Asioilla on tapana eskaloitua. Niinhän siinä kävi, että meille koitti pentuarki toiseen kertaan saman talven lumien aikana. Tilanne lähti vyörymään tähän pisteeseen joulun tienoilla, kun Uljaksen kasvattikodista tuli tietoa, että siellä voisi mahdollisesti olla velipoika vielä vailla kotia. Emme reagoineet asiaan heti, mutta ajatus toisesta koirasta jäi vaivaamaan mieltä. Pari viikkoa muhittelimme mielikuvaa siihen pisteeseen, että lopulta arki kahden koiran kanssa tuntui loistavalta idealta. Kysyin sitten velipojan tilannetta, mutta pikkuinen oli jo ehtinyt löytää oman kodin.
Tämä ei kuitenkaan enää pysäyttänyt meitä, vaan vuoden vaihtuessa aloin aktiivisesti etsiä Uljakselle pikkuveljeä. Mitä enemmän olimme miettineet kahden koiran plussia ja miinuksia, sitä selkeämmäksi oli käynyt, että nyt jos koskaan kannattaisi vielä tsempata toinen pentuaika läpi. Kävi niin onnellisesti, että etsinnöissä tärppäsi nopeasti. Joten tattadadaa, tässä on Jalo!
Kävimme hakemassa pikkuisen kolme viikkoa sitten Helsingistä asti. Jalo on mitä hurmaavin veitikka! Luonteensa puolesta pikkujätkä vaikuttaa helpolta tapaukselta: tihutöihin ei ole ollut ainakaan vielä taipumusta ja jostain kumman syystä näykkimistä ei ole ilmennyt ollenkaan. Ruokahalu ei ole niin valtava kuin Uljaksella, mutta pikkuhiljaa Jalokin on oppinut syömään oman kuppinsa tyhjäksi. Yöuni maittaa vähintään aamuviiteen saakka ja sylittely on mieluista puuhaa. Välillä Jalo osaa jo ilmaista tahtoaan haukkumalla, mikä näyttää ja kuulostaa sympaattiselta.
Kokonsa puolesta Jalo oli kotiutuessaan Uljasta pienempi ja luulen, ettei tämä pikkuinen niin isoksi kasvakaan. Turkin väritys on Jalolla tummempi ja viileämpi, silmät puolestaan söpön pikkuruiset.
Minua jännitti etukäteen hirmuisesti, miten elo pienen pennun ja täysikasvuiseksi hujahtaneen Uljaksen kanssa sujuisi. Uljas kun on mieleltään pentu vielä itsekin, enkä ollut aivan varma, kuinka se osaisi suhteuttaa kokonsa ja riehakkuutensa heiveröisemmän pikkuveljen kanssa. Oletin, että joudun olemaan välivouhkana koirien keskellä, mutta vielä mitä! Elämä näiden kanssa on ollut helpompaa kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Uljas otti Jalon vastaan erittäin lämpimästi ja on osannut kalibroida itsensä Jalon suoritus- ja kokotason mukaan. Olen vain ällistyneenä katsellut vierestä, miten kaksikko leikkii ja puuhaa keskenään - ihmistä ei ole tarvittu rajoittimeksi oikeastaan missään vaiheessa.
Paitsi että leikit ja touhut sujuvat hyvin, ovat Jalo ja Uljas läheinen tiimi levätessäkin: ne käpertyvät toisiinsa kiinni aina, kun koittaa uniaika. En olisi kyllä mitenkään voinut ennakkoon uskoa, miten hyvin poikien yhteiselo sujuu. Toisen koiran hankkiminen oli paras ratkaisu ikinä, ja sen näkee myös turrukoiden naamoista: ne vaikuttavat onnellisilta toistensa seurassa.
Oman jännitysmomenttinsa kokonaisuuteen toi mummola. Vanhempani kun myös ottivat viime syksynä uuden pennun, joten sielläkin on nyt kaksi koiraa, Timi ja Roni. Koska Jalo ja Uljas käyvät päivähoidossa mummolassa kesälomaan saakka, piti Jalo totuttaa nopeasti myös mummolan koiriin. Arvaattekohan, miten siinä hommassa kävi? No paremmin kuin hyvin! Isommat koira ottivat Jalon laumaansa avosylin. Pikkuinen puolestaan ei ole arastellut muita koiria yhtään, vaan on rohkeasti sulautunut osaksi porukkaa. Käytännössä ei ole ollut eroa, kirmaileeko tiluksilla kolme vai neljä collieta.
On ollut hauska seurata, miten Jalo mallioppii asioita niin Uljakselta kuin mummolankin koirilta. Arkisia käytänteitä ei ole tarvinnut opettaa samalla intensiteetillä kuin Uljakselle, sillä ne ovat loksahtaneet Jalon kanssa tosi luonnostaan. Pienimmän kehittymistä seuratessa on ollut mukava pistää merkille myös Uljaksen henkinen kasvupyrähdys: Uljas on alkanut tarkkailla paljon enemmmän minun ilmeitäni ja eleitäni ja ymmärtää paremmin, mitä siltä odotan. Toistan itseäni, mutta toisen koiran hankkiminen oli paras ratkaisu ikinä!
Tällaisia kuulumisia tänne. ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti