Terassimäntyjä ja tavoiteturinoita

Kun seitsemän vuotta sitten laitoin Iisalmen kodin etuoven pieleen männyn talvi-istutukseksi, en ole sittemmin muita vaihtoehtoja osannut kaivata. Meillä ei siis kanervia tai muita pakkaskasveja nähdä, vaan etuterassin talvi-ilme syntyy omasta metsästä kuopastulla männyllä. Se on paitsi ilmainen, myös komea ja modernin näyttävä ratkaisu.

Tänä vuonna keräsin mäntyjä useampia ja laitoin niitä etuterassin lisäksi myös mökille ja talon takaterassille. Meidän ulkovalot luovat ylös- ja alaspäin levenevät valokeilat ja tykkään siitä, kuinka männyt saavat paistatella niiden alla kohdevalaistuksessa.

Mutta se niistä männyistä. Kuten otsikko lupasi, sisältää postaus myös tavoiteturinoita. Asiahan on nimittäin niin, että olen elämässäni nyt siinä pisteessä, että olen saavuttanut kaikki tavoitteet (tai voi joku niitä unelmiksikin sanoa), joita olen koskaan itselleni asettanut. Pulkassa on niin perheeseen, kotiin, ammattiin, sijoittamiseen kuin muihinkin eri osa-alueisiin liittyvät tähtäimet. 

Voinko nyt olla möllötellä tyytyväisenä loppuelämäni? Olen miettinyt tätä paljon ja tullut siihen johtopäätökseen, että noup, en voi. Olen ihminen, joka syttyy tavoitteista ja uusista suunnitelmista, kunhan ne ovat tarpeeksi korkealentoisia mutta realistisia. Liian helppo ja päämäärätön elämä passivoi ja tästä olen jo välillä saanut ensimakua: toisinaan on tuntunut jo siltä, että luppoaikaa on liiaksi ja elämä on liian vaivatonta. No-brainer-todellisuus laiskistaa ja tylsistyttää, vie elämästä merkityksellisyyttä. En olisi koskaan uskonut, että olen tätä mieltä (koska tätä nykytilannettahan olen koko elämäni tavoitellut!), mutta niin se vain on.

Siispä on aika kalibroida tavoitteet tasolle 2.0 ja kehitellä uusia suunnitelmia seuraaviksi vuosikymmeniksi. Vielä en ole täysin saanut hiottua tiekarttaa valmiiksi, mutta tiettyjä suuntaviivoja olen osannut jo linjata. Osa tulevaisuuden tavoitteista on massiivisempia, osa pienempiä. Näistä (kuten aiemmistakin) suuntimista muodostunee noin viiden vuoden steppejä, joiden avulla elämää on selkeämpi porrastaa eteenpäin.

Koska olen ihmisenä sellainen, joka ei tykkää paljastaa liikaa liian aikaisin, en tietenkään voi vielä pökäistä ääneen pelkässä haavetilassa olevia visioita. Yksi konkreettisempi suunnitelma minulla kuitenkin on mielessäni ja sen uskallan juoruta teille jo tässä vaiheessa: olen päättänyt järjestää itselleni sapattivuoden työelämästä. Haluan elää yhden vuodenkierron niin, että näen talvella auringonnousut kotisohvalta käsin enkä työpaikan ikkunan takaa. Luotan omaan intuitiooni vahvasti ja tähän liittyen tunne on voimakas - tässä vaiheessa elämää on breikin aika.

Sapattivuoden pitäminen ei luonnollisestikaan onnistu noin vain, vaan vaatii järjestelyitä ja säästämistä. Vielä se ei tälle vuodenkierrolle onnistu, mutta toivottavasti sitten seuraavalle. On ihmeellistä, miten uusista suunnitelmista saa uutta virtaa; vapaan vuoden pitäminen jännittää ja innostuttaa valtavasti - tuntuu, että noinkin kaukaisen asian haaveileminen antaa uutta energiaa jo nyt tähän hetkeen!

Muistan joskus lukeneeni, että tavoitteita omaavat ihmiset ovat 20 % onnellisempia kuin sellaiset, joilla tavoitteita ei ole. Pystyn allekirjoittamaan tämän, sillä tunnen onnellisuusasteeni kasvaneen uusien tavoitteiden myötä. Minulle onni syntyy tekemisestä. Siitä, että pystyy olemaan touhukas ja tekemään itselleen merkityksellisiä asioita. Niitä kohti siis!

Mahtavaa marraskuuta!

 

 

Salajuttuja

Viime aikoina olen miettinyt paljon yksityisyyttä ja omia salaisuuksia. Huomasin nimittäin, että viimeisimmän vuoden aikana olen tehnyt selvän suuntamuutoksen siinä, kuinka avoimesti kerron omista asioistani yhtään kenellekään.

Oman elämän rajat ovat vaihdelleet minulla kyllä ennenkin. Lapsuudesta aina kolmenkympin kieppeille asti salasin systemaattisesti kaikki asiat, jotka koin itseäni haavoittavina. Erilaisten myllerryksien myötä sain kuitenkin kokea, miten huojentavaa ja vapauttavaa on pläjäyttää luotettavassa seurassa kaikki ilmoille. Tuosta seurasi useamman vuoden jakso, kun minun oli helppo jakaa omia ajatuksiani lähestulkoon mistä aiheesta tahansa. Oli tunne, ettei ole tarvetta salailla omasta elämästä piiruakaan.

Nyt jokin on kuitenkin muuttunut. Jollain tapaa minun on edelleen helppo puhua henkilökohtaisista kipukohdistani, mutta etenkin onnen kokemukset olen järjestelmällisesti alkanut pitää itselläni. Tätä olen mietiskellyt paljon ja hakenut syytä asialle. Luulen, että henkilökohtaisten rajojen muuttumiseen on johtanut useampi seikka.

Ensinnäkin, ihmisillä on oman elämänsä estradeilla menossa jos minkälaista esityksiä. Jos keskustelukumppanillani on jokin elämänkriisi tai -mullistus meneillään, ei tunnu aiheelliselta ripotella väliin oman elämän raportteja. Tuntuu luontevammalta keskittyä toisen tilanteen purkamiseen kuin kääntää puhetta omiin kuulumisiin. Henkisesti kuormittunut ihminen ei välttämättä edes hoksaa kysyä toisen kuulumisia erityisemmin ja silloin ne on vielä helpompi jättää kertomatta.

Toiseksi, kipukohdista on helpompi puhua. Jostain syystä meillä on kulttuurisesti hyväksyttävämpää kertoa negatiivisia asioita kuin positiivisia. Olen huomannut, että kurjien käänteiden käsittely tehdään turvallisella sektorilla, mutta ihmistyypistä riippuen positiiviset terveiset voivat aiheuttaa riskin kateudelle ja jopa alemmuuden tunteelle. Vaikka kuinka saisit lämpimän ja myötäiloisen reaktion, hetkisen päästä sivulauseeseen verhottu heitto saattaa kertoa muuta.

Kolmanneksi, luottamus on ainakin osittain murentunut. Korona-aika muutti ihmisiin liittyviä näkemyksiäni paljon, sillä omassa kuplassani tuomitsevuus, paheksuminen ja omien mielipiteiden yliarvostaminen lisääntyivät lävähtämällä. Voi olla, että niitä oli ilmennyt jo aiemminkin, mutta en vain ollut tajunnut asiaa. Yksityisyyden rajat ylitettiin peruuttamattomalla tavalla ja toisten ihmisten elämänvalintoihin puututtiin tyylillä, jota en tule itse koskaan hyväksymään. Esimerkiksi se, että rokottamattomuuden valinneita ihmisiä haukuttiin idiooteiksi ja kulkutautimyönteisiksi, oli aivan järkyttävää, ilmisuoraa haukkumista ja kiusaamista. Itse en ole rokotteita ottanut (lähtökohtaisesti jo ylitsepääsemättömän piikkikammoni vuoksi) ja omalla kohdallani tämä salailun lisääntyminen alkoi rokottamattomuuden salaamisesta. Kerroin asiasta kyllä avoimesti luotettavaksi pitämilleni ihmisille, mutta osaa kertomisista kadun. Jotkut käyttivät tilannetta oman alemmuuskompleksinsa hoivaamiseen, nostivat itsensä muiden yläpuolelle, paasasivat ja tuomitsivat. Tuolloin päätin, että jatkossa pidän yksityisistä rajoistani vieläkin tiukemmin kiinni - en kaipaa ketään kertomaan mielipiteitään minun tekemistäni valinnoista.

Neljänneksi, haluan hypettää omalla tavallani ja pitää tunteet itselläni. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen nauttinut omasta tavastani juhlistaa ja iloita onnistumisia. En kaipaa huomiota, ihQuilua ja lässytystä, vaan parasta on piehtaroida omasta sisimmästä kumpuavalla tunteella. Miehen kanssa meillä on ihan omat tavat hyvien elämänkäänteiden juhlistamiseen ja jonkun muun ällömakea onnittelutyyli saattaa tällöin tuntua jopa vastenmieliseltä. Ehkä tämäkin liittyy omaan yhteiskunnalliseen angstiini: olen aina hieman kapinoinut yhteiskunnan luomia normeja ja elämänaskeleita vastaan. En pidä myöskään niistä tilannesidonnaisista normeista, jolloin tiettyyn asiaan pitäisi reagoida tietyllä tavalla.

Ainakin nämä seikat ovat omalla kohdallani johtaneet siihen, että olen teroittanut omia rajojani ja nautiskellut salajutuista enemmän pelkästään kodin piirissä. Tottahan toki olen kertonut kuulumisia ja ajatuksia luotettavassa seurassa kuten aikaisemmin, mutta selkeästi harvemmille ihmisille. Keskustelin tästä aiheesta juuri ystäväni kanssa ja yhdessä tuumin totesimme, että omien salaisuuksien pitäminen heijastelee jollakin tavalla ihmisen henkistä hyvinvointia: kun ei koe tarvetta jakaa tiettyjä asioita ulospäin, on varmasti melko sinut itsensä kanssa.

Jotta postaus sisältäisi esimerkin pimittämistäni asioista, paljastan niistä nyt yhden: me olemme miehen kanssa kihloissa. Olemme tosin olleet jo hyvän tovin, lähes vuoden. :') Vaihdoimme tuohisormuksia viime joulukuussa Lapissa, Levin huipulla. 30 asteen pakkanen ja sanoinkuvaamattoman kaunis maisema jättivät tilanteesta niin voimakkaan muistikuvan, että se säilynee mielessä aina. Myös Pannukakkutalon juhlaherkut maistunevat makunystyröissä pitkään.

Tämä on yksi salaisuus, jota en ole kokenut tarpeelliseksi kertoa sen kummemmin kenellekään, ainoastaan perheillemme ja sittemmin muutamalle muulle ihmiselle. Nyt sormusoperaatiosta on jo niin paljon aikaa, ettei se enää tunnu niin tuoreelta ja vaalittavalta seikalta - sen tohtii mainita täälläkin. Postauksen ruusukuvat ovat tammikuun alusta, kun järjestimme kotonamme kihlajaiskahvittelut. Uutinen on ollut melko helppo pitää salaisuutena, sillä emme ole vielä löytäneet täydellisiä sormuksia. Tuohirinkuloiden lisäksi meillä on kyllä mustat design-sormukset, mutta ne eivät ole oikein näppärät arkikäytössä. Etsiskellään, josko löytäisimme jokapäiväiseen käyttöön vielä miellyttävämmät versiot. 

Meillä on täällä syyslomaviikko loppumaisillaan ja huomaan taas selkeästi, kuinka loma-aika kasvattaa inspiraatiota ja kognitiivista suorituskykyä. Tällaisenkaan postauksen kirjoittamiseen ei yksinkertaisesti riitä aivotoimintaa työarjessa, mikä on todella typerää, sillä kaipaan kirjoittamista. Pitäisi opetella sitä kuuluisaa laiskan naisen strategiaa työpaikalla, jotta paukkuja riittäisi enemmän vapaa-ajalle. No, nyt nautin tästä tunteesta ja loppuloman leppoisuudesta.

Mukavia syyspäiviä!