Blogi ja minä

Kun googlaa hakusanoilla Ajatuksia bloggaamisesta, löytää ryöpyn blogipostauksia. Sellaisia, joissa kerrataan blogin lähtöpiste, arvioidaan nykyvaihetta ja analysoidaan bloggaamisen merkityksellisyyttä. Kun tekee jotain sydämellä, ilmestyy jossain vaiheessa väistämättäkin halu kertoa, miksi asia on itselle niin tärkeä ja merkityksellinen; miksi sitä tekee, mitä siltä toivoo ja miten se vaikuttaa omaan elämään.

Tämän blogin tarinan te jo tiedätte: raksapostailusta sisustukseen - kun ei vaan voi lopettaa. Bloggaaminen on minulle vähän samanlainen juttu kuin heppalehden toimittaminen; saa ideoida ja sommitella, olla visuaalinen ja omanlainen, kertoa faktaa ja luoda pilvenhattaroita. Olla innostunut ja työstää konkreettista, uppoutua ja iloita. Jos en suuremmalla, niin bloggaan nyt ainakin samalla intohimolla kuin silloin kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin saatoin istua tuntikausia toimittamassa heppalehteä muille luettavaksi. Tästä hirnahtavasta sivujuonteesta kerron kuvatakseni sitä, että läpi elämäni olen aina innostunut jostakin tietystä asiasta. Sellaisesta, joka täyttää ajatusten tyhjät hetket ja tuo pelkästään hyvää mieltä ja toimeliaisuutta arkeen.

Meillä on moneen kertaan käyty läppärin takaa tilanne, jossa mies on kysellyt: "Mitäs hymyilet?", kuikannut ruutua ja jatkanut: "Ai, bloggaat." Mielestäni se kertoo hyvin tämän homman perusjuonteen. Tämä saa hyvälle mielelle.

Blogin pitäminen vie aikaa. Paljon enemmän kuin käydä kolmesti viikossa vaikkapa tunnin mittaisilla juoksulenkeillä. Se, mihin aika menee, jakautuu moneen osaan: aiheen miettimiseen, kuvien ottamiseen ja mahdolliseen kuvauspaikan järjestelyyn, kuvien siirtämiseen ja käsittelyyn tietokoneella, tekstin ja otosten yhdistämiseen, kirjoitusvirheiden tarkastamiseen ja oikolukuun. Jos lukijalla menee postauksen katsasteluun minuutti, olen minä siihen käyttänyt vähintään 60-kertaisesti aikaa. Plussattuna vielä tietenkin sillä viikkotuntimäärällä, mikä menee varsinaiseen sisustamiseen. Vaikka painotankin mielessäni kuvien tärkeyttä, saattaa pidemmissä postauksissa tekstin tuottaminen haukata suuremman aikapalan kuin kuvankäsittely. Joskus saatan vain istua koneella ja tuijottaa yhteen pisteeseen. Odottaa lauseen soljumista. Nautinnollisen tuskallista, kunnes aivokoneisto taas nytkähtää ja saan asiani muotoiltua.

Kuvaamisesta jutustelin teille jo vähän aikaa sitten, joten sen sijaan tekstipuolesta pieni huomio: Vaikka en kuulu niihin ihailemiini blogimaailman höpöttelijöihin, jotka pystyvät luontevasti kertoilemaan sisustusasiastaan ja yhdistämään sen monipuolisella kielenkäytöllään arkikuulumisiin tai oivaltavampiin mietintöihin, nautin silti siitä kun saan jotain sanotuksi. Kun saan haastaa itseäni tietyllä tasolla tuotteliaaksi. Minulle tulisi taantunut ja verbaalisesti rampa olo, jos minulla ei olisi syytä kirjoittaa. Tarvitsen viikottain tietyn kirjoittamisannokseni, edes pienen.

Luotan siihen, että kehityn bloggajana sitä mukaa kun teen uusia postauksia. Se, mitä minun tarvitsee erikseen miettiä, on ajankäyttö. Uskoa käytännössä siihen, että vähempikin määrä kuvia muistikortilla riittää yhteen postaukseen. Hahmotella teksti valmiimmaksi jo päivittäisillä automatkoilla. Vapautua ja huomata, että se ensimmäiseksi mieleen tullut idea onkin jo hyvä ja julkaisukelpoinen. Ajankäyttöä minun täytyy tehostaa siksi, etten ajaudu siihen kuoppaan josta monet blogisiskot viime vuonna mainitsivat - tilanteeseen, jossa bloggaus olisikin velvollisuus ja huolenaihe ihanan ja rentouttavan harrastuksen sijaan. Siihen, etten sisustaisikaan enää antaumuksella vaan somistaisin paikkoja häthätää postausta varten.

Yllättävintä bloggaamisessa on ollut sen sosiaalinen puoli. Ette arvaakaan, miten paljon minua ujostutti tehdä täällä sinunkaupat; juttelinhan yli vuoden meistä emäntänä ja isäntänä, kolmannessa persoonassa. Se, että aloin kirjoittaa minä-muodossa, toi paljon. Se toi minut lähemmäksi teitä ja toisaalta teidät tutummaksi minulle. Kaikkinensa loistokaupat! Kaunein asia on ollut oikeasti tutustua ja tavata blogisiskojen kanssa ympäri Suomea, kokea ensimmäistä kertaa elämässään niin monta samanmielistä ihmistä kerralla ympärillään ja iloita vilpittömästi tästä uudesta sosiaalisesta itsestään. Tajuta, että minähän haluan tutustua ja että minuun halutaan tutustua.

Ehkä siinä voisin nohevoitua, että aktivoisin blogikollegoiden lisäksi myös anonyymeja kurkkijoita juttusille. Kävijälaskurit nimittäin kertovat, että teitä hiljaisempia seurailijoita on rutkasti! Rohkeasti siis turisemaan postausten kommenttibokseihin - pienikin kiva lause on bloggajalle suuri ilo, oikeasti.

Huomaatteko, että olen painottanut nyt pelkästään termiä bloggaaminen? Mihin se sisustaminen jäi? No ei mihinkään - kuvaavinta olisikin puhua sisustusbloggaamisesta, sillä ilman sisustusintoa ei olisi tätä blogiakaan. Ne kietoutuvat yhteen ja minä nautin niistä molemmista - vaikka syvällisemmin ajateltuna ne voisivatkin olla kaksi erillistä harrastusta. Sisustaa kun voi ilman bloggamista ja blogata voi ilman sisustamista. Minä en kuitenkaan tunne enää voivani blogata ilman sisustusasioita ja toisaalta bloggaaminen antaa palon sisustamiseen; kääntöpuolet ruokkivat toinen toistaan. Sisustaminen saa kuitenkin tässä postauksessa nyt pienemmän huomio-osan, sillä se on näyttämöllä lähestulkoon kaikissa muissa julkaisuissa.

Blogini suhteen minulla on jatkuva into päällä. Tuon tunteen keskittämiseksi minun tulisi istua vakavammin alas ja tehdä sen suhteen selkeämpiä suuntaviivoja. On sellainen mukava kiherrys, että tässä olisi oikein kohdennetun innostuksen myötä aineksia pidemmällekin. Uskallus, sitä minun kuitenkin pitäisi kasvattaa. Kun on kovin nöyränä ja kiitollisena liikkeellä, ei aina huomaa, että omaakin häntää voisi pitää ylhäällä - välillä jopa heilutella. Vaikka en ole markkinoinut blogia ollenkaan, on lukijamäärä kuitenkin tasaisesti kasvanut ja yhteistyökumppanit pitäneet yhteyttä. Ihan huippua.

Viime syksyn aikana puntaroin, minkä verran annan itsestäni sisustuksen ohella. On totta, että blogista saa syvällisemmän ja jopa koukuttavamman kokemuksen, kun se henkilöityy kirjoittajaansa. Tähän saakka olen pitänyt sisustuspuolta komppaavat arkikuulumiset varsin hyväntuulisina ja neutraaleina. Pikkuisen olen pintaa raaputellut ja himpun verran jotain paljastellutkin, mutta varsinaisia mielipiteitäni tai syvällisempiä ajatuksiani en ole täällä juurikaan kailotellut. Sitä olen miettinyt, mitä haluan ja mitä toisaalta tarvitsee sisustusaiheiden ohella käsitellä. Tätä puntarointia jatkan varmasti tulevaisuudessakin, mutta jonkinasteista avautumista meidän arkisista kuulumisistamme olen havaitsevinani. Eikös se olekin ihan kiva lisä näihin leppoisiin kotikuviin?

Jos joku kysyisi, miten paljon blogi ja bloggaaminen määrittelee minua ihmisenä, en osaisi ihan heti vastata. Sen voisin kertoa, että ajattelen päivittäin omaa ja toisten blogeja enemmän kuin kukaan lähimmäiseni osaisi arvata. Vaikka en olisi koneella tai tekisi mitään bloggaamiseen liittyvää, pyörii se silti ajatuksissa. Ajatuskulkuihini blogin pitäminen on vaikuttanut, mutta ihmisenä se ei minua määrittele. Vaikka olen välillä tiukastikin bloggaajan roolissa, olen elämässäni myös puoliso, isosisko, tytär, ystävä, kummi, opettaja ja työkaveri. Joskus olen kuitenkin kehitellyt ajatusleikkejä siitä, miten eläisin, olisin ja sisustaisin, jos blogia ei enää olisi; joka kerta olen ajautunut pakokauhumaisiin tunteisiin, mikä kertonee siitä, että blogi on itselle tärkeä ja merkityksellinen.

Oho. Nyt tuntuu, että ajatusten purkaminen pyrkii hurahtamaan kilometripostauksen puolelle, vaikka toisaalta en ole sanonut vielä puoliakaan. Ehkä on hyvä jättää jotain vielä tulevaankin.

Kiitos, että olet siellä. ♥

P.S. Ei, en pysynyt enää laskuissa siinä, monestiko oikoluin tämän postauksen. Useasti.

P.P.S. Kuvituskuvina käytetty Annon harmaita ruutulakanoita. Napakat ja kahisevat, juuri täydelliset.