Fiuf, täällä on vauvan syntymästä nyt tasan kuukausi ja olemme selvinneet siitä ihan kunnialla. Pikkutypy on tähän saakka vaikuttanut niin sanotusti standardivauvalta, joka sopivassa suhteessa syö, nukkuu ja ähisee. Kovin itkuinen hän ei ole onneksi ollut (ja tähän perään perinteinen koputus puuhun), mutta välillä nukahtaminen on ollut työlästä. Aluksi valvoskelua oli enemmälti yöaikaan, mutta nyt valvomistunnit ovat kääntyneet päiviin ja iltoihin. Parhaimmillaan meillä on ollut jo tosi hyviä ja järkeviä öitä kahden unisyötön taktiikalla.
Ensimmäisiä kertoja tulee jälleen liukuhihnalta ja ne ovat aivan yhtä jännittäviä kuin Romeonkin kohdalla: vauvan ensimmäinen kylpy, vaunulenkki, sitterihetki, kynsienleikkuu ja niin edelleen.
Ekoista kerroista olen stressannut eniten kahden lapsen kanssa yksin jäämistä. Sitä, kuinka selviän molempien tarpeista ja miten saan pidettyä Romeon aisoissa nyt, kun mies palasi maanantaina takaisin töihinsä. Vaikka enimmäkseen isoveljen elo on ollut tasaista, on kuukauden aikana ollut välillä purskahduksiakin. Ne ovat näkyneet villeinä hetkinä ja vaarallisenakin riekkumisena. Eniten pelkään sitä, että tuollainen pitelemätön hetki sattuu yksin ollessani silloin, kun olen kiinni vauvassa - silloin eivät yhden ihmisen kädet yksinkertaisesti riitä. En suoraan sanottuna ihmettele, jos joku päivä meillä on vaikkapa TV taaperon niskassa. Uskon ja toivon, että tämäkin asia kyllä tasoittuu sitä mukaa, kun päiviä vierii ohi. Nyt pitää vain hetkinen sietää kahden lapsen hoitamiseen liittyvää jännitystä ja epävarmuutta. Ja onneksi meillä on mummo apuna; yksinäisiä hetkiä minulle ei vielä rehellisyyden nimissä ole kovin paljoa tullut, mistä olen äidilleni erittäin kiitollinen.
Karvaisten isoveljien puolesta ei ole tarvinnut onneksi jännittää. Koirat eivät ole olleet vauvasta nyt moksiskaan. Ilmeisesti ne ovat tottuneet viime vuosina pikkuisiin ihmisiin siinä määrin, että yksi lisävauva kuvioon ei vaikuta heidän elämäänsä enää ollenkaan. Nuuskivat, yrittävät pusutella ja tuovat vauvalle palloa viskattavaksi, mutta muuten antavat typyn olla rauhassa. Vaikka pikkusisko ei ole Uljasta ja Jaloa stressannut, on kuukausi ollut erityisesti Uljakselle rankka. Etenevä kevät nimittäin saa lumen tippumaan katolta ja sekös meidän isointa jätkää pelottaa! Tömpsähdysten vuoksi Uljas ei ole suostunut menemään ilman ihmistä takapihalle ja saattaa tulla keskellä yötä sänkyymme tärisemään. Toivottavasti kevät ei juurikaan sahaisi edestakaisin, vaan lumi vähenisi lineaarisesti.
Mennyt kuukausi on ollut meillä todella sosiaalinen. Olemme saaneet kahvitella vauvavieraiden kanssa ahkerasti, mikä on ollut todella ihanaa. Onneksi osasin ennakoida kyläilijöiden määrää ja leivoin ennen synnytystä pakkasen täyteen vierasvaraa. Vierailijat ovat puhkaisseet vauvakuplaa sopivalla tavalla ja mökkiytymisen sijaan ovat päivät olleet kivan erilaisia ja aktiivisia.
Tällä kertaa en ole menettänyt keskittymiskykyäni samalla tavalla kuin Romeon synnyttyä. Myöskään oksitosiiniryöpyt eivät ole vaivanneet nyt juurikaan, mikä on ihan mukavaa - en todellakaan kaipaa jatkuvaa pöhnäistä ja kännikalamaista oloa. Aikajanakaan ei ole tällä kierroksella pysähtynyt, vaan synnytys tuntuu jo haalenevalta muistolta.
Palautumisen koen olleen tällä kertaa hitaampaa, mikä hiukan ärsyttää ja tuskastuttaa. Tämänkin kanssa pitää vain näköjään malttaa mielensä. Oman osuutensa vaikuttaa varmasti se, että pohjakuntoni oli tällä kertaa ennen synnytystä paljon heikompi. Toivon, että kevään mittaan saisin jollakin järjestelyllä aikaa aloittaa vauvan ja koirien kanssa pidemmät vaunulenkit. Käytännössä Romeo tarvitsee tällöin muuta seuraa, sillä hän ei pitkillä lenkeillä malta olla mukana.
Nimiäiset olemme aikatauluttaneet maaliskuun viimeiseen viikonloppuun. Vauvan nimen olemme jo ilmoittaneet DVV:n rekisteriin ja on kiva, jos pääsemme julkistamaan sen muillekin enempiä viivyttelemättä. Toisin kuin Romeon kohdalla, ei nimiasiaa tarvinnut juurikaan veivata. Minulla on nimittäin ollut tietty tytön nimi mielessäni jo viimeiset 25 vuotta, eikä se siitä muuksi ole muuttunut. Onneksi nimi sopi vauvalle miehenkin mielestä! Myös pikkuisen kolmas nimi oli selvä tapaus, ainoastaan keskimmäistä viilasimme hieman - käytännössä yhden kirjaimen verran. :’)
Sisäinen party plannerini nauttii, kun pääsee kehittelemään taas juhlia kokoon. As simple as possible -juhlakaava on koeponnistettu jo Romeon kohdalla ja tälläkin kertaa menemme samalla konseptilla. Ainoastaan vähän vaaleanpunaisemmalla värimaailmalla.
Neuvolapalvelut - tai pikemminkin niiden puuttuminen - on meinannut tuottaa vauvan ensimmäisten elinviikkojen aikana harmitusta. Emme meinanneet saada kotikäynnin jälkeistä neuvola-aikaa tänne Rautavaaralle, vaan meidät yritettiin ajattaa vastaanotolle Iisalmeen, 75 kilometrin päähän. Romeon vauvavuonnahan asioimme Iisalmessa vapaaehtoisesti, mutta nyt emme halunneet samaan ruljanssiin lähteä - kokemuksesta tiedämme, kuinka työläs, raskas ja koko päivän haukkaava tuollainen reissu on. Etenkin nyt, kun kuvioissa on mukana myös taapero. Hyvinvointialueella on mielestäni meneillään palvelujen hiljainen alasajo, kun kaikki suostuvaiset ajatetaan kotikunnan sijaan kaupunkiin. Me emme nyt siis Iisalmi-aikaan suostuneet, vaan ilmoitimme, että reissu olisi liian raskas meille kaikille. Laitoin asiasta myös sähköpostia isommille pampuille. Ja kappas, niin vain järjestyi aika tänne omaan terveyskeskukseen. Vastaanotto oli eilen ja pikkuneiti oli kasvanut menneen kuukauden aikana oikein mukavasti.
Postauksen kuvat ovat ensimmäisiltä kotiviikoilta, kun saimme ihastella mummon tuomaa muhkeaa ruusukimppua. Viimeinen kuva on tältä päivältä; aion kuvata typystäkin kuukausiotokset milestone-korttien ja nallen kanssa. Mitä tulee tuohon nalleen, oli sen nimiprosessi moninkertaisesti työläämpi kuin pikkupimulla, pitihän sen sointua yhteen Romeon Nöpö-nallen kanssa. Lopulta pikkusiskon nalle sai niinkin uniikin nimen kuin Nasu. :’)
Hymyjä maaliskuuhun!
