Kuukausi sitten hahmottelin tätä vuotta mielessäni. Lukitsin tähtäykseen muutamia konkreettisia tavoitteita, mutta samalla haudoin kokonaisvaltaista ajatusta siitä, miten haluaisin tarttua mahdollisimman tiukasti jokaiseen käsillä olevaan hetkeen. Niin, että päiviä tuntisi elävänsä läsnäolevasti joka solullaan, mahdollisimman moni silmänräpäys tuntuisi merkitykselliseltä ja että arkisia muistoja tallentuisi rekisteriin enemmän kuin aiemmin.
Ajattelin, että kaartaisin tätä pyrkimystä lähemmäksi kahdella tavalla:
1) suunnittelemalla tietoisia valopilkkuja sinne tänne sekä
2) ottautumalla tarkemmin mahdollisimman moneen rutiinihetkeen.
Ensimmäinen tapasuunnitelma minulta on kosahtanut mallikkaasti. Sommittelin etukäteen, että aivan kuten viime kesänä täytin kesälistaa jokaisen lomapäivän osalta (kirjasin ylös aina päivän mukavimman asian), pystyisin tavoittelemaan samaa rutiinia ajatustasolla tähänkin aikaan vuodesta. Se oli harhaa, en ole pystynyt.
Syy tähän on viivasuora: ei ole ollut aikaa eikä energiaa mihinkään ylimääräiseen. Tammikuu oli väsyttävä kuukausi ja olin koulupäivien jälkeen pääsääntöisesti ihan tehoton. Perustoimien tekemiseen pakottauduin, mutta muuten ei ollut paukkuja suunnitella ja toteuttaa extrajuttuja.
Toisaalta ymmärrän nyt, että on utopiaa tavoitella samoja voimavaroja normiarjessa kuin lomamoodissa. Kun on tällainen ääri-introvertti kuin minä, tarvitsee paljon aikaa itsensä lataamiseen työpäivän aikaisista ihmiskontakteista. Silloin ei jää enää päivässä tunteja muihin kohtaamisiin - niihin, jotka kesäaikaan passasivat hyvin rauhallisten päivien keskelle.
Energiatasojen vähyydestä olen tästä järkeilystä huolimatta ollut vähän hämmentynyt. Tästä eteenpäin pyrinkin pitämään taas paremmin kiinni ruokarytmistä, ottamaan vitamiinit käyttöön ja käsittelemään stressaavia asioita toivottavasti kevyemmin. Eikä olisi pahitteeksi, jos aurinkoakin näyttäytyisi taivaalla mennyttä kuukautta enemmän.
Toinen tapasuunnitelma on mielestäni onnistunut paljon onnekkaammin. Koen, että olen onnistunut pysähtymään rutiinien keskellä aikaisempaa paremmin. Olen pyrkinyt sellaiseen sisäiseen puheeseen, joka nostaa positiivisia ajatuksia esille ihan niistä arjen tavallisimmistakin sekunneista. Käytännössä saatan esimerkiksi iloita itsekseni lempikahvikupista, kauniista kelistä, Armaksen aktiivisuudesta tai vaikkapa kotipuitteista. Olennaista tämän tavan toteuttamisessa ovat ihan konkreettiset, äänettömät vuorosanat. Aloitan aina mielessäni kommentin sanoilla "Voi vitsit, kun..." ja lisään perään sen asian, mikä sillä hetkellä on kivaa. Arkiset kiitollisuudenaiheet lipuvat ainakin minulta ohi, jos en niitä oikeasti sanallista ja ihastele.
Sisäisen puheen lisäksi olen myös yrittänyt tietoisesti uppoutua hetkiin: tarkkailla ja havainnoida niitä rauhallisemmin, keskittyä senaikaiseen ilman hötkyilyä kellosta ja seuraavasta tekemisestä. Minua on vuosikaudet leimannut sellainen aika-ahdistus: vaikka olisin tekemässä onnistuneesti yhtä asiaa, sisäisesti tykyttää paine jo seuraavasta. Tämä aiheuttaa sen, ettei oikeastaan koskaan voi olla tyytyväinen mihinkään aikaansaatuun, koska tehtävälista näyttää aina keskeneräiseltä. Silloin ei oikein kunnolla pääse nauttimaan mistään hommasta, jää arvokas flow kokematta ja kivatkin jutut tuntuvat vain velvollisuuksilta, pakolliselta pahalta. Sosiaalisella tasolla seuraus on se, ettei keskusteluissa toisten ihmisen kanssa ole niin täpöllä mukana, kun omat ajatukset seilaavat ties missä hommassa.
Aika-ahdistuksen päälle koen nyt selvinneeni ja alkuvuoden aikana olen useamman kerran huomannut ajattelevani jossakin tilanteessa, että kappas, tämä meneekin näin rennosti. Hetkiin keskittyminen on auttanut. Takaraivossa seilaavia to do -asioita yritän nyt olla vyöryttämättä "pitäisi tehdä, vaan etpä ole saanut vieläkään aikaiseksi" -osastolle ja sen sijaan ajatella, että mielessä on monia puuhakkaita vaihtoehtoja, joista valita. Asia kerrallaan ja vähän ajallaan, se on ehkä olennaisin mantra joka meikäläistä auttaa.
Ihmistenvälisiin keskusteluihin huomaan uppoutuneeni entistä paremmin, mutta ajatusten luiskahtaminen näyttää edelleen olevan haasteena. Luiskahtaessa ei pysty lukemaan keskustelukumppania niin kuin haluaisi ja samalla jokin sanaton vihje saattaa jäädä huomaamatta. Tällöin keskustelusta ei tule niin hedelmällistä kuin se voisi olla. Tätä haluaisin vielä yrittää petrata.
Idealististen pyrkimysten vastapainona on tarpeellista muistaa hyväksymisen mentaliteetti. Ymmärtää, että vaikka kuinka olisi tavoitteena muotoilla elämästä merkityksellistä ja muistoisaa, ei se joka hetki onnistu. Ihan jo vaikkapa niiden energiatasojen vuoksi. Silloin ei parane soimata itseään, sillä aina ei lähde ja that's it. Elämä voi olla välillä kökkeliä, se on normaalia. Kunhan se positiivisuuden ja keskittymisen pointti on edes jossain kytemässä, pulpahtakoot pintaan sitten päivän tai viikon perästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti