Viimeisimmän kuukauden aikana on ollut tosi komeita kuutamoita. Tämän postauksen kuvat otin elokuussa yhtenä aamuyönä, kun olin saanut lämmitettyä Vanessalle yömaidon ja siirrettyä pikkuisen takaisin pinnasänkyynsä tuhisemaan. Järven yllä leiskuva kuu ja siitä veteen heijastuva kuunsilta oli mahtava näky. Kuu oli jo laskemassa sumuverhon ja vastarannalla sijaitsevan vaaran taakse, mutta ehdin kipittämään laiturille ajoissa kameran kanssa. Takaisin sisälle taapertaessani otin kuvan vielä takapihalta, puiden välistä. Silloin kuunsilta oli jo lähes kokonaan kadonnut.
Vaikuttavien luontoelämysten äärellä saa aina mittasuhteita maailmankaikkeuteen. Iän karttumisen myötä on itselleni käynyt yhä selvemmäksi, kuinka pikkuruinen kärpäsenkakka sitä onkaan maailmalle. Ja se on helpottavaa! Ei ole väliä, kuinka elämme elämäämme, mitä teemme (tai jätämme tekemättä) ja millaisia olemme. Maailmalle sillä ei nimittäin ole kokonaiskuvassa minkäänlaista merkitystä. Ja harvemmin lähiympäristöllekään.
Tämän tajuaminen on vapauttanut kaistaa ja vähentänyt painetta siitä, millainen pitäisi olla tai kuinka pitäisi toimia. Tottahan toki joskus saa tavalla tai toisella signaaleja siitä, millainen eri konteksteissa pitäisi olla, mutta tuollaisillekin viittomille olen käynyt aika immuuniksi – onhan minullakin aina omat odotukseni muita kohtaan, mutta en silti kuvittele heidän toimivan niiden mukaan.
Kun vuosia vierii, huomaa myös ihmisten vierivän ohi. On paljon hahmoja, jotka vaikuttavat elämässämme hetken aikaa ja ovat sen jälkeen vain muistoja. Yhä useammin olen herännyt siihen, että on hölmöläisen hommaa yrittää mukautua tuollaisiin ohikulkijoihin, sillä jossain vaiheessa he jatkavat matkaansa eivätkä jää katsomaan, mitä jättivät jälkeensä.
Jos alkaa liikaa taivutella itseään ulkopuolisten odotuksiin, hukkuu johonkin, mikä ei kanna. Useimpien elämässä olemme vain kevyitä sivulauseita ja niin sen pitää ollakin. Samalla tavalla myös me itse kirjoitamme muiden tarinoihin vain ohimeneviä alaviitteitä. Emme jää heidän päähenkilöikseen, emmekä edes tärkeimmiksi sivuhahmoiksi. Jos jokainen ihminen kuljettaisi mukanaan koko elämänsä kaikki kohtaamansa ihmiset ja heidän odotuksensa, ei kukaan jaksaisi. Kevyet kärpäsenkakat huuhtoutuvat aina pois seuraavan sateen mukana.
Samalla tavalla olen kääntynyt ajattelemaan myös monista asioista ja sattumuksista. Suurin osa niistäkin on kärpäsenkakkoja, joilla ei ole elämän kokonaiskuvassa merkitystä - ellei niille tahdo antaa erityistä painoarvoa. On vapautta ymmärtää, että tuon painoarvon voi itse määritellä. Useimmiten kiinnitynkin (tai ainakin yritän) hyviin käänteisiin ja siivoan pikkupökäleet rikkalapiolla pois. Tämän ansiosta on enemmän rohkeutta toimia oman moraalin mukaan eri tilanteissa, sillä vaikka ne aiheuttaisivatkin ohikiitävän hetken ajan pelkoa, häpeää tai ahdistusta, nuo tunteet ovat vain käypäläisiä.
Ja jos perspektiivi tuntuu hämärtyvän, voi aina palauttaa mieleen, että kahdeksankymmenen vuoden päästä suurin osa meistä kasvaa jo ruohoa. Kun sen tajuaa, ei tunnu kovin järkevältä jarrutella omaa itseään tai elämäänsä sellaisten vuoksi, jotka päätyvät ihan yhtä lailla osaksi luonnonkiertoa. Ollaan siis millaisia ollaan ja tehdään omasta elämästä itselle paras - kuu jatkaa kulkuaan, elimmepä miten päin vain.
Kärpäsenkakkoja syyskuuhun!
P.S. Bongasitko ensimmäisestä kuvasta maston? Eikö ole sekin kovin pieni kuun rinnalla?
