Ajelin kuukausi sitten kotiin Kajaanista. Takana oli hyvä koulutuspäivä. Jäisiä ja röpelöuraisia teitä liukastellessani laitoin pyörimään äänikirjan, Perttu Pölösen Tulevaisuuden lukujärjestyksen. Olin jo aloittanut opuksen aikaisemmin, joten jatkoin sen kuuntelemista jostain puolivälin kieppeiltä. Olin valinnut Pertun kirjan lukumateriaaliksi erääseen toiseen koulutukseen ja ajattelin, että kuunnelma olisi hyvä jatkumo oppipäivän annille.
Vaan vielä mitä. Mitä useampi kuunteluminuutti tuli täyteen, sitä äkäisemmäksi tulin. Viimein jossain Terrafamen ja Laakajärven välillä minun oli lätkäistävä sovellus kiinni. Nyt tuli mitta täyteen!
Tulevaisuuden lukujärjestyksen perusajatus on se, että maailma muuttuu kiihtyvällä vauhdilla. Kirjassa on listattu asioita, joissa meidän pitää kehittyä pärjätäksemme tulevaisuudessa. Tunnetilani stoppinappulaa hamuillessani ei niinkään kohdistunut kirjaan, vaan yleismaailmalliseen ajatukseen ja vaatimukseen jatkuvasta kehittymisestä. Nykyaikana ei mikään riitä! Et ole koskaan valmis, et tarpeeksi hyvä etkä varsinkaan tasapainoisen sopiva tuollaisenaan. Aina pitäisi mutatoitua paremmaksi, koska kehitys. Mikä pahinta, olemme luiskahtaneet hyväksymään tämän vaatimuksen ja pitämään sitä itsestäänselvänä osana elämää.
Olen tähän saakka suhtautunut muutosvaatimuksiin myönteisellä maalaisjärjellä, omat rajat tiedostaen ja hypetyksiä hymyllä seuraten. Nyt tuolla Kainuun takamailla kävi sama ilmiö kuin sipsipussin kanssa: tiettyyn määrään saakka annos on mielekästä napostella, mutta liika on liikaa. Kun annosraja ylittyy, makoisasta tulee ällöä.
Ristiriita hyvinvointipuheen ja muutosvaatimusten välillä on ilmeinen. Samalla kun hoetaan mantroja "Sinä riität" ja "Olet hyvä tuollaisenaan", etsitään epäkohtia ja kritisoidaan ihmisten ja asioiden nykyilmentymiä. Ei riitä, että yksilöt pyrkivät tuskanhiki otsallaan olemaan parhaita versioita itsestään, vaan muutostarpeita esitetään ulkopuolelta pelkästään itseisarvona. Armollisuutta itseä kohtaan toitetaan trendikkäästi, muttei muisteta ja osata toteuttaa sitä muita ihmisiä kohtaan. Yäk.
Luulen, että syy ilmiön suututtavuuteen on tuossa itseisarvossa. Kun kehitetään pelkästään kehittämisen vuoksi, ei osata arvostaa sitä, mikä on nykyisin hyvin. Fraasi "Ei korjata sitä mikä ei ole rikki" on käytetty, mutta pirun hyvä. Muutos on hyväksi ja tarpeen silloin, kun sillä korjataan jotain arvioitua ja ilmeistä epäkohtaa - ei silloin, kun joku juttu toimii optimaalisesti.
Muutosvaatimuksissa minua häiritsevät erityisesti yhden totuuden laumailmiöt. Keksitään jokin buumi, jota kumarretaan laput silmillä. Yritetään tunkea sitä osaksi kaikkea mahdollista ja jopa syyllistetään niitä, ketkä eivät lähde hypeen mukaan. Etenkin koulumaailmassa tällaisia villityksiä on vilissyt viime vuosina runsaasti, mikä on kummastuttanut melkoisesti. Thank god, omat lähikollegat ovat suhtautuneet niihin ammattitaitoisella harkintakyvyllä, perusrealiteettien pohjalta. Nykyaika vaatii kuitenkin poikkeuksellisen paljon sekä sisäisiä että ammatillisia voimavaroja puolustaa niitä asioita, jotka eivät ole rikki.
Asioiden rikki oleminen ei näytä olevan yksiselitteistä. Tarkoitan sitä, että jopa riittävän hyvin rullaavat, tavallisenkin hyvät asiat saatetaan nähdä korjaustarpeisina ja niistä väännetään jos minkälaista kehityspuhetta ja -vaatimusta. Tämä on ilmiö, jonka äärelle huomaan itse usein pysähtyväni. Siansaparo vieköön, tavallisen hyvän on riitettävä! Ajatus siitä, että koko ajan pitäisi tavoitella maksimisuoritusta ja tehdä muutostoimenpiteitä sitä varten, on kestämätön. Ei ihminen ja ihmismieli toimi niin. Kaipaan epäkohtien keksimisen sijaan puhetta kunnossa olevista ja turvallisen tasaisista asioista. Toimivien ja semihyvien juttujen huomaamista, pitkiäkin pysähtymispaikkoja ja välillä myös sen hyväksymistä, ettei kaikki ole täydellistä.
Toivoisin, että yhä useampi uskaltaisi kyseenalaistaa nykypäivän muutosvauhdin ja -vaatimuksen. Niin henkilökohtaisissa ominaisuuksissa, yhteiskunnassa kuin työelämässäkin. Se tosin vaatii riittävästi tiedostavuutta ja mittakaupalla itseluottamusta, että osaa paitsi havaita riittävän hyvät jutut, puhumattakaan niiden puolustamisesta. Itse yritän pyrkiä tähän kaikessa mahdollisessa ja kehittää jatkossa vain sellaista, mihin on todellinen tarve ja sisäinen motivaatio. Ei sillä, ettenkö olisi tehnyt niin tähänkin saakka - nyt tuntuu, että tuota viestiä on tarpeen kirjoittaa auki suuremmalla äänellä. Kehityskapina on siis julistettu ja pysähtymisen teesi vannottu!
Väitän, että ainakin nämä asiat tapahtuvat yleismaailmallisesti, kun sokea, hellittämätön ja ulkopuolinen muutosvaatimus sivuutetaan:- Stressi pienenee ja tyytyväisyys kasvaa.
- Sisäinen motivaatio lisääntyy.
- Asiat tuntuvat valmiimmilta ja kokonaisemmilta.
- Keskittyminen olennaiseen parantuu.
- "Sinä riität" ei ole enää hevonkukkua, vaan totta.
...ja nyt kun mietin koko ajatusvyöryni ydinviestiä, on sen pääsisältö arvojen ja tavoitteiden downshiftaamisessa. Vaatimusten leppoistamisessa ja kohtuullistamisessa, joka termin määrittelyn mukaan johtaa turvallisuuden tunteeseen ja mielekkääseen elämään. Bring it on.
Rentoa viikkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti