Mikä raskaudessa yllätti ja ei yllättänyt?

I did it! Elokuun työputki on ohi ja olen virallisesti vanhempainvapaalla. Kotoiluherkkua on luvassa pyöreästi vuoden verran, joten on aika ottaa sille pienet läpsytykset. Halusin käydä aloittamassa koululla lukuvuoden, jotta työtonttini kuviot lähtisivät mahdollisimman oikeille urille. Mies piti tuolla aikaa pari viikkoa omaa vanhempainvapaataan. Ratkaisu oli kyllä kuormittava (etenkin koska hoidan kaikki yöherätykset), mutta erittäin oikea - minulla on nyt paljon huojentuneempi olo jäädä Romeon kanssa pidemmäksi aikaa kotiin.

Vanhempainvapaan kunniaksi palataan nyt ajassa hetki taaksepäin ja viimetalvisiin ajatuksiin - tarkemmin sanoen raskausteeman ympärille, sillä en ole käsitellyt sitä blogissa siinä määrin kuin olen halunnut. Samalla koen tarpeelliseksi jakaa ajatuksiani, josko niistä hyötyisi joku itseni kaltainen. Siis tällainen, joka ensin mietti 20 vuotta, haluaako äidiksi ollenkaan ja joka päätöksen tehtyäänkin koki vielä tarpeelliseksi käyttää kaksi vuotta tilanteen valmisteluun.

Raskausaikana keräsin talteen ajatuksia, joita lapsen odottamiseen liittyen tuli. Minulle itse raskaana oleminen oli paljon suurempi ja omituisempi juttu kuin varsinainen lapsen saaminen - siihen liittyi roppakaupalla enemmän ennakkokäsityksiä kuin vauva-arkeen. Siksi onkin ollut mielenkiintoista tehdä vertailua, mikä raskaudessa yllätti ja toisaalta mikä ei yllättänyt. Aloitetaan siitä, mikä ei lyönyt ällikällä.

Raskaudessa ei yllättänyt:

Halu tehdä elämä valmiiksi ennen raskautta. Kirjoitin teemaa jossakin määrin auki tässä postauksessa, jonka julkaisin maaliskuussa. Voit käydä lukemassa aiheesta enemmän linkin takaa, mutta tähän tiivistyksenä: koen tosi vahvasti siten, että lapsella on oikeus syntyä mahdollisimman suunniteltuna ja odotettuna. Itselleni oli supertärkeää olla valmis äitiyteen paitsi henkiseltä kantilta, myös vaikkapa elämän fyysisten ja taloudellisten puitteiden osalta. Kuten mainitsin aloituksessa, käytin raskauden ja vauva-arjen suunnitteluun kaksi vuotta. Sinä aikana tein valtavasti paitsi mentaaliharjoitusta, myös konkreettisia valmistautumistoimia. Esimerkiksi sijoitusasuntojen hankkiminen oli osa tätä meikäläisen master plania. :) Minulla oli vahva intuitio, että Romeo on tullakseen heti kun saa mahdollisuuden (niin kuin tulikin), joten suunnittelin kaiken mahdollisen etukäteen kuukauden tarkkuudella. Tiedän, että tämä voi kuulostaa suuripiirteisemmän ihmisen korvaan hassulta, mutta itseäni hypoteettisen aikajanan hahmottelu helpotti todella paljon.

Halu salata raskaus mahdollisimman pitkälle. Seurasin fiiliksiäni mielenkiinnolla, muuttuuko kantani salaamiseen raskauden aikana vai käännänkö kelkkani ja toitotan asiasta koko maailmalle. Ei kääntynyt kelkka, vaan raskaana ollessani halusin salata asiaa vielä suuremmalla intensiteetillä kuin etukäteen arvelin. Syitä tähän oli useampia. Kun on läheltä nähnyt, mitä surullista voi tapahtua vielä laskettuna aikanakin ja itse synnytyksessä, en uskaltanut olla missään vaiheessa varma, että saisimme omalle odotuksellemme onnellisen lopun. Tähän sekoittuu myös palanen taikauskoani, sillä en halunnut manata raskautta epäonnistumaan kertomalla siitä muille. Hössötystäkin kammoksuin. Toisaalta, Rautavaaralla kasvaneena oli vahva tunne, että mitä vähemmän kylä tietää asiasta, sitä parempi. Tämäkään näkemys ei pettänyt, sillä tammikuussa (kun asianlaita alkoi olla mahdotonta piilottaa) raskaudestani oli kirjoiteltu netin keskustelupalstalla. Täällä ei mikään näytä olevan pyhää. Pientä hilpeyttä tunnustan tunteneeni silloin, kun kuulin, että kylän juoruilijat olivat kokeneet mielipahaa siitä, että eivät olleet saaneet selville laskettua aikaani. No, kaiken kaikkiaan minulla oli koko raskauden ajan sellainen olo, etten koe halua tai tarvetta kertoa siitä kenellekään. Äitiysneuvolassakin kävin Kaavilla, jotta kukaan ei bongaisi käyntejäni omassa terveyskeskuksessa.

Toimintakyvyn kaventuminen. Jo etukäteen tuumiskelin, että raskauden myötä tapahtuva, normaalitason toimintakyvyn menettäminen, tulee olemaan itselleni ärsyttävä ja pitkäpiimäinen asia. Niin se olikin, mutta onnekseni toimintakyky kapeni merkittävästi vasta kolme viikkoa ennen synnytystä.

Kuolemanpelko. Tätä sivusinkin hieman jo pari riviä ylempänä. En uskaltanut olla varma, että kaikki selviävät raskaudesta ja synnytyksestä hengissä. Ajatus oli itselleni niin normaali, että omalta osaltani tein miestä varten talteen death filen, jossa oli kaikki digitaalisten palvelujeni tiedot ja jonka avulla hän olisi esimerkiksi pystynyt ajamaan Blawhin toiminnan alas. Niin ennen raskautta, raskaana ollessa kuin nytkin ajattelen, että olisi ollut suurinta typeryyttä olettaa, että kaikki menee hyvin. Kuolemanpelko tiivistyi sektioon ja sitä seuraaviin päiviin (pelkäsin etenkin veritulppariskiä). Voitte kuvitella, kuinka helpottunut, onnellinen ja yllättynytkin sitten olin, kun kukaan ei kuollutkaan. Jo pelkästään elossa säilyminen tuntui lottovoitolta.

Inho hössötystä kohtaan. En ole koskaan ymmärtänyt raskauden ja vauvojen päältä hössöttämistä, eikä se muuttunut raskausaikana mitenkään. Käytännössä menin lukkoon ja vaikenin (lähestulkoon juoksin pakoon), jos havaitsin hössöttämistä. Tästä syystä esimerkiksi ilmoitin, ettei minulle saa järjestää babyshowereita. Eräällä sairaalakäynnillä paikalla oli hyvin innokas kätilö, joka ohjeisti, kuinka minun tulisi lauleskella mahalleni päivittäin. Oh boy, se ohje ampui yli niin että suhahti, ei todellakaan tuntunut omalta jutulta alkaa pitää vatsalle konserttia. Sori siis Romeolle, jos luet tätä joskus vuosien päästä - jäit paitsi sikiöaikaisista laulannoista. Ehkäpä ollaan saatu tasattua tilanne jälkikäteen. :)

Projektiasenne. En yllättynyt siitä, että raskaana oleminen ei ollut itselle mikään naiseuden huipentuma tai erityisen ihana juttu. Niinpä olin jo etukäteen miettinyt, että asia helpottuu, kun otan raskautta kohtaan projektiasenteen: päätin hoitaa odotuksen samalla päämäärätietoisuudella kuin aikaisemmatkin projektit elämässäni. Se oikeasti auttoi ja teki raskauden etenemisestä tasaista. Etenkin etappien (käytännössä raskausviikkojen) seuraaminen helpotti sekä tieto siitä, ettei tilanne kestä ikuisesti.

Kehon muutokset. Arvasin jo etukäteen, että kilojen kertyminen ja mahan kasvaminen ahdistaa. Tämän vuoksi otin ensimmäiset masukuvat hyvin myöhään enkä halunnut näyttäytyä ihmisten ilmoilla yhtään enempää, kuin oli pakko. Tämän postauksen kuvat on otettu päälle kolme viikkoa ennen synnytystä. Ajoitus kuvaamiseen oli täydellinen, sillä näiden otosten jälkeen aloin kärsiä turvotuksesta, joka hellitti vasta useampi viikko synnytyksen jälkeen.

Vauva-arjen visiointi oli mahdotonta. En pystynyt kuvittelemaan vauvaa ja vauva-arkea etukäteen ollenkaan.

Ikävä Armasta. Ainoat itkut, joita olen raskauteen ja vauva-arkeen kohdistuen itkenyt, ovat liittyneet Armakseen. Ehdin nimittäin jo kuvitella pari vuotta sitten, kuinka Armas olisi osannut nauttia yhteisestä kotiajasta ja pienestä perheenjäsenestä. Murskaa sydämen, ettei Armas päässytkään kokemaan tätä.

Omien näkökantojen vahvuus. Olen ollut käytännössä täysin immuuni ulkopuolisten näkemyksille tai odotuksille - en ole ottanut sellaisia huomioon piirunkaan vertaa, vaan olen tehnyt asiat tarkalleen niin kuin itsestä tuntunut parhaalta. Olen pohtinut, olisinko tuntenut oloni näin varmaksi myös nuorempana, vai onko suhtautumistapa iän antamaa kokemuslisää. Eletyt vuodet lisäävät ainakin itseluottamusta ja perspektiiviä, joten ehkäpä tämä menee iän piikkiin, vaikka monista asioista minulla olikin sama näkemys jo parikymppisenä.

Piikkikammo. Joka ikisen verikokeen ottaminen oli yhtä helvettiä kuin etukäteen kuvittelinkin. Onneksi labrassa ei tarvinnut rampata niin paljon, kuin pelkäsin. Verikokeiden kamaluudesta ajoivat vielä ohi sairaalareissun kanyylit, kun sellaiset tuikattiin molempiin käsiin. Jos pitäisi listata lapsenteon vaikein asia, olisi se heittämällä tuo kanyylihomma: minun käsissäni kanyylit tökkäävät aina luihin ja se tuntuu tosi vastenmieliseltä (nytkin tätä kirjoittaessa käsiin leviää ällöttävä tunne). Piikkikammo minulla on niin suuri, että joskus epäilin, että sen vuoksi en koskaan pysty lapsentekoon. Mutta pystyinpäs ja selvisinpäs kuitenkin.

Raskaudessa yllätti:

Mielialojen tasaisuus. Koska raskaana oleminen ei ollut itselleni mikään wow-kokemus, ennakoin, että se saattaisi aiheuttaa ahdistunutta ja alakuloista oloa. Sellaisista fiiliksistä ei kuitenkaan ollut mitään tietoa, päinvastoin! Koko raskauden ajan minulla oli hyvin tyyni, tasainen ja perustyytyväinen olo. Seurasin vain mielenkiinnolla, mitä etenevät viikot tuovat tullessaan.

Toimintakyvyn säilyminen pitkälle. Vaikka toimintakykyni kaventui kolme viikkoa ennen synnytystä, koin yllättävänä sen, että se tapahtui vasta tuossa vaiheessa enkä missään tilanteessa ollut oikeasti kokonaan toimintakyvytön. Pystyin käyttämään koirat itse lenkillä lähes loppuun asti, mikä oli positiivinen yllätys. Käytännössä toimintakyvyn kaventuminen näkyi siinä, että en pystynyt enää pidemmille lenkeille (keho kipeytyi liikaa) ja normaalit tekemiset ja liikkeet vaativat extraponnisteluita. Sängyn pohjalle en suinkaan jäänyt, vaan vaihdoimme normaalit lenkkireitit vanhempieni mökkimaisemiin, missä koirat saivat juoksuttaa itse itseään vapaammin ja kotitöissä käytin niihin vain enemmän aikaa. Jäljellä olleesta kompetenssista kertonee se, että tein kotiin ison siivouksen sektiota edeltäneenä päivänä.

Liikerajoitteet. Toimintakykyyn liittyen en osannut etukäteen arvata, kuinka vaikeaa erityisesti sukkien ja kenkien laittaminen, sängyssä kääntyminen ja sieltä ylösnouseminen voivatkaan olla.

Raskausoireena tukkoisuus. Käytännössä koko raskauden ajan minulla oli nenä tukossa! Nokka aukesi heti, kun synnytys oli takanapäin. Mitään muita erikoisempia oireita minulla ei ollut, jos normaalia alkuvaiheen etovuutta ja etenkin lopun aikana vaivannutta närästystä ei lasketa. Ruoka-aineita en himonnut sen enempää kuin normaalistikaan.

Kehorauhan rikkoutuminen. En ole oikeastaan koskaan kohdannut omaan kehoon kohdistuvaa arvioimista tai lääppimistä, joten en uskonut, että niin tapahtuisi raskausaikanakaan. Miten väärässä olinkaan! Minulle tuli täysin yllätyksenä, kuinka jotkut ihmiset kokivat tarpeelliseksi (saati oikeudekseen) arvioida, onko raskausmahani pieni vai iso. Herrajumala, se oli täysin normaali, käyrillä menevä maha. Mahan koskettelua pidin ennakkoon lähes urbaanina legendana, kunnes oikeasti olin siinä tilanteessa, että mahaani kosketettiin luvatta. Itse en voisi koskaan kuvitellakaan koskevani kenenkään mahaa (luvatta tai luvan kanssa), joten minulle on hyvin vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan muukaan niin tekisi. En todellakaan halunnut kenenkään ulkopuolisen koskevani mahaani etenkään raskaana ollessani, joten koin kosketteluyritykset erittäin epämieluisina, vaivaannuttavina ja epäkohteliaina. Jossain vaiheessa opin hyppäämään taaksepäin, kun havaitsin käden lähestyvän.

Reviirirajoihin suhtautuminen. Vähän sama kuin kehorauhan kanssa, minut yllätti se, etteivät kaikki kyenneet kunnioittamaan raskausreviiriäni. Vaikka olin selittänyt hyvin selkeästi, että en kokenut tarvetta jakaa perussettiä enempää asioita raskaudestani, seikkaa ei joko ymmärretty tai arvostettu. Minulle jopa loukkaannuttiin siitä, etten kokenut tarvetta ruotia raskausoireitani. Tämä ei minua suinkaan hetkauttanut, sillä kuten kirjoitin ylempänä, minulla oli hyvin vahvat näkökannat siihen, kuinka toimin. Se, että joku ei minun rajojani pystynyt kunnioittamaan, ei ollut minun ongelmani, vaan toisen osapuolen vajavuus.

Neuvolasta koettu vähäinen hyöty. Minulla oli neuvolaa kohtaan todella erilaiset odotukset, kuin mitä todellisuus käytännössä oli. Oletin, että olisin saanut paljon enemmän tietoa esimerkiksi sikiön kehitysvaiheista ja raskauden vaikutuksista. Käynnit keskittyivät kuitenkin vain mittauksiin ja jokseenkin tyhjänpäiväiseen diipadaapaan. Suurin tietolähde olikin itselle netti ja Instagram, jonka algoritmi oppi syöttämään tarjolle ajankohtaisia julkaisuja raskaudesta ja sikiön kehityksestä. Olennaisin hyöty neuvolasta oli Romeon sydänäänien kuuntelu: kun kerta kerralta kuuli, kuinka pikkusydän jumputtaa, oli levollisempi mieli taapertaa raskauden kanssa eteenpäin.

Huonot yöt. En olisi osannut arvata, kuinka paljon raskaus vaikuttaa nukkumiseen! Mahan kasvaessa hyvän nukkumisasennon löytäminen ja sen vaihtaminen oli työlästä. Minulle tuli myös järkytyksenä se, ettei selällään nukkumista suositeltu - asentoa, jossa saan kaikista parhaiten unta. Selällään olemisen välttely stressasikin aika paljon. Toinen lukunsa olivat lukuisat vessareissut - taisin viimeisinä kuukausina herätä vessaan keskimäärin neljä kertaa yössä. Etukäteen luulin, että raskaana ollessa olisin saanut tankattua hyviä yöunia, mutta vielä mitä; lapsen synnyttyä olen nukkunut monta kertaa paremmin kuin raskaana ollessa.

Liikeseuranta. Ennen raskautta en osannut kuvitella, miltä mahan sisällä olevan vauvan liikkeet tuntuisivat tai miten paljon niitä olisi. Kuvittelin, että mahasta tuntuisi tömpsäys silloin tällöin, ehkä pari kertaa vuorokaudessa. Lievästi sanottuna väärin luultu! Myllerrystä oli paljon enemmän kuin olisin koskaan osannut ennakoida. Täysin puskista tuli myös huoli, jos Romeolla oli liikkeiden suhteen rauhallisempi päivä; kerran jos toisenkin rauhoituin tekemään iltaisin liikeseurantaa ja välillä sain metsästää kymmentä muksausta tunnin sisään melko hartaastikin.

Sokeriseurannan helppous. Sain odotusaikana riesakseni diagnoosin raskausdiabeteksesta, vaikka sokerirasituksen tuloksissa vain yksi luku heitti kymmenyksen verran väärään suuntaan. Tuon 0,1 suuruisen heiton vuoksi minun täytyi alkaa mittailemaan säännöllisesti verensokeria. Piikkikammoisena alkujärkytys tästä oli ihan kamala, enkä uskonut pystyväni tekeväni seurantaa itse. Vaan kappas! Pystyin asennoitumaan sokerien seurantaan mielenkiinnolla ja loppujen lopuksi se ei ollutkaan yhtään hirveää. Ainoastaan kiinnostavaa. Vaikka turhaanhan niitä arvoja tuli seurailtua, sillä ei minulla ollut sokeriarvojen kohoamisen kanssa mitään ongelmia - ainoastaan isolla jätskiannoksella ja mättöpitsa-aterialla taisin saada arvot kohoamaan yli rajojen.

Seurantastressi. Vaikka sokeriseuranta oli helppoa, sen tekeminen kuitenkin stressasi. Sama homma oli verenpaineiden kanssa. Olen aina ollut sellainen, että terveyskeskus- ja sairaalaympyröissä verenpaineeni huitelee hälytyslukemissa. Niin myös jokaikinen kerta neuvolassa ja muilla vastaanotoilla. Paineseurantaa piti tehdä tehostetusti kotona ja ajatuksiinhan se meni - seurantastressin myötä verenpaine meinasi kohota joka kerta, kun sörköttelin mittaria käsitaipeeseen. Jouduin toden teolla rauhoittumaan ja lähestulkoon meditoimaan, jotta sain asiallisia lukemia. Show arvojen mittaamisen kanssa yllätti ja oli tympeä riesa.

Närästys. Raskauden alku- ja loppuvaiheessa kärsin närästyksestä. Tätä vitsausta en ollut osannut odotella etukäteen, joten se yllätti. Hankalinta oli öisin (jolloin uni oli muutenkin katkonaista), kun mahanesteet nousivat kurkkuun ja heräsin kakostelemaan niitä. Yök.

Ihmisten suhtautuminen. Jos jokin on yllättänyt, niin se, kuinka eri tavoilla ihmiset suhtautuivat vauvauutisiin. Ensinnäkin hämmästytti se, kuinka iso sakki oli niin vilpittömän iloinen puolestamme. Monet olivat tietysti ällistyneitäkin, siltä meiltä ei ehkä tällaista kukaan osannut odottaa. Toisessa laidassa on yllättänyt se, kuinka pieni osa jopa läheisistä tuttavista on ollut niukkasanaisia - jopa mykkiä - raskauteen ja vauva-arkeen liittyen. Koen, että tietynlaiseen peruskohteliaisuuteen pitäisi kyetä elämässä aina: vaikka en itsekään ole aiemmin osannut kysyä oikeita asioita juuri vauvan saaneilta ihmisiltä, olen kyllä ymmärtänyt onnitella ja rupatella aiheesta hyväntahtoisesti edes jotakin. Työympyröissä tätä oli elokuussa jopa hauska seurata, kuinka muutamat virkaveljet joutuivat tosissaan ja vaivaantuneina ponnistelemaan, jotta saivat kierrettyä kanssani vauva-aiheen kokonaan. :')

Silmiä avaavaa. Sitä tuo ihmisten reaktioiden seuraaminen on ollut. Koen, että Romeon myötä on koittanut tervetullut momentum, joka on erotellut jyviä akanoista. Se, millaista kiinnostusta lapsemme on kohdannut, on toiminut itselläni yllättävän selkeänä ja luonnollisena vedenjakajana. Aiemmin olisin ehkä yrittänyt ymmärtää ja roikotella elämässä mukana tyyppejä, joiden käytöksestä syntyy outoja viboja, mutta nyt en koe sellaiseen tarvetta enkä mielenkiintoa. 

Epärealistinen kuva kehosta. Tämä seikka jo naurattaa, mutta minulla oli raskaana ollessani hyvin epärealistinen kuva siitä, miltä näytän ulospäin. Alkuraskaudessa olin omasta mielestäni tosi iso ja turvonnut, ja kuvittelin, että kaikki näkevät minun odottavan lasta. Vaikka eihän se niin ollut, näytin ulospäin pitkään ihan siltä tavalliselta Kristiinalta kuten ennenkin. Loppuraskaudessa taas en oikein käsittänyt, miltä maha näyttää ulospäin. Kuvittelin, että vaatevalinnoilla ja asennoilla pystyin feikkaamaan sitä näkymättömäksi, vaikka todellisuudessa mahan olemassaolo oli ilmiselvää. Mielestäni tämän postauksen viimeinen kuvapari on hauska: edestäpäin sain otettua itsestäni sellaisia kuvia, joissa mahaa ei hahmottanut ollenkaan. Kuvakulmaa kääntämällä oikea asianlaita kuitenkin paljastui.

Vaivannäön kasautuminen äidille. Olin etukäteen kuvitellut, että raskausaikana molemmat vanhemmat pystyisivät osallistumaan odotukseen suht tasapuolisesti, vaikka itse lapsen kantaminen onkin naisen nakki. Mutta vielä mitä, kyllähän tässäkin tilanteessa (aina alusta loppuun) harmillisen moni asia jää naisen vastuulle: laske ovulaatio, tee raskaustesti, varaa ensimmäinen neuvola-aika, käy neuvolassa, käy ultrissa, käy verikokeissa ja sokerirasituksessa, täytä pikkuhaikaraa (sairaalan tiedonkeruujärjestelmä), mittaa verenpaineita ja verensokereita, tee liikeseurantaa, kanna henkiset ja fyysiset rasitukset, mieti kaikki tarvittavat vauvatarvikkeet, puhu ja laula vauvalle, selvitä ja hae vanhempainvapaat, valmistaudu synnytykseen, käy pelkopolilla saadaksesi sektio, mieti ja pakkaa sairaalakassi, ynnä muuta. Isää ei osallisteta mitenkään muuten, kuin yhden ainoan kerran neuvolakäynnillä, jolloin ohjelmassa on isyyden tunnustaminen. Omasta mielestäni isiä pitäisi velvoittaa osallistumaan prosessiin enemmän ja eri tavalla, jotta raskaus ei olisi vain äidin projekti. Miksei isiä voisi velvoittaa pitämään kirjaa vaikkapa liikeseurannasta sekä sokeri- ja verenpainearvojen mittauksista? Tai miksei isää kutsuta neuvolaan, jotta hänellekin ohjeistettaisiin kuinka mahalle täytyy jutella ja laulaa? Nämä ovat nyt yksittäisiä esimerkkejä, mutta you got the point.

Raskausarvet ja suonikohjut. Näitä pelkäsin ja toivoin hurjasti, että välttyisin molemmilta. Ja arvatkaa mitä, niin vältyin! Ennen raskauden puoliväliä aloin öljytä vatsaani kaksi kertaa päivässä ja tein samalla iholle itse luomani hierontasarjan. Yritin tosissani vaikuttaa kaikin keinoin siihen, ettei arpia tulisi. En tiedä, oliko öljyämisestä oikeasti apua vai saanko kiittää seikasta geenejäni, mutta vatsanahkaani ei ilmestynyt pienintäkään viirua. Myös suonikohjuitta jäin ja tähän lienee pakostakin vaikuttanut se, että pystyin olemaan liikkeessä lähes koko raskauden ajan.

Sektio. Etukäteen jännitin todella paljon, kuinka vaikeaa sektion saaminen tulee olemaan. Se oli nimittäin itselleni ainut vaihtoehto synnyttää, useiden eri syiden vuoksi. Prosessi ei ollut kuitenkaan niin kuormittava kuin etukäteen luulin: loppujen lopuksi sektion sai valita ihan itse ilman painostusta, kunhan vain kävi keskustelemassa siitä pelkopolilla ensin kätilön ja sitten lääkärin kanssa. Jälkimmäistä tavatessa ei aihetta edes sen kummemmin enää puitu, vaan lääkäri ainoastaan varmisti, olinko edelleen samaa mieltä. Ihanaa elää tässä asiassa vuotta 2023! Varsinaista sektiopäivää jännitin tietenkin, eniten piikkien ja kuolemanpelon vuoksi. Piikitysvaiheista selvittyäni itse toimenpide tuntui jopa mukavalta, voitteko kuvitella! Sektiokivuista toipumiseen meni tasan kaksi viikkoa, mutta olin ottanut niistä etukäteen paljon selvää, joten ne eivät yllättäneet. Toipumiseni meni käytännössä ihan standardien mukaisesti.

Ohi on. Loppujen lopuksi raskausaika meni ohi melko nopeasti eikä oikeasti isomman mahan kanssa joutunut kovin montaa kuukautta elämään. Odottaminen ei kaikesta huolimatta ollut kuitenkaan niin kamalaa, etteikö raskaana olemista olisi kestänyt. Kaikenlaiset yllätykset eivät onneksi rysähtäneet kerralla niskaan, eikä maha pompsahtanut hetkessä näkyville, joten raskaana olemiseen ja ilmiöihin sen ympärillä pystyi tottumaan. Viime kädessä raskauteen pystyi suhtautumaan hyvin tyynesti ja luonnollisesti.

Meinasin ruveta kirjoittamaan tähän jatkoksi tekstiä vauva-arjen yllätyksistä, mutta taidan tehdä niistä oman postauksensa tässä syksyn mittaan. Kaikkinensa haluan sanoa etenkin sinulle, lasta pohtiva, että raskaus (ja vauva-aika) on elämässä vain pieni vilahdus! Lapsen voi tehdä myös ilman vauvakuumetta ja täysin omilla pelimerkeillä pelaten. Sinun ei tarvitse olla stereotyyppinen mamma, vaan ihan oma itsesi. Vaikka et tietäisi vauvoista yhtään mitään, opit kyllä. Koskaan ei tule sellaista hetkeä, että olisit kokonaan valmis, joten jossakin vaiheessa sinun tulee vain uskaltaa hypätä prosessiin. Kenenkään matka ei ole samanlainen kuin toisten, joten ota taival vastaan mielenkiinnolla ja nauti siitä, että saat tehdä omasta reittikartastasi täysin ainutkertaisen.

Newborn ♥

Yllätys, meillä on vauva! Viimeiset yhdeksän kuukautta on ollut vähän hassua postailla blogiin ja tuottaa sisältöä someen, kun samalla olen salannut omasta elämästä varsin olennaisen ja suuren asian. Asian, jonka kanssa on itse kasvanut (sekä henkisesti että fyysisesti, heh) ja elänyt viime kesästä lähtien. En kuitenkaan koe, että hissukseen olemista tarvitsisi selitellä sen enempää - minulla vain yksinkertaisesti oli sellainen olo, että raskausajan halusi pitää mahdollisimman hiljaisesti omana juttuna, niin pienessä piirissä kuin suinkin. Mutta myönnän - olen kyllä tehnyt useampia postauksia sillä tavalla kieli poskella, että kaikista nokkelimmat ovat pystyneet arvaamaan niistä jotakin. ;)

Nyt ei ole kuitenkaan enää tarvetta salailla, sillä hän on täällä. Meille syntyi päälle nelikiloinen pikkujäbä kaksi viikkoa sitten pääsiäisen kynnyksellä, kiirastorstaina. Olemme ehtineet olla kotona jo hyvän tovin ja starttailla vauva-arkea kevätauringosta nautiskellen. Poju on ollut tähän saakka melko helppo tapaus, mutta koputan varalta puuta; muutoksia tähän ehtii tulemaan vielä yllin kyllin. Mielenkiinnolla kyllä odotamme, millainen lapsukainen hänestä vielä varttuukaan.

Luulen, että tulen tulevaisuudessa kyllä kirjoittelemaan raskaus- ja vauva-aiheista tarkemmin, mutta tämän postauksen teemana ovat nämä newborn-kuvat. (Tai siis osa niistä, jonkun verran jätin materiaalia ihan vain kotiarkistoon.) Otin kuvat jäbän ollessa yhdentoista päivän ikäinen, eli viime maanantaina. Kuvausassistenttina toimi äitini, joka auttoi rekvisiitan ja vauvan asettelun kanssa.

Kuvausstudion perustin keittiöömme, missä asettelin ison lakanan laskeutumaan ruokapöydän päältä alas lattialle. Sen päälle sopi karvataljoilla vuorattu kehto varsin passelisti. Kuvausaikataulumme oli aamupäivällä, joten keittiön isoista ikkunoista levisi tilaan valoa sopivan epäsuorassa kulmassa.

Pikkumies vuorotellen valvoi ja nukkui kuvausten aikana, joten sain hänestä kuvia ihanasti sekä silmät kiinni että auki. En ollut etukäteen suunnitellut ottavani newborn-kuvia ollenkaan, mutta äkkiä ajatus jalostui siihen pisteeseen, että on nämä otettava. Ja mikä ihana muisto otoksista jääkään! Pienten vauvojen ulkonäkö muuttuu vauhdilla, joten tämän ohikiitävän hetken taltioiminen muodostui lopulta kullanarvoiseksi peliliikkeeksi.

Kuvausrekvisiitan puolesta täytyy antaa erityismaininta tuolle puiselle kehdolle. Se on äitini puolelta sukumme vanha kalleus, jolla on ikää yli sata vuotta. Kehto on ollut käytössä esimerkiksi vauvamme isoukilla, joka olisi täyttänyt tänä keväänä 98 vuotta. Paitsi että esineen historia on merkityksellinen, on se superkaunista käsityötä. Nuo kulmien puuliitokset ovat upeat!

Toinen erityinen luomus on kuvissa näkyvä harmaa, merinovillainen vauvan viltti. Se on äitini virkkaama ja osoittautunut parin viikon käytöllä paitsi kauniiksi, myös erittäin käteväksi käytännössä. Viltin koko on optimaali esimerkiksi vauvan kapalointiin ja materiaalina se sopii näille kevätkeleille kuin nenä päähän. Viltti seuraakin mukana niin vauvansängyssä, automatkoilla kaukalossa kuin ulkona vaunukopassakin.

Sellaisia juttuja ja kuulumisia tänne.

Vaikka itse sanonkin, niin saatiin aika himskatin söpö lapsi. ♥

Palataan taas!

Säästövinkki: lue lehtiä ilmaiseksi!

No niin, nyt täältä on tulossa sellainen vinkki, joka varmasti jakaa porukan kahteen kastiin: osalle tämä on jo tuttu juttu, mutta lopuille mind blowing -oivallus. Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen jengiin.

Helmikuun lopussa postasin feel good -sisällöistä ja tuossa julkaisussa mainitsin, että säästömoodissa aikakauslehtiä tulee luettua harmillisen vähän. Kommenttiboksissa sain aiheeseen liittyen vinkin (kiitos siitä tuhannesti!), joka avarsi omaa maailmaani pyllähtämällä. Tiesittekö te, että paitsi että lehtiä pystyy lukemaan kirjastoissa ilmaiseksi paikan päällä, on monilla kirjastoilla myös sähköinen e-lehtipalvelu? Minä en!

Meidän kuntamme kuuluu Ylä-Savon Rutakko-kirjastoverkkoon ja oli pakko lähteä heti tutkimaan, millainen valikoima sähköisiä lehtiä sen kautta olisi tarjolla. Nettisivuilta löytyi linkki ePress-sivustolle, joka näyttää olevan käytössä monella muullakin kotimaisella kirjastolla. Ja voi pojat, sieltähän aukesi aivan uusi maailma!

Palvelun kautta totta tosiaan levähti esille valikoima erilaisten lehtien digiversioihin. Maaliskuun alussa meille oli tarjolla harvalukuisempi lehtimäärä, mutta jostain syystä valikoima näytti räjähtävän kuun edetessä. Jos laskin oikein, on tarjolla nyt 192 erilaista lehteä, eli sähköinen valikoima on suurempi kuin kauppojen lehtihyllyillä. Ja ilmaiseksi!

Tämän postauksen kuviin avasin tabletille sivun uusimmasta Avotakasta. Muitakin sisustuslehtiä palvelusta löytyy läjäpäin. Samoin kuin naistenlehtiä, käsityölehtiä, iltapäivälehtiä, talouslehtiä ynnä muita. Miehiseenkin makuun näkyy löytyvän esimerkiksi kone-, peli- erä- ja harrastusvaihtoehtoja. Olen lähestulkoon ollut pökertynyt tuon valikoiman edessä. :) 

Mikä huvittavinta, olin kyllä jo aikaisemmin käyttänyt kirjastomme e-kirjapalvelua, mutta en ollut älynnyt ajatella tai tutkia e-lehtien mahdollisuutta. Nopea googlaus kertoo, että sähköiset lehdet ovat käytössä muillakin kirjastoverkoilla. Kannattaa siis ilman muuta tutkia, mitä oman kirjaston kautta olisi löydettävissä! Mikäli oman kirjaston kautta valikoima näyttää suppealta, pystyy kirjastokortin hankkimaan muualtakin kuin omalta asuinseudulta. Jos haluaa hankkia kortin vaikkapa pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoverkkoon, käsittääkseni riittää, että omistaa suomalaisen osoitteen (missäpäin Suomea tahansa) sekä henkilötodistuksen.

Sähköisiä lehtiä pääsee lukemaan, kun tietää kirjastokorttinsa numeron sekä PIN-koodin. Oma korttini on lähes 30 vuotta vanha, eikä siihen tietenkään ollut alunperin mitään PIN-koodia liitetty. Koodin kuitenkin kävin pyytämässä kirjaston tiskiltä jo viime vuonna; paitsi että sillä pääsee nyt kirjautumaan kirjaston sähköisiin palveluihin, pääsee numerosarjan avulla sisälle kirjastorakennukseen myös varsinaisten aukioloaikojen ulkopuolella. Olemmekin tykänneet käydä miehen kanssa kirjastovierailuilla etenkin noina hiljaisempina omatoimiaikoina.

Summa summarum: suomalainen, ilmainen kirjastojärjestelmä on loistava. Sen avulla pystyy oikeasti säästämään! Tosin pientä päänvaivaa se aiheuttaa - nimittäin sen suhteen, avaanko tänään päiväkahvien kanssa luettavaksi Kodin Kuvalehden, Me Naiset vai kenties tuoreimman Dekon? No, ehkä selviän tästä dilemmasta. :)

Toivottavasti tästä vinkistä oli iloa jollekulle muullekin. Lukuintoa huhtikuuhun!

Ja niin he rakensivat itselleen elämän, jota rakastivat

Teinpähän uuden julisteen! Blawhi Graphicsin hommissa on aina kivaa saada tuotettua jotain tuoretta. Tämän julisteen painoprosessi ei kuitenkaan ollut mitenkään mutkaton, sillä mattaisen harmaan pinnan painaminen paljastui yllättävän vaikeaksi operaatioksi: painoyrityksiä tehtiin peräti viisi kappaletta kahdessa eri painotalossa. Tästäkin huolimatta priimakuntoisia yksilöitä saatiin ulos vain ohut pinkka. Painaminen tapahtui jo yli puoli vuotta sitten, elo-syyskuussa. Tuolloin tuskastuin asian tiimoilta niin, että halusin siirtää koko julisteen julkaisun myöhäisempään ajankohtaan. Niinpä pinkka sai levätä työhuoneen varastossa näihin päiviin saakka. Nyt keväisen valon myötä tuli olo, että on aika putkauttaa uutukainen esiin.

Blawhin julkaisuissa esittelin printtiä näin: Julisteen vahva viesti näyttäytyy erilaisena kunkin henkilökohtaisten elämänvalintojen mukaisesti, mutta samalla se kiteyttää ytimekkäästi omien ponnisteluiden merkityksen. Olipa ihmisellä millainen elämä tahansa, on se itse rakennettu ja siksi niin kovasti rakastamisen arvoinen.

Kuten aina, tuotteet syntyvät joka kerta omasta tarpeestani käsin. Tämän julisteen satukirjojen loppulaineista jalostettua tekstiä pyörittelin mielessäni pitkään - halusin toteuttaa sanoituksen juuri tällaisena, mutta sen visuaalinen muotoilu otti aikaa. Lukemattomien luonnosten jälkeen huomasin aina palaavani simppelin, minimalistisen tyylin äärelle. Siihen, mitä Blawhi Graphics ja oma muotokieleni on ytimeltään. Mustavalkoisen toteutuksen sijaan harmaa pohjaväri tuntui tällä kertaa pehmeämmältä valinnalta, sillä se ei julista sanomaa niin äänekkäästi, vaan toteaa sen hillitysti. Julisteen koko on 50x70 cm, eli se löytyy verkkokaupasta isojen julisteiden osastolta.

Mutta se siitä yrityspuolesta ja luomisprosessista, sillä tottahan toki minulla on julisteelle myös oma, syvempi merkityksensä. Siitä enemmän seuraavaksi.

Minulla on nimittäin jo parin viime vuoden ajan ollut tasaisen auvoinen olo. Sellainen perustyytyväinen fiilis kaikista omaan elämään liittyvistä asioista - etenkin niistä, joihin on pystynyt itse vaikuttamaan. Jollain tavalla olen tiennyt aina, että tämä tunne tulee kyllä eteen, kunhan tarpeeksi ponnistelee tilanteen saavuttamiseksi.

Kyllähän minä koen olleeni perustyytyväinen aikaisemminkin, mutta kuitenkin vielä eri tavalla matkalla kohti määränpäätä. Nyt tuntuu oikeasti siltä, että kaikki kaipaamani peruspalikat ovat olleet jo hetkisen aikaa kasassa eikä niitä tarvitse enää sen kummemmin kerätä tai muurata paikoilleen. Että elämän kokonaispuitteet ovat valmiit. Kaikki, mitä tämän hetken päälle rakentuu, on ekstraa.

Kun puhun peruspalikoista, tarkoitan kaikkia niitä tärkeimpiä, omaan onnellisuuteen vaikuttavia isompia linjoja. Sellaisia, jotka koen tässä vaiheessa elämää saavutetuiksi. Niitä ovat esimerkiksi hyvä parisuhde ja turvalliset kotiolot, oma päänsisäinen balanssi ja tyyneys, kotiympäristön fyysiset puitteet, toimivat lähimmät ihmissuhteet, ammatillinen tasapaino, itsetuntemus, talouteen ja terveyteen liittyvät asiat sekä vaikkapa mahdollisuus puuhailla omien mielenkiinnon kohteiden parissa.

Elämässä toki on paljon sellaista miinusmerkkistä ainesta, johon ei pysty vaikuttamaan itse millään tapaa. On yllättäviä tilanteita, erilaisia haasteita, mielipahaa ja murhetta, jotka tulevat eteen kalenteria tai muita olosuhteita katsomatta. Koen kuitenkin tällä hetkellä todella vahvasti, että saavutetut peruspalikat antavat voimia ja rauhallisuutta kohdata tällaisia muuttujia. Optimi elämä ei tarkoita sitä, etteikö mitään negatiivisia sävyjä olisi läsnä. On niitä, mutta niiden kanssa pystyy pärjäämään.

Tähän liittyen istuimme eräänä kevättalvisena arki-iltana mieheni kanssa telkkuhuoneen sohvalla ja heittelin hänelle kysymyksiä unelmista. Tiedustelin, mistä hän erityisesti unelmoi ja millaista olisi hänen unelmaelämänsä. Hymyilyttää vieläkin, kuinka söpösti mies vastasi, että hänen unelmansa olisi saada elää juuri tällaista elämää kuin me nyt elämme. Näkemys on siis yhteinen.

Kaiken kuljetun matkan myötä (joka on pitänyt sisällään jos minkälaisia käänteitä) on lujittunut se ajatus, että kun oikein kovasti ahertaa tiettyjä tavoitteita kohti, ne voi saavuttaa. Ja silloin kun ne saavuttaa, elämä tuntuu kovin valmiilta ja täydelliseltä. Siltä minusta nyt tuntuu. Että olemme saaneet rakennettua sellaisen elämän, jota rakastamme. Siinäpä varsin omakohtainen ja painava motiivi tämän julisteen tekemiselle.

Onnellisia kevätpäiviä! 

 

P.S. Jos printin viesti kolahtaa sinulle, pääset hankkimaan sen täältä.

Hyvän keskustelun tunnusmerkit

Olen viimeisen vuoden aikana alkanut systemaattisemmin keräämään talteen ajatuksia ja luonnospohjia erilaisista postausaiheista. Vielä en kuitenkaan ole osannut jalostaa muistiinpanojärjestelmääni kovin täydelliseksi, sillä olen levitellyt ideoita niin muistivihkoon, Bloggerin tekstipohjiin kuin puhelimenkin muistioon. Löysin luuristani viime kesänä talteen laittamani idean, joka jostain syystä tuntuu ajankohtaiselta nytkin: hyvän keskustelun tunnusmerkit. Siispä postausta tästä aiheesta!

Meillä jokaisella on kokemuksia mitä erilaisimmista keskustelutilanteista sekä niiden luomista tuntemuksista. Mieleen ovat varmasti jääneet etenkin ääripäät: ne erityisen hyvät, intensiiviset debaattituokiot sekä pitkäpiimäisen puuduttavat jaaritteluhetket. Monenkirjavia keskusteluja käydään mitä vaihtelevimmissa ympäristöissä. Tämän postauksen pointit olen miettinyt vapaa-ajan puitteista käsin, joten esimerkiksi työtilanteisiin tai kaukaisempien sukulaisten kahvikekkereihin nämä näkemykset eivät taida olla kovin sutjakasti sovitettavissa. Mutta jos lähestytään aihetta oman arjen ja siinä vaikuttavien tyyppien kautta, niin seuraavaksi pohdintaa tästä näkökulmasta.

Itse teen tahtomattanikin havaintoja erilaisista keskustelutilanteista ja saatan pohtia niitä jälkikäteen paljonkin. On jännää, kuinka merkittävästi sananvaihdon tyylit vaihtelevat sen mukaan, kuka tai ketkä ovat pälpätyskavereina. Ainakin itse kontrolloin omaa ulosantiani ja keskustelutyyliäni hyvinkin tilannekohtaisesti. Toisaalta myös oma vireystila vaikuttaa pulinatasoon huomattavasti - vaikka kaikki hyvän keskustelun elementit olisivat kasassa, ei kaikkina päivinä yksinkertaisesti jaksa panostaa vuorovaikutukseen tilanteen ansaitsemalla kaliiperilla. Mutta jos nyt kuvitellaan, että oma olotila olisi optimaalinen, tietyt hyvän keskustelun lainalaisuudet ovat tunnistettavissa.

Koen, että olennainen hyvän keskustelun pohjatekijä on keskustelijoiden tasavertaisuus. Se, että tyypit ovat jollakin tapaa samalla levelillä ajatuksissaan ja elämässään, mahdollistaa rehellisen ja kitkattoman dialogin. Merkittävä epätasapaino nakertaa keskustelua jossakin vaiheessa, aina. Tähän liittyy myös jutustelukumppaniin liittyvät tunteet: itse saan hyvän flown päälle ainoastaan silloin, kun omassa mielessä ei paina mikään henkilöön liittyvä aikaisempi ihmetys tai mielipaha.

Jos mahdollista, ennen keskustelutilannetta on hyödyllistä miettiä ennakkoon, mitä tuoda jutusteluun omalta puolelta. Kun on valmiiksi kelannut, mitä keskustelutoverin elämässä on tapahtunut viime aikoina ja löytyisikö siihen liittyen kysyttävää tai puhuttavaa, on tullut huomioineeksi toisen osapuolen maaperän. Tarpeellista on myös miettiä, kuinka itse vastaa "Mitä kuuluu?" -kysymykseen. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen itse tuon tiedustelun edessä jähmettynyt, kun en ole etukäteen pysähtynyt omien kuulumisteni äärelle. Mikään ei ole tylsempää, kuin vastata,  että "Eipä tässä kummempaa".

Keskustelun edetessä koen tärkeäksi keskittyä siihen kaikilla aivosoluillani. Jos mieli luiskahtaa muualle, se syö tilanteesta väistämättä parhaimman kärjen. Kun on ajatuksella mukana, on helppo esittää jatkokysymyksiä ja olla kiinnostunut toisen osapuolen asiasta. Samaa hedelmällistä toimintatapaa odotan toisaalta aina myös itse kohtaavani. On kallisarvoista, että keskustelun vetovuorot vaihtelevat tasapuolisesti tai sulautuvat luonnollisesti yhteen. Se on mitä rasittavinta, jos vastuu dialogin etenemisestä jää vain toisen osapuolen harteille - silloin ainakin itse näen punaista, vaikka en välttämättä sitä ulosannillisesti näyttäisikään.

Mitä tulee keskusteluaiheisiin, ne ovat minusta erityisen tärkeitä, koko jutusteluhetken polttavin ydin. Perusturvalliset aiheet ovat fine, jos keskustelulta ei odota sen enempää. Mutta jos tavoitellaan hyvää keskustelua, se onnistuu sukeltamalla perustasoa syvemmälle. Tämä vaatii sekä luottamusta että rehellisyyttä. Oman kokemukseni mukaan kaikista parhaimmat dialogit ovat syntyneet, kun osapuolet ovat uskaltaneet raottaa salaisuuksien verhoja ja viedä keskustelua tasoille, joilla ei tavallisissa kahvipöytärupatteluissa pyöritä.

Olennaista on puhua omista kokemuksista ja kietoa keskustelu henkilökohtaisesta arjesta kumpuaviin aiheisiin. Joskus vaivaannun toden teolla, jos keskustelukumppanini alkaa tarinoida random-ihmisistä, joita en itse tunne ollenkaan. Tästä olenkin ottanut tärkeäksi ohjenuoraksi, että mikäli puhun keskustelun lomassa muista ihmisistä, rajaan henkilöt niihin, kenet molemmat tuntevat tai jotka olennaisesti liittyvät minun arkeeni. Muu on ajanhukkaa.

Keskusteluun keskittymisen ja puheenaiheiden lisäksi on väliä myös sillä, minkälaisella keskustelutyylillä ja tunteella tilanteessa on mukana. Antoisassa kanssakäymisessä ei tarvitse pidätellä, vaan tunteet saavat näkyä: on ihanaa innostua ja synkistellä puheenaiheiden mukaisesti. Oikealla otteella saa tasapaksunkin keskustelun muutettua vauhdikkaaksi ja mielenkiintoiseksi. Hyväntahtoisuus on tärkeää: vaikka ilmassa olisi hyvinkin lennokkaita ilmaisuja, ei missään vaiheessa tule letkauttaa vitsilläkään mitään sellaista, mikä väheksyy, mitätöi tai pilkkaa toista.

Onnistunut juttutuokio vaatii sen, että kumpikin osallistuja kykenee lukemaan tilanteen sosiaalisia signaaleja. Jos toinen ei syty jostakin puheenaiheesta, on järkevää vaihtaa suuntaa. Yleensä siihen on jokin syy, jos aihe lähtee lentoon vain toisen osallistujan puolelta - silloin kannattaa luovuttaa suunvuoro ja antaa kohteliaasti tilaa muille teemoille. Yhden aiheen tykittäminen, paasaaminen ja yksipuolinen neuvominen ovat omalla kohdallani automaattisia kausaliteetteja kiinnostuksen lerpahtamiseen.

Hyvän keskustelun tunnusmerkistö muodostuu jokaisella varmasti omanlaiseksi, mutta minulle etenkin nämä pyörittelemäni seikat ovat erityisen tärkeitä. Nautin siitä joka kerta, kun pääsen kokemaan hyväntahtoisen, mielenkiintoisen ja monipuolisen keskustelun. Parhaimmillaan hetkeä hekumoi vielä pitkään jälkikäteenkin.

 

Nykyelämässäni taidan kokea parhaimmat keskusteluhetket yleensä kahden kesken jonkun kanssa. Toisinaan hulvaton juttu lähtee lentoon ystäväpariskunnan kanssa vietetyn illan lomassa tai muutaman kaverin kesken tapahtuneessa kohtaamisessa. Opiskeluaikoina meillä oli lähes kymmenhenkinen ystäväporukka, jonka tavatessa jutut olivat lähestulkoon aina taattua laatutasoa - noita aikoja ja turinointeja muistelen vieläkin erityisellä lämmöllä.

Olipa koolla sitten kaksi tai usempi rupattelija, hyvä lörpöttelytuokio tuo elämään iloa, muistoja ja voimavaroja. Kunpa meillä jokaisella olisi elämässä tilanteita, jolloin pääsemme hyvän keskustelun äärelle.

Siispä toivotan erityisen hyviä jutustelutuokioita myös sinne ruudun toiselle puolelle!

Terassimäntyjä ja tavoiteturinoita

Kun seitsemän vuotta sitten laitoin Iisalmen kodin etuoven pieleen männyn talvi-istutukseksi, en ole sittemmin muita vaihtoehtoja osannut kaivata. Meillä ei siis kanervia tai muita pakkaskasveja nähdä, vaan etuterassin talvi-ilme syntyy omasta metsästä kuopastulla männyllä. Se on paitsi ilmainen, myös komea ja modernin näyttävä ratkaisu.

Tänä vuonna keräsin mäntyjä useampia ja laitoin niitä etuterassin lisäksi myös mökille ja talon takaterassille. Meidän ulkovalot luovat ylös- ja alaspäin levenevät valokeilat ja tykkään siitä, kuinka männyt saavat paistatella niiden alla kohdevalaistuksessa.

Mutta se niistä männyistä. Kuten otsikko lupasi, sisältää postaus myös tavoiteturinoita. Asiahan on nimittäin niin, että olen elämässäni nyt siinä pisteessä, että olen saavuttanut kaikki tavoitteet (tai voi joku niitä unelmiksikin sanoa), joita olen koskaan itselleni asettanut. Pulkassa on niin perheeseen, kotiin, ammattiin, sijoittamiseen kuin muihinkin eri osa-alueisiin liittyvät tähtäimet. 

Voinko nyt olla möllötellä tyytyväisenä loppuelämäni? Olen miettinyt tätä paljon ja tullut siihen johtopäätökseen, että noup, en voi. Olen ihminen, joka syttyy tavoitteista ja uusista suunnitelmista, kunhan ne ovat tarpeeksi korkealentoisia mutta realistisia. Liian helppo ja päämäärätön elämä passivoi ja tästä olen jo välillä saanut ensimakua: toisinaan on tuntunut jo siltä, että luppoaikaa on liiaksi ja elämä on liian vaivatonta. No-brainer-todellisuus laiskistaa ja tylsistyttää, vie elämästä merkityksellisyyttä. En olisi koskaan uskonut, että olen tätä mieltä (koska tätä nykytilannettahan olen koko elämäni tavoitellut!), mutta niin se vain on.

Siispä on aika kalibroida tavoitteet tasolle 2.0 ja kehitellä uusia suunnitelmia seuraaviksi vuosikymmeniksi. Vielä en ole täysin saanut hiottua tiekarttaa valmiiksi, mutta tiettyjä suuntaviivoja olen osannut jo linjata. Osa tulevaisuuden tavoitteista on massiivisempia, osa pienempiä. Näistä (kuten aiemmistakin) suuntimista muodostunee noin viiden vuoden steppejä, joiden avulla elämää on selkeämpi porrastaa eteenpäin.

Koska olen ihmisenä sellainen, joka ei tykkää paljastaa liikaa liian aikaisin, en tietenkään voi vielä pökäistä ääneen pelkässä haavetilassa olevia visioita. Yksi konkreettisempi suunnitelma minulla kuitenkin on mielessäni ja sen uskallan juoruta teille jo tässä vaiheessa: olen päättänyt järjestää itselleni sapattivuoden työelämästä. Haluan elää yhden vuodenkierron niin, että näen talvella auringonnousut kotisohvalta käsin enkä työpaikan ikkunan takaa. Luotan omaan intuitiooni vahvasti ja tähän liittyen tunne on voimakas - tässä vaiheessa elämää on breikin aika.

Sapattivuoden pitäminen ei luonnollisestikaan onnistu noin vain, vaan vaatii järjestelyitä ja säästämistä. Vielä se ei tälle vuodenkierrolle onnistu, mutta toivottavasti sitten seuraavalle. On ihmeellistä, miten uusista suunnitelmista saa uutta virtaa; vapaan vuoden pitäminen jännittää ja innostuttaa valtavasti - tuntuu, että noinkin kaukaisen asian haaveileminen antaa uutta energiaa jo nyt tähän hetkeen!

Muistan joskus lukeneeni, että tavoitteita omaavat ihmiset ovat 20 % onnellisempia kuin sellaiset, joilla tavoitteita ei ole. Pystyn allekirjoittamaan tämän, sillä tunnen onnellisuusasteeni kasvaneen uusien tavoitteiden myötä. Minulle onni syntyy tekemisestä. Siitä, että pystyy olemaan touhukas ja tekemään itselleen merkityksellisiä asioita. Niitä kohti siis!

Mahtavaa marraskuuta!

 

 

Tavallisia kuulumisia

Heippa! Blogin päivittämisessä on ollut pari kuukautta taukoa, vaikka tänne on kyllä ajatus luiskahdellut. Aluksi en oikein saanut kiinni, mistä päivitysjumi oikein johtuu, mutta sitten pääsin jäljille: huomasin, että koen stressiä postausten julkaisemisesta Facen puolelle. Siellä linkit näyttävät yhä enemmän leviävän paikallisten asukkaiden silmille (myös sellaisten, jotka eivät ehkä spontaanisti tänne löytäisi) - se ei tunnu mieluisalta, sillä olen pitänyt blogiani aina pakopaikkana Rautavaaran ympyröistä. Silloin kun pystyn ajattelemaan, että blogin lukijat ovat pääsääntöisesti muualta Suomesta, pystyn olemaan paremmin oma itseni ja kirjoittamaan ilman sensuuria. Ajattelin ratkaista asian siten, etten enää julkaise jokaista postausta erikseen Facebookissa, korkeintaan aina koontivinkin useammasta postauksesta. Aktiiviset lukijat kyllä osaavat käydä täällä kurkkimassa ilman naamakirjaakin. :) Korkalainen-blogi löytyy myös Blogit.fi-sivustolta, joten halutessaan postaukset pystyy laittamaan seurantaan sitä kautta.

Kesä meillä sujui varsin leppoisasti. Kuten uumoilin etukäteen, pidempää roadtripiä emme tehneet minnekään. Kirjasin puhelimen muistioon ylös kesäpäiväkirjaa ja sen mukaan onnistuimme kehittelemään jokaiselle päivälle pientä extrakivaa, kuten pieniä puuhasteluita, sosiaalisia näkemisiä ja lähireissuja. Meillä oli useampana päivänä neljän koiran lauma täällä temmeltämässä, sillä hoidimme vanhempieni collieita heidän urakoidessaan pikkuveljeni raksalla.

Elokuun puolivälissä alkoi työarki ja siitä lähtien Uljas ja Jalo ovat viettäneet arkipäivät keskenään kotona. Kesäloman alkuun saakkahan pojat olivat hoidossa mummolassa. Pitäisi varmaankin koputtaa puuta, mutta yhtä silputtua kirjekuorta suurempaa tuhoa ei ole poikien jäljiltä löytynyt. Jotta karvaturrit eivät jäisi kotiin liian aktiivisina, olen ottanut uudeksi arkirutiiniksi käydä heidän kanssaan parin kilometrin aamulenkillä. Yllättävää, mutta ennen aamuseiskaa tehdyt reippailut ovat olleet itsellekin mieluinen juttu! Työpäivän jälkeen käymme tekemässä sitten aina normipitkän lenkin.

Kesän vaihtuminen syksyksi ei ole kirpaissut, päinvastoin. Olen ollut onnessani, kun enää ei tarvitse kärsiä kuumista helteistä. Syysbluesia en usko tulevan; viikonloppuna tuli täyteen vuosi Armaksen kuolemasta ja olen varma, että tämä syksy ei voi olla yhtä hirveä kuin vuodentakainen.

Nämä alkusyksyn viikot ovat vielä siitä mukavia, että tähän vuodenaikaan järjestetään vielä useampia ulkoilmatapahtumia. Venetsialaiset, jalismatsit ja vaikkapa lähiruukilla pidetty valoshow ovat värittäneet viikonloppuja mieluisasti. Kesällä emme käyneet leffassa, joten sen aioin siirtää meille syksyn ohjelmistoon. Kuopion kaupunginteatterinkin tarjonta kiinnostelisi. Kulttuuria huomaan kaipaavani! No okei, eräjormailuakin: meidän piti lähteä tänään Tiilikan kansallispuistoon reippailemaan, mutta koska keli oli pilvisen ruma, jätettiin suunnitelma vielä tuleville viikoille. Odotan myös sitä, että järven toiselle puolelle Kiparinmäelle rakentuu uusi näköalatorni. Sinne pitää sitten kiivetä katselemaan ruskamaisemia.

Blawhin kanssa minulla on ollut ärsyttävää vastoinkäymistä. Sain valmiiksi uuden julisteen, mutta sen painaminen ei meinaa onnistua sitten millään! Tavallisesti käyttämäni painotalo on sössinyt painoyritykset kolme kertaa, joten nyt odottelen neljättä painosta eri firmasta. Pelkään rehellisyyden nimissä, että en saa vieläkään priimaa. No, lupaan esitellä julisteen täällä heti, kun pystyn.

Työarki on koululla lähtenyt rullaamaan periaatteessa entiseen malliin, mutta siinä on ollut tänä vuonna yksi lisäjuonne, josta en pidä. Meillä ovat nimittäin ykkösluokkalaiset poikkeuksellisesti eri rakennuksessa kuin muut oppilaat. He eivät ole samassa pihapiirissä, vaan seitsemän minuutin kävelymatkan päässä. Minun lukujärjestyksessäni on tunteja ykkösille päivittäin, eli joudun ramppaamaan oman luokkani ja pikkuoppilaiden välillä nonstoppina. Se syö järjettömästi työaikaa! Tavallisesti olen hyvin tehokas välituntien käyttäjä: valmistelen, suunnittelen ja työstän tunteja välituntisin niin paljon kuin mahdollista. Niihin kuuluu myös tietokonehommia. Nyt, kun tuo tehoaika oppituntien välillä meneekin rakennusten väliä tallustellessa, olen ollut hermo pinkeällä. Ketuttaa tällainen ajantuhlaus. Puhumattakaan siitä, että toisessa rakennuksessa olevassa työskentelytilassa en pysty toteuttamaan kuin murto-osan niistä työskentelytavoista, joita normaalissa luokassani toteuttaisin. Argh. Mutta se siitä savujen päästelystä.

Sähköasioita on tullut mietiskeltyä paljon. Meillä vanhenee sähkösoppari marraskuun lopussa, mutta saimme onneksi uusittua sen nykytilanteeseen verrattuna melko hyvään hintaan (13,75 kWh). Luku on kuitenkin lähes kolme ja puoli kertaa entistä suurempi, joten pakkaskuukausien sähkölaskut jännittävät. Pudotamme talveksi talon lämpöjä hieman alemmaksi ja koitamme kompata sitä takan lämmittämisellä. Suihkuaikojen lyhentäminen olisi yksi tehokas keino sähkölaskun pienentämiseksi, mutta en ole varma, kuinka valmis olen siihen. En ole mikään läträäjä muutenkaan ja lämmin suihku on itselleni yksi tärkeistä stressinpoistajista. Saunomista siirrämme enemmälti mökille, siellä puusauna ei kilowatteja pyöräyttele.

Tässäpä olennaisimpia kuulumisia. Tavallista ja tasaista, sopivaa siis. Toivottavasti siellä ruudun puolellakin syksy on startannut vähintäänkin neutraaleissa tunnelmissa!

Kirjoittelemisiin!

20 x to do vuonna 2020

Kulunut viikonloppu on ollut rento, aivan kuten koko joululomakin. Olen ehtinyt pysähtyä niin edellisen vuosikymmenen äärelle kuin ajattelemaan tulevaakin. Olennaisin oivallus on ollut varmaankin se, ettei tulevaisuutta voi ennustaa saati haarukoida etukäteen. Onneksi.

Lupauksia en ole koskaan vuodenvaihteessa tehnyt, mutta joitakin toiveita kyllä kuiskannut, kuten edellisessäkin postauksessa. Nyt olen pyöritellyt päässäni 20-kohtaista to do -listaa, joka voisi olla hauska ohjenuora tälle vuodelle. Listan kohdat eivät ole pakottavia tähtäimiä, vaan nyt viikonloppuna mieleen pompsahtaneita aikomuksia. Toteutuessaan ne olisivat mainioita saavutuksia. Tältä liuska näyttää:

1. Opettele ajattelemaan laveammin. Arjessa ajatuksilla on riski kutistua tiettyyn struktuuriin. Kun mieli kiertää kehää, omassa kuplassa ilmaantuvat värivirheet näyttävät sisältäpäin voimakkaammilta kuin kuplan ulkopuolelta tarkasteltuna. Tämän tuumapalleron puhkaisuun tarvitsen monipuolisempia ajatuksia, joita saa esimerkiksi unelmoimalla, visioimalla ja vaikkapa erilaisia asiatekstejä herkuttelemalla. Oma osansa on myös kohtaamisilla eri ihmisten kanssa ja niiden myötä versovalla perspektiivillä

2. Kuluta kulttuuria. Se antaa väriä elämään. Käy esimerkiksi leffassa, teatterissa, museoissa ja muissa pippaloissa. Ole aktiivinen.

3. Hanki uusi henkilökortti. Helpottaa elämää.

4. Panosta keskusteluihin. Tämä kohta on jatkumoa listan ensimmäiselle jakeelle. Hyvissä keskusteluissa on syvällisyyttä. Sen sijaan että kysyy yleismaailmallisesti kuulumisia, saa tarkemmilla täsmäkysymyksillä monipuolisempia vastauksia. Hyvä keskustelija osaa esittää jatkokysymyksiä ja käyttää kysymyssanan mitä sijaan muitakin ilmaisuja, kuten miten, miksi ja millä tavalla. Keskusteluaiheiden monipuolisuus (vaikkapa ihan etukäteen mietiskelemällä) tuo syvyyttä kanssakäyntiin. Kaikkien kanssa ei tarvitse puhua vain säästä, mutta toisaalta – joidenkin kanssa on tarpeen puhua vain säästä.

5. Käy jossakin missä et ole aiemmin käynyt. Tämä vaatii kartoittamista, mutta Suomesta vielä löytynee sellaisia huippukohteita, joissa ei ole tullut vierailtua.

6. Someta vähemmän. Ja tee enemmän. Kuten olen aiemminkin todennut, laitteilla istumisista ei muodostu muistoja. Konkreettisista tekemisistä muistijälkiä sen sijaan jää ja niiden myötä elämä tuntuu rikkaammalta.

7. Kehittele poikkeavuuksia arkeen. Kun laatii kiintopisteitä joita odottaa, työarki toivottavasti kuormittaa vähemmän. Olemme lähdössä pian käymään Jyväskylässä ja puheissa on ollut myös Helsinki-viikonlopun järjestäminen. Vastaavia menoja on ollut viime vuosina liian vähän ja tässä on selkeä nohistautumisen paikka.

8. Nauti ihmisistä ja kehittele enemmän sosiaalisia tekemisiä. Kun olet tekemisissä kivojen tyyppien kanssa, keskity ahmimaan hetkien hyvät puolet. Pyri ehdottelemaan erilaisia touhuja ja lähde itse vastavuoroisesti mukaan.

9. Kasvata säästöjä. On ollut viime vuosina tuota rahanmenoa, nyt olisi aika pullistaa turvapuskuria (lue: säästää autokatosta varten).

10. Vapaudu ”Teen kuitenkin jotain väärin” -ajattelusta. Ihminen ei lähtökohtaisesti alisuoriudu tai epäonnistu tahallaan. Pitäisi opetella uskomaan siihen, että oma tilannearvioni on riittävä ja vain minä tiedän, mistä lähtökohdista toimin. Valittajia löytyy aina, joten tärkeintä on että itse tietää tehneensä olosuhteiden valossa parhaansa.

11. Sauno. Lähes kolmen vuoden saunaton putki katkesi, kun mökkisauna valmistui. Nyt on aika revanssille.

12. Pidä nykyinen paino. Kilojen kanssa taiteilu on kivikkoista. Kun saisikin pidettyä numerot vallitsevissa lukemissa, liikuntamäärän tasaisena ja ruoka-annokset kohtuullisina, se olisi jo saavutus.

13. Tuijottele enemmän. Tämä on somettamisen vastavoima ja mannaa aivoille.

14. Huolla järjestelmäkameran objektiivi. Olisi aika paljon helpompi kuvata, jos tarkennus ei jumittaisi koko ajan.

15. Kehu, kiitä ja havaitse hyvä. Maailmassa pantataan liian paljon kauniita sanoja. Suhelletaan vain asiasta toiseen ja kiinnitetään huomiota epäkohtiin. Tässä haluan itse kehittyä, sillä toisille ihmisille pystyy luomaan mitättömän yksinkertaisella tavalla hyvää mieltä: huomaamalla ja sanoittamalla hyvät asiat. Miksi sitä ei tekisi, kun vaiva on käytännössä olematon. Toisaalta kyse on myös itsensä huomioimisesta – on tärkeää havaita myös oman elämän myönteiset vivahteet ja iloita niistä. Nauttia aineellisista ja aineettomista saavutuksista ja jopa palkita itsensä niistä.

16. Älä stressaa ahdistuksesta ja väsymyksestä. Nämä ilmiöt ovat vaivanneet minua viime vuosina aika paljon. Olen yrittänyt etsiä niihin selitystä ja helpotusta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Olen kiertänyt kehällä nyt jo toteamusvaiheeseen: tämä kaksikko on osa minua, halusinpa sitä tai en. Välillä ahdistaa ja väsyttää kovastikin, välillä taas ei. Olkoon sitten niin. Touhuan silloin kuin voimavaroja on ja lepään silloin kun paukut eivät muuhun riitä. Kun tietynlainen alakulo ja uupumusherkkyys on osa itseä, miksi stressata sen olemassaolosta? Yritän viimein niellä sen, että olotilojen tasot vaihtelevat eikä niitä pakottamalla saa muutettua. Heikkoja hetkiä on toisaalta kaikilla ja myös ne kuuluvat elämään. Ei niistä tarvitsisi huonommuutta kokea.

17. Istuta nurmi. Tämä on ainoa pakollinen pihatyö, joka on saatava tänä vuonna valmiiksi. Ei enää mutavelliä, kiitos!

18. Junaile Blawhin kurssimuutos. Minulla on ajatuksissa tuotekategorian täsmentäminen. Tämä pitäisi siirtää tuumasta toteutukseen.

19. Ole kovempi ja vähennä analysointia. Edellisvuosina olen möyrinyt ajatuksissa kaikki mahdolliset menneet ja tulevat. Riisunut haarniskat ja pehmittänyt oman pinnan veteläksi saakka. Nyt tuntuu, että vellomiset saisi olla vellottu – kunpa löytäisin takaisin vähän kovempaa kuorta, jonka läpi eivät livahtaisi kaikki mahdolliset kudit.

20. Toimeenpane Lilla Beth -projekti. Tämä on toistaiseksi classified-materiaalia, mutta kuulette siitä kyllä, kunhan olen muhitellut asiaa tarpeeksi. Mutta ei, tämä ei liity lisääntymiseen! :’)

*Optio: talosaunan lauteet. Mikäli resursseja riittää ja olosuhteet ovat suotuisat, mahtuu vuosihorisonttiin myös viimeinen sisäraksakohde. Katsellaan, miten käy.

Sellainen to do -lista. Nyt kun luen sitä perästäpäin, kohdat näyttävät enemmänkin muistutuksilta kuin aikomuksilta. Kokonaistavoitteenahan rivien välistä paistaa toive elämänmakuisesta elämästä. Sellaisesta, joka jättäisi muistoja ja tuntuisi hyvältä sisimmässä. Tavallisesta, tasapainoisesta ja tyytyväisestä elämästä. Mennyt vuosikymmen kului näiden edellytysten rakentamiseen, nyt taitaisi olla palikat kasassa niiden toteuttamiseen. 

Pus!

P.S. Postauksen kuvat liittyvät olennaisimmin listan kohtaan numero 13, tuijottele enemmän. Näitä maisemia on tullut tuijoteltua ja tuijotellaan vastakin. Otin kuvat tänä aamuna olkkarista, kun aurinko alkoi nousta. On etuoikeus asua maisemataulun äärellä (numero 15, havaitse hyvä).

Elämänviisauksia + ilmaista printattavaa

Mukavaa äitienpäivän aamua! Huomasin tällä viikolla, että en ole jakanut täällä blogin puolella pitkään aikaan ilmaiseksi printattavia juttuja. Blawhi Graphicsin somessa tykkään julkaista voimalauseita silloin tällöin: paitsi että ilmaistiedostot ovat mukavaa vaihtelua sisällöntuotantoon, ne rehellisesti sanottuna ovat tarpeellista pohdintaa omalle mielelle. 

Kun pysähdyn jonkin tietyn elämänviisauden äärelle, teen siitä printattavan aineiston ja muotoilen julkaisusanat, oma arkikuplani poksahtaa aina hetkeksi rikki. Ajatuksia ja toimintatapoja mittaillessani löydän joka kerta vähintäänkin yhden aivosolmun, joka vaatii ravistelua. Tsemppaava, voimaa ja lempeyttä huokuva viesti toimii vähintäänkin huojentavana aineksena, joka pysäyttää ja ilostuttaa arjen tuiskeessa.

Kokosin tähän postaukseen viisi viimeisintä julkaisua. Kunkin kuvan alta löytyy linkki, joka vie kyseisen PDF-tiedoston luokse. Mukana ovat myös saatesanat, joilla olen printtejä jakaessani niitä taustoittanut. Jospa näistä joku tuntuisi omakohtaiselta myös siellä ruudun toisella puolella.

SUOTTA PELKÄÄT TULEVAA

Täällä on taipumusta vatvoa menneitä ja murehtia tulevia. Yhden ihmisen sormet ja varpaat eivät riitä laskemaan niitä päiviä, kun on tullut suoranaisesti pelättyä tulevia päiviä ja niiden tapahtumia. On oltu huolestuneita asioiden onnistumisesta ja pelonsekaisin tuntein jännitetty jonkin edessä olevan etapin lopputulosta. Pahimmillaan pelätty lähimmäisen puolesta.

Paitsi että meillä on isommassa mittakaavassa huolehtimista ilmastonmuutoksesta ja maailmanrauhasta lähtien, löytyy meiltä jokaiselta pienempiä, arkipäiväisiä pelonaiheita. Suurimmat uhkakuvat löytyvätkin yllättävän läheltä ja jokainen kokee ne omasta alkupisteestään käsin.

Pelko tulevasta on hämmentävän voimakas tunne, joka sitoo mieltä useimmiten tarpeettoman voimakkaasti. Kurjimmillaan se estää nauttimaan elämästä sellaisinakin päivänä, kun kaikki on ihan hyvin. Järki harhautuu ja pelottava asia näyttää suuremmalta, mitä se todellisuudessa onkaan. Tällöin ajatukset kuroutuvat epärealistisesti ja käsillä oleviin elämänhetkiin jää tarttumatta, kun mieli kohdentuu tulevaan. Se on inhimillistä.

Aina voi kuitenkin yrittää muokata omaa kokemusmaailmaansa. Muistuttaa itseään, ettei etukäteen pelkääminen ole ennekään tuonut mihinkään tilanteeseen helpotusta - päinvastoin. Opetella erilaisia ajatusmalleja hyödyttömien pelkotunteiden mitätöimiseksi. Nousta pykälä kerrallaan lintuperspektiiviin ja suhteuttaa murheet lähiympäristön tasolta valtakunnalliselle ja siitä edelleen maailmanlaajuiseen vertailuun. Huomata, ettei etukäteen pelkääminen tuo helpotusta, vaan tuloksetonta hautomista.

VAALI HYMYÄ & HYVÄÄ

Vanhan totuuden mukaan hymy ei ole keneltäkään pois. Päinvastoin; se on erittäin pieni ele, jolla voi parhaimmassa tapauksessa pelastaa toisen ihmisen päivän. Myös hyvän vaaliminen on tärkeää: vaikka meillä kaikilla on kannettavanamme raskaitakin kokemuksia, ei niille kannata antaa liikaa elintilaa tässä hetkessä. Vaalitaan siis erityisellä tarkoituksella mukavia tuokioita, voimauttavia kokemuksia ja ihania muistoja – näin aivokoppa saattaa oppia keskittymään automaattisemmin elämän hyviin vivahteisiin, eikä anna turhan suurta painoarvoa ikäville ajatuskehille.

Ollaan hyviä toisille, hymyillään!

KAIKKI ON IHAN HYVIN

Vaikka aina ei siltä tunnu, useimmiten meillä on asiat ihan hyvin.

Elämän kolhut saattavat toisinaan luoda tunteen epäreiluudesta ja kokemuksen siitä, että kaikki menisi alvariinsa vain päin mäntyä. Ahdistus voi sykkiä rinnassa ja kurja fiilis saattaa lamaannuttaa näkemään kaikessa jotain uhkaavaa, pelkkiä epäonnistumisen merkkejä. Ei tee mieli edes yrittää tsempata ja ponnistella paremman olon eteen.

Etenkin tällöin olisi hyvä pysähtyä ja ajatella vieläkin pahempia skenaarioita; kuvitella, mitkä kaikki asiat voisivat olla vieläkin huonommin. Silloin ehkä saa kiinni kaikista hyvistä elämäntekijöistä ja on helpompi huomata, että suuri osa perusasioista onkin ihan hyvin.

Ja vaikkei olisikaan, jo se, että joku sanoo kaiken olevan ihan hyvin, lohduttaa ja luo tunnetta turvallisuudesta.

Joten: kaikki on ihan hyvin.

ANNA OLLA, HÖLLÄÄ

Tässäpä ohje, jonka voisi ensivilkaisulla kuvitella liittyvän vaikkapa kesänviettoon. Voi sitä soveltaa toki edessä häämöttävään lomaankin, mutta aika moneen muuhunkin asiaan: meillä kaikilla nimittäin on ajatuksia, tapoja, ihmisiä, periaatteita, (muka)velvollisuuksia tai vaikkapa muistoja, joiden olisi parempi antaa olla. Sellaisia, joista kiinni pitäminen ei hyödytä, vaan nakertaa sisältä. Ja ihan turhaan. Kaikkeen ja kaikkiin emme voi vaikuttaa, eikä tarvitsekaan. Joten annetaan turhan painolastin olla, höllätään ja nautitaan kepeämmällä mielellä elämästä!

ONNI TULEE ELÄEN

Onnelliset hetket eivät odota vasta viikonloppuisin, eivätkä minkään muunkaan etapin tai hankinnan jälkeen. Onni on nyt – se tulee eläen juuri tätä hetkeä. Jokaisesta (kököstäkin) päivästä voi löytää onnen, kun opettelee näkemään asiat myönteisellä ja kiitollisella asenteella. Tarttuu kiinni jokaiseen merkitykselliseen hetkeen ja elektronisten ruutujen tuijottamisen sijaan tekee asioita, jotka tekevät onnelliseksi niin sinut kuin ympärilläsi olevat ihmiset.

Onni syntyy tekemällä, elämällä, kokemalla – niin niitä tavallisen arkisia asioita kuin vähän erityisempiä juttuja rutiinien keskellä. Onnellisuuden tunne menee ja tulee, mutta etsiessään sen voi löytää mistä vain. Toivottavasti huomaat eläväsi tänään onnellisia hetkiä! Ihanaa päivää!

P.S.  Lisää printattavia tiedostoja löydät tästä postauksesta.