Elämää koiran kanssa

Kameran muistikortille on viime viikkoina tallentunut niin kivoja kuvia Armaksesta, ettei niitä voi olla postaamatta. Tulokulmana olkoon vaikkapa se, millaista elämä tämän meidän pitkäkarvaisen collien kanssa on ja millainen tyyppi kyseisestä patonkikuonosta on kehkeytynyt.

Armas täyttää huhtikuussa viisi vuotta. Tuntuu hämmentävältä, miten nopeasti tuo aika on kulunut - vastahan pieni pentu haettiin kotiin Hämeenlinnasta! Armas oli pentueensa pulskin ja oli saanut kasvattajalta kutsumanimen Möhkö. Tuo haudattiin nopeasti, sillä eihän tällaista komistusta voi möhkötellä! Koirapojan elämän alkutaivalta kohtasi surullinen tragedia, sillä äitikoira Miisa menehtyi haimasairauteen Armaksen ollessa kuuden viikon ikäinen. Onneksi pikkuinen ehti tankata äidinmaitoa ensimmäisten elinviikkojensa ajan.

Päätös koiran ottamisesta ei ollut yksinkertainen, sillä mies on allerginen lähes kaikille karvaisille otuksille. Enteitä collien kanssa pärjäämisestä oli, sillä kotipaikallani asustellut, edesmennyt soopelicollie Jesse ei aiheuttanut kovin kummoisia oireita silloin, kun vierailimme vanhempieni luona. Takaportti oli myös suunniteltu tarkasti: mikäli allergia olisi voittanut, vanhempani olisivat adoptoineet Armaksen itselleen. Onneksi uskalsimme luottaa intuitioon ja ottaa riskin - tähän päivään mennessä allergiaoireita on ilmennyt vain joitakin yksittäisiä kertoja (*tässä yhteydessä kuuluva koputus puuhun*).

Millainen tyyppi Armas sitten on? Aivan ihana! Seurallinen, huomioiva, aktiivinen, lempeä ja uskollinen. Toisinaan nössö, mutta joissakin tilanteissa myös kovis ja jähmeä, rasittavakin. Täydellisesti yksilöllinen persoona, joka omaa tietenkin monia collielle tyypillisiä rotupiirteitä, mutta on siltikin uniikisti oma itsensä.

Elämä Armaksen kanssa on päällisin puolin helppoa, sillä se ei ole vaativa koira. Poju mukautuu tilanteisiin ja on tottelevainen. Ainoastaan tyttökoirat hajuineen pistävät sen pään välillä niin sekaisin, että toisinaan on havaittavissa hetkellistä kuuroutumista.

Meillä on monia omia inside-juttuja Armaksen kanssa. Leikkejä, sanontoja ja tapoja. Rutiinit ovat tärkeitä ja viimeksi tänä aamuna hymyilytti, kun olin pesemässä hampaita ja Armas tuli kuikuilemaan minua röhkypupu suussaan. Meillä koittaa nimittäin joka-aamuinen leikkihetki aina, kun olen selvinnyt kylppäristä olohuoneen puolelle. Yleensä Armas tulee hoputtamaan touhuun valitsemansa lelun kanssa, jotta ehdimme karkeloida hetkisen ajan ennen kuin starttaan töihin.

Paimentavana rotuna Armas tarkkailee koko ajan, mitä kotonaolijat puuhailevat. Jos minä ja mies oleilemme eri huoneissa, Armas asettuu sopivaan välimaastoon pystyäkseen seurailemaan meitä molempia. Erityisesti minun liikkeeni ovat sille merkityksellisiä - jopa vessakäynnit pitää käydä oven takana vahtimassa. :') Omaan väkeen leimautuminen on collielle tyypillistä. Armaksen läheisyydenkaipuu on suurta ja se hakeutuu lähikontaktiin kyhjöttämään aina kuin mahdollista. Mikäli istahdan lattialle, ei mene minuuttiakaan kun saan karvaisen kaverin syliini.

Paitsi että Armas tarkkailee liikkeitä, se tapittaa seurata myös ihmisten mielialoja. Pojulla on omat reagoimistapansa eri tunnetiloihin ja esimerkiksi suruun reagoiminen on todella koskettavaa: Armas tulee luokse, katsoo tutkivasti silmiin ja tarjoutuu sitten halattavaksi. Täydellinen terapiakoira. ♥

Vietti kodin puolustamiseen on Armaksella todella vahva. Kaikki sisääntulijat ilmoitetaan haukkumalla, puhumattakaan äkisti pihaan poikkeavista. Pari kertaa olen päässyt todistamaan, mitä Armas tuumaa tontin laidalla kutsumattomasti liikkuvista henkilöistä: tuolloin rähinä on kova, ja niin kuuluu ollakin. Pysähtymiskäsky pojalle on iskostunut hyvin tajuntaan, joten kiellettynä se ei matkaansa jatka. Meidän asuinalueellamme on esiintynyt pahanilkistä toimintaa ja siihen verraten tuntuu hyvältä ja turvalliselta, että kotoa löytyy samettiharjainen turvamies.

Vuosien aikana ilmenneitä haasteita ovat olleet nivelvaivat, alusta-arkuus ja nirsous. Tällä hetkellä näyttää onneksi siltä, että nivelet eivät pahemmin menoa haittaa. Toivotaan sormet ristissä, että saisimme vielä monia hyviä vuosia tästäkin eteenpäin! Alusta-arkuus on lieventynyt haastavimmista ajoista; nyt Armas yleensä uskaltautuu töpöttelemään pinnalla kuin pinnalla, vaikka pelottaisikin.

Syömisiä koskeva nirsous on sen sijaan kesto-ongelma. Armas on pienestä pitäen ollut hyvin valikoiva syöjä. Peruspapanat eivät uppoa, ellei niihin ole sotkettu jotain herkkua, kuten juustoa, jauhelihaa tai kinkkua. Toisinaan nekään eivät kiinnosta. Välillä joutuu keksimään vaikka minkälaisia maanittelutoimenpiteitä ja jekkuja, joilla koiran saa syömään. Ruuatta en halua sitä jättää, sillä syömättömyyden seurauksena maha menee napsauttamalla veteläksi. Kokeiltu on. Olen hyväksynyt, että tämä rasti on rakkaan koiran vuoksi kannettava, vaikka se koettelee hermoja välillä päivittäin. Onneksi elämään mahtuu useammankin kuukauden jaksoja, jolloin maanitteluja ei tarvita.

Koiran omistaminen tuo elämään luonnollisesti myös kuluja. Kuukausittainen perussetti (ruoka, nivelvalmisteet, lääkkeet ja herkut) kustantaa meillä noin satasen. Välillä tulee ylimääräistä menoa, kuten viimeisen puolivuosikkaan aikana: syksystä tähän päivään saakka on eläinlääkärimaksuja kertynyt lähes tonnin edestä. Nämä kaikki ovat kuitenkin itselleni sellaisia kuluja, jotka eivät kirpaise. Mitäpä sitä ei tekisi ja maksaisi pikkuisen edestä.

Koirabudjetin lisäksi on tarpeen huomioida myös aikaresursseja, sillä elämä koiran kanssa on sitovaa. Reissuja ja menoja ei voi järjestää suunnittelematta ja sopimatta Armaksen hoitoa. Edes työpäivää ei tee mieli venyttää, sillä mielikuva eteisen kapean ikkunan takana päivystävästä kotivahdista on kutsuvampi kuin vanuttelu koululla. Parina arkipäivänä viikossaan vien Armaksen päivähoitoon vanhempieni luokse, missä leikkiseurana on koirakaveri Timi. Pidempien reissujemme ja äkillisten menojen aikana hoitopaikkana toimii sama osoite. Mikäli näin joustavaa hoitomahdollisuutta ei olisi tarjolla, olisi elämä vielä moninverroin sidotumpaa.

Ilman Armasta ei tulisi liikuttua niin paljon kuin nykyisellään. Peruslenkkimme kestää päivittäin noin tunnin. Mikäli on jaksua, venytämme tuota peruskiekkaa reilummaksi tai käymme illankähmässä tekemässä vielä toisen pikkulenkin. Aivan jokaisena päivänä en kuitenkaan hihnanvarteen liikahda, sillä hoitopäivinä äitini lenkittää molemmat pojat samalla kertaa. Puolentoista vuoden ikään saakka Armas oli rasittava vetomyyrä, mutta sen jälkeen hihnassa vetäminen loppui kuin taikaiskusta. Nykyisin tepastelu sujuu mallikkaasti (mikäli ei huomioi niitä hetkiä, kun tyttöjen hajut lukitsevat pojan pientareelle aivottomaan imppaushetkeen).

Vuodenajoista talvi on Armaksen suosikki. Se r.a.k.a.s.t.a.a. lumen saalistamista. Siis sitä, että potkaisen kasan lunta ilmaan ja koira hyppää saadakseen siitä jotain suuhunsa. Tätä poju jaksaisi tehdä väsymättä vaikka miten pitkään. Talvi on paitsi lumileikkien ja puhtaanasäilymisen, myös lämpötilojen osalta miellyttävin vuodenaika Armakselle. Edelliskesien hellejaksot ovat olleet läkähdyttäviä ja päiväsaikaan koiraa ei ole raskinut aktivoida juuri mitenkään. Lenkitkin on kesällä heitettävä illankähmässä, auringon laskiessa. Colliepalstalla joku oli mitannut oman puikkonokkansa turkin kesälämpötilan ja se oli ollut saunalukemissa. Huh, voitte kuvitella mitä helle on paksun turkin kanssa.

Mitä tulee itse turkkiin, ei sen kanssa tarvitse jatkuvasti puuhailla. Perusteellisempi harjaus parin-kolmen viikon välein riittää, välillä tassukarvoja trimmaillen. Kesäksi olen ottanut tavaksi lyhentää kaikki mahanalus- ja reisikarvat minimiin. Näyttävä pehko aiheuttaa toisinaan väärinkäsityksiä, kuten varmasti muillakin tuuheaturkkisten koirien omistajilla: Armasta on luonnehdittu pulleaksi, vaikkei se sitä karvapeitteensä alla oikeasti ole. :)

Elämä koiranomistaja on ollut toisaalta juuri sellaista kuin ennakoinkin sen olevan, mutta toisaalta koiran kanssa elämiseen liittyvät tunteet ovat jysäyttäneet päin pläsiä aavistamattoman voimakkaasti. Tunneside Armakseen on vimmatun vahva, mikä on tuonut ilon ja rakkauden tunteiden lisäksi mukanaan myös jäätäviä huolen ja huonon omatunnon kokemuksia. Mutta niin se varmasti on aina tärkeiden perheenjäsenten kohdalla, vastuuntunto on välittämistä hyvässä ja pahassa.

Tassunjälkiä viikkoosi! ♥

Oho, oliivipuut ovat vielä elossa!

Ne, ketkä ovat matkanneet blogini mukana pidempään, tietävät täällä vuosien aikana pyörineen kestovitsin: minä ja oliivipuut. Asiahan on niin, että olen aikuisiälläni tappanut yhteensä kuusi oliivipuuta. Kiertokulku niiden jokaisen kanssa on ollut samanlainen. Ensin etsin oikeanlaista yksilöä kissojen ja norsujen kanssa, sitten esittelen sitä postauksessa ennakoiden samalla jo tulevaa ja viimeistään seuraavana talvena puu kuolee käsiini. (Erinomaisesta - kröhöm - hoidostani huolimatta.)

Mutta nyt! Kirous on murtunut! Numerot seiska ja kasi täyttävät kaksi vuotta. Toistan, kaksi vuotta! Rehellisyyden nimissä täytyy mainita, että helppoa näiden kanssa ei ole ollut. Perhana vieköön, sopivan kasteluvälin ylläpitäminen on meikäläiselle nimittäin tyrmäävän työlästä. Kahden viikon välein tapahtuva läträäminen näyttäisi olevan puille sopiva tahti, mutta välillä se venyy vahingossa kolmeen. Tunnustan suosiolla olevani melko holtiton kotihortonomi.

Hankin molemmat oliivipuut samaan aikaan, helmi-maaliskuun vaihteessa 2018. Toinen on viettänyt koko elonsa telkkuhuoneessa, toinen kahdessa eri paikassa olohuoneen puolella. Kummassakaan ei ole enää alkuperäisiä lehtiä jäljellä, vaan puut ovat tiputtaneet entiset vihreät pois ja kasvattaneet uudet tilalle. On ollut hassua verrata, että täällä kasvaneet lehdet ovat isompia, noin tuplaten sen kokoisia mitä ostohetkellä.

Telkkuhuoneessa asustanut puu on porskuttanut koko elämänsä melko hyväkuntoisena. Se on saanut pojottaa tuossa ison ikkunan edessä, lännestä tulvivan valon syleilyssä.

Olohuoneen kaverin elintoiminnot eivät sitten ole olleetkaan yhtä hyvällä mallilla. Se kortteerasi ensimmäisen vuotensa takan ja takaterassin oven välisellä seinustalla. Ensin näytti, että paikka on OK, mutta sitten puu alkoi lyyhistyä niille sijoilleen. Lehdet tippuivat hipaisemalla ja versot kuivuivat. Koska hoitotoimenpiteet olivat olleet kummallakin täsmälleen samat, tein äkkidiagnoosiksi valonpuutteen. Parannuskeinona katkoin kaikki kuolleet oksat ja siirsin puun sohvan taakse säteilyhoitoon. Nyt sekin saa optimimäärän valoa ja lehdet ovat lähteneet takaisin kasvuun. Tuuheaksi tätä ei voi vielä luonnehtia missään yhteydessä, mutta kohti terveempää tilaa ollaan menossa.

Silloin kun on kasteluaika, kaappaan puut kainalooni ja käytän niitä kodinhoitohuoneen lavuaarissa. Spa-hetkeen kuuluu kolminkertainen vesiupotus, eli lasken ruukut täyteen vettä, odottelen sen liruvan läpi ja toistan toimenpiteen pari kertaa. Ei minulla ole hajuakaan, onko tämä oliivipuille oikea vai väärä kastelutapa, mutta käytäntö näyttää toimivan ainakin näiden yksilöiden kanssa.

Luulen, että syy siihen, miksi en ole onnistunut aikaisempien oliivipuideni kanssa, on ollut eittämättä tuo valoseikka. Entisessä kodissamme ei nimittäin ollut samalla tavalla etelään ja länteen antavia ikkunoita, joten oliivipuilta puuttui yksinkertaisesti selviytymiseen tarvittava valo. Tämä antaa itselleni letkeän synninpäästön; aikaisemmat puukuolemat eivät ilmeisesti sittenkään mene kokonaan toimimattoman viherpeukaloni piikkiin.

Nopealla haravoinnilla löysin nämä postaukset, joissa olen käsitellyt edellisiä puutapauksia:

Pikku kuutonen

Nro 5 olohuoneessa 

Tässä muuten tuo sama musta meriheinäkori, "pikkuisen" mustempana.

Voi härregud tuota auringon haalistusvoimaa!

Oliivipuu Tanskasta

Oliivipuun talvikoti

Etsi niin löydät

Onnea ja myötätuulta toivon itselleni puiden kanssa tästäkin eteenpäin.

Ehkäpä saamme juhlia vielä kolmevuotissynttäreitäkin! :)

Ystävyys on voimavara

”Miten menee?”

”Ootko kohta kotona, jos soitellaan?”

Näiden lumien aikana olen useamman kerran seisahtunut ällistelemään, millaisia jalokiviä elämä on ripotellut lähelleni. Ystäviä, joille pystyn kertomaan kaikesta kaiken. Naisia, jotka keskellä viikkoa kyselevät, miten menee. Jakavat tavallisia arkikuulumisia, mutta ovat herkällä korvalla ottautumassa syvälliseenkin mietevaihtoon. Myös naisia, keiden kanssa yhteyttä pidetään harvemmin, mutta sitäkin syväluotaavammin. Niitä, ketkä iloitsevat mukana elämän käänteistä ja kiroavat myrskyjä puolestani.

Näille ihmisille pystyn olemaan puhtaasti se minä, joka olen. Ilman varauksellisuutta tai pelkoa vääränlaisista sanoista. Se on hengästyttävän huikeaa ja osaan arvostaa vallitsevaa tilannetta määrättömästi. Hyvien ystävien olemassaolo on voimavara, joka on kantanut tänä talvena poikkeuksellisen paljon. Kunpa osaisin olla edes papanan verran yhtä hyvä ystävä itse!

Mitä ihaninta ystävänpäivää! ♥

Kun sisustelu ei enää kiehdo

Oli aika, jolloin meidän kotimme ilme eli säntillisesti. Tekstiilit vaihtuivat, asetelmat muuttuivat, huonekalut liikahtelivat ja ajatukset parveilivat niin sisustusajatusten kuin -ideoidenkin ympärillä. Sisustelu, eli kodin ilmeen päivittäminen ja muuntelu tuntui mukavalta tavalta kotoilla. Vaan sitten pätkähti stoppi. Se taisi ajoittua jo raksavuosiin, sillä nykyisessä kodissamme en ole enää sisustellut. Sisustanut kyllä, mutta en sisustellut.

Näiden termien ero on omissa ajatuksissani pysyvyydessä. Sisustaminen on kodin valmiiksi tekemistä pintamateriaaleista rakenteellisiin yksityiskohtiin. Päälinjojen luomista sävymaailmasta huonekaluvalintoihin. Sisustelu on taas kerroksellista leikittelyä tämän peruskoostumuksen päällä, pienimuotoista kohentelua ja säännöllistä päivittämistä.

Miksi tuo stoppi sitten tuli? Rehellisesti, kyllästyin. Kodin ilmeen kanssa häärääminen ei ole tuntunut enää pitkään aikaan itselle merkitykselliseltä puuhalta. Sen sijaan nautin siitä, että sisustus tuntuu nyt valmiilta. En kaipaa uusia hankintoja enkä erilaisen ilmeen luomista (muutoin kuin välillä vaihtuvien kukkien osalta). Somen kevyemmät sisusteluaiheet tuntuvat jopa tyhjänpäiväisiltä ja skippailen systemaattisesti kaikki asetelmiin, pikkuesineisiin ja vaikkapa tyynynpäällisiin liittyvät selonteot. Tuoteuutuuksia ja nousevia trendejä koskevat julkaisut pyyhkäisen näkyvistä vieläkin nopeammin. Ihanaa, kun ei enää kiinnosta!

Kotiaiheet kyllä miellyttävät edelleen, mutta erilaisella tulokulmalla. Nykyisin kiinnitän huomiota enemmänkin tuumiin ja tunnelmiin, siihen elämään ja ajatuksiin, joille valmis sisustus ja koti luo pohjan. Myös raksa-aiheet, remppamuutokset ja asumiseen liittyvät yläkäsitteet kiehtovat. Tilpehöörin sijaan siis isommat ilmiöt ja juonet.

Sisusteluinnon lopahtaminen ei ole ollut kielteinen juttu ollenkaan. Se on jopa keventänyt oloa, sillä valmiiksi kypsynyt koti kertoo oman tyylin selkiytymisestä. Kun talo on lukittautunut tiettyyn muotoon, se luo tunnetta pysyvyydestä ja turvallisuudesta. Melkeinpä piehtaroin aina välillä siinä olossa, miten oikealta ja oikeanlaiselta nykyinen koti tuntuu. Eihän tätä tunnetta voisi rikkoa sisustelemalla! ;)

Kevyttä mieltä viikonloppuun!