I did it! Elokuun työputki on ohi ja olen virallisesti vanhempainvapaalla. Kotoiluherkkua on luvassa pyöreästi vuoden verran, joten on aika ottaa sille pienet läpsytykset. Halusin käydä aloittamassa koululla lukuvuoden, jotta työtonttini kuviot lähtisivät mahdollisimman oikeille urille. Mies piti tuolla aikaa pari viikkoa omaa vanhempainvapaataan. Ratkaisu oli kyllä kuormittava (etenkin koska hoidan kaikki yöherätykset), mutta erittäin oikea - minulla on nyt paljon huojentuneempi olo jäädä Romeon kanssa pidemmäksi aikaa kotiin.
Vanhempainvapaan kunniaksi palataan nyt ajassa hetki taaksepäin ja viimetalvisiin ajatuksiin - tarkemmin sanoen raskausteeman ympärille, sillä en ole käsitellyt sitä blogissa siinä määrin kuin olen halunnut. Samalla koen tarpeelliseksi jakaa ajatuksiani, josko niistä hyötyisi joku itseni kaltainen. Siis tällainen, joka ensin mietti 20 vuotta, haluaako äidiksi ollenkaan ja joka päätöksen tehtyäänkin koki vielä tarpeelliseksi käyttää kaksi vuotta tilanteen valmisteluun.
Raskausaikana keräsin talteen ajatuksia, joita lapsen odottamiseen liittyen tuli. Minulle itse raskaana oleminen oli paljon suurempi ja omituisempi juttu kuin varsinainen lapsen saaminen - siihen liittyi roppakaupalla enemmän ennakkokäsityksiä kuin vauva-arkeen. Siksi onkin ollut mielenkiintoista tehdä vertailua, mikä raskaudessa yllätti ja toisaalta mikä ei yllättänyt. Aloitetaan siitä, mikä ei lyönyt ällikällä.
Halu salata raskaus mahdollisimman pitkälle. Seurasin fiiliksiäni mielenkiinnolla, muuttuuko kantani salaamiseen raskauden aikana vai käännänkö kelkkani ja toitotan asiasta koko maailmalle. Ei kääntynyt kelkka, vaan raskaana ollessani halusin salata asiaa vielä suuremmalla intensiteetillä kuin etukäteen arvelin. Syitä tähän oli useampia. Kun on läheltä nähnyt, mitä surullista voi tapahtua vielä laskettuna aikanakin ja itse synnytyksessä, en uskaltanut olla missään vaiheessa varma, että saisimme omalle odotuksellemme onnellisen lopun. Tähän sekoittuu myös palanen taikauskoani, sillä en halunnut manata raskautta epäonnistumaan kertomalla siitä muille. Hössötystäkin kammoksuin. Toisaalta, Rautavaaralla kasvaneena oli vahva tunne, että mitä vähemmän kylä tietää asiasta, sitä parempi. Tämäkään näkemys ei pettänyt, sillä tammikuussa (kun asianlaita alkoi olla mahdotonta piilottaa) raskaudestani oli kirjoiteltu netin keskustelupalstalla. Täällä ei mikään näytä olevan pyhää. Pientä hilpeyttä tunnustan tunteneeni silloin, kun kuulin, että kylän juoruilijat olivat kokeneet mielipahaa siitä, että eivät olleet saaneet selville laskettua aikaani. No, kaiken kaikkiaan minulla oli koko raskauden ajan sellainen olo, etten koe halua tai tarvetta kertoa siitä kenellekään. Äitiysneuvolassakin kävin Kaavilla, jotta kukaan ei bongaisi käyntejäni omassa terveyskeskuksessa.
Toimintakyvyn kaventuminen. Jo etukäteen tuumiskelin, että raskauden myötä tapahtuva, normaalitason toimintakyvyn menettäminen, tulee olemaan itselleni ärsyttävä ja pitkäpiimäinen asia. Niin se olikin, mutta onnekseni toimintakyky kapeni merkittävästi vasta kolme viikkoa ennen synnytystä.
Kuolemanpelko. Tätä sivusinkin hieman jo pari riviä ylempänä. En uskaltanut olla varma, että kaikki selviävät raskaudesta ja synnytyksestä hengissä. Ajatus oli itselleni niin normaali, että omalta osaltani tein miestä varten talteen death filen, jossa oli kaikki digitaalisten palvelujeni tiedot ja jonka avulla hän olisi esimerkiksi pystynyt ajamaan Blawhin toiminnan alas. Niin ennen raskautta, raskaana ollessa kuin nytkin ajattelen, että olisi ollut suurinta typeryyttä olettaa, että kaikki menee hyvin. Kuolemanpelko tiivistyi sektioon ja sitä seuraaviin päiviin (pelkäsin etenkin veritulppariskiä). Voitte kuvitella, kuinka helpottunut, onnellinen ja yllättynytkin sitten olin, kun kukaan ei kuollutkaan. Jo pelkästään elossa säilyminen tuntui lottovoitolta.
Inho hössötystä kohtaan. En ole koskaan ymmärtänyt raskauden ja vauvojen päältä hössöttämistä, eikä se muuttunut raskausaikana mitenkään. Käytännössä menin lukkoon ja vaikenin (lähestulkoon juoksin pakoon), jos havaitsin hössöttämistä. Tästä syystä esimerkiksi ilmoitin, ettei minulle saa järjestää babyshowereita. Eräällä sairaalakäynnillä paikalla oli hyvin innokas kätilö, joka ohjeisti, kuinka minun tulisi lauleskella mahalleni päivittäin. Oh boy, se ohje ampui yli niin että suhahti, ei todellakaan tuntunut omalta jutulta alkaa pitää vatsalle konserttia. Sori siis Romeolle, jos luet tätä joskus vuosien päästä - jäit paitsi sikiöaikaisista laulannoista. Ehkäpä ollaan saatu tasattua tilanne jälkikäteen. :)
Projektiasenne. En yllättynyt siitä, että raskaana oleminen ei ollut itselle mikään naiseuden huipentuma tai erityisen ihana juttu. Niinpä olin jo etukäteen miettinyt, että asia helpottuu, kun otan raskautta kohtaan projektiasenteen: päätin hoitaa odotuksen samalla päämäärätietoisuudella kuin aikaisemmatkin projektit elämässäni. Se oikeasti auttoi ja teki raskauden etenemisestä tasaista. Etenkin etappien (käytännössä raskausviikkojen) seuraaminen helpotti sekä tieto siitä, ettei tilanne kestä ikuisesti.
Kehon muutokset. Arvasin jo etukäteen, että kilojen kertyminen ja mahan kasvaminen ahdistaa. Tämän vuoksi otin ensimmäiset masukuvat hyvin myöhään enkä halunnut näyttäytyä ihmisten ilmoilla yhtään enempää, kuin oli pakko. Tämän postauksen kuvat on otettu päälle kolme viikkoa ennen synnytystä. Ajoitus kuvaamiseen oli täydellinen, sillä näiden otosten jälkeen aloin kärsiä turvotuksesta, joka hellitti vasta useampi viikko synnytyksen jälkeen.
Vauva-arjen visiointi oli mahdotonta. En pystynyt kuvittelemaan vauvaa ja vauva-arkea etukäteen ollenkaan.
Ikävä Armasta. Ainoat itkut, joita olen raskauteen ja vauva-arkeen kohdistuen itkenyt, ovat liittyneet Armakseen. Ehdin nimittäin jo kuvitella pari vuotta sitten, kuinka Armas olisi osannut nauttia yhteisestä kotiajasta ja pienestä perheenjäsenestä. Murskaa sydämen, ettei Armas päässytkään kokemaan tätä.
Omien näkökantojen vahvuus. Olen ollut käytännössä täysin immuuni ulkopuolisten näkemyksille tai odotuksille - en ole ottanut sellaisia huomioon piirunkaan vertaa, vaan olen tehnyt asiat tarkalleen niin kuin itsestä tuntunut parhaalta. Olen pohtinut, olisinko tuntenut oloni näin varmaksi myös nuorempana, vai onko suhtautumistapa iän antamaa kokemuslisää. Eletyt vuodet lisäävät ainakin itseluottamusta ja perspektiiviä, joten ehkäpä tämä menee iän piikkiin, vaikka monista asioista minulla olikin sama näkemys jo parikymppisenä.
Piikkikammo. Joka ikisen verikokeen ottaminen oli yhtä helvettiä kuin etukäteen kuvittelinkin. Onneksi labrassa ei tarvinnut rampata niin paljon, kuin pelkäsin. Verikokeiden kamaluudesta ajoivat vielä ohi sairaalareissun kanyylit, kun sellaiset tuikattiin molempiin käsiin. Jos pitäisi listata lapsenteon vaikein asia, olisi se heittämällä tuo kanyylihomma: minun käsissäni kanyylit tökkäävät aina luihin ja se tuntuu tosi vastenmieliseltä (nytkin tätä kirjoittaessa käsiin leviää ällöttävä tunne). Piikkikammo minulla on niin suuri, että joskus epäilin, että sen vuoksi en koskaan pysty lapsentekoon. Mutta pystyinpäs ja selvisinpäs kuitenkin.
Mielialojen tasaisuus. Koska raskaana oleminen ei ollut itselleni mikään wow-kokemus, ennakoin, että se saattaisi aiheuttaa ahdistunutta ja alakuloista oloa. Sellaisista fiiliksistä ei kuitenkaan ollut mitään tietoa, päinvastoin! Koko raskauden ajan minulla oli hyvin tyyni, tasainen ja perustyytyväinen olo. Seurasin vain mielenkiinnolla, mitä etenevät viikot tuovat tullessaan.
Toimintakyvyn säilyminen pitkälle. Vaikka toimintakykyni kaventui kolme viikkoa ennen synnytystä, koin yllättävänä sen, että se tapahtui vasta tuossa vaiheessa enkä missään tilanteessa ollut oikeasti kokonaan toimintakyvytön. Pystyin käyttämään koirat itse lenkillä lähes loppuun asti, mikä oli positiivinen yllätys. Käytännössä toimintakyvyn kaventuminen näkyi siinä, että en pystynyt enää pidemmille lenkeille (keho kipeytyi liikaa) ja normaalit tekemiset ja liikkeet vaativat extraponnisteluita. Sängyn pohjalle en suinkaan jäänyt, vaan vaihdoimme normaalit lenkkireitit vanhempieni mökkimaisemiin, missä koirat saivat juoksuttaa itse itseään vapaammin ja kotitöissä käytin niihin vain enemmän aikaa. Jäljellä olleesta kompetenssista kertonee se, että tein kotiin ison siivouksen sektiota edeltäneenä päivänä.
Liikerajoitteet. Toimintakykyyn liittyen en osannut etukäteen arvata, kuinka vaikeaa erityisesti sukkien ja kenkien laittaminen, sängyssä kääntyminen ja sieltä ylösnouseminen voivatkaan olla.
Raskausoireena tukkoisuus. Käytännössä koko raskauden ajan minulla oli nenä tukossa! Nokka aukesi heti, kun synnytys oli takanapäin. Mitään muita erikoisempia oireita minulla ei ollut, jos normaalia alkuvaiheen etovuutta ja etenkin lopun aikana vaivannutta närästystä ei lasketa. Ruoka-aineita en himonnut sen enempää kuin normaalistikaan.
Kehorauhan rikkoutuminen. En ole oikeastaan koskaan kohdannut omaan kehoon kohdistuvaa arvioimista tai lääppimistä, joten en uskonut, että niin tapahtuisi raskausaikanakaan. Miten väärässä olinkaan! Minulle tuli täysin yllätyksenä, kuinka jotkut ihmiset kokivat tarpeelliseksi (saati oikeudekseen) arvioida, onko raskausmahani pieni vai iso. Herrajumala, se oli täysin normaali, käyrillä menevä maha. Mahan koskettelua pidin ennakkoon lähes urbaanina legendana, kunnes oikeasti olin siinä tilanteessa, että mahaani kosketettiin luvatta. Itse en voisi koskaan kuvitellakaan koskevani kenenkään mahaa (luvatta tai luvan kanssa), joten minulle on hyvin vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan muukaan niin tekisi. En todellakaan halunnut kenenkään ulkopuolisen koskevani mahaani etenkään raskaana ollessani, joten koin kosketteluyritykset erittäin epämieluisina, vaivaannuttavina ja epäkohteliaina. Jossain vaiheessa opin hyppäämään taaksepäin, kun havaitsin käden lähestyvän.
Reviirirajoihin suhtautuminen. Vähän sama kuin kehorauhan kanssa, minut yllätti se, etteivät kaikki kyenneet kunnioittamaan raskausreviiriäni. Vaikka olin selittänyt hyvin selkeästi, että en kokenut tarvetta jakaa perussettiä enempää asioita raskaudestani, seikkaa ei joko ymmärretty tai arvostettu. Minulle jopa loukkaannuttiin siitä, etten kokenut tarvetta ruotia raskausoireitani. Tämä ei minua suinkaan hetkauttanut, sillä kuten kirjoitin ylempänä, minulla oli hyvin vahvat näkökannat siihen, kuinka toimin. Se, että joku ei minun rajojani pystynyt kunnioittamaan, ei ollut minun ongelmani, vaan toisen osapuolen vajavuus.
Neuvolasta koettu vähäinen hyöty. Minulla oli neuvolaa kohtaan todella erilaiset odotukset, kuin mitä todellisuus käytännössä oli. Oletin, että olisin saanut paljon enemmän tietoa esimerkiksi sikiön kehitysvaiheista ja raskauden vaikutuksista. Käynnit keskittyivät kuitenkin vain mittauksiin ja jokseenkin tyhjänpäiväiseen diipadaapaan. Suurin tietolähde olikin itselle netti ja Instagram, jonka algoritmi oppi syöttämään tarjolle ajankohtaisia julkaisuja raskaudesta ja sikiön kehityksestä. Olennaisin hyöty neuvolasta oli Romeon sydänäänien kuuntelu: kun kerta kerralta kuuli, kuinka pikkusydän jumputtaa, oli levollisempi mieli taapertaa raskauden kanssa eteenpäin.
Huonot yöt. En olisi osannut arvata, kuinka paljon raskaus vaikuttaa nukkumiseen! Mahan kasvaessa hyvän nukkumisasennon löytäminen ja sen vaihtaminen oli työlästä. Minulle tuli myös järkytyksenä se, ettei selällään nukkumista suositeltu - asentoa, jossa saan kaikista parhaiten unta. Selällään olemisen välttely stressasikin aika paljon. Toinen lukunsa olivat lukuisat vessareissut - taisin viimeisinä kuukausina herätä vessaan keskimäärin neljä kertaa yössä. Etukäteen luulin, että raskaana ollessa olisin saanut tankattua hyviä yöunia, mutta vielä mitä; lapsen synnyttyä olen nukkunut monta kertaa paremmin kuin raskaana ollessa.
Liikeseuranta. Ennen raskautta en osannut kuvitella, miltä mahan sisällä olevan vauvan liikkeet tuntuisivat tai miten paljon niitä olisi. Kuvittelin, että mahasta tuntuisi tömpsäys silloin tällöin, ehkä pari kertaa vuorokaudessa. Lievästi sanottuna väärin luultu! Myllerrystä oli paljon enemmän kuin olisin koskaan osannut ennakoida. Täysin puskista tuli myös huoli, jos Romeolla oli liikkeiden suhteen rauhallisempi päivä; kerran jos toisenkin rauhoituin tekemään iltaisin liikeseurantaa ja välillä sain metsästää kymmentä muksausta tunnin sisään melko hartaastikin.
Sokeriseurannan helppous. Sain odotusaikana riesakseni diagnoosin raskausdiabeteksesta, vaikka sokerirasituksen tuloksissa vain yksi luku heitti kymmenyksen verran väärään suuntaan. Tuon 0,1 suuruisen heiton vuoksi minun täytyi alkaa mittailemaan säännöllisesti verensokeria. Piikkikammoisena alkujärkytys tästä oli ihan kamala, enkä uskonut pystyväni tekeväni seurantaa itse. Vaan kappas! Pystyin asennoitumaan sokerien seurantaan mielenkiinnolla ja loppujen lopuksi se ei ollutkaan yhtään hirveää. Ainoastaan kiinnostavaa. Vaikka turhaanhan niitä arvoja tuli seurailtua, sillä ei minulla ollut sokeriarvojen kohoamisen kanssa mitään ongelmia - ainoastaan isolla jätskiannoksella ja mättöpitsa-aterialla taisin saada arvot kohoamaan yli rajojen.
Seurantastressi. Vaikka sokeriseuranta oli helppoa, sen tekeminen kuitenkin stressasi. Sama homma oli verenpaineiden kanssa. Olen aina ollut sellainen, että terveyskeskus- ja sairaalaympyröissä verenpaineeni huitelee hälytyslukemissa. Niin myös jokaikinen kerta neuvolassa ja muilla vastaanotoilla. Paineseurantaa piti tehdä tehostetusti kotona ja ajatuksiinhan se meni - seurantastressin myötä verenpaine meinasi kohota joka kerta, kun sörköttelin mittaria käsitaipeeseen. Jouduin toden teolla rauhoittumaan ja lähestulkoon meditoimaan, jotta sain asiallisia lukemia. Show arvojen mittaamisen kanssa yllätti ja oli tympeä riesa.
Närästys. Raskauden alku- ja loppuvaiheessa kärsin närästyksestä. Tätä vitsausta en ollut osannut odotella etukäteen, joten se yllätti. Hankalinta oli öisin (jolloin uni oli muutenkin katkonaista), kun mahanesteet nousivat kurkkuun ja heräsin kakostelemaan niitä. Yök.
Ihmisten suhtautuminen. Jos jokin on yllättänyt, niin se, kuinka eri tavoilla ihmiset suhtautuivat vauvauutisiin. Ensinnäkin hämmästytti se, kuinka iso sakki oli niin vilpittömän iloinen puolestamme. Monet olivat tietysti ällistyneitäkin, siltä meiltä ei ehkä tällaista kukaan osannut odottaa. Toisessa laidassa on yllättänyt se, kuinka pieni osa jopa läheisistä tuttavista on ollut niukkasanaisia - jopa mykkiä - raskauteen ja vauva-arkeen liittyen. Koen, että tietynlaiseen peruskohteliaisuuteen pitäisi kyetä elämässä aina: vaikka en itsekään ole aiemmin osannut kysyä oikeita asioita juuri vauvan saaneilta ihmisiltä, olen kyllä ymmärtänyt onnitella ja rupatella aiheesta hyväntahtoisesti edes jotakin. Työympyröissä tätä oli elokuussa jopa hauska seurata, kuinka muutamat virkaveljet joutuivat tosissaan ja vaivaantuneina ponnistelemaan, jotta saivat kierrettyä kanssani vauva-aiheen kokonaan. :')
Silmiä avaavaa. Sitä tuo ihmisten reaktioiden seuraaminen on ollut. Koen, että Romeon myötä on koittanut tervetullut momentum, joka on erotellut jyviä akanoista. Se, millaista kiinnostusta lapsemme on kohdannut, on toiminut itselläni yllättävän selkeänä ja luonnollisena vedenjakajana. Aiemmin olisin ehkä yrittänyt ymmärtää ja roikotella elämässä mukana tyyppejä, joiden käytöksestä syntyy outoja viboja, mutta nyt en koe sellaiseen tarvetta enkä mielenkiintoa.
Epärealistinen kuva kehosta. Tämä seikka jo naurattaa, mutta minulla oli raskaana ollessani hyvin epärealistinen kuva siitä, miltä näytän ulospäin. Alkuraskaudessa olin omasta mielestäni tosi iso ja turvonnut, ja kuvittelin, että kaikki näkevät minun odottavan lasta. Vaikka eihän se niin ollut, näytin ulospäin pitkään ihan siltä tavalliselta Kristiinalta kuten ennenkin. Loppuraskaudessa taas en oikein käsittänyt, miltä maha näyttää ulospäin. Kuvittelin, että vaatevalinnoilla ja asennoilla pystyin feikkaamaan sitä näkymättömäksi, vaikka todellisuudessa mahan olemassaolo oli ilmiselvää. Mielestäni tämän postauksen viimeinen kuvapari on hauska: edestäpäin sain otettua itsestäni sellaisia kuvia, joissa mahaa ei hahmottanut ollenkaan. Kuvakulmaa kääntämällä oikea asianlaita kuitenkin paljastui.
Vaivannäön kasautuminen äidille. Olin etukäteen kuvitellut, että raskausaikana molemmat vanhemmat pystyisivät osallistumaan odotukseen suht tasapuolisesti, vaikka itse lapsen kantaminen onkin naisen nakki. Mutta vielä mitä, kyllähän tässäkin tilanteessa (aina alusta loppuun) harmillisen moni asia jää naisen vastuulle: laske ovulaatio, tee raskaustesti, varaa ensimmäinen neuvola-aika, käy neuvolassa, käy ultrissa, käy verikokeissa ja sokerirasituksessa, täytä pikkuhaikaraa (sairaalan tiedonkeruujärjestelmä), mittaa verenpaineita ja verensokereita, tee liikeseurantaa, kanna henkiset ja fyysiset rasitukset, mieti kaikki tarvittavat vauvatarvikkeet, puhu ja laula vauvalle, selvitä ja hae vanhempainvapaat, valmistaudu synnytykseen, käy pelkopolilla saadaksesi sektio, mieti ja pakkaa sairaalakassi, ynnä muuta. Isää ei osallisteta mitenkään muuten, kuin yhden ainoan kerran neuvolakäynnillä, jolloin ohjelmassa on isyyden tunnustaminen. Omasta mielestäni isiä pitäisi velvoittaa osallistumaan prosessiin enemmän ja eri tavalla, jotta raskaus ei olisi vain äidin projekti. Miksei isiä voisi velvoittaa pitämään kirjaa vaikkapa liikeseurannasta sekä sokeri- ja verenpainearvojen mittauksista? Tai miksei isää kutsuta neuvolaan, jotta hänellekin ohjeistettaisiin kuinka mahalle täytyy jutella ja laulaa? Nämä ovat nyt yksittäisiä esimerkkejä, mutta you got the point.
Raskausarvet ja suonikohjut. Näitä pelkäsin ja toivoin hurjasti, että välttyisin molemmilta. Ja arvatkaa mitä, niin vältyin! Ennen raskauden puoliväliä aloin öljytä vatsaani kaksi kertaa päivässä ja tein samalla iholle itse luomani hierontasarjan. Yritin tosissani vaikuttaa kaikin keinoin siihen, ettei arpia tulisi. En tiedä, oliko öljyämisestä oikeasti apua vai saanko kiittää seikasta geenejäni, mutta vatsanahkaani ei ilmestynyt pienintäkään viirua. Myös suonikohjuitta jäin ja tähän lienee pakostakin vaikuttanut se, että pystyin olemaan liikkeessä lähes koko raskauden ajan.
Sektio. Etukäteen jännitin todella paljon, kuinka vaikeaa sektion saaminen tulee olemaan. Se oli nimittäin itselleni ainut vaihtoehto synnyttää, useiden eri syiden vuoksi. Prosessi ei ollut kuitenkaan niin kuormittava kuin etukäteen luulin: loppujen lopuksi sektion sai valita ihan itse ilman painostusta, kunhan vain kävi keskustelemassa siitä pelkopolilla ensin kätilön ja sitten lääkärin kanssa. Jälkimmäistä tavatessa ei aihetta edes sen kummemmin enää puitu, vaan lääkäri ainoastaan varmisti, olinko edelleen samaa mieltä. Ihanaa elää tässä asiassa vuotta 2023! Varsinaista sektiopäivää jännitin tietenkin, eniten piikkien ja kuolemanpelon vuoksi. Piikitysvaiheista selvittyäni itse toimenpide tuntui jopa mukavalta, voitteko kuvitella! Sektiokivuista toipumiseen meni tasan kaksi viikkoa, mutta olin ottanut niistä etukäteen paljon selvää, joten ne eivät yllättäneet. Toipumiseni meni käytännössä ihan standardien mukaisesti.
Ohi on. Loppujen lopuksi raskausaika meni ohi melko nopeasti eikä oikeasti isomman mahan kanssa joutunut kovin montaa kuukautta elämään. Odottaminen ei kaikesta huolimatta ollut kuitenkaan niin kamalaa, etteikö raskaana olemista olisi kestänyt. Kaikenlaiset yllätykset eivät onneksi rysähtäneet kerralla niskaan, eikä maha pompsahtanut hetkessä näkyville, joten raskaana olemiseen ja ilmiöihin sen ympärillä pystyi tottumaan. Viime kädessä raskauteen pystyi suhtautumaan hyvin tyynesti ja luonnollisesti.
Meinasin ruveta kirjoittamaan tähän jatkoksi tekstiä vauva-arjen yllätyksistä, mutta taidan tehdä niistä oman postauksensa tässä syksyn mittaan. Kaikkinensa haluan sanoa etenkin sinulle, lasta pohtiva, että raskaus (ja vauva-aika) on elämässä vain pieni vilahdus! Lapsen voi tehdä myös ilman vauvakuumetta ja täysin omilla pelimerkeillä pelaten. Sinun ei tarvitse olla stereotyyppinen mamma, vaan ihan oma itsesi. Vaikka et tietäisi vauvoista yhtään mitään, opit kyllä. Koskaan ei tule sellaista hetkeä, että olisit kokonaan valmis, joten jossakin vaiheessa sinun tulee vain uskaltaa hypätä prosessiin. Kenenkään matka ei ole samanlainen kuin toisten, joten ota taival vastaan mielenkiinnolla ja nauti siitä, että saat tehdä omasta reittikartastasi täysin ainutkertaisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti