Biitsi-ilmiöitä

Kun on omaa rantaviivaa, on tietenkin oltava oma biitsi. Meidän rantamme on pikkuinen ja söpö, nollabudjetilla tehty. Siinä on varsinainen tsillausalue, mutta myös grillipaikka DIY-penkkeineen.

Tällä hetkellä en koe, että ranta pääsee sellaisiin oikeuksiin kuin se voisi. Omissa ajatuksissani alue on nimittäin vielä hyvin keskeneräinen. Haaveilen siitä, että jonakin päivänä meillä on tässä vielä kiva laituri, joka mahdollistaa niin Romeon pommihypyt veteen kuin omat auringonlaskufiilistelytkin. Mahtavaa olisi, jos rantaviiva olisi santa-alueelta vielä viimeistellympi, joko istutetun kasvillisuuden tai jonkinlaisten vanhojen paasikivien avulla.

Tulevaisuuden viimeistelyhaaveita ja nykyhetken olomuotoa rajoittaa eräs ilmiö, joka vaivaa pikkurantaamme vuosittain. Siitä nimittäin häviävät hiekat keväisin! Asuinalueemme nimi on Jokisuunniemi, eikä suotta: tästä rantatonttien ohi virtaa päättyvän joen viimeiset virtaukset ja joki yhdistyy järveen käytännössä meidän tonttimme kohdalla. Virtaus ei ole kova, mutta kuitenkin riittävä niistämään rantapenkereeltä hiekat. Kaiken lisäksi vedenkorkeus vaihtelee järvessä aika paljon ja korkeimmillaan vesi peittää rannan kokonaan, hipoen grilliä. Niinpä vesien laskettua on jokakesäinen näky tämä:

Jotta biitsiolosuhteet säilyvät, on meidän joka vuosi täytettävä rantaa uudestaan. Uudet hiekat löytyvät onneksemme omalta soramontulta, josta isäni aina puksuttelee tänne traktorinkärrillisen verran tavaraa. Joinakin vuosina maasto on ollut niin märkää, että hiekkakuorma on pitänyt jättää ensin yläpihalle ja roudata sieltä mönkkäri- tai kottikärrypeleissä lähemmäksi rantaa. Hieman riesallinen urakka, mutta sen kestää, kun muuta ei voi. Onpahan sitten taas aina vuodeksi eteenpäin rantailoa.

Loppukesän ohjelmana on raivata koko rantaviiva risuttomaksi. Pajut kasvavat hurjalla nopeudella ja raivaamista joutuu tekemään vuosittain, että alue ei pusikoidu. Joten eipä lopu hommat kesken. :’)

Kesähymyjä!

 

 

Savumerkkejä ja pikkupostauksia

Minulla on pienoisia postausongelmia. Tai siis suuria. Olen nimittäin jostain syystä ajautunut blogin kanssa ideologiaan, että postausten pitäisi olla pitkiä ja runsaammin ajatuksia sisältäviä. Tämä johtuu ehkä siitä, että kun tietokoneaikani on nykyisin todella kortilla, haluaisi tuon vähäisen ajan käyttää mahdollisimman pohdiskelevaan sisältöön. Mutta hupsista, tietsikka-aikaa on todellisuudessa niin vähän, että en saa aikaiseksi minkäänlaista postausta. Usein on sellainen olo, ettei kannata edes aloittaa, koska aikaa ei kuitenkaan ole - vaikka puhelimen muistio suorastaan pullistelee erilaisia ajatuksia ja aiheita.

Niinpä koetan nyt laskea rimaa. Lyhentää postausten pituutta ja antaa itselleni luvan käyttää kuvituksena kännykkäkuvia. Ehkäpä näillä linjauksilla saan nakuteltua julkaisukynnyksen niin matalaksi, että tulisin silloin tällöin postauksia tehneeksi. Ajattelen, että kahden viikon välein postaaminen voisi olla realistinen tahti, mutta katsotaan. Joka tapauksessa blogi pomppii mielessä niin säännöllisesti, että haluan antaa tälle edelleen aikaa, vaikka se ei tällä hetkellä niin helppoa olekaan.

Tällaisia savumerkkejä nyt, kiva kun käytte täällä kurkkimassa!

P.S. Kuvitukseksi valitsin muutaman otoksen Tiilikan kansallispuistosta, joka sijaitsee täällä Rautavaaralla. Kävimme siellä äskettäin eräjormailemassa ystäväni kanssa.