää, joka lievittää ahdistusta

❣️ se lisää luottamusta ja rentoutta

❣️ sen avulla luodaan yhteenkuuluvuuden tunnetta 

❣️ se parantaa oloa

❣️ sen avulla elämä tuntuu mielekkäämmältä ja onnellisemmalta

❣️ ja mikä ihaninta, hymyily on täysin ilmaista.

Toivottavasti olet saanut hymyillä tänään jollekin ja toivottavasti olet puolestaan saanut hymyn joltakulta! Kaiken varalta, tässä sinulle sellainen virtuaalisesti: 🙂❤️

Ihanaa ystävänpäivää!