Koska kirjoitin raskaustuntemuksia Romeon odotuksesta (klik), olen tietenkin halunnut tehdä saman Vanessankin osalta. On kuitenkin tuntunut siltä, että tarvitsen välimatkaa jälkimmäiseen raskauteen, ennen kuin pystyn sanallistamaan siitä mitään. Kakkosraskaus oli nimittäin aivan erilainen kuin ykkönen ja haastoi siinä määrin, että aivot ja keho ovat vaatineet aikaa siitä toipuakseen.
Nyt alkaa tuntua siltä, että aikaa on kulunut tarpeeksi aiheen käsittelemiseksi. Olen tainnut myös sopivasti jo unohtaa kaikista tuskaisimmat hetket.
Vanhan kansan viisauksien mukaan tytön odottaminen on äidille rankempi kokemus. Tässä lienee pohjalla ihan tieteellistäkin perää, sillä tyttöä odottavan äidin hCG-tasot (siis raskaushormonin määrä) ovat yleensä korkeammalla kuin poikaa odottaessa. Hormonitasot selittävät monia raskausoireita, kuten pahoinvointia ja väsymystä. Ja mitä enemmän hormonia on elimistössä, sitä rankemmat oireet voivat olla. Omalta kohdaltani voin todeta, että juu jeps, todistan legendan todeksi. Tyttövauvan odottaminen oli paljon vaivalloisempi kokemus ja raskausoireet saivat aivan erilaisia mittasuhteita kuin Romeon kohdalla.
Mitä sitten oli tarjottimella? Noh, tavallinen etova olo (tuttu jo Romeon ajalta) velloi jälleen, mutta sen lisäksi sain riesakseni ruoansulatukseen liittyviä kipuja, jotka vaivasivat aina iltaisin. Aivan kuin keho olisi katsonut kellosta, että joka päivä kello 17 jälkeen laitetaan kipunamikat kaakkoon loppuillan ajaksi. Pistävä vatsakipu oli välillä niin kovaa, että en esimerkiksi pystynyt käymään iltasuihkussa seisaaltaan, vaan ainoastaan lattialla kyhjöttäen.
Etova olo ja vatsakivut kestivät todella pitkään, käytännössä kärsin niistä seitsemän kuukautta. Ainoa asia, joka vatsan kipuiluun auttoi, oli syöminen. Syömisen hetkellä ja vähän aikaa sen jälkeen maha oli aina rauhallinen, kunnes lähti sitten taas uudelle laukalle. Niinpä voitte arvata, että syömistä tuli harrastettua raskauden aikana melkoisen ahkerasti.
Kun ruoansulatukseen liittyvät vatsakivut alkoivat hellittää, toivoin tietenkin, että saisin nautiskella loppuraskauden helpommalla ololla. Vaan ehei, sitten alkoivatkin asentoon liittyvät vatsakivut. Kohdun kannattimet, eli kohtua tukevat nivelsiteet alkoivat oireilla kaikenlaisista asennonvaihdoksista äkillisillä, viiltävillä kipukohtauksilla. Tämän lisäksi kohtu alkoi painaa vatsan sivussa jotakin hermoa (lääkäri tämän osasi nimetä, mutta en muista enää mikä hermo oli kyseessä), enkä pystynyt olemaan kyljelläni pientä hetkeä kauempaa. Sen jälkeen hermokipu äityi sietämättömäksi.
Koska raskaana ollessa ei selällään nukkumista suositella (kohtu voi painaa suurta alaonttolaskimoa, mikä voi heikentää verenkiertoa ja sikiön kasvua), enkä pystynyt kyljelläni olemaan, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi nukkua puoli-istuvassa asennossa. Tämä vaihe kesti raskauden viimeisen kuukauden (sekä jokusen viikon synnytyksen jälkeen sektiohaavaa parannellessa) ja sanonpahan vain, että oli hankalaa. Ensin pystyin hakemaan sopivan nukkuma-asennon sängyssä, mutta loppumetreillä minun oli siirryttävä nukkumaan olohuoneen sohvalle, missä sain kehiteltyä tukevamman asennon. Ja arvaatteko, mitä tuollainen pyöreästi parin kuukauden istualtaan nukkuminen tekee kropalle? Se lamaannuttaa peppukannikat! Käytännössä takalistosta hävisi tunto ja se oli poissa pitkään - vasta Vanessan ollessa puolivuotias huomasin, että tuntoaistimus alkoi viimein palata takaisin. Kaikkea sitä.
Jos jotain positiivista istualtaan nukkumisessa oli, niin se, että öinen närästys helpotti. Makuullaan nukkuessani heräsin nimittäin usein kakostelemaan kurkkuun asti nousseita mahanesteitä. Vaikka närästys vaivasi Romeotakin odottaessa, tässä raskaudessa närästyslääkkeitä kului paljon enemmän.
Oli minulla toki sitten ihan rehellisiä liitoskipujakin, jotka vaikeuttivat hereillä ollessa kaikenlaista liikkumista. Käveleminen, kumartelu ja taaperon nostelu tuotti kipua. Jouduin jäämään töistä sairauslomalle ja viimeiset kotoiluajat äitini oli päivät täällä minun ja Romeon luona, koska olin yksinkertaisesti liian huonossa kunnossa pärjäämään yksin taaperon kanssa. Yksinolo oli jopa pelottavaa. Kivut seurasivat konkreettisesti ihan viimeisille metreille asti: sektioaamuna en pystynyt olemaan sairaalasängyssä sitä aikaa, mitä käyrillä oleminen olisi vaatinut. Nousin seisoskelemaan, mitä kätilökin tuli ihmettelemään. Myös leikkaussaliin käveleminen saati operaatiopöydälle könyäminen olivat yhtä tuskaa ja minulle vakuuteltiin, että liitoskivut loppuvat synnytykseen. Niin onneksi tekivät.
Sektiosta toipuminen oli jälleen oma operaationsa. Alkuvaiheessa pääsin kivun kanssa tällä kerralla nopeammin sinuksi ja näytti siltä, että tämähän on nyt kuin leikkiä vaan. Vaan sitten toipuminen jämähtikin paikoilleen ja tuntui kuin paraneminen ei etenisi ollenkaan. Kaiken lisäksi aloin kärsiä jo sairaalassa superkovasta turvotuksesta ja kotiutumisen jälkeen jalkani turposivat niin isoiksi ja kivuliaiksi pökkylöiksi, että anelin neuvolalääkäriltä reseptiä johonkin turvotusta laskevaan lääkkeeseen. Sitä minulle ei suotu, vaan tuokin koettelemus piti vain kärsiä läpi. Reippaat pari viikkoa meni laskiessa tunteja siihen, milloin saan ottaa seuraavan särkylääkkeen, mutta sen jälkeen kivut alkoivat onneksi lieventyä.
Nyt mukana oli myös lisäshow napapiikkien muodossa, joita täytyi pistää vatsaan kymmenen päivää sektion jälkeen. Minä en itse moiseen hommaan pystynyt, vaan mies teki piikityksen puolestani. En pystynyt edes katsomaan piikitystä, vaan olin aina silmät kiinni koko operaation ajan. Neulaakin katsoin ensimmäisen kerran vasta sitten, kun viimeinen piikki oli laitettu. Piikkikammoisena napapiikkien kestäminen oli itselleni tosi vaikeaa ja piikki upposi ihoon useamman kerran itkun saattelemana. Ajatus, millä tsemppasin itseäni, oli se, että piikkien avulla pysyn toivottavasti elossa. Veritulppa kun oli taas yksi niistä peloista, joihin pelkäsin sektion jälkeen kuolevani.
Ajat ennen ja jälkeen synnytyksen olivat kipujen puolesta tosi rankkoja ja rehellisesti sanottuna hajoilin niihin useamman kerran. Tuntui siltä, että joudun kestämään erilaisia kipuja enemmän kuin itselläni oli sietokykyä. Olo oli kuin ihmisraadolla ja yritin vain selvitä sekunnista toiseen. Ainut helpottava ajatus oli se, että jossain vaiheessa kivut tulevat kyllä loppumaan. Kauan siihen kuitenkin meni ja tuntuu siltä, että kipujakso oli jopa traumaattinen. Onneksi minulle riittää tämä lapsiluku; ajatus siitä, ettei enää koskaan tarvitse olla raskaana, on lohdullinen ja helpottava.
Semmoista kipuränttiä. Mitäs muuta kertoilisin? No ainakin sen, että tällä kertaa minulla ei todettukaan raskausdiabetesta, vaikka tavallisesti sen uusiutuminen on todennäköistä. Romeota odottaessahan minulla tuo vihulainen todettiin, kun paastoarvo meni yhdellä kymmenyksellä raja-arvon yli. Tuolloin minulla ei tosin ollut sokeriarvojen kanssa todellisia ongelmia, vaan arvot pysyivät sallituissa lukemissa tekemättä mitään muutoksia ruokavalioon. Sainpahan siedätystä piikkikammoon sormenpäitä pistellessä. Kun tällä kertaa ihmettelin lääkärille tätä radi-asiaa ja sitä, miksi sitä ei nyt todettu (sokerirasituksen arvot olivat priimaa), sattui lääkäri kysymään, teinkö tällä kertaa mitään toisin. Kyllä, jätin rasitusta edeltävänä iltana syömättä jäätelöannoksen, millaisen herkuttelin Romeon aikana. Lääkäri oli sitä mieltä, että tuo ekalla kerralla syöty jätskiannos oli vaikuttanut sokerirasituksen tuloksiin eikä minulla todennäköisesti ollut raskausdiabetesta oikeasti silloinkaan. Että juu, nice. Vinkkinä siis, jos jollakin siellä ruudun takana on vielä sokerirasitus edessä: älä herkuttele jätskillä edellisenä iltana!
Mitä tulee herkutteluun, tuli sitä harrastettua varsinkin öisin. Yön pimeinä tunteina kivut olivat monesti sietämättömät ja nukuin raskaana ollessa tosi huonosti. Oikeastaan inhosin mennä nukkumaan, koska tiesin, mitä schaissea yöllä oli luvassa. Ainut, mikä oloa helpotti, oli Fazerin sininen suklaa. Se tuntui korvaavalta lääkkeeltä kipuihin, sillä oikeita kipulääkkeitä halusin syödä mahdollisimman vähän. En uskalla edes ajatella, montako kaloria söin aina vuorokauden aikana. Tosi monta. Niin monta, että sektioaamuna mittasin kerryttäneeni raskauden aikana painoa 33 kiloa. Tuosta toki neljä kiloa oli vauvan osuus, vaikkakin poistuin sairaalasta vain yhden kilon kevyempänä (koska turvotus).
Toinen raskaus oli minun kohdallani vain selviytymistä päivästä toiseen. Jokainen uusi raskausviikko oli iloinen etappi paitsi Vanessan kehittymisen osalta, myös siksi, että raskautta oli vähemmän jäljellä. Lepoa olisin tarvinnut paljon enemmän, mutta taaperon touhutessa kuvioissa mukana ei sellaiseen tietenkään ollut mahdollisuutta. Vaikka olin tosi puutteellisesti toimintakykyinen, revin silti itsestäni irti kaiken mahdollisen aktiivisuuden. Osin pakosta ja osin siksi, että en halunnut lamaantua. Marraskuun lopussa viimeisiä joulusiivouksia tehdessäni ja lattioita käsin hinkatessa tosin tuntui siltä, ettei hommassa ollut enää mitään järkeä.
Toinen raskaus meni siis hyvin pitkälti fyysisten vaivojen kanssa peppurointiin. Ne veivät ajatuspuoleltakin kaistaa melkoisesti, mutta muutamia muitakin ajatuskulkuja ehti päähän mahtua. Se, että odotin tyttövauvaa, oli minulle tosi onnellinen ajatus. Olin toivonut Romeon sisarukseksi tyttöä tosi paljon ja tuntui, että jo pelkästään mielikuva pikkusiskosta sai kestämään kipuja paremmin. Kahden lapsen arkea en kuitenkaan osannut kuvitella etukäteen, vaikka yritinkin.
Se jännitti paljon, kuinka Romeo suhtautuu vauvaan ja kuinka ensimmäiset viikot menevät siltä osin. Aloinkin valmistella isoveljeä tulokkaaseen hyvissä ajoin. Puhuimme vauvasta paljon ja Romeo ymmärsi, että se kasvaa äidin vatsassa. Kirjastosta lainasimme ja luimme aiheeseen liittyviä lastenkirjoja. Romeon suosikki oli 90-luvulla julkaistu kirja, missä vanhemmat sisarukset jäävät mummon luokse hoitoon äidin ja isän lähtiessä sairaalaan. Kirjassa vauvan isoveli saa keksejä ja lahjapaketin vauvan kotiutuessa ja Romeo taisikin odottaa sellaisia vauvaa enemmän. :')
Tälläkin kertaa halusin salata raskauden suuremmalta yleisöltä niin pitkälle kuin mahdollista. Kävin loppumetrejä lukuunottamatta äitiysneuvolassa Iisalmessa enkä liikkunut kotikylillä juurikaan. Keskitalvella raskaus oli onneksi helpompi piilottaa ison toppatakin alle. Nytkään en osannut luottaa siihen, että kaikki menisi hyvin. Pelkäsin loppuun asti, että vielä ehtisi tapahtumaan jotain surullista.
Oman kuoleman pelko sai uusia kierroksia ja itkin sitä, kuinka Romeolle käy, jos hän menettää äitinsä. Rustasin jälleen valmiiksi death filen, jonka avulla olisi ollut helpompi sulkea kaikki digitaaliset palveluni. Soimasin itseäni siitä, etten pystynyt tekemään Romeolle talteen videoita siltä varalta, että kuolisin. Hätäilin, onko meillä tarpeeksi kuvamateriaalia minusta ja Romeosta, muistaisiko hän tulevaisuudessa äitiään ollenkaan? Sektion jälkeen tuntui jälleen lottovoitolta, että kaikki perheenjäsenet ovat elossa.
Pysyviltä raskausarvilta taisin jäädä paitsi tälläkin kertaa. Öljysin kyllä vatsaa ahkerasti ja hieroin ihoa hellästi samalla tavalla kuin ensimmäiselläkin kierroksella - ehkä näillä teoilla oli jokin vaikutus, mene ja tiedä. Kaksi päivää ennen sektiota ihon pintaan ilmestyi pieniä punertavia jälkiä, mutta ne eivät jääneet näkyviksi. Ehdin kirota kyllä jo sairalaa, kun ei mahduttu sinne paria päivää aiemmin.
Piikkejä en tällä kertaa stressannut niin paljoa (paitsi niitä napapiikkejä). Vaikka kammo vaivasi alitajunnassa nytkin, tiesin, että olin selvinnyt kaikesta ensimmäisellä kerralla. Se rauhoitti, enkä joutunut niin paljoa tekemään ajatustyötä jokaisen piikin kohdalla. Tavalliset verikokeet olivat jopa iisibiisejä, suurimpana mörkönä taas edelleen sektiossa tarvittavat kanyylit. Tälläkin kerralla ferritiini laski pohjalukemiin, mutta nyt minut lähetettiin rautainfuusioon (lue: lisää piikkejä). Infuusio kyllä pelotti, mutta samalla kiinnosti hirveästi, näkyisikö sen vaikutus olotilassa. Luvattiin että näkyy, mutta tähänkään päivään mennessä en ole havainnut minkäänlaista eroa aiempaan. Veikkaan, että elimistöni on vuosien aikana jo niin tottunut mataliin rauta-arvoihin, etteivät heikot lukemat tuntuneet missään.
Hössöttämistä kohtasin tällä kertaa vähemmän jos ollenkaan. Kehorauhasta ja reviirirajoistakaan ei tarvinnut huolehtia. Ulkopuolisten kohtaamisen osalta tämä olikin helpompi raskaus, mikä johtuu ehkä siitä, että raskaudesta tiesi vieläkin harvempi kuin Romeota odottaessa.
Vauvan liikkeistä en ollut tällä kertaa niin hyvin kärryillä. Ne alkoivat tuntua melko myöhään, sillä istukka oli edessä. Ja sitten kun tuntuivat, päivät olivat taaperon kanssa niin vauhdikkaita, ettei liikkeisiin kerinnyt keskittymään. Useampana iltana mietin vähän hädissäni, että olenko tuntenut mahassa muksauksia päivän aikana. Niitä oli jotenkin tosi hankala rekisteröidä. Niinpä iltaisin piti tehdä liikeseurantaa varmuuden vuoksi.
Romeota odottaessa yritin välttää stressiä viimeiseen saakka, sillä äidin kokema stressi vaikuttaa sikiön hermostorakenteeseen, hormonijärjestelmään ja immunipuolustukseen. Sillä voi olla vaikutusta myös siihen, kuinka lapsi itse säätelee tunteitaan sekä millainen stressivaste hänelle kehittyy. Äidin kokemalla stressillä voi olla osansa myös siinä, millainen nukkuja lapsesta tulee. Vanessaa odottaessa tuskailin paljon sitä, etten pystynyt pitämään omaa stressiäni samalla tavalla aisoissa. Yritin kyllä, mutta mielestäni huonoin tuloksin - touhukkaan taaperon ja jatkuvien kipujen kanssa stressin torjuminen oli tosi hankalaa. Pelkään, että oma stressini vaikutti jotenkin pikkusiskoon. Tämä selvinnee vasta myöhemmin, mutta en ollenkaan ihmettele sitä kuvailua, kuinka esikoiset ovat usein helpompia tapauksia ja seuraava lapsi haastaa enemmän. No tietenkin näin on, kun ensimmäistä odottaessaan äiti pystyy paljon jouhevammin vaalimaan omaa zen-tilaansa ja seuraavassa raskaudessa juokseekin sitten sen esikoisen perässä. :’)
Tuntuu huikealta ajatella, että vielä vähän päälle kolme vuotta sitten oli kaikki vielä edessä ja nyt olen selvinnyt jo kahdesta raskaudesta pikkuvauva-aikoineen. Olen niiiiiin jo voiton puolella, ellen peräti jo palkintopallilla. Kaikessa on kyllä auttanut projektiasenne, jonka laitoin päälle alusta alkaen. Kun nämäkin vaiheet on nähnyt hetkellisenä projektina, ne ovat tuntuneet helpommin handlattavilta. Sanonpa siis vielä kerran, jos siellä on joku, joka pohtii lapsihaaveitaan: uskalla. Hetkelliset kirpaisut (henkiset ja fyysiset) kestää kyllä, aika hurahtaa niin nopeasti. Ja vaikka tämä on superkliseisesti sanottu, oma lapsi on paras palkinto kaikesta. ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti