No niin. Tässä kun on parin edellisen postauksen ohessa päivitellyt elokuun työjaksoa ja hekumoinut sen jälkeen koittavaa kotivuotta, on aiheesta paikallaan höpötellä useampikin sananen.
Paitsi että lasten kanssa kotona oleminen tuntuu jo lähtökohtaisesti ihanalta, sisältää se useampia pienempiä syitä sille, miksi odotan vuodesta tulevan mahtavan.
Se on huippua, että saamme viettää joka päivä hitaita aamuja (tai niin hitaita kuin tällä kombolla pystyy) eikä meillä ole myöhemminkään aikataulullisesti kiire minnekään - muuta kuin pitää kiinni omista rutiineista.
Saamme nähdä auringonnousut oman kodin ikkunoista. Etenkin talven pimeimpinä kuukausina tämä tuntuu todella luksukselta. Aamuaurinko osuu olohuoneeseemme kauniisti ja muistan lukemattomia kertoja, kun olen harmitellut päivännousujen menettämistä työpaikan ikkunan takaa.
Odotan ihan tavallisia päiviä ja tekemisiä. Sitä, että pystyn uppoutumaan asioihin lasten vinkkelistä ja kokemaan onnea arkipäiväisistä asioista. Tiedän, että ne jutut, mitkä tällä hetkeltä tuntuvat pieniltä ja jopa tylsiltäkin, ovat jälkikäteen niitä sydämeen tallentuvia palasia, joita muistelen perästäpäin.
Lasten kehitysaskeleiden seuraaminen tulee tuottamaan suurta riemua. Vanessa täyttää ensi viikolla seitsemän kuukautta ja edessä ovat pian kuukaudet, jolloin motorista kehitystä alkaa tapahtua suuremmilla harppauksilla. Romeon puhe on puolestaan lisinyt menneiden kuukausien aikana huomattavasti enkä malttaisi odottaa, että hän saa sanavarastonsa ja äännerekisterinsä kunnolla minttiin.
Lasten yhteys ja vuorovaikutus on kasvanut sitä mukaa, kun vauvalle on tullut lisää kuukausia mittariin. Romeo haluaa osallistua Vanessan hoitamiseen ja kiikuttaa hänelle leluja tarjolle. Hyvän huomenen sanominen on joka kerta tärkeää, kun Vanessa herää uniltaan. Yhteisiä höpöttelyitä ja naurun aiheita on yhä enemmän. Odotan kovasti sitä päivää, kun lapsilla on ensimmäinen yhteinen leikkihetkensä.
Kuten keväällä ennakoinkin, on vanhempainvapaa tässä vaiheessa kovin erilaista, kuin puoli vuotta sitten. Niin vauva kuin taapero ovat nyt isompia ja kokonaisuus tuntuu paljon helpommalta handlata. Ei sillä, eivätkö kädet olisi edelleen täynnä (ovat ne), mutta kuitenkin intensiivisyys on asteen verran inhimillisempää, kun Vanessa ei ole enää heiveröinen sylivauva eikä Romeo niin pitelemätön taaperotapaus.
Kun ei ole joka-aamuisin startteja töihin, ei tarvitse olla jatkuvaan laittautumassa. Ja se on ihanaa! Ihmisten ilmoille lähtiessä menee aina aikaa hiustenlaittoon ja kevyen meikin tekemiseen - nyt riittää sotkunuttura, kosteusvoide ja kulmakarvojen täydentely (kyllä, olen sitä ikäluokkaa, joka nyppi aikoinaan omansa vähemmälle). Myös hiustenpesua ja föönaamista on harvemmin, kun ei tarvitse päivittäin läträtä tukkatököteillä - hiukset pysyvät puhtaana pidempään.
Blogia toivon ehtiväni päivittelemään säännöllisesti. Tämä on tällä hetkellä ainut tekeminen, jota voi sanoa harrastukseksi ja aion pitää siitä kiinni. Postausten luonnosteleminen katkaisee terveellä tavalla ajatukset ja antaa mahdollisuuden uppoutua johonkin ihan omaan.
Ratkaistavia ja pähkäiltäviäkin asioita löytyy. Vanessa nukkuu tällä hetkellä pääsääntöisesti kahdet päiväunet ja lasten rytmi on keskenään kovin erilainen. Nukuttamisasiat ovat olleet minulle viimeisten vuosien osalta lapsiarjen pakkopullaa enkä oleta, että se siitä muuksi muuttuu. Odotan vain, että saan säilytettyä unihommien kanssa mielentyyneyden ja hihkun sitten, kun lapset siirtyvät samaan rytmiin.
Toinen pohtimista aiheuttava asia on koirien lenkitys. Romeon vauvavuonna vajaan tunnin lenkkikiekka meni luontevasti vaunupäikkäreiden aikana, mutta nyt speksit ovat erilaiset. Romeo viihtyy tuplarattaissa mukana vain puolikkaan lenkin pituisen matkan, jos sitäkään. Kaiken lisäksi Vanessa on sellainen nukkuja, että herää, kun vaunut pysähtyvät. Hän saa paremmat unet kotipihassa ilman liikkuvaa hytkettä. Niinpä olen kääntynyt ajattelemaan, että ehkäpä koirien lenkkiaika ei olekaan silloin, kun olen konkkaronkan kanssa yksin kotona. Ehkäpä paras hetki lenkkeilylle onkin sitten, kun mies on tullut töistä kotiin ja pääsen viuhahtamaan koirien kanssa yksin ulos.
Mitä tulee liikuntaan ja hyvinvointiin ylipäätään, toivon, että tulevan vuoden aikana minulla olisi aikaa ja jaksamista keskittyä myös pelkästään omaan hyvinvointiini. Keho (ja ehkä mielikään) ei ole vielä palautunut viimeisimmästä raskaudesta ja haluan edistää toipumista niin hyvin kuin pystyn. Ottaa enemmän askelia, syödä vähemmän suklaata, käydä useammin porealtaassa ja venytellä - raskausmahan ja vauvan kantaminen on lösäyttänyt ryhdinkin olemattomiin. Tiedän, että kehon elpymisen jälkeen mielikin seuraa perässä, mutta pahitteeksi ei olisi saada edes joitakin päännollaushetkiä tulevan vuoden aikana. Haaveilen ainakin omasta kaupunkipäivästä, jonkinmoisesta kulttuurielämyksestä sekä hetkistä ystävien kanssa.
