Oliivipuun talvikoti

Oliivipuun kasvattaminen on pientä arvausleikkiä. Se menestyy yhdessä paikassa ja kiukuttelee toisessa, eikä aina tiedä onko sillä jano vai ei. Mieltään puu osoittaa tiputtelemalla lehtiään ja iloitsee taas höristelemällä niitä. Meidän puulla oli pieni angstivaihe ennen joulua ja se nakkelikin lehtiään ympäriinsä. Nyt elo tuntuu tasoittuneen ja jäljellä olevat vihreät ovat napakasti kiinni oksissa. Jostain muistelen lukeneeni, ettei harventuneesta lehtimäärästä pidä huolestua, sillä se olisi puun keino selvitä talvesta.

Oliivipuun talvikodin osoite on ollut keittiön nurkkauksessa, kylmälaitteiden ja ikkunan välissä. Aurinkoa puun pitäisi saada mahdollisimman paljon, ja keittiön ikkuna on siihen ensisijainen toimitusväline. (Tai siis olisi, jos aurinko paistaisi - sitä ihmettä ei täällä ole nähty taas pitkään aikaan.) Kastelun suhteen olen parhaimmaksi taktiikaksi kokenut sen, että kastelen puun kerralla märäksi ja sitten annan taas kuivahtaa. Alla oleva sinkkivati on ollut todella kätevä - vaikka Uashmaman paperipussi päästäisikin vettä läpi, kosteus pysähtyy alusvatiin.

Viikonloppuna virittelin maalaustarvikkeita työhuoneeseen; instasta voi jo vilkaista, mitä pientä täällä on värjäytynyt. Toinenkin maalauskohde olisi jo odottamassa, kunhan vain saisin aloitetuksi.

Aiheesta mies, nainen ja sisustaminen on pakko kertoa eräs pyhänä käyty sananvaihto. Meillä kun on ollut tämä alkuvuoden tavarankarsintaprojekti meneillään, ja se on saanut silmät avoimeksi kaikelle turhalle ja sille heippojen sanomiselle. Nyt jouduimme ensi kertaa tosissamme mittailemaan, mikä on turhaa ja mikä ei, kun mies avasi keskustelun: "Kuule, minä olin ajatellut myydä tuon lipaston, sehän on ihan turha." "Mitä, oletko tosissasi?!" Tässä vaiheessa pihistelin jo silmiin kihoavia tippoja, kun mies jatkoi: "No eikös se ole ihan turha, tarvitseeko tuolla sängyn päädyssä olla mitään." Enempää en osannut keskustelua keskustelua jatkaa, vaan pyyhin silmiä keittiössä seisoessani. Miten tuo hupsu mies voikaan suunnitella lipaston myyntiä, juuri sitä, minkä on itse hankkinut ja jota minä olen oppinut rakastamaan! Sitä, joka on näyttänyt sängyn päädyssä tosi kivalta ja jonka ajattelin kevään mittaan siirtää takaisin olohuoneeseen - ei siis turha ollenkaan. 

Tietystihän mies lipastoa pillittävästä naisesta hämmentyy ja perääntyy myyntiaikeissaan: "En minä osannut arvatakaan, että se on sinulle noin tärkeä." Totuuden nimissä, en olisi itsekään uskonut, että mihinkään huonekaluun olisi kyynelten arvoista tunnesidettä - saati miehen hankkimaan - mutta niinpähän vain näkyy olevan. Vähän kuin lohdutuksena, ehdotin että voisimme myydä toisen isoista työpöydistä - siihen ei sentään samanlaista emootiokiintymystä ole syntynyt.

Jäin kuitenkin miettimään, miksi kummassa ajatus lipaston menettämisestä sai minut niin surulliseksi. Ehkä siksi, että siihen kiteytyy muistoja aiemmista kodeistamme ja toisaalta uusia tulevaisuuden suunnitelmia. Tai siksi, että olen niin kovasti halunnut tykätä siitä, koska se on ollut miehen hankkima; että pitäisin myös jostain hänen maullaan valitusta. Tai ehkä siksi, että mies ei enää pitänytkään jostain semmosesta, mikä oli ollut yhdessä molempien mieleen. Olipa miten vain, niin ihan liian syvällistä - sehän on vain lipasto! Vai onko? Saako esineisiin olla tunnesidettä? Minä ainakin myönnän pillittäneeni jokaisen myydyn auton ja poismuutetun asunnon perään. Mutta että lipaston, huh, ihan uusi aluevaltaus.

Onko siellä muita oliivipuun kanssa arvailijoita? Entäs huonekaluihin kiintyneitä?

Mahtavaa maanantaita siitäkin huolimatta, että auton pakoputki alkoi törisemään, eikä sähkötolpan lukko auennut. :)