Tänä vuonna

Muistatte varmasti, että rakastan erilaisia vuosiprojekteja ja tavoitteita. Isoja teemoja tässä on nyt ollutkin käsillä: viime vuonna Vanessan vauvavuosi, sitä edellisenä raskaana oleminen, 2023 Romeon vauvavuosi ja 2022 Romeon raskaus. Noin niin kuin tiivistetysti. Eli aika pitkään on mennyt raskauksien ja vauvavuosien äärellä.

Niinpä ei liene ihme, että tänä vuonna haluan ottaa tapetille oman hyvinvointini. Toki taaperoarki tulee asettamaan sille omat rajauksensa eikä kaikkea pysty toteuttamaan sillä tavalla kuin tahtoisi, mutta - uskon, että kun asetan hyvinvointiteeman tietoisesti näkyville, sitä kohti on helpompi kurotella edes hetkittäin.

Se, mitä yritän tänä vuonna hyvinvointini eteen tehdä, koostuu monista pienemmistä asioita. Haluan

• juoda enemmän vettä
• syödä tavalla, joka tukee jaksamistani
• venytellä ja tehdä jotain lihaskuntoni eteen
• saada ryhtini suoremmaksi
• ehtiä useammin porealtaaseen tai saunaan
• huolehtia paremmin ihostani 
• etsiä yhä parempia työkaluja mielen hyvinvointiin
• karistaa viimeiset vauvakilot
• kirjoitella blogiin ajatuksia aiempaa pienemmällä kynnyksellä
• olla varsinkin syksyllä kirkasvalolampun äärellä
• nukkua paremmin (tämä tuskin toteutuu, mutta tavoitteita on hyvä olla ja ainakin voin yrittää mennä unille aikaisemmin)
• olla enemmän zen (no juu, ei onnistu välttämättä tämäkään, mutta yritän!).

Haluan myös irrottautua enemmän omille menoilleni, mikä varmasti onkin nyt helpompaa, kun molemmat lapset voivat olla mummolassa yhtä aikaa hoidossa. Viime vuonna kahden pienen hoitaminen oli vielä niin kuormittavaa sekoilua, että halusin säästää mummoa sellaiselta - hoidossa oli aina yksi lapsi kerrallaan. Mutta nyt tosiaan asia on toisin.

Haaveilen, että saisin kehiteltyä hyvinvointiteemaa tukevia menoja: sellaista kehon- ja mielenhoitoa, jota en ole ehkä aikaisemmin kokeillut. Olisi mielenkiintoista käydä esimerkiksi äänimaljahoidossa, lillua metsäkylpylässä tai kiivetä vaikkapa pitkästä aikaa hevosen selkään. Myös kulttuurimenoja ja jopa kosmetologin tekemää kasvohoitoa olisi kiva saada listalle. En ole vielä ideoiden kanssa valmis, mutta uskon, että vuoden mittaan tupsahtelee kyllä mukavia oivalluksia. Vinkkejä saa nakella tännepäin! Hyvinvointimenoja aion rytmittää ohjelmistoon säännöllisesti, toivottavasti pääsisin niille kerran yhdessä tai kahdessa kuukaudessa.

Yksi villi kortti, jota olen mietiskellyt, on hiihtäminen. Olen hiihtänyt edellisen kerran vuonna 2012, kun minun oli pidettävä liikuntaa omalle oppilasryhmälleni. Tuolloin ja aiemminkin olen ollut vanhojen välineiden uhri - tuskinpa se suksi luistaa kovin hyvin, jos antiikkisia sivakoita on voideltu edellisen kerran tyyliin 90-luvulla. :') Ajatuksena hiihtäminen on kuitenkin kiehtonut jo monta vuotta - ehkäpä tämä talvi on se, kun viimein kokeilen. Tällä kertaa aion lainata ensin äidin tuoreempia välineitä ja sitten tarvittaessa investoida omiin, jos näyttää siltä, että homma luistaa mielikuvien sijaan myös käytännössä. Let's see.

Kaiken kaikkiaan tavoitteenani on antaa keholle ja mielelle sellaista hyvinvointia, millaista ne ansaitsevat. Tarkoituksena ei ole irrottautua arjesta, vaan yrittää elää siinä hieman paremmin ja kokonaisvaltaisemmin, huomioiden myös itseni. Tehdä hyviä tekoja minulle. Katsotaan, millaiseksi vuosi muotoutuu - lupaan raportoida viimeistään joulukuun viimeisessä postauksessa, miten meni.

Valoa ja kevyttä mieltä vuoteen 2026!

P.S. Kuvituksena räpsyjä tämän vuoden ensimmäisten lenkkien varrelta. Ihanaa, että kolme kuukautta kestäneen sateen jälkeen on viimein on pakkasta ja lunta!

Tiedätkö, mikä on glimmeri?

Tykkään sellaisista käsitteistä ja termeistä, jotka selittävät arkisia ilmiöitä ja purkavat niitä tiedostetumpaan muotoon. Yksi tällainen on glimmeri, johon olen nyt viime aikoina törmännyt muutaman kerran. Tiedättekö te, mistä on kyse?

Glimmeri on käsite, joka on vastakohta triggerille. Se viittaa pieniin, positiivisiin hetkiin tai ärsykkeisiin - sellaisiin jotka herättävät turvallisuuden, ilon tai hyvinvoinnin tuntemuksia niin kehossa kuin mielessä.

Termiä on käyttänyt ensimmäisenä traumaterapeutti Deb Dana, joka tutkii sitä, kuinka hermosto reagoi eri ärsykkeisiin. Siinä missä triggeri voi laukaista stressi- tai traumareaktion, glimmeri aktivoi parasympaattista hermostoa ja auttaa kehoa rentoutumaan ja tuntemaan olonsa turvalliseksi.

Vaikka glimmerit ovat usein ohikiitäviä ja huomaamattomia, niiden vaikutus voi olla yllättävän suuri. Kun hermosto tottuu tunnistamaan ja vastaanottamaan myönteisiä ärsykkeitä, se voi helpommin palata tasapainoon myös stressaavina hetkinä.

Glimmerit ovat usein arkisia, mutta kun niihin alkaa kiinnittää huomiota, ne voivat auttaa säätelemään stressia ja vahvistamaan hyvinvointia. Ajatuksena on, että etsimällä ja tunnistamalla omia glimmereitä voi tukea hermoston tasapainoa ja lisätä elämäniloa sekä turvantunnetta.

Joskus glimmerit voivat tuntua itsestäänselviltä, mutta toisinaan niiden löytäminen vaatii pientä tietoista harjoittelua. Glimmerit voivat välittyä minkä tahansa aistin kautta, sillä hermosto reagoi sekä ulkoisiin että sisäisiin ärsykkeisiin monikanavaisesti. 

Jokainen ihminen kokee glimmerit omalla tavallaan – toisille ne välittyvät herkemmin visuaalisina kokemuksina, kun taas toiset reagoivat voimakkaammin ääniin tai tuntoaistimuksiin. Aistien kautta saadut kokemukset vaikuttavat kuitenkin kanavasta riippumatta suoraan kehon ja mielen tilaan.

Esimerkkejä erilaisista glimmereistä:

Näkö:

• Auringonlaskun värit taivaalla
• Lumen kimallus pakkaspäivänä
• Kevään ensimmäiset leskenlehdet
• Kynttilänvalo hämärässä huoneessa
• Kauniisti aseteltu aamupala
• Auringonsäde, joka osuu huoneeseen
  

Kuulo:

• Linnunlaulu
• Sadepisaroiden ropina ikkunaan
• Tulenritinä
• Lapsen nauru
• Kahvinkeittimen porina

Tunto:

• Viileät lakanat puhtaassa sängyssä
• Lämmin villasukka jalassa
• Kevyt tuulenvire kasvoilla
• Kissan tai koiran pehmeä turkki silittäessä
• Halauksen jälkeinen herkkyys iholla
• Lämpimän kahvikupin tunto kädessä
  

Haju:

• Juuri paistetun leivän tai pullan tuoksu
• Metsän raikas, multainen haju sateen jälkeen
• Kahvin tuoksu aamulla
• Puhtaat pyykit pyykkinarulla
• Vanha kirja, joka tuoksuu nostalgiselta

Maku:

• Ensimmäinen kulaus aamukahvia
• Kylmä vesilasillinen urheilun jälkeen
• Suklaapehmis keskikesällä
• Äidin tai isovanhemman tekemä ruoka, joka herättää muistoja

Tilanteet ja tunnelmat:

• Kun pitkän päivän jälkeen istahtaa alas ja saa huokaista tovin
• Hetki, kun huomaa kevään ensimmäisen lämpimän tuulahduksen
• Kun ystävä tai kumppani sanoo jotain, mikä saa tuntemaan itsensä nähdyksi
• Vanhan, rakkaan laulun kuuleminen yllättäen
• Kun huomaa olevansa täysin uppoutunut hetkeen ilman kiirettä
• Ystävällinen hymy tuntemattomalta 
• Jokin lause, joka tuntuu oikealta juuri sillä hetkellä

On hauskaa saada termi asialle, johon on keskittynyt itse jo aiemmin. Olen blogissakin puhunut kerran jos toisenkin hetkiin syventymisestä ja pienten asioiden merkityksellisyydestä. Nyt, kun tälle ilmiölle on nimi ja tarkempi selitys, huomaan kiinnittäväni glimmereihin huomiota vielä tietoisemmin. Ei pelkästään pysähtymällä nauttimaan pienistä hetkistä, vaan myös ymmärtämällä, miten ne vaikuttavat hermostoon ja hyvinvointiin.

 

Kun tietää, mitä etsii, glimmereitä alkaa havaita yhä enemmän – ja samalla niitä voi myös alkaa luoda itselleen lisää. 

 

Siispä glimmereitä kevääseen!

 

P.S. Kuvituksena muutama itselleni mieluisa glimmeri: kauniisti katettu kahvipöytä, kahvihetki ystävän kanssa sekä kauniinvärinen auringonlasku avaraa järvimaisemaa vasten.

Kun huomenna herätyskello ei soikaan

Arvatkaapa mitä? Se oli meikäläisen työsyksy siinä! Huomenna ei herätyskello soi, sillä minulla ja Romeolla alkoi yhteinen kotoilu hoitovapaan merkeissä. En voi valehdella, ettenkö olisi asiasta mielissäni (vaikkei pankkitili sitä tule olemaankaan). Pääsemme valmistautumaan jouluun rauhassa ja pitkän kaavan mukaan - can't wait!

Lukuvuoden ensimmäisen neljänneksen aikana tuli tehtyä tiettyjä havaintoja työssäkäymiseen ja taaperoarkeen liittyen. Vaikka työnteko tuo omanlaistaan mukavaa vaihtelua päiviin, ei se kuitenkaan ole sitä, mitä tässä vaiheessa mieluiten tekee. Sydän sanoo tosi vahvasti, että oma paikka on vielä kotona, pienen ihmisen kanssa. Yhteiset valveillaolotunnit työpäivän jälkeen eivät ole riittävästi. Eivät riittävästi lapselle eivätkä jäsennellyn arjen pyörittämiseen. Eivätkä varsinkaan omalle palautumiselle.

Toivotan siis tervetulleeksi hitaat aamut, rauhassa juodut kahvikupit, monipuoliset yhteiset touhut ja tekemiset sekä ajallaan hoituvat kotityöt.

Vielä en ole ehtinyt luonnostelemaan, mitä extrakivaa hoitovapaalla keksisimmekään. Jouluilua tietysti, mutta sen lisäksi olisi mukava löytää lähialueelta jokin perhekerho käytäväksi ja muutama elämyksellinen päiväreissu tehtäväksi. Luulen, että tulemme nappaamaan mummon mukaan, jos bongaamme sopivan käyntikohteen.

Marraskuun ohjelmassa on tietenkin myös perinteisen joulusiivouksen tekeminen katosta lattiaan, joulukuussa sitten tyypillinen piparitaloprojekti ja muut tunnelmoinnit. Olemme tällä viikolla opetelleet sytyttämään takkaa ja katsomaan tulenliekkejä turvallisen välimatkan päästä. Koputan puuta, mutta Romeo näyttäisi ymmärtäneen aika kivasti, ettei kuumaan takkaluukkuun ole koskemista. Itselleni elävä takkatuli on suuri tunnelmatekijä ja on mahtavaa, jos pystymme nauttimaan siitä yhdessä lapsen kanssa.

Jouluilun osalta ovat lähikuukaudet aivan erilainen juttu kuin vuosi sitten. Romeo oivaltaa ja osaa tehdä asioita nyt moninkertaisella ymmärryksellä, joten jouluun liittyvät puuhat saavat kokonaan erilaisen merkityksen. Tänä viikonloppuna olemme esimerkiksi laitelleet kyntteliköitä ja paperitähtiä ikkunoihin; pikkumies on pystynyt olemaan mukana aina patterinasentamisista ripustushommiin. Ja mikä ilo valoista on ollut jo nyt!

Sen verran on itselläni lähitulevaisuudessa spesiaalijuttuja tiedossa, että minulla olisi tarkoitus lähteä käymään joulukuussa Helsingissä. Yksin! Ja kokonaisen viikonlopun verran. Olemme suunnitelleet ystäväni kanssa jouluisen hotelliviikonlopun, joka on vähän kuin pitkän kaavan mukaan järjestetyt pikkujoulut. En kuitenkaan nuolaise ennen kuin tipahtaa, tässä ehtii tauteja tipahdella niskaan vielä ennen h-hetkeä. Mutta toivon kovasti, että reissu järjestyisi. Myös, että miehet pärjäisivät keskenään kotona ja että oma ikäväni pysyisi kohtuullisissa aisoissa (en ole nimittäin koskaan ollut Romeosta yhtäkään yötä erossa). Mutta let’s see, se on sitten.

Joka tapauksessa täällä on ikimuistoisia ja stressittömiä hetkiä edessä. Hyvää hoitovapaata siis minulle ja Romeolle! ♥

Syksy tuo paljon hyvää

Eipä olisi takavuosina uskonut, että jonakin päivänä tykkään syksystä ja että se tuntuu kesän jälkeen helpottavalta vuodenajalta. Olen tehnyt postauksen syksyn hyvistä puolista jo vuonna 2019, mutta ajattelin, että tehdäänpäs uusi, sillä näkökulmat ovat jalostuneet edellisestä versiosta. Kaiken lisäksi tämän vuoden syksy on kotoiluineen varsin spesiaali tapaus, joten siitäkin vinkkelistä tarkastellen on käsillä oleva syys erityinen.

Tänä syksynä saan nauttia stressittömyydestä. Minun ei tarvitse pompata aamuisin kuudelta ylös, laittautua ja lähteä töihin, vaan saan kelliä Romeon kanssa yökkäreissä niin pitkälle aamupäivään, kuin hyvältä tuntuu. Minun ei tarvitse vaivata päätä työpaikan asioilla ja stressata sellaisten tilanteiden ja ihmisten vuoksi, jotka eivät kuulu kotielämään. Saan keskittää ajatukset ja energiat kaikkein tärkeimpään. 

Tänä syksynä pystyn keskittymään omaan hyvinvointiini. Kun ei ole stressiä, keho säästyy ylimääräiseltä kortisolilta ja voi jo sitä kautta paremmin. Aion hyödyntää tilanteen ja buustata sitä niin liikunnalla, järkevällä ruokavaliolla kuin onnellisilla ajatuksillakin. Unta en ehkä täydellisenä tähän komboon saa, mutta pääasia, että moni muu hyvinvoinnin peruselementti on nyt kasassa.

Tänä syksynä näen auringonnousut kotoa käsin. Tästä seikasta on tullut itselleni ihmeellisen merkittävä ja odotettu asia. Talven pimeimpänä kautena auringonnousut luovat olohuoneeseemme superkauniit säteet, enkä malta odottaa, että näen ne monta kertaa useammin kuin normaalisti.

Tänä syksynä nautin kuuman kesän jälkeen viilenevistä keleistä. Kirpeässä säässä on helpompi olla ja liikkua, jopa hengittäminen tuntuu keveämmältä. Paitsi minä, myös koirat ja vauva nauttivat tästä.

Tänä syksynä iloitsen, kun saan ottaa lämpimät vaatteet käyttöön. Vaatteet eivät enää hiosta, vaan lämmittävät sopivasti. Voin alkaa käyttää taas pantaa ja pipoa, mikä helpottaa hiustenlaittoa - päähineiden alla ei tarvitse ajatella, onko tukka kondiksessa. Tamineiden osalta en malttaisi odottaa, että pääsen pukemaan Romeolle söpöjä pipoja ja haalareita. Mikä siinä onkaan, että kivoissa ulkovaatteissa vauvat näyttävät aina asteen verran suloisemmilta?

Tänä syksynä riemuitsen, kun luonnon pirulaiset häipyvät maisemista. So long, hyttyset, käärmeet ja punkit - ei tule ikävä!

Tänä syksynä riemuitsen siitä, kun takkakausi alkaa. Voin lämmittää ritiseviä pesällisiä mihin aikaan päivästä tahansa enkä todennäköisesti ole tänä vuonna niin väsynyt, että nukahtaisin tulen ääreen.

Tänä syksynä ihmettelen Romeon kasvua ja kehitysaskeleita. Odotan esimerkiksi sitä, että pikkuinen osaa istua itsekseen, hoksaa eteenpäin liikkumisen idean ja ymmärtää yhä enemmän puhetta.

Tänä syksynä minulla on enemmän aikaa blogille. Pystyn pysähtymään ajatusteni äärelle ja luonnostelemaan tekstejä useammin kuin aikaisemmin. Ehkäpä saan jopa ujutettua jokaiseen päivärutiiniin pienen blogihetken - olipa se sitten ideointia, kuvaamista tai tekstin kasaamista.

Tänä syksynä minulla on enemmän aikaa paitsi omalle blogille, myös muille blogeille. Tykkään aivan valtavasti lukea blogeja ja tehdä blogiseikkailuita, joten sitä lisää, kiitos. Myös podimaailmaa toivon kuluttavani aiempaa enemmän.

Tänä syksynä luulen, että ehdin myös tylsistyä. Se ei kuitenkaan ole huono juttu, vaan päinvastoin! Luovuus ja inspiraatio tarvitsevat tylsyyttä syttyäkseen ja nämä molemmat ovat todella mieluisia, odotettuja asioita. Se on ihana tunne, kun huomaa olevansa luovan flown vallassa ja täynnä inspiraatiota.

Tänä syksynä odotan uusien (telkku)sarjojen putkahtamista. On kiva valita jokin ohjelma seurattavaksi ja antaa sen rytmittää viikkoja. Arvelen, että tämän lisäksi syys tuo mukanaan meidän huushollissamme verrattain harvinaisen asian, suoratoistopalveluihin investoimisen. Olemme nimittäin miehen kanssa koukussa Only Murders in the Building -sarjaan ja siitä on ilmestynyt juuri kolmas kausi. Itse haluaisin myös aloittaa katsomaan kaikki And Just Like That -jaksot - tähän mennessä en ole vilkaissut ainuttakaan.

Tänä syksynä saan mielenrauhaa. Olen avuttomana ihmetellyt erästä ilmiötä vuosikausien ajan ja nyt sain sille selityksen. Tilanteen ratkeaminen ei ole minusta kiinni, joten voin pudottaa asian harteiltani.

Tänä syksynä pääsen joulusiivoamaan ja laittamaan joulua rauhassa. Edessä on Romeon ensimmäinen joulu, voiko mikään olla jännittävämpää! Tiedän, että lapsen myötä joulut tulevat jatkossa tuntumaan ihan erilaisilta kuin aiemmin.

Tänä syksynä ehdin paitsi jouluilemaan, myös tunnelmoimaan. Kausivaloja aion laitella viimeistään lokakuussa, kynttilöitä polttaa sitäkin aiemmin.

Tänä syksynä aion nauttia porealtailusta. Viilenevissä keleissä ja itikattomissa illoissa lämpimässä vedessä lilluminen tuntuu hykerryttävämmältä kuin kesällä.

Tänä syksynä aion nauttia kulttuurista. Suunnitelmissa on käydä teatterissa sekä pelata ainakin yksi pakohuonepeli. Leffaankin olisi kiva päästä sekä bongata vielä muitakin kulttuuririentoja.

Tänä syksynä aion tankata verkkokalvoilleni alati aikaistuvia auringonlaskuja. Koska kesällä ne vilahtivat ohi vauvan tahdissa nukkuessa, haluan päivien lyhentyessä ottaa niistä nyt ilon irti.

Tänä syksynä riemuitsen syyslomasta, jolloin saamme ystäväperheen paikkakunnalle. Aiomme pitää ainakin tyttöjen spa-illan, optiona puuhata jotain muutakin.

Tänä syksynä odotan ensilunta innokkaana, sillä se on samalla myös Romeon ensimmäinen ensilumi. Eihän pikkumies siitä oikeasti ehkä mitään ymmärrä, mutta itselle se on mukava eka kerta. Tulevasta talvesta minulla pyörii päässä mielikuva, jossa pääsemme pulkkailemaan. Hauska nähdä, onko todellisuus yhtä kivaa kuin ennakkovisiot!

Tänä syksynä aion hyödyntää vapaita päiviä kaikkeen sellaiseen, mitä ei normaalisti arjessa pystyisi tekemään, kuten vaikkapa ihmisten treffaamiseen. Tämän aloitan jo ensi viikolla ja huristelemme Romeon kanssa opintovapaalla olevan ystäväni luokse kylään. Vapaus liikkua päivisin on jotain sellaista, mitä en vielä ehkä oikein ymmärräkään. Suunnitelmiin kuuluvat myös säännölliset mummolavisiitit.

Tänä syksynä toivon varovaisesti, että Romeo saisi oman ikäisiään lapsikontakteja. Käymme neuvolassa Iisalmessa ja seuraavalla kerralla meillä on luvassa ryhmäneuvola, jossa tapaamme muita puolivuotiaita vauveleita vanhempineen. Ihan mahtava bonus olisi, jos lisänä löytyisi samanhenkistä aikuisseuraakin!

 

Tänä syksynä elämä näyttää ikimuistoiselta sen kaikilta kanteilta.

Toivottavasti silläkin puolella ruutua olisi tiedossa mukava syksy!

 

 

Mikä raskaudessa yllätti ja ei yllättänyt?

I did it! Elokuun työputki on ohi ja olen virallisesti vanhempainvapaalla. Kotoiluherkkua on luvassa pyöreästi vuoden verran, joten on aika ottaa sille pienet läpsytykset. Halusin käydä aloittamassa koululla lukuvuoden, jotta työtonttini kuviot lähtisivät mahdollisimman oikeille urille. Mies piti tuolla aikaa pari viikkoa omaa vanhempainvapaataan. Ratkaisu oli kyllä kuormittava (etenkin koska hoidan kaikki yöherätykset), mutta erittäin oikea - minulla on nyt paljon huojentuneempi olo jäädä Romeon kanssa pidemmäksi aikaa kotiin.

Vanhempainvapaan kunniaksi palataan nyt ajassa hetki taaksepäin ja viimetalvisiin ajatuksiin - tarkemmin sanoen raskausteeman ympärille, sillä en ole käsitellyt sitä blogissa siinä määrin kuin olen halunnut. Samalla koen tarpeelliseksi jakaa ajatuksiani, josko niistä hyötyisi joku itseni kaltainen. Siis tällainen, joka ensin mietti 20 vuotta, haluaako äidiksi ollenkaan ja joka päätöksen tehtyäänkin koki vielä tarpeelliseksi käyttää kaksi vuotta tilanteen valmisteluun.

Raskausaikana keräsin talteen ajatuksia, joita lapsen odottamiseen liittyen tuli. Minulle itse raskaana oleminen oli paljon suurempi ja omituisempi juttu kuin varsinainen lapsen saaminen - siihen liittyi roppakaupalla enemmän ennakkokäsityksiä kuin vauva-arkeen. Siksi onkin ollut mielenkiintoista tehdä vertailua, mikä raskaudessa yllätti ja toisaalta mikä ei yllättänyt. Aloitetaan siitä, mikä ei lyönyt ällikällä.

Raskaudessa ei yllättänyt:

Halu tehdä elämä valmiiksi ennen raskautta. Kirjoitin teemaa jossakin määrin auki tässä postauksessa, jonka julkaisin maaliskuussa. Voit käydä lukemassa aiheesta enemmän linkin takaa, mutta tähän tiivistyksenä: koen tosi vahvasti siten, että lapsella on oikeus syntyä mahdollisimman suunniteltuna ja odotettuna. Itselleni oli supertärkeää olla valmis äitiyteen paitsi henkiseltä kantilta, myös vaikkapa elämän fyysisten ja taloudellisten puitteiden osalta. Kuten mainitsin aloituksessa, käytin raskauden ja vauva-arjen suunnitteluun kaksi vuotta. Sinä aikana tein valtavasti paitsi mentaaliharjoitusta, myös konkreettisia valmistautumistoimia. Esimerkiksi sijoitusasuntojen hankkiminen oli osa tätä meikäläisen master plania. :) Minulla oli vahva intuitio, että Romeo on tullakseen heti kun saa mahdollisuuden (niin kuin tulikin), joten suunnittelin kaiken mahdollisen etukäteen kuukauden tarkkuudella. Tiedän, että tämä voi kuulostaa suuripiirteisemmän ihmisen korvaan hassulta, mutta itseäni hypoteettisen aikajanan hahmottelu helpotti todella paljon.

Halu salata raskaus mahdollisimman pitkälle. Seurasin fiiliksiäni mielenkiinnolla, muuttuuko kantani salaamiseen raskauden aikana vai käännänkö kelkkani ja toitotan asiasta koko maailmalle. Ei kääntynyt kelkka, vaan raskaana ollessani halusin salata asiaa vielä suuremmalla intensiteetillä kuin etukäteen arvelin. Syitä tähän oli useampia. Kun on läheltä nähnyt, mitä surullista voi tapahtua vielä laskettuna aikanakin ja itse synnytyksessä, en uskaltanut olla missään vaiheessa varma, että saisimme omalle odotuksellemme onnellisen lopun. Tähän sekoittuu myös palanen taikauskoani, sillä en halunnut manata raskautta epäonnistumaan kertomalla siitä muille. Hössötystäkin kammoksuin. Toisaalta, Rautavaaralla kasvaneena oli vahva tunne, että mitä vähemmän kylä tietää asiasta, sitä parempi. Tämäkään näkemys ei pettänyt, sillä tammikuussa (kun asianlaita alkoi olla mahdotonta piilottaa) raskaudestani oli kirjoiteltu netin keskustelupalstalla. Täällä ei mikään näytä olevan pyhää. Pientä hilpeyttä tunnustan tunteneeni silloin, kun kuulin, että kylän juoruilijat olivat kokeneet mielipahaa siitä, että eivät olleet saaneet selville laskettua aikaani. No, kaiken kaikkiaan minulla oli koko raskauden ajan sellainen olo, etten koe halua tai tarvetta kertoa siitä kenellekään. Äitiysneuvolassakin kävin Kaavilla, jotta kukaan ei bongaisi käyntejäni omassa terveyskeskuksessa.

Toimintakyvyn kaventuminen. Jo etukäteen tuumiskelin, että raskauden myötä tapahtuva, normaalitason toimintakyvyn menettäminen, tulee olemaan itselleni ärsyttävä ja pitkäpiimäinen asia. Niin se olikin, mutta onnekseni toimintakyky kapeni merkittävästi vasta kolme viikkoa ennen synnytystä.

Kuolemanpelko. Tätä sivusinkin hieman jo pari riviä ylempänä. En uskaltanut olla varma, että kaikki selviävät raskaudesta ja synnytyksestä hengissä. Ajatus oli itselleni niin normaali, että omalta osaltani tein miestä varten talteen death filen, jossa oli kaikki digitaalisten palvelujeni tiedot ja jonka avulla hän olisi esimerkiksi pystynyt ajamaan Blawhin toiminnan alas. Niin ennen raskautta, raskaana ollessa kuin nytkin ajattelen, että olisi ollut suurinta typeryyttä olettaa, että kaikki menee hyvin. Kuolemanpelko tiivistyi sektioon ja sitä seuraaviin päiviin (pelkäsin etenkin veritulppariskiä). Voitte kuvitella, kuinka helpottunut, onnellinen ja yllättynytkin sitten olin, kun kukaan ei kuollutkaan. Jo pelkästään elossa säilyminen tuntui lottovoitolta.

Inho hössötystä kohtaan. En ole koskaan ymmärtänyt raskauden ja vauvojen päältä hössöttämistä, eikä se muuttunut raskausaikana mitenkään. Käytännössä menin lukkoon ja vaikenin (lähestulkoon juoksin pakoon), jos havaitsin hössöttämistä. Tästä syystä esimerkiksi ilmoitin, ettei minulle saa järjestää babyshowereita. Eräällä sairaalakäynnillä paikalla oli hyvin innokas kätilö, joka ohjeisti, kuinka minun tulisi lauleskella mahalleni päivittäin. Oh boy, se ohje ampui yli niin että suhahti, ei todellakaan tuntunut omalta jutulta alkaa pitää vatsalle konserttia. Sori siis Romeolle, jos luet tätä joskus vuosien päästä - jäit paitsi sikiöaikaisista laulannoista. Ehkäpä ollaan saatu tasattua tilanne jälkikäteen. :)

Projektiasenne. En yllättynyt siitä, että raskaana oleminen ei ollut itselle mikään naiseuden huipentuma tai erityisen ihana juttu. Niinpä olin jo etukäteen miettinyt, että asia helpottuu, kun otan raskautta kohtaan projektiasenteen: päätin hoitaa odotuksen samalla päämäärätietoisuudella kuin aikaisemmatkin projektit elämässäni. Se oikeasti auttoi ja teki raskauden etenemisestä tasaista. Etenkin etappien (käytännössä raskausviikkojen) seuraaminen helpotti sekä tieto siitä, ettei tilanne kestä ikuisesti.

Kehon muutokset. Arvasin jo etukäteen, että kilojen kertyminen ja mahan kasvaminen ahdistaa. Tämän vuoksi otin ensimmäiset masukuvat hyvin myöhään enkä halunnut näyttäytyä ihmisten ilmoilla yhtään enempää, kuin oli pakko. Tämän postauksen kuvat on otettu päälle kolme viikkoa ennen synnytystä. Ajoitus kuvaamiseen oli täydellinen, sillä näiden otosten jälkeen aloin kärsiä turvotuksesta, joka hellitti vasta useampi viikko synnytyksen jälkeen.

Vauva-arjen visiointi oli mahdotonta. En pystynyt kuvittelemaan vauvaa ja vauva-arkea etukäteen ollenkaan.

Ikävä Armasta. Ainoat itkut, joita olen raskauteen ja vauva-arkeen kohdistuen itkenyt, ovat liittyneet Armakseen. Ehdin nimittäin jo kuvitella pari vuotta sitten, kuinka Armas olisi osannut nauttia yhteisestä kotiajasta ja pienestä perheenjäsenestä. Murskaa sydämen, ettei Armas päässytkään kokemaan tätä.

Omien näkökantojen vahvuus. Olen ollut käytännössä täysin immuuni ulkopuolisten näkemyksille tai odotuksille - en ole ottanut sellaisia huomioon piirunkaan vertaa, vaan olen tehnyt asiat tarkalleen niin kuin itsestä tuntunut parhaalta. Olen pohtinut, olisinko tuntenut oloni näin varmaksi myös nuorempana, vai onko suhtautumistapa iän antamaa kokemuslisää. Eletyt vuodet lisäävät ainakin itseluottamusta ja perspektiiviä, joten ehkäpä tämä menee iän piikkiin, vaikka monista asioista minulla olikin sama näkemys jo parikymppisenä.

Piikkikammo. Joka ikisen verikokeen ottaminen oli yhtä helvettiä kuin etukäteen kuvittelinkin. Onneksi labrassa ei tarvinnut rampata niin paljon, kuin pelkäsin. Verikokeiden kamaluudesta ajoivat vielä ohi sairaalareissun kanyylit, kun sellaiset tuikattiin molempiin käsiin. Jos pitäisi listata lapsenteon vaikein asia, olisi se heittämällä tuo kanyylihomma: minun käsissäni kanyylit tökkäävät aina luihin ja se tuntuu tosi vastenmieliseltä (nytkin tätä kirjoittaessa käsiin leviää ällöttävä tunne). Piikkikammo minulla on niin suuri, että joskus epäilin, että sen vuoksi en koskaan pysty lapsentekoon. Mutta pystyinpäs ja selvisinpäs kuitenkin.

Raskaudessa yllätti:

Mielialojen tasaisuus. Koska raskaana oleminen ei ollut itselleni mikään wow-kokemus, ennakoin, että se saattaisi aiheuttaa ahdistunutta ja alakuloista oloa. Sellaisista fiiliksistä ei kuitenkaan ollut mitään tietoa, päinvastoin! Koko raskauden ajan minulla oli hyvin tyyni, tasainen ja perustyytyväinen olo. Seurasin vain mielenkiinnolla, mitä etenevät viikot tuovat tullessaan.

Toimintakyvyn säilyminen pitkälle. Vaikka toimintakykyni kaventui kolme viikkoa ennen synnytystä, koin yllättävänä sen, että se tapahtui vasta tuossa vaiheessa enkä missään tilanteessa ollut oikeasti kokonaan toimintakyvytön. Pystyin käyttämään koirat itse lenkillä lähes loppuun asti, mikä oli positiivinen yllätys. Käytännössä toimintakyvyn kaventuminen näkyi siinä, että en pystynyt enää pidemmille lenkeille (keho kipeytyi liikaa) ja normaalit tekemiset ja liikkeet vaativat extraponnisteluita. Sängyn pohjalle en suinkaan jäänyt, vaan vaihdoimme normaalit lenkkireitit vanhempieni mökkimaisemiin, missä koirat saivat juoksuttaa itse itseään vapaammin ja kotitöissä käytin niihin vain enemmän aikaa. Jäljellä olleesta kompetenssista kertonee se, että tein kotiin ison siivouksen sektiota edeltäneenä päivänä.

Liikerajoitteet. Toimintakykyyn liittyen en osannut etukäteen arvata, kuinka vaikeaa erityisesti sukkien ja kenkien laittaminen, sängyssä kääntyminen ja sieltä ylösnouseminen voivatkaan olla.

Raskausoireena tukkoisuus. Käytännössä koko raskauden ajan minulla oli nenä tukossa! Nokka aukesi heti, kun synnytys oli takanapäin. Mitään muita erikoisempia oireita minulla ei ollut, jos normaalia alkuvaiheen etovuutta ja etenkin lopun aikana vaivannutta närästystä ei lasketa. Ruoka-aineita en himonnut sen enempää kuin normaalistikaan.

Kehorauhan rikkoutuminen. En ole oikeastaan koskaan kohdannut omaan kehoon kohdistuvaa arvioimista tai lääppimistä, joten en uskonut, että niin tapahtuisi raskausaikanakaan. Miten väärässä olinkaan! Minulle tuli täysin yllätyksenä, kuinka jotkut ihmiset kokivat tarpeelliseksi (saati oikeudekseen) arvioida, onko raskausmahani pieni vai iso. Herrajumala, se oli täysin normaali, käyrillä menevä maha. Mahan koskettelua pidin ennakkoon lähes urbaanina legendana, kunnes oikeasti olin siinä tilanteessa, että mahaani kosketettiin luvatta. Itse en voisi koskaan kuvitellakaan koskevani kenenkään mahaa (luvatta tai luvan kanssa), joten minulle on hyvin vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan muukaan niin tekisi. En todellakaan halunnut kenenkään ulkopuolisen koskevani mahaani etenkään raskaana ollessani, joten koin kosketteluyritykset erittäin epämieluisina, vaivaannuttavina ja epäkohteliaina. Jossain vaiheessa opin hyppäämään taaksepäin, kun havaitsin käden lähestyvän.

Reviirirajoihin suhtautuminen. Vähän sama kuin kehorauhan kanssa, minut yllätti se, etteivät kaikki kyenneet kunnioittamaan raskausreviiriäni. Vaikka olin selittänyt hyvin selkeästi, että en kokenut tarvetta jakaa perussettiä enempää asioita raskaudestani, seikkaa ei joko ymmärretty tai arvostettu. Minulle jopa loukkaannuttiin siitä, etten kokenut tarvetta ruotia raskausoireitani. Tämä ei minua suinkaan hetkauttanut, sillä kuten kirjoitin ylempänä, minulla oli hyvin vahvat näkökannat siihen, kuinka toimin. Se, että joku ei minun rajojani pystynyt kunnioittamaan, ei ollut minun ongelmani, vaan toisen osapuolen vajavuus.

Neuvolasta koettu vähäinen hyöty. Minulla oli neuvolaa kohtaan todella erilaiset odotukset, kuin mitä todellisuus käytännössä oli. Oletin, että olisin saanut paljon enemmän tietoa esimerkiksi sikiön kehitysvaiheista ja raskauden vaikutuksista. Käynnit keskittyivät kuitenkin vain mittauksiin ja jokseenkin tyhjänpäiväiseen diipadaapaan. Suurin tietolähde olikin itselle netti ja Instagram, jonka algoritmi oppi syöttämään tarjolle ajankohtaisia julkaisuja raskaudesta ja sikiön kehityksestä. Olennaisin hyöty neuvolasta oli Romeon sydänäänien kuuntelu: kun kerta kerralta kuuli, kuinka pikkusydän jumputtaa, oli levollisempi mieli taapertaa raskauden kanssa eteenpäin.

Huonot yöt. En olisi osannut arvata, kuinka paljon raskaus vaikuttaa nukkumiseen! Mahan kasvaessa hyvän nukkumisasennon löytäminen ja sen vaihtaminen oli työlästä. Minulle tuli myös järkytyksenä se, ettei selällään nukkumista suositeltu - asentoa, jossa saan kaikista parhaiten unta. Selällään olemisen välttely stressasikin aika paljon. Toinen lukunsa olivat lukuisat vessareissut - taisin viimeisinä kuukausina herätä vessaan keskimäärin neljä kertaa yössä. Etukäteen luulin, että raskaana ollessa olisin saanut tankattua hyviä yöunia, mutta vielä mitä; lapsen synnyttyä olen nukkunut monta kertaa paremmin kuin raskaana ollessa.

Liikeseuranta. Ennen raskautta en osannut kuvitella, miltä mahan sisällä olevan vauvan liikkeet tuntuisivat tai miten paljon niitä olisi. Kuvittelin, että mahasta tuntuisi tömpsäys silloin tällöin, ehkä pari kertaa vuorokaudessa. Lievästi sanottuna väärin luultu! Myllerrystä oli paljon enemmän kuin olisin koskaan osannut ennakoida. Täysin puskista tuli myös huoli, jos Romeolla oli liikkeiden suhteen rauhallisempi päivä; kerran jos toisenkin rauhoituin tekemään iltaisin liikeseurantaa ja välillä sain metsästää kymmentä muksausta tunnin sisään melko hartaastikin.

Sokeriseurannan helppous. Sain odotusaikana riesakseni diagnoosin raskausdiabeteksesta, vaikka sokerirasituksen tuloksissa vain yksi luku heitti kymmenyksen verran väärään suuntaan. Tuon 0,1 suuruisen heiton vuoksi minun täytyi alkaa mittailemaan säännöllisesti verensokeria. Piikkikammoisena alkujärkytys tästä oli ihan kamala, enkä uskonut pystyväni tekeväni seurantaa itse. Vaan kappas! Pystyin asennoitumaan sokerien seurantaan mielenkiinnolla ja loppujen lopuksi se ei ollutkaan yhtään hirveää. Ainoastaan kiinnostavaa. Vaikka turhaanhan niitä arvoja tuli seurailtua, sillä ei minulla ollut sokeriarvojen kohoamisen kanssa mitään ongelmia - ainoastaan isolla jätskiannoksella ja mättöpitsa-aterialla taisin saada arvot kohoamaan yli rajojen.

Seurantastressi. Vaikka sokeriseuranta oli helppoa, sen tekeminen kuitenkin stressasi. Sama homma oli verenpaineiden kanssa. Olen aina ollut sellainen, että terveyskeskus- ja sairaalaympyröissä verenpaineeni huitelee hälytyslukemissa. Niin myös jokaikinen kerta neuvolassa ja muilla vastaanotoilla. Paineseurantaa piti tehdä tehostetusti kotona ja ajatuksiinhan se meni - seurantastressin myötä verenpaine meinasi kohota joka kerta, kun sörköttelin mittaria käsitaipeeseen. Jouduin toden teolla rauhoittumaan ja lähestulkoon meditoimaan, jotta sain asiallisia lukemia. Show arvojen mittaamisen kanssa yllätti ja oli tympeä riesa.

Närästys. Raskauden alku- ja loppuvaiheessa kärsin närästyksestä. Tätä vitsausta en ollut osannut odotella etukäteen, joten se yllätti. Hankalinta oli öisin (jolloin uni oli muutenkin katkonaista), kun mahanesteet nousivat kurkkuun ja heräsin kakostelemaan niitä. Yök.

Ihmisten suhtautuminen. Jos jokin on yllättänyt, niin se, kuinka eri tavoilla ihmiset suhtautuivat vauvauutisiin. Ensinnäkin hämmästytti se, kuinka iso sakki oli niin vilpittömän iloinen puolestamme. Monet olivat tietysti ällistyneitäkin, siltä meiltä ei ehkä tällaista kukaan osannut odottaa. Toisessa laidassa on yllättänyt se, kuinka pieni osa jopa läheisistä tuttavista on ollut niukkasanaisia - jopa mykkiä - raskauteen ja vauva-arkeen liittyen. Koen, että tietynlaiseen peruskohteliaisuuteen pitäisi kyetä elämässä aina: vaikka en itsekään ole aiemmin osannut kysyä oikeita asioita juuri vauvan saaneilta ihmisiltä, olen kyllä ymmärtänyt onnitella ja rupatella aiheesta hyväntahtoisesti edes jotakin. Työympyröissä tätä oli elokuussa jopa hauska seurata, kuinka muutamat virkaveljet joutuivat tosissaan ja vaivaantuneina ponnistelemaan, jotta saivat kierrettyä kanssani vauva-aiheen kokonaan. :')

Silmiä avaavaa. Sitä tuo ihmisten reaktioiden seuraaminen on ollut. Koen, että Romeon myötä on koittanut tervetullut momentum, joka on erotellut jyviä akanoista. Se, millaista kiinnostusta lapsemme on kohdannut, on toiminut itselläni yllättävän selkeänä ja luonnollisena vedenjakajana. Aiemmin olisin ehkä yrittänyt ymmärtää ja roikotella elämässä mukana tyyppejä, joiden käytöksestä syntyy outoja viboja, mutta nyt en koe sellaiseen tarvetta enkä mielenkiintoa. 

Epärealistinen kuva kehosta. Tämä seikka jo naurattaa, mutta minulla oli raskaana ollessani hyvin epärealistinen kuva siitä, miltä näytän ulospäin. Alkuraskaudessa olin omasta mielestäni tosi iso ja turvonnut, ja kuvittelin, että kaikki näkevät minun odottavan lasta. Vaikka eihän se niin ollut, näytin ulospäin pitkään ihan siltä tavalliselta Kristiinalta kuten ennenkin. Loppuraskaudessa taas en oikein käsittänyt, miltä maha näyttää ulospäin. Kuvittelin, että vaatevalinnoilla ja asennoilla pystyin feikkaamaan sitä näkymättömäksi, vaikka todellisuudessa mahan olemassaolo oli ilmiselvää. Mielestäni tämän postauksen viimeinen kuvapari on hauska: edestäpäin sain otettua itsestäni sellaisia kuvia, joissa mahaa ei hahmottanut ollenkaan. Kuvakulmaa kääntämällä oikea asianlaita kuitenkin paljastui.

Vaivannäön kasautuminen äidille. Olin etukäteen kuvitellut, että raskausaikana molemmat vanhemmat pystyisivät osallistumaan odotukseen suht tasapuolisesti, vaikka itse lapsen kantaminen onkin naisen nakki. Mutta vielä mitä, kyllähän tässäkin tilanteessa (aina alusta loppuun) harmillisen moni asia jää naisen vastuulle: laske ovulaatio, tee raskaustesti, varaa ensimmäinen neuvola-aika, käy neuvolassa, käy ultrissa, käy verikokeissa ja sokerirasituksessa, täytä pikkuhaikaraa (sairaalan tiedonkeruujärjestelmä), mittaa verenpaineita ja verensokereita, tee liikeseurantaa, kanna henkiset ja fyysiset rasitukset, mieti kaikki tarvittavat vauvatarvikkeet, puhu ja laula vauvalle, selvitä ja hae vanhempainvapaat, valmistaudu synnytykseen, käy pelkopolilla saadaksesi sektio, mieti ja pakkaa sairaalakassi, ynnä muuta. Isää ei osallisteta mitenkään muuten, kuin yhden ainoan kerran neuvolakäynnillä, jolloin ohjelmassa on isyyden tunnustaminen. Omasta mielestäni isiä pitäisi velvoittaa osallistumaan prosessiin enemmän ja eri tavalla, jotta raskaus ei olisi vain äidin projekti. Miksei isiä voisi velvoittaa pitämään kirjaa vaikkapa liikeseurannasta sekä sokeri- ja verenpainearvojen mittauksista? Tai miksei isää kutsuta neuvolaan, jotta hänellekin ohjeistettaisiin kuinka mahalle täytyy jutella ja laulaa? Nämä ovat nyt yksittäisiä esimerkkejä, mutta you got the point.

Raskausarvet ja suonikohjut. Näitä pelkäsin ja toivoin hurjasti, että välttyisin molemmilta. Ja arvatkaa mitä, niin vältyin! Ennen raskauden puoliväliä aloin öljytä vatsaani kaksi kertaa päivässä ja tein samalla iholle itse luomani hierontasarjan. Yritin tosissani vaikuttaa kaikin keinoin siihen, ettei arpia tulisi. En tiedä, oliko öljyämisestä oikeasti apua vai saanko kiittää seikasta geenejäni, mutta vatsanahkaani ei ilmestynyt pienintäkään viirua. Myös suonikohjuitta jäin ja tähän lienee pakostakin vaikuttanut se, että pystyin olemaan liikkeessä lähes koko raskauden ajan.

Sektio. Etukäteen jännitin todella paljon, kuinka vaikeaa sektion saaminen tulee olemaan. Se oli nimittäin itselleni ainut vaihtoehto synnyttää, useiden eri syiden vuoksi. Prosessi ei ollut kuitenkaan niin kuormittava kuin etukäteen luulin: loppujen lopuksi sektion sai valita ihan itse ilman painostusta, kunhan vain kävi keskustelemassa siitä pelkopolilla ensin kätilön ja sitten lääkärin kanssa. Jälkimmäistä tavatessa ei aihetta edes sen kummemmin enää puitu, vaan lääkäri ainoastaan varmisti, olinko edelleen samaa mieltä. Ihanaa elää tässä asiassa vuotta 2023! Varsinaista sektiopäivää jännitin tietenkin, eniten piikkien ja kuolemanpelon vuoksi. Piikitysvaiheista selvittyäni itse toimenpide tuntui jopa mukavalta, voitteko kuvitella! Sektiokivuista toipumiseen meni tasan kaksi viikkoa, mutta olin ottanut niistä etukäteen paljon selvää, joten ne eivät yllättäneet. Toipumiseni meni käytännössä ihan standardien mukaisesti.

Ohi on. Loppujen lopuksi raskausaika meni ohi melko nopeasti eikä oikeasti isomman mahan kanssa joutunut kovin montaa kuukautta elämään. Odottaminen ei kaikesta huolimatta ollut kuitenkaan niin kamalaa, etteikö raskaana olemista olisi kestänyt. Kaikenlaiset yllätykset eivät onneksi rysähtäneet kerralla niskaan, eikä maha pompsahtanut hetkessä näkyville, joten raskaana olemiseen ja ilmiöihin sen ympärillä pystyi tottumaan. Viime kädessä raskauteen pystyi suhtautumaan hyvin tyynesti ja luonnollisesti.

Meinasin ruveta kirjoittamaan tähän jatkoksi tekstiä vauva-arjen yllätyksistä, mutta taidan tehdä niistä oman postauksensa tässä syksyn mittaan. Kaikkinensa haluan sanoa etenkin sinulle, lasta pohtiva, että raskaus (ja vauva-aika) on elämässä vain pieni vilahdus! Lapsen voi tehdä myös ilman vauvakuumetta ja täysin omilla pelimerkeillä pelaten. Sinun ei tarvitse olla stereotyyppinen mamma, vaan ihan oma itsesi. Vaikka et tietäisi vauvoista yhtään mitään, opit kyllä. Koskaan ei tule sellaista hetkeä, että olisit kokonaan valmis, joten jossakin vaiheessa sinun tulee vain uskaltaa hypätä prosessiin. Kenenkään matka ei ole samanlainen kuin toisten, joten ota taival vastaan mielenkiinnolla ja nauti siitä, että saat tehdä omasta reittikartastasi täysin ainutkertaisen.

Säästövinkki: lue lehtiä ilmaiseksi!

No niin, nyt täältä on tulossa sellainen vinkki, joka varmasti jakaa porukan kahteen kastiin: osalle tämä on jo tuttu juttu, mutta lopuille mind blowing -oivallus. Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen jengiin.

Helmikuun lopussa postasin feel good -sisällöistä ja tuossa julkaisussa mainitsin, että säästömoodissa aikakauslehtiä tulee luettua harmillisen vähän. Kommenttiboksissa sain aiheeseen liittyen vinkin (kiitos siitä tuhannesti!), joka avarsi omaa maailmaani pyllähtämällä. Tiesittekö te, että paitsi että lehtiä pystyy lukemaan kirjastoissa ilmaiseksi paikan päällä, on monilla kirjastoilla myös sähköinen e-lehtipalvelu? Minä en!

Meidän kuntamme kuuluu Ylä-Savon Rutakko-kirjastoverkkoon ja oli pakko lähteä heti tutkimaan, millainen valikoima sähköisiä lehtiä sen kautta olisi tarjolla. Nettisivuilta löytyi linkki ePress-sivustolle, joka näyttää olevan käytössä monella muullakin kotimaisella kirjastolla. Ja voi pojat, sieltähän aukesi aivan uusi maailma!

Palvelun kautta totta tosiaan levähti esille valikoima erilaisten lehtien digiversioihin. Maaliskuun alussa meille oli tarjolla harvalukuisempi lehtimäärä, mutta jostain syystä valikoima näytti räjähtävän kuun edetessä. Jos laskin oikein, on tarjolla nyt 192 erilaista lehteä, eli sähköinen valikoima on suurempi kuin kauppojen lehtihyllyillä. Ja ilmaiseksi!

Tämän postauksen kuviin avasin tabletille sivun uusimmasta Avotakasta. Muitakin sisustuslehtiä palvelusta löytyy läjäpäin. Samoin kuin naistenlehtiä, käsityölehtiä, iltapäivälehtiä, talouslehtiä ynnä muita. Miehiseenkin makuun näkyy löytyvän esimerkiksi kone-, peli- erä- ja harrastusvaihtoehtoja. Olen lähestulkoon ollut pökertynyt tuon valikoiman edessä. :) 

Mikä huvittavinta, olin kyllä jo aikaisemmin käyttänyt kirjastomme e-kirjapalvelua, mutta en ollut älynnyt ajatella tai tutkia e-lehtien mahdollisuutta. Nopea googlaus kertoo, että sähköiset lehdet ovat käytössä muillakin kirjastoverkoilla. Kannattaa siis ilman muuta tutkia, mitä oman kirjaston kautta olisi löydettävissä! Mikäli oman kirjaston kautta valikoima näyttää suppealta, pystyy kirjastokortin hankkimaan muualtakin kuin omalta asuinseudulta. Jos haluaa hankkia kortin vaikkapa pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoverkkoon, käsittääkseni riittää, että omistaa suomalaisen osoitteen (missäpäin Suomea tahansa) sekä henkilötodistuksen.

Sähköisiä lehtiä pääsee lukemaan, kun tietää kirjastokorttinsa numeron sekä PIN-koodin. Oma korttini on lähes 30 vuotta vanha, eikä siihen tietenkään ollut alunperin mitään PIN-koodia liitetty. Koodin kuitenkin kävin pyytämässä kirjaston tiskiltä jo viime vuonna; paitsi että sillä pääsee nyt kirjautumaan kirjaston sähköisiin palveluihin, pääsee numerosarjan avulla sisälle kirjastorakennukseen myös varsinaisten aukioloaikojen ulkopuolella. Olemmekin tykänneet käydä miehen kanssa kirjastovierailuilla etenkin noina hiljaisempina omatoimiaikoina.

Summa summarum: suomalainen, ilmainen kirjastojärjestelmä on loistava. Sen avulla pystyy oikeasti säästämään! Tosin pientä päänvaivaa se aiheuttaa - nimittäin sen suhteen, avaanko tänään päiväkahvien kanssa luettavaksi Kodin Kuvalehden, Me Naiset vai kenties tuoreimman Dekon? No, ehkä selviän tästä dilemmasta. :)

Toivottavasti tästä vinkistä oli iloa jollekulle muullekin. Lukuintoa huhtikuuhun!

Ja niin he rakensivat itselleen elämän, jota rakastivat

Teinpähän uuden julisteen! Blawhi Graphicsin hommissa on aina kivaa saada tuotettua jotain tuoretta. Tämän julisteen painoprosessi ei kuitenkaan ollut mitenkään mutkaton, sillä mattaisen harmaan pinnan painaminen paljastui yllättävän vaikeaksi operaatioksi: painoyrityksiä tehtiin peräti viisi kappaletta kahdessa eri painotalossa. Tästäkin huolimatta priimakuntoisia yksilöitä saatiin ulos vain ohut pinkka. Painaminen tapahtui jo yli puoli vuotta sitten, elo-syyskuussa. Tuolloin tuskastuin asian tiimoilta niin, että halusin siirtää koko julisteen julkaisun myöhäisempään ajankohtaan. Niinpä pinkka sai levätä työhuoneen varastossa näihin päiviin saakka. Nyt keväisen valon myötä tuli olo, että on aika putkauttaa uutukainen esiin.

Blawhin julkaisuissa esittelin printtiä näin: Julisteen vahva viesti näyttäytyy erilaisena kunkin henkilökohtaisten elämänvalintojen mukaisesti, mutta samalla se kiteyttää ytimekkäästi omien ponnisteluiden merkityksen. Olipa ihmisellä millainen elämä tahansa, on se itse rakennettu ja siksi niin kovasti rakastamisen arvoinen.

Kuten aina, tuotteet syntyvät joka kerta omasta tarpeestani käsin. Tämän julisteen satukirjojen loppulaineista jalostettua tekstiä pyörittelin mielessäni pitkään - halusin toteuttaa sanoituksen juuri tällaisena, mutta sen visuaalinen muotoilu otti aikaa. Lukemattomien luonnosten jälkeen huomasin aina palaavani simppelin, minimalistisen tyylin äärelle. Siihen, mitä Blawhi Graphics ja oma muotokieleni on ytimeltään. Mustavalkoisen toteutuksen sijaan harmaa pohjaväri tuntui tällä kertaa pehmeämmältä valinnalta, sillä se ei julista sanomaa niin äänekkäästi, vaan toteaa sen hillitysti. Julisteen koko on 50x70 cm, eli se löytyy verkkokaupasta isojen julisteiden osastolta.

Mutta se siitä yrityspuolesta ja luomisprosessista, sillä tottahan toki minulla on julisteelle myös oma, syvempi merkityksensä. Siitä enemmän seuraavaksi.

Minulla on nimittäin jo parin viime vuoden ajan ollut tasaisen auvoinen olo. Sellainen perustyytyväinen fiilis kaikista omaan elämään liittyvistä asioista - etenkin niistä, joihin on pystynyt itse vaikuttamaan. Jollain tavalla olen tiennyt aina, että tämä tunne tulee kyllä eteen, kunhan tarpeeksi ponnistelee tilanteen saavuttamiseksi.

Kyllähän minä koen olleeni perustyytyväinen aikaisemminkin, mutta kuitenkin vielä eri tavalla matkalla kohti määränpäätä. Nyt tuntuu oikeasti siltä, että kaikki kaipaamani peruspalikat ovat olleet jo hetkisen aikaa kasassa eikä niitä tarvitse enää sen kummemmin kerätä tai muurata paikoilleen. Että elämän kokonaispuitteet ovat valmiit. Kaikki, mitä tämän hetken päälle rakentuu, on ekstraa.

Kun puhun peruspalikoista, tarkoitan kaikkia niitä tärkeimpiä, omaan onnellisuuteen vaikuttavia isompia linjoja. Sellaisia, jotka koen tässä vaiheessa elämää saavutetuiksi. Niitä ovat esimerkiksi hyvä parisuhde ja turvalliset kotiolot, oma päänsisäinen balanssi ja tyyneys, kotiympäristön fyysiset puitteet, toimivat lähimmät ihmissuhteet, ammatillinen tasapaino, itsetuntemus, talouteen ja terveyteen liittyvät asiat sekä vaikkapa mahdollisuus puuhailla omien mielenkiinnon kohteiden parissa.

Elämässä toki on paljon sellaista miinusmerkkistä ainesta, johon ei pysty vaikuttamaan itse millään tapaa. On yllättäviä tilanteita, erilaisia haasteita, mielipahaa ja murhetta, jotka tulevat eteen kalenteria tai muita olosuhteita katsomatta. Koen kuitenkin tällä hetkellä todella vahvasti, että saavutetut peruspalikat antavat voimia ja rauhallisuutta kohdata tällaisia muuttujia. Optimi elämä ei tarkoita sitä, etteikö mitään negatiivisia sävyjä olisi läsnä. On niitä, mutta niiden kanssa pystyy pärjäämään.

Tähän liittyen istuimme eräänä kevättalvisena arki-iltana mieheni kanssa telkkuhuoneen sohvalla ja heittelin hänelle kysymyksiä unelmista. Tiedustelin, mistä hän erityisesti unelmoi ja millaista olisi hänen unelmaelämänsä. Hymyilyttää vieläkin, kuinka söpösti mies vastasi, että hänen unelmansa olisi saada elää juuri tällaista elämää kuin me nyt elämme. Näkemys on siis yhteinen.

Kaiken kuljetun matkan myötä (joka on pitänyt sisällään jos minkälaisia käänteitä) on lujittunut se ajatus, että kun oikein kovasti ahertaa tiettyjä tavoitteita kohti, ne voi saavuttaa. Ja silloin kun ne saavuttaa, elämä tuntuu kovin valmiilta ja täydelliseltä. Siltä minusta nyt tuntuu. Että olemme saaneet rakennettua sellaisen elämän, jota rakastamme. Siinäpä varsin omakohtainen ja painava motiivi tämän julisteen tekemiselle.

Onnellisia kevätpäiviä! 

 

P.S. Jos printin viesti kolahtaa sinulle, pääset hankkimaan sen täältä.

Salajuttuja

Viime aikoina olen miettinyt paljon yksityisyyttä ja omia salaisuuksia. Huomasin nimittäin, että viimeisimmän vuoden aikana olen tehnyt selvän suuntamuutoksen siinä, kuinka avoimesti kerron omista asioistani yhtään kenellekään.

Oman elämän rajat ovat vaihdelleet minulla kyllä ennenkin. Lapsuudesta aina kolmenkympin kieppeille asti salasin systemaattisesti kaikki asiat, jotka koin itseäni haavoittavina. Erilaisten myllerryksien myötä sain kuitenkin kokea, miten huojentavaa ja vapauttavaa on pläjäyttää luotettavassa seurassa kaikki ilmoille. Tuosta seurasi useamman vuoden jakso, kun minun oli helppo jakaa omia ajatuksiani lähestulkoon mistä aiheesta tahansa. Oli tunne, ettei ole tarvetta salailla omasta elämästä piiruakaan.

Nyt jokin on kuitenkin muuttunut. Jollain tapaa minun on edelleen helppo puhua henkilökohtaisista kipukohdistani, mutta etenkin onnen kokemukset olen järjestelmällisesti alkanut pitää itselläni. Tätä olen mietiskellyt paljon ja hakenut syytä asialle. Luulen, että henkilökohtaisten rajojen muuttumiseen on johtanut useampi seikka.

Ensinnäkin, ihmisillä on oman elämänsä estradeilla menossa jos minkälaista esityksiä. Jos keskustelukumppanillani on jokin elämänkriisi tai -mullistus meneillään, ei tunnu aiheelliselta ripotella väliin oman elämän raportteja. Tuntuu luontevammalta keskittyä toisen tilanteen purkamiseen kuin kääntää puhetta omiin kuulumisiin. Henkisesti kuormittunut ihminen ei välttämättä edes hoksaa kysyä toisen kuulumisia erityisemmin ja silloin ne on vielä helpompi jättää kertomatta.

Toiseksi, kipukohdista on helpompi puhua. Jostain syystä meillä on kulttuurisesti hyväksyttävämpää kertoa negatiivisia asioita kuin positiivisia. Olen huomannut, että kurjien käänteiden käsittely tehdään turvallisella sektorilla, mutta ihmistyypistä riippuen positiiviset terveiset voivat aiheuttaa riskin kateudelle ja jopa alemmuuden tunteelle. Vaikka kuinka saisit lämpimän ja myötäiloisen reaktion, hetkisen päästä sivulauseeseen verhottu heitto saattaa kertoa muuta.

Kolmanneksi, luottamus on ainakin osittain murentunut. Korona-aika muutti ihmisiin liittyviä näkemyksiäni paljon, sillä omassa kuplassani tuomitsevuus, paheksuminen ja omien mielipiteiden yliarvostaminen lisääntyivät lävähtämällä. Voi olla, että niitä oli ilmennyt jo aiemminkin, mutta en vain ollut tajunnut asiaa. Yksityisyyden rajat ylitettiin peruuttamattomalla tavalla ja toisten ihmisten elämänvalintoihin puututtiin tyylillä, jota en tule itse koskaan hyväksymään. Esimerkiksi se, että rokottamattomuuden valinneita ihmisiä haukuttiin idiooteiksi ja kulkutautimyönteisiksi, oli aivan järkyttävää, ilmisuoraa haukkumista ja kiusaamista. Itse en ole rokotteita ottanut (lähtökohtaisesti jo ylitsepääsemättömän piikkikammoni vuoksi) ja omalla kohdallani tämä salailun lisääntyminen alkoi rokottamattomuuden salaamisesta. Kerroin asiasta kyllä avoimesti luotettavaksi pitämilleni ihmisille, mutta osaa kertomisista kadun. Jotkut käyttivät tilannetta oman alemmuuskompleksinsa hoivaamiseen, nostivat itsensä muiden yläpuolelle, paasasivat ja tuomitsivat. Tuolloin päätin, että jatkossa pidän yksityisistä rajoistani vieläkin tiukemmin kiinni - en kaipaa ketään kertomaan mielipiteitään minun tekemistäni valinnoista.

Neljänneksi, haluan hypettää omalla tavallani ja pitää tunteet itselläni. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen nauttinut omasta tavastani juhlistaa ja iloita onnistumisia. En kaipaa huomiota, ihQuilua ja lässytystä, vaan parasta on piehtaroida omasta sisimmästä kumpuavalla tunteella. Miehen kanssa meillä on ihan omat tavat hyvien elämänkäänteiden juhlistamiseen ja jonkun muun ällömakea onnittelutyyli saattaa tällöin tuntua jopa vastenmieliseltä. Ehkä tämäkin liittyy omaan yhteiskunnalliseen angstiini: olen aina hieman kapinoinut yhteiskunnan luomia normeja ja elämänaskeleita vastaan. En pidä myöskään niistä tilannesidonnaisista normeista, jolloin tiettyyn asiaan pitäisi reagoida tietyllä tavalla.

Ainakin nämä seikat ovat omalla kohdallani johtaneet siihen, että olen teroittanut omia rajojani ja nautiskellut salajutuista enemmän pelkästään kodin piirissä. Tottahan toki olen kertonut kuulumisia ja ajatuksia luotettavassa seurassa kuten aikaisemmin, mutta selkeästi harvemmille ihmisille. Keskustelin tästä aiheesta juuri ystäväni kanssa ja yhdessä tuumin totesimme, että omien salaisuuksien pitäminen heijastelee jollakin tavalla ihmisen henkistä hyvinvointia: kun ei koe tarvetta jakaa tiettyjä asioita ulospäin, on varmasti melko sinut itsensä kanssa.

Jotta postaus sisältäisi esimerkin pimittämistäni asioista, paljastan niistä nyt yhden: me olemme miehen kanssa kihloissa. Olemme tosin olleet jo hyvän tovin, lähes vuoden. :') Vaihdoimme tuohisormuksia viime joulukuussa Lapissa, Levin huipulla. 30 asteen pakkanen ja sanoinkuvaamattoman kaunis maisema jättivät tilanteesta niin voimakkaan muistikuvan, että se säilynee mielessä aina. Myös Pannukakkutalon juhlaherkut maistunevat makunystyröissä pitkään.

Tämä on yksi salaisuus, jota en ole kokenut tarpeelliseksi kertoa sen kummemmin kenellekään, ainoastaan perheillemme ja sittemmin muutamalle muulle ihmiselle. Nyt sormusoperaatiosta on jo niin paljon aikaa, ettei se enää tunnu niin tuoreelta ja vaalittavalta seikalta - sen tohtii mainita täälläkin. Postauksen ruusukuvat ovat tammikuun alusta, kun järjestimme kotonamme kihlajaiskahvittelut. Uutinen on ollut melko helppo pitää salaisuutena, sillä emme ole vielä löytäneet täydellisiä sormuksia. Tuohirinkuloiden lisäksi meillä on kyllä mustat design-sormukset, mutta ne eivät ole oikein näppärät arkikäytössä. Etsiskellään, josko löytäisimme jokapäiväiseen käyttöön vielä miellyttävämmät versiot. 

Meillä on täällä syyslomaviikko loppumaisillaan ja huomaan taas selkeästi, kuinka loma-aika kasvattaa inspiraatiota ja kognitiivista suorituskykyä. Tällaisenkaan postauksen kirjoittamiseen ei yksinkertaisesti riitä aivotoimintaa työarjessa, mikä on todella typerää, sillä kaipaan kirjoittamista. Pitäisi opetella sitä kuuluisaa laiskan naisen strategiaa työpaikalla, jotta paukkuja riittäisi enemmän vapaa-ajalle. No, nyt nautin tästä tunteesta ja loppuloman leppoisuudesta.

Mukavia syyspäiviä!

Tavallisia kuulumisia

Heippa! Blogin päivittämisessä on ollut pari kuukautta taukoa, vaikka tänne on kyllä ajatus luiskahdellut. Aluksi en oikein saanut kiinni, mistä päivitysjumi oikein johtuu, mutta sitten pääsin jäljille: huomasin, että koen stressiä postausten julkaisemisesta Facen puolelle. Siellä linkit näyttävät yhä enemmän leviävän paikallisten asukkaiden silmille (myös sellaisten, jotka eivät ehkä spontaanisti tänne löytäisi) - se ei tunnu mieluisalta, sillä olen pitänyt blogiani aina pakopaikkana Rautavaaran ympyröistä. Silloin kun pystyn ajattelemaan, että blogin lukijat ovat pääsääntöisesti muualta Suomesta, pystyn olemaan paremmin oma itseni ja kirjoittamaan ilman sensuuria. Ajattelin ratkaista asian siten, etten enää julkaise jokaista postausta erikseen Facebookissa, korkeintaan aina koontivinkin useammasta postauksesta. Aktiiviset lukijat kyllä osaavat käydä täällä kurkkimassa ilman naamakirjaakin. :) Korkalainen-blogi löytyy myös Blogit.fi-sivustolta, joten halutessaan postaukset pystyy laittamaan seurantaan sitä kautta.

Kesä meillä sujui varsin leppoisasti. Kuten uumoilin etukäteen, pidempää roadtripiä emme tehneet minnekään. Kirjasin puhelimen muistioon ylös kesäpäiväkirjaa ja sen mukaan onnistuimme kehittelemään jokaiselle päivälle pientä extrakivaa, kuten pieniä puuhasteluita, sosiaalisia näkemisiä ja lähireissuja. Meillä oli useampana päivänä neljän koiran lauma täällä temmeltämässä, sillä hoidimme vanhempieni collieita heidän urakoidessaan pikkuveljeni raksalla.

Elokuun puolivälissä alkoi työarki ja siitä lähtien Uljas ja Jalo ovat viettäneet arkipäivät keskenään kotona. Kesäloman alkuun saakkahan pojat olivat hoidossa mummolassa. Pitäisi varmaankin koputtaa puuta, mutta yhtä silputtua kirjekuorta suurempaa tuhoa ei ole poikien jäljiltä löytynyt. Jotta karvaturrit eivät jäisi kotiin liian aktiivisina, olen ottanut uudeksi arkirutiiniksi käydä heidän kanssaan parin kilometrin aamulenkillä. Yllättävää, mutta ennen aamuseiskaa tehdyt reippailut ovat olleet itsellekin mieluinen juttu! Työpäivän jälkeen käymme tekemässä sitten aina normipitkän lenkin.

Kesän vaihtuminen syksyksi ei ole kirpaissut, päinvastoin. Olen ollut onnessani, kun enää ei tarvitse kärsiä kuumista helteistä. Syysbluesia en usko tulevan; viikonloppuna tuli täyteen vuosi Armaksen kuolemasta ja olen varma, että tämä syksy ei voi olla yhtä hirveä kuin vuodentakainen.

Nämä alkusyksyn viikot ovat vielä siitä mukavia, että tähän vuodenaikaan järjestetään vielä useampia ulkoilmatapahtumia. Venetsialaiset, jalismatsit ja vaikkapa lähiruukilla pidetty valoshow ovat värittäneet viikonloppuja mieluisasti. Kesällä emme käyneet leffassa, joten sen aioin siirtää meille syksyn ohjelmistoon. Kuopion kaupunginteatterinkin tarjonta kiinnostelisi. Kulttuuria huomaan kaipaavani! No okei, eräjormailuakin: meidän piti lähteä tänään Tiilikan kansallispuistoon reippailemaan, mutta koska keli oli pilvisen ruma, jätettiin suunnitelma vielä tuleville viikoille. Odotan myös sitä, että järven toiselle puolelle Kiparinmäelle rakentuu uusi näköalatorni. Sinne pitää sitten kiivetä katselemaan ruskamaisemia.

Blawhin kanssa minulla on ollut ärsyttävää vastoinkäymistä. Sain valmiiksi uuden julisteen, mutta sen painaminen ei meinaa onnistua sitten millään! Tavallisesti käyttämäni painotalo on sössinyt painoyritykset kolme kertaa, joten nyt odottelen neljättä painosta eri firmasta. Pelkään rehellisyyden nimissä, että en saa vieläkään priimaa. No, lupaan esitellä julisteen täällä heti, kun pystyn.

Työarki on koululla lähtenyt rullaamaan periaatteessa entiseen malliin, mutta siinä on ollut tänä vuonna yksi lisäjuonne, josta en pidä. Meillä ovat nimittäin ykkösluokkalaiset poikkeuksellisesti eri rakennuksessa kuin muut oppilaat. He eivät ole samassa pihapiirissä, vaan seitsemän minuutin kävelymatkan päässä. Minun lukujärjestyksessäni on tunteja ykkösille päivittäin, eli joudun ramppaamaan oman luokkani ja pikkuoppilaiden välillä nonstoppina. Se syö järjettömästi työaikaa! Tavallisesti olen hyvin tehokas välituntien käyttäjä: valmistelen, suunnittelen ja työstän tunteja välituntisin niin paljon kuin mahdollista. Niihin kuuluu myös tietokonehommia. Nyt, kun tuo tehoaika oppituntien välillä meneekin rakennusten väliä tallustellessa, olen ollut hermo pinkeällä. Ketuttaa tällainen ajantuhlaus. Puhumattakaan siitä, että toisessa rakennuksessa olevassa työskentelytilassa en pysty toteuttamaan kuin murto-osan niistä työskentelytavoista, joita normaalissa luokassani toteuttaisin. Argh. Mutta se siitä savujen päästelystä.

Sähköasioita on tullut mietiskeltyä paljon. Meillä vanhenee sähkösoppari marraskuun lopussa, mutta saimme onneksi uusittua sen nykytilanteeseen verrattuna melko hyvään hintaan (13,75 kWh). Luku on kuitenkin lähes kolme ja puoli kertaa entistä suurempi, joten pakkaskuukausien sähkölaskut jännittävät. Pudotamme talveksi talon lämpöjä hieman alemmaksi ja koitamme kompata sitä takan lämmittämisellä. Suihkuaikojen lyhentäminen olisi yksi tehokas keino sähkölaskun pienentämiseksi, mutta en ole varma, kuinka valmis olen siihen. En ole mikään läträäjä muutenkaan ja lämmin suihku on itselleni yksi tärkeistä stressinpoistajista. Saunomista siirrämme enemmälti mökille, siellä puusauna ei kilowatteja pyöräyttele.

Tässäpä olennaisimpia kuulumisia. Tavallista ja tasaista, sopivaa siis. Toivottavasti siellä ruudun puolellakin syksy on startannut vähintäänkin neutraaleissa tunnelmissa!

Kirjoittelemisiin!