Elämänviisauksia + ilmaista printattavaa

Mukavaa äitienpäivän aamua! Huomasin tällä viikolla, että en ole jakanut täällä blogin puolella pitkään aikaan ilmaiseksi printattavia juttuja. Blawhi Graphicsin somessa tykkään julkaista voimalauseita silloin tällöin: paitsi että ilmaistiedostot ovat mukavaa vaihtelua sisällöntuotantoon, ne rehellisesti sanottuna ovat tarpeellista pohdintaa omalle mielelle. 

Kun pysähdyn jonkin tietyn elämänviisauden äärelle, teen siitä printattavan aineiston ja muotoilen julkaisusanat, oma arkikuplani poksahtaa aina hetkeksi rikki. Ajatuksia ja toimintatapoja mittaillessani löydän joka kerta vähintäänkin yhden aivosolmun, joka vaatii ravistelua. Tsemppaava, voimaa ja lempeyttä huokuva viesti toimii vähintäänkin huojentavana aineksena, joka pysäyttää ja ilostuttaa arjen tuiskeessa.

Kokosin tähän postaukseen viisi viimeisintä julkaisua. Kunkin kuvan alta löytyy linkki, joka vie kyseisen PDF-tiedoston luokse. Mukana ovat myös saatesanat, joilla olen printtejä jakaessani niitä taustoittanut. Jospa näistä joku tuntuisi omakohtaiselta myös siellä ruudun toisella puolella.

SUOTTA PELKÄÄT TULEVAA

Täällä on taipumusta vatvoa menneitä ja murehtia tulevia. Yhden ihmisen sormet ja varpaat eivät riitä laskemaan niitä päiviä, kun on tullut suoranaisesti pelättyä tulevia päiviä ja niiden tapahtumia. On oltu huolestuneita asioiden onnistumisesta ja pelonsekaisin tuntein jännitetty jonkin edessä olevan etapin lopputulosta. Pahimmillaan pelätty lähimmäisen puolesta.

Paitsi että meillä on isommassa mittakaavassa huolehtimista ilmastonmuutoksesta ja maailmanrauhasta lähtien, löytyy meiltä jokaiselta pienempiä, arkipäiväisiä pelonaiheita. Suurimmat uhkakuvat löytyvätkin yllättävän läheltä ja jokainen kokee ne omasta alkupisteestään käsin.

Pelko tulevasta on hämmentävän voimakas tunne, joka sitoo mieltä useimmiten tarpeettoman voimakkaasti. Kurjimmillaan se estää nauttimaan elämästä sellaisinakin päivänä, kun kaikki on ihan hyvin. Järki harhautuu ja pelottava asia näyttää suuremmalta, mitä se todellisuudessa onkaan. Tällöin ajatukset kuroutuvat epärealistisesti ja käsillä oleviin elämänhetkiin jää tarttumatta, kun mieli kohdentuu tulevaan. Se on inhimillistä.

Aina voi kuitenkin yrittää muokata omaa kokemusmaailmaansa. Muistuttaa itseään, ettei etukäteen pelkääminen ole ennekään tuonut mihinkään tilanteeseen helpotusta - päinvastoin. Opetella erilaisia ajatusmalleja hyödyttömien pelkotunteiden mitätöimiseksi. Nousta pykälä kerrallaan lintuperspektiiviin ja suhteuttaa murheet lähiympäristön tasolta valtakunnalliselle ja siitä edelleen maailmanlaajuiseen vertailuun. Huomata, ettei etukäteen pelkääminen tuo helpotusta, vaan tuloksetonta hautomista.

VAALI HYMYÄ & HYVÄÄ

Vanhan totuuden mukaan hymy ei ole keneltäkään pois. Päinvastoin; se on erittäin pieni ele, jolla voi parhaimmassa tapauksessa pelastaa toisen ihmisen päivän. Myös hyvän vaaliminen on tärkeää: vaikka meillä kaikilla on kannettavanamme raskaitakin kokemuksia, ei niille kannata antaa liikaa elintilaa tässä hetkessä. Vaalitaan siis erityisellä tarkoituksella mukavia tuokioita, voimauttavia kokemuksia ja ihania muistoja – näin aivokoppa saattaa oppia keskittymään automaattisemmin elämän hyviin vivahteisiin, eikä anna turhan suurta painoarvoa ikäville ajatuskehille.

Ollaan hyviä toisille, hymyillään!

KAIKKI ON IHAN HYVIN

Vaikka aina ei siltä tunnu, useimmiten meillä on asiat ihan hyvin.

Elämän kolhut saattavat toisinaan luoda tunteen epäreiluudesta ja kokemuksen siitä, että kaikki menisi alvariinsa vain päin mäntyä. Ahdistus voi sykkiä rinnassa ja kurja fiilis saattaa lamaannuttaa näkemään kaikessa jotain uhkaavaa, pelkkiä epäonnistumisen merkkejä. Ei tee mieli edes yrittää tsempata ja ponnistella paremman olon eteen.

Etenkin tällöin olisi hyvä pysähtyä ja ajatella vieläkin pahempia skenaarioita; kuvitella, mitkä kaikki asiat voisivat olla vieläkin huonommin. Silloin ehkä saa kiinni kaikista hyvistä elämäntekijöistä ja on helpompi huomata, että suuri osa perusasioista onkin ihan hyvin.

Ja vaikkei olisikaan, jo se, että joku sanoo kaiken olevan ihan hyvin, lohduttaa ja luo tunnetta turvallisuudesta.

Joten: kaikki on ihan hyvin.

ANNA OLLA, HÖLLÄÄ

Tässäpä ohje, jonka voisi ensivilkaisulla kuvitella liittyvän vaikkapa kesänviettoon. Voi sitä soveltaa toki edessä häämöttävään lomaankin, mutta aika moneen muuhunkin asiaan: meillä kaikilla nimittäin on ajatuksia, tapoja, ihmisiä, periaatteita, (muka)velvollisuuksia tai vaikkapa muistoja, joiden olisi parempi antaa olla. Sellaisia, joista kiinni pitäminen ei hyödytä, vaan nakertaa sisältä. Ja ihan turhaan. Kaikkeen ja kaikkiin emme voi vaikuttaa, eikä tarvitsekaan. Joten annetaan turhan painolastin olla, höllätään ja nautitaan kepeämmällä mielellä elämästä!

ONNI TULEE ELÄEN

Onnelliset hetket eivät odota vasta viikonloppuisin, eivätkä minkään muunkaan etapin tai hankinnan jälkeen. Onni on nyt – se tulee eläen juuri tätä hetkeä. Jokaisesta (kököstäkin) päivästä voi löytää onnen, kun opettelee näkemään asiat myönteisellä ja kiitollisella asenteella. Tarttuu kiinni jokaiseen merkitykselliseen hetkeen ja elektronisten ruutujen tuijottamisen sijaan tekee asioita, jotka tekevät onnelliseksi niin sinut kuin ympärilläsi olevat ihmiset.

Onni syntyy tekemällä, elämällä, kokemalla – niin niitä tavallisen arkisia asioita kuin vähän erityisempiä juttuja rutiinien keskellä. Onnellisuuden tunne menee ja tulee, mutta etsiessään sen voi löytää mistä vain. Toivottavasti huomaat eläväsi tänään onnellisia hetkiä! Ihanaa päivää!

P.S.  Lisää printattavia tiedostoja löydät tästä postauksesta.

Miten valkoinen tiskiallas pysyy puhtaana?

Valkoinen tiskiallas hanoineen on meidän keittiömme kiintopiste. Suunnitteluvaiheessa tiesin haluavani tällaisen valkoisen yhdistelmän, mutta värivalinta pohditutti. Entäs jos se tahrautuu heti rumaksi? Hankinta lukittiin, kun päätin, että vaihdetaan sitten musta kokonaisuus tilalle, jos alkuperäinen versio osoittautuu torsoksi. Kaksikko hankittiin Ikeasta ja altaan materiaali on kvartsikomposiitti. 

Käyttöä on takana nyt yksi kokonainen vuosi ja neljännes päälle, joten puhtaanapitoarviointia pystyy jo tekemään. Pääsääntöisesti allas pysyy siistinä vaivattomasti. Se ei ole erityisen herkkä imemään tahroja itseensä eikä vaadi kovin kummoisia ylläpitotoimia. Todettakoon kuitenkin lisähuomautuksena, että erityisen vaativissa olosuhteissa ei altaan tarvitse meidän kahden aikuisen ja yhden koiran taloudessamme pärjätä.

Aina kun hana ja allas vilahtavat somekuvissa, tupsahtelee postilaatikkoon kysymyksiä puhtaanapidosta ja valkoisen pinnan vaativuudesta. Ajattelin, että voisin koota postaukseksi saakka ne käytännön seikat, jotka omassa arjessa toteutuvat ja jotka saavat altaan pysymään suht puhtaana. Näitä on muutama kappale: arkiset käytänteet ja oikeanlainen pesuväline.

Arkiset käytänteet. Keittiössä puuhastelun lähtökohtana on, että likaiset astia siirtyvät suorilla pesukoneeseen sen henkilön toimesta, joka niitä on käyttänyt. Jos ne jätettäisiin kököttämään altaan reunoille tai annettaisiin kasautua sen pohjalle, pinttymiä tulisi varmasti. 

Minua hiertää muutenkin, jos pesuallasta käytetään tiskien välilaskutasanteena: niiden uudelleen poimimiseen ja astianpesukoneeseen laittamiseen joutuu käyttämään tuplavaivan, kun koneen luukun voisi aukaista yhteen syssyyn jo heti alkuunsa. Hankalasti ovat altaankäytön tielläkin.

Tässä harmistumista aiheuttaa myös se, että useimmiten tiskinsä altaaseen jättävä (lue: mies) kokee kuljetuksen olevan jo perillä, ja varsinaisen lopputoimituksen tekee joku muu (lue: Kristiina), mikä on epätasa-arvoista kotityöroolitusta. Näissä käytänteissä meillä on ollut tällä vuosikymmenellä hiomista, mutta nykyään altaan liepeiltä ei taida totuuden nimissä löytyä enää kahvikuppia tai vanukaslusikkaa kummempaa tuplanosteltavaa. :)

Toinen peruskäytänne on altaan huuhteleminen värjäävien aineksien käsittelemisen jälkeen. Käytännössä jäähtyneet kahvilitkut ja tomaattipohjaiset ruuat ovat niitä, jotka jäävät herkimmin altaan pohjalle sävykerrokseksi, jos niitä ei heti huuhtele viemäriin. Tämä on aika yksinkertainen ja melko hyvin meillä molemmilla automatisoitunut toimenpide: jos altaassa tiskataan tai sinne kaadetaan värillisiä sortimentteja, riittää, kun hanalla valuttaa kiertoliikkeen verran vettä yhdeltä laidalta toiselle.

Pesuvälineet. Arkipäivinä yleensä riittää pelkkä huuhtelu altaan siistinä pysymiseen, mutta joskus on tarpeen vetäistä pohja omalla tiskiharjallaan tai talouspaperilla. Viikkosiivouksen yhteydessä pesen altaan sitten tarkemmin joka neliösentiltä ja tämä kertaviikkotapa näyttäisi olevan tarpeeksi riittävä altaan valkoisena pysymiseksi.

Olen löytänyt pesuvälineeksi ykköstykin, jota en vähässä kummassa vaihda: Viledan tahranpoistaja-sienen, joka käytännössä kuuluu markkinoilla olevien erilaisten taikasienien klaaniin. Tämän kastelen ensin vedellä, tipautan päälle pari tippaa tiskiainetta ja sitten pyörittelen läpi altaan reunat ja pohjan. Vielä ei ole tullut eteen sellaista tahraa, joka ei sienellä olisi lähtenyt. Oikein odotan, että pääsen kerran viikossa tositoimiin, sillä vaikka allas ei ensikatsomalta näyttäisi likaiselta, kirkastuu se kuitenkin aina sienikäsittelyn jälkeen.  Sen verran olen vetänyt itselleni rajaa siivoukseen, että kerta viikkoon tehopesua saa riittää, vaikkei siihen montaa minuuttia kulukaan.

Sellaisia käyttökokemuksia meiltä. Jos haaveissa on valkoinen tiskiallas, se on kyllä mahdollista saada pysymään valkoisena, jos omat käyttötottumukset ovat suotuisia. :)

Äidille kortti

Illanköllykkätä! Tulinpas nyt vinkkaamaan Blawhi Graphicsin korttiosastolta löytyvistä äitienpäiväkorteista, sillä äitienpäivään on aikaa tasan kaksi viikkoa. 

Jos teidän äippä saattaisi pitää jostakin näistä mustista tai vaaleanpunaisista vaihtoehdoista, pääsee kortteja tilaamaan täällä. Toimitukset lähtevät liikenteeseen aina tilausta seuraavana arkipäivänä. :)

Kivoja huhtikuun viimeisiä päiviä!

DIY: Liimatut roiskemunat

Vaikka muita pääsiäisperinteitä täällä ei juurikaan toteuteta, ovat jonkinlaiset DIY-munat kuuluneet omaan pääsiäiseeni jo monta vuotta. Kiirastorstai oli itselläni vapaapäivä, ja kun aikaa oli, kokeilin jalostaa yhtä aikaisemman vuoden munaideaa helpommaksi.

Vuonna 2015 (klik) tein koristemunia liimaamalla lautasliinoja muna-aihioiden päälle. Tuolloin sekoitin puuliimasta ja vedestä sörsselin, jolla kiinnittelin liinojen kuviokerroksen munien pintaan. 

Nyt ajattelin kokeilla, mitä tapahtuisi tavallisella puikkoliimalla. Vetelin liimaa hennolla otteella lautasliinaan (jotta se ei repeäisi) ja rullasin sen styroksimunan päälle. Päädyissä leikkasin liinaan muutamia halkioita, jotta palaset sai aseteltua nätisti kiinni. Toimii!

Jos siis joskus tulee tarvetta nopeaan muna-askarteluun, on tässä yksi hyvä vaihtoehto. Aikaa näiden neljän munan tuunaamiseen meni noin vartti, ja materiaalia kului yhden lautasliinan verran.

Aurinkoista pääsiäisloman jatkoa!

Haluatko valoisampaa vapaa-aikaa?

Kun EU-tasolla päätettiin kellojen siirtämisen lopettamisesta, hihkuin innosta. En siksi, että siirtely itsessään olisi minua erityisemmin vaivannut, vaan valon vuoksi. Iloitsin, että vihdoinkin syksyllä koittava tappopimeys olisi hieman siedettävämpi, kun valoa riittäisi joka päivä tuntia pidempään. 

Oletin siis täysin epäilemättä, että ILMAN MUUTA me täällä Suomessa jäätäisiin kesätunneille, mikä helpottaisi pimeintä vuodenaikaa, kun iltapäivät ja alkuillat olisivatkin valoisampia. Sitten, kun alkoikin kuulua kaikuja pysyvästä talviajan valitsemisesta, lamaannuin hetkeksi. Tunsin epäuskoa: miksi ihmeessä joku haluaisi valita meille pimeämmän vapaa-ajan?

Kun olen käynyt aiheesta keskusteluja, yllättävän moni ikäiseni ei näytä kunnolla edes tiedostavan, mitä kesä- tai talviaika käytännössä tarkoittaa. Ei hahmoteta, mihin suuntaan valon määrä lisääntyy tai vähentyy. Kerrattakoon siis: kesäajassa päivänvaloa kestää iltapäivisin pidemmälle, talviajassa pimeys laskeutuu aikaisemmin. 

Valon määrä on vakio. Sitä riittää saman verran ajasta viis, mutta kellokeskustelun ydin onkin siinä, valitaanko valoisuuden painotus aamuihin vai iltoihin. 

Fakta on se, että valtaosa työssäkäyvistä töröttää töissä aamusta iltapäivään. Puhumattakaan koululaisista ja opiskelijoista. Enemmistöllä vapaa-ajan puuhat sijoittuvat töidenjälkeiseen aikaan, iltapäiviin ja iltoihin. Itse koen, että juuri näihin tunteihin lisävaloa kaivattaisiin. Omalla kohdallani työpäivien jälkeiset aktiviteetit ja niiden aikainen valoisuus korreloi suoraan mielialaan. Pimeys ahdistaa ja lamaannuttaa, eikä hämärän laskeuduttua innosta enää touhuilla. 

Aamulla sarastavalla valolla en tee mitään. Kun kello soi tavan arkena jo kuuden aikoihin, ei puhettakaan, että harrastuksia ja muita tekemisiä jaksaisi ympätä aamuihin. Ja näin se on suurimmaksi osaksi kaikilla muillakin työikäisillä. Valo jää autuaasti hyödyntämättä ja aurikoiset aamut tuntuvat työpaikan ikkunan takaa lähinnä kettuilulta.

Kelloaihe aiheuttaa minulle pientä tunnekuohua aina, kun sitä ajattelen. Siksi tekstinkin tuottaminen on vähän hankalaa, kun yritän kursia ajatuksia kokoon paniikinomaisesti poukkoillen. Minua paremmin aihetta on pyöritelty muun muassa täällä, suosittelen lukaisemaan.

Vaikka Suomessa tehtiin jo päätös pysyvästä talviajasta, hallitus on sittemmin pehmitellyt linjaa. Meidän lähinaapurimaat kun ovat kaikki valitsemassa pysyvää kesäaikaa; olisi aika kummallista, jos vain Suomessa kitkuteltaisiin talviajassa. Hallitus onkin vielä valmis neuvottelemaan vyöhykeajasta. Uuden linjauksen taustalla on toive, etteivät aikavyöhykkeet sirpaloituisi liikaa Euroopassa. Suomi ei siis vielä sulje pois kesäajan valintaa, huh. Toivoa on!

Koska aikavyöhykkeen valinta näyttää olevan vielä vaiheessa, vinkkaan vaikuttamaan, jos asia on yhtään lähellä omaa arkea! Pysyvästä kesäajasta on nimittäin tehty kansalaisaloite, joka näyttää keränneen allekirjoituksia reippaalla tahdilla. Nimen voi rustata siihen alle TÄÄLLÄ.

Aurinkoista pääsiäistä!

Luota intuitioon

Intuitio on merkillinen juttu. Joskus se puskee esille hyvin vahvasti, mutta saattaa sitten pysyä piilossa pitkiäkin aikoja. Omassa elämässäni on ollut muutamia todella selkeitä askeleita, joissa olen seurannut tuota sisäistä ääntä. 

Yksi tällainen esimerkki löytyy vajaan kymmenen vuoden takaa, kun olin saanut ensimmäisen vakityöpaikkani Kiuruvedeltä. Kesäkuu oli jo alkanut ja etsimme paikkakunnalta tohinalla asuntoa. Kävin ensimmäisessä tiedonsiirtopalaverissakin, missä tapasin tulevia kollegoita ja kuulin infoa elokuussa alkavan lukuvuoden työnkuvasta. Mies oli mukana tuolla palaverireissulla ja kun istuin tapaamisen jälkeen auton kyytiin, iski minuun hyvin voimakas tunne, joka sanoi, että näin tämä ei voi mennä. Tämä ei ole oikea paikka. Siinä hetkessä päätin, että en otakaan virkaa vastaan, me ei tänne muuteta. Mies kohotteli ymmärrettävästi kulmiaan, mutta kannusti, että jos niin koen, that's fine.

Sillä hetkellä ei ollut tietoa mistään muusta, mutta aloitin määrätietoisen työnhakemisen ja ilmoittelin itsestäni Siilinjärven, Maaningan, Lapinlahden ja Nilsiän suunnan rehtoreille. Että täällä olisi tyyppi vailla hommia. Aloimme etsiä asuntoa Lapinlahdelta, sillä se tuntui siihen hetkeen parhaimmalta suunnalta. Muutaman haastattelun ja asuntonäytön jälkeen sain mieluisan pestin Nilsiästä ja löysimme ihanan asunnon Lapinlahdelta. Tämä kaikki tapahtui muutaman viikon sisällä, mutta prosessin aikana ja sen jälkeen oikein kuohui vahva tunne siitä, että näin tämän piti mennä.

Tuon työpaikkajutun lisäksi olen seurannut vahvaa sisäistä ääntä muulloinkin, kuten parisuhteeseen ryhtyessä, asuinpaikkoja miettiessä, ystävyyssuhteita punnitessa tai vaikkapa ammatillisia ratkaisuja tehdessä. Silloin intuitiota on helppo peesata, kun se tuntuu vahvalta eikä kukaan heitä muilta suunnilta kapuloita rattaisiin. Sisäisen äänen kuunteleminen vaikeutuu, jos sitä ei osaa jäädä havainnoimaan, ympäristö on siitä vahvasti eri mieltä tai itsellä ei ole voimavaroja sen seuraamiseen. Välillä koen olevani hukassa, jos intuitio ei ole ilmoitellut mitään pitkään aikaan.

Tämän postauksen kuvat liittyvät yhteen viimeaikaisista kokemuksista. Jos muistatte, meidän talo oli rempassa parin viikon ajan marraskuussa, kun teknisen tilan lattia korjattiin. Projektin vuoksi kaikki laitteet sammutettiin ja Nibe käytettiin kokonaan pois paikoiltaan.

Heti remontin päättymisen jälkeen havaitsimme ilmanvaihdon äänien hiljentyneen. Kanavat eivät tohisseet samalla tavalla kuin aiemmin. Otimme heti yhteyttä Dekotaloon ja kyselimme, onko koneiden säätöihin tehty muutoksia tai onko niissä voinut tapahtua muutoksia itsestään laitteiden irtioton vuoksi. Tähän saimme täystyrmäyksen; mitään ei ole muuttunut eikä mitään ole muutettu, kaikki säädöt ovat säilyneet entisellään. 

Tämä jäi kaihertamaan mieltä ja oli vahva tunne siitä, ettei kaikki ole kunnossa. Paukkuja asian vääntämiseen ei silloin itsellä kuitenkaan ollut - loppuvuodesta tein välillä lähes 80-tuntisia työviikkoja, joten mihinkään ylimääräiseen ei aikaa riittänyt. Toiveikkaana tuli kyllä myös mietittyä, olisiko asentaja voinut kaikessa hiljaisuudessa asentaa Nibelle jonkin ylimääräisen äänenvaimentimen - sellaisesta kun oli jossain vaiheessa puhetta.

Joululomalle rauhoittuessamme yritin starttailla takan lämmityskautta. Se ei niin vain onnistunutkaan, sillä veto rööreissä oli älyttömän huono ja jokaisella lämmitysyrityksellä takka savutti sisällepäin. Vetoa oikeaan suuntaan syntyi ainoastaan silloin, kun takaovi oli kokonaan auki. Silloinkaan takan savupeltiä ei pystynyt ohjaamaan kiertomoodille, joka olisi tehokkaammin lämmittänyt koko kivimassaa.

Tyypillisenä kilttinä tyttönä ajattelin, että vika täytyy olla minussa. Teen jotain väärin. Ehkä yritin lämmittää tulipesää liian märillä puilla tai pinosin kapulat väärällä tavalla. Siltikin, vaikka tiedän kyllä osaavani lämmittää tutut takat ja uunit. Ja vaikka edellistalven lämmityskaudella tämäkin takka veti loistavasti. Juoksutin varalta miehen katolle tarkistamaan savupiippua, eihän se ole tukossa. Ei ollut. Ehkäpä syy oli luonnon ilmanpaineissa: jospa yritin saada tulta syttymään liian matalapaineisella kelillä, ehkä pitkään kylmillään ollut takka kannattaisi sytytellä ensimmäisiä kertoja hyvän korkeapaineen aikana.

Näiden tuskastuttavien pohdintojen ja inhottavien, savunhajuisten tuuletuskertojen myötä jätin mötikän odottamaan inspiraatiota. Taisi mennä helmikuun puolelle, ennen kuin palasin sytytysyrityksiin seuraavan kerran; siihen mennessä sisälle nostetut puutkin olivat varmasti kuivia.

Ennen kuin selostan seuraavista sytytysyrityksistä, kerron alkuvuodelta muita havaintoja. Kun syyslukukauden puolella oma oloni oli ollut hyvin nousuvireinen, näytti sille tapahtuvan jotain vuodenvaihteen jälkeen. Vastoin ennakko-odotuksia, olinkin uuden vuoden startatessa väsyneempi kuin ennen. Työpäivät purkitettuani ei kotona riittänyt energiaa enää oikein mihinkään, mikä olisi vaatinut ponnisteluja. Hengitys alkoi tuntua työläältä ja iltaisin oli uupunut olo, aivan kuin keuhkot kävisivät koko ajan ylikierroksilla ja väsähtäisivät iltaa kohden. Jossain vaiheessa iltahetkiä alkoivat värittää kylkikivut: kun rupesin makuuasentoon, vasempaan kylkeen alkoi pistämään kovaa. Uni tuli vain, jos puristin kylkeen niinsanottua vastakipua. Iltarutiiniksi alkoi muodostua väittely lääkäriin menemisestä. 

Tässäkin tapauksessa ajattelin, että vika on minussa. Alkuvuosi on täyttynyt stressaavista työasioista, joten tulkitsin, että ne vievät mielen näin uupuneeksi. Minä avuton ihminen en vain osaa irtautua kouluajatuksista kotonakaan, vaan ne vaikuttavat minuun nyt tällä tavalla. Tämä oli itselleni loogisin selitys, vaikka jossain syvällä oli erilainen tunne siitä, että jokin muu(kin) asia ei ole kunnossa.

Jossain vaiheessa huomasin, että minun on helpompi hengittää muualla kuin kotona. Sitten, kun mieskin alkoi iltaisin ruveta mainitsemaan kylkituntemuksistaan, aloin laskea asioita yhteen.

- vaimentuneet kanavat

- huonosti vetävä takka

- hengitysvaikeudet ja uupumisen tunne kotiympäristössä

→ meidän ilmanvaihdossa on oltava jotain vialla!

Yritin vielä kerran sytytellä takkaa. Keli oli loistava, puut rutikuivia. Lopputuloksena savutus. Sen jälkeen aloin mesomaan ilmanpaineista lähipiirille ja siitä sisua saatuani hankin lainaan kunnan tekniseltä osastolta ilmanpainemittarin. 

Mittaustulos hätkähdytti: talossa oli alipainetta vähintään 15 pascalia, paikoitellen enemmänkin. Mitä hel*ettiä?! Se on ihan liikaa. Varmuuden varalta pidimme mittaria lainassa pidempään, jotta mittaustuloksia tuli erilaisilta päiviltä, eri tuuliolosuhteissa. Vaan eivät ne lukemat siitä mihinkään muuttuneet.

Hiihtolomalla sekä mies että minä rauhoituimme kotiympyröihin ja oli kunnolla aikaa istua pohtimaan asiaa. Ei auttanut muu, kuin alkaa taas jankata Dekotalon suuntaan, onneksi tällä kertaa oli omien havaintojen tueksi mittarilukemia. Vaan ei meinannut olla lukemilla mitään väliä;  vastauksena tuli epäilyjä, että olisimme tehneet mitatessa jotain väärin. Että itse mittarissa olisi jotain vikaa, vaihtoehtoisesti sen käyttäjässä tai että olisimme muuttaneet teknisen tilan laitteiden säätöjä mittauksen aikana. Tjoo'o, olin aika hiilenä tuollaisia vastauksia saadessamme.

Yhteydenoton aikana tarkistelimme ohjeiden mukaan lukemia ja asetuksia Niben valikoista, jotta nähtäisiin, onko koneessa kaikki kunnossa. Tsekkauksista ei ilmennyt mitään. Mies kuitenkin huomasi kysyä ohjeita jonnekin takavalikon takavalikkoon, jota käytetään minun ymmärrykseni mukaan vain koneen käyttöönottoasetuksia tehdessä. Sieltäpä sitten löytyikin vikatila, jonka mukaan tuloilmayksikkö ei pelittänyt ollenkaan. Tuon löydöksen jälkeen ei tarvinnut enää vääntää asiasta, vaan asentaja saapui parin päivän kuluttua tutkimaan konetta.

Ongelmaan löytyi suora syy: Niben tuloilmayksikkö ei ollut päällä ollenkaan - se oli jäänyt marrasrempan jälkeen kokonaan kytkemättä! Meille ei siis ollut tullut neljään kuukauteen koneellisesti tuloilmaa, vaan vain sen verran mitä kanavista on painovoimaisesti tihkunut. Ilmanpoisto on puolestaan toiminut normaalisti. Siitä voi vähemmänkin tekniikasta tietävä päätellä, mitä tapahtuu sisäilmalle, kun kone sitä poistaa mutta ei kuljeta uutta tilalle. Ilmanlaatu on ollut meillä luvattoman huono.

Tuloilman puuttellisuus selittää kaikki vaivat, joiden perusteella epäilys ilmanvaihtoviasta heräsi. Kuten arvata saattaa, tuloilmayksikön päällekytkemisen jälkeen ilmanvaihtokanavat ovat tohisseet normaalisti ja takka on vetänyt täydellisesti. Hengenahdistus ja illankähmäinen kylkikipu on hävinnyt, luojan kiitos.

Vaikka asiaan löytyi suora ratkaisu, on tilanne jäänyt jäytämään mieleen todella voimakkaasti. Tällä hetkelläkin aiheen ajattelu tuottaa ärsyyntyneitä ajatuksia. Miksi meitä ei otettu tosissaan, kun esitimme ensimmäisen kerran epäilyksiä ilmanvaihdon toimivuudesta? Miksi asiaa vähäteltiin, kun se viimein selvisi?

Miestä on ketuttanut eniten rakenteisiin liittyvät seikat, mutta itselleni suurin harmitus ovat olleet nuo hengitysasiat. Minulle, joka reagoin vahvasti jo pelkkiin luonnossa ilmeneviin korkea- ja matalapaineisiin. Olen vasta nyt asian ratkettua lueskellut tietoa huonon sisäilman vaikutuksista kroppaan ja ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Väsymys, hengenahdistus, kipu hengityselimissä - nämä kaikki ovat isoja ja merkityksellisiä asioita, joita ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan minkään asennusmokan takia. 

Asiasta luettuani olen osannut yhdistää vielä muutaman muunkin seikan huonosta sisäilmasta johtuvaksi: alkuvuoden nimittäin ihmettelin, kun öisin raajat puutuivat ja kärsin poikkeuksellisesta yöhikoilusta (tätä jälkimmäistä jopa googlettelin, mutta silloin syy ei auennut). Nyt perästäpäin on selvinnyt, että jotkut ihmiset oireilevat huonon sisäilman vuoksi myös näillä tavoin. Arvatkaapa, onko hikoiluttanut tai puuduttanut tuloilmayksikön kytkemisen jälkeen? Ei ole.

Itsestäni tuntuu tällä hetkellä siltä, että omasta elämästä meni monta kuukautta hukkaan. Mitä kaikkea sitä olisikaan saanut aikaiseksi, jos olisi jaksanut. Hengitysvaikeudet vaikuttivat omalla kohdalla myös mielialaan, joka laski alkuvuoden aikana kuin lehmänhäntä. Miten valoisaa olisi voinut ollakaan. Ärsyttää. Ärsyttää myös se, etten luottanut omaan intuitiooni vahvemmin. Jos olisimme tykittäneet aiheen kanssa jo ennen joulua, olisimme välttyneet useamman kuukauden jatkolta. Toisaalta yritän olla itselleni armelias: sisäilmaan liittyviä asioita ei voi nähdä eikä koskettaa, joten niistä on hankala saada otetta. Hyvä, että selko tuli edes myöhemmin ja tilanne on nyt hyvä. Voisimmehan me pahimmillaan kärsiä puuttellisesta tuloilmasta edelleenkin.

Summa summarum ja note to myself: luota itseesi ja sisäiseen ääneesi. Älä välitä, vaikka kaikesta tietävät ukkelit pyörittelisivät sinulle silmiään ja tyrmäisivät asiasi. Puske siitä huolimatta, sillä useimmiten ne vähättelevät ukkelit ovat lopulta väärässä. Vain sinä itse koet tuntemuksesi, tiedät ajatuksesi ja elät elämäsi. Luota intuitioon.

TOGETHER -juliste // 50 x 70

Meillä on ensimmäinen juliste esillä! Vaikka tämän katon alla on asuttu jo toista vuotta, en ole osannut laitella printtejä esille, vaikka valinnanvaraa sattuneesta syystä kyllä olisi. Suutarin lapsella ei ole kenkiä, tai sitten tämä suutari on alitajuisesti pitänyt kotia julistevapaana vyöhykkeenä. Yksi jos toinenkin printti on pyörähdellyt satunnaisesti esillä, kokeiluluontoisesti, mutta mikään ei ole vakiinnuttanut paikkaansa pysyvästi.

On tuntunut siltä, että kehyksiin kaipaisi jotain merkityksellistä, joka ei kuitenkaan olisi liian nähtyä. Tykkään bongailla erilaisia ajatelmia, voimauttavia mietteitä ja kauniita sanoja; minulla on puhelimen muistiinpanoihin tallennettuna pitkät rimpsut hyväntuulisia voimalauseita. Tähän ilmaisuun tutustuin alkutalvesta ja se tuntui heti omalta. Together is our favorite place to be. Miten kaunis ajatus! Niin kaunis, että halusin rustailla sen julisteeksi.

Olen printtejä työstäessä hidas puurtaja ja tämän tekemiseen kaikkine luonnosvaiheineen meni parisen viikkoa. Joka kerta painotiedoston lähettäminen jännittää: tuleeko paperituotoksesta sellainen, kuin on kuvitellut. Koska painotalo on täällä ihan lähellä, Iisalmessa, se liennyttää tuntemuksia hieman, sillä kuljetusjärjestelyistä ei tarvitse huolehtia ja painokoneiden äärellä tutut ammattilaiset vielä varmistavat, että tekniset seikat ovat kunnossa.

Lopputulokseen olen todella tyytyväinen. ♥ Sujautin julisteen heti puisiin raameihin ja se on asemoitunut luontaisesti telkkuhuoneeseen, pariovien kupeeseen. Tuohon se jää, sillä ensimmäistä kertaa täällä asuessa tuntuu, että nyt meillä on kehyksissä yhtä aikaa kaunis ja tärkeä printti. Sellainen, joka muistuttaa yhdestä elämän merkityksellisimmästä asiasta.

Jos julisteen viesti koskettaa siellä ruudun toisellakin puolella ja se tuntuisi sopivalta omaan kotiin, löytyy printti tilattavissa täältä.

Kaunista maaliskuun viimeistä päivää!

Työunelmia (ja taikauskoa)

Minun koulutuspolkuni työelämään on ollut aika suoraviivainen: lukiosta suoraan yliopistoon, sieltä ulos neljässä ja puolessa vuodessa. Opetöihin pomppasin ennen kuin olin virallisesti valmistunutkaan. Laskeskelin äskettäin, että olen jännittänyt kaksitoista kertaa Pikkumetsän Aapisen kehystarinan läpi - pelastuuko kaatamisuhan alla oleva metsä vai ei. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että kirjasarjoja voisi vaihdella. :') 

Koulumaailman lisäksi on tullut tehtyä toki muutakin. 12-vuotiaana kävin ensimmäisen kerran kesätöissä poimimassa mansikoita. Yläkouluikäisenä tein vuosittaiset kesätyöjaksoni seurakunnassa, lähinnä siivous- ja puistotöitä tehden. Lukioiässä kesätyöpaikaksi vaihtui paikallinen leipomo. Ensimmäisen yliopistovuoden jälkeisen kesän tein hommia sekä leipomossa että S-marketin kauppatätinä; kiireisimpinä päivinä kävin ensin aikaisin aamusta veivaamassa taikinaa ja kiidin munkkirasvalle tuoksuvan tukan kanssa illaksi kaupan kassalle. 

Kauppatöiden jälkeen Osuuspankin konttori etsi nuoria apukäsiä ja päätin uskaltaa hakea pankkineidin hommaa. Loppujen opiskeluvuosien vapaa-ajat menivätkin sitten pankkitiskin takana ja mieleen on jäänyt yksi hullu syksykin, kun tein pankissa töitä maanantait ja perjantait, ja kävin niiden lomassa opiskelemassa Jyväskylässä täyteen ahdetut välipäivät. 

Viitisen vuotta ehdin valmistumisen jälkeen tehdä puhtaasti vain erityisopettajan hommia, kunnes nyt sitten viimeisimpänä, neljän vuoden ajan, olen toiminut sivutoimisena yrittäjänä sisustusgrafiikkaa suunnitellen ja myyden.

Useammanlaista työnkuvaa on siis tullut kokeiltua - jos lokeroida haluaisi, niin duunarihommista valkokaulustyötön, palkkahommista yrittäjyyteen. Työ kuin työ, ahkera olen mielestäni ollut niissä kaikissa. Itse en ole koskaan arvottanut ammatteja ja työnkuvia sillä perusteella, mikä siihen tarvittava koulutustausta on. Tästä oikeastaan äiti piti aikoinaan huolen, sillä muistan hänen takoneen meihin pienestä pitäen ajatuksen siitä, ettei yksikään ihminen ole ammattinsa tai koulutuksensa vuoksi ketään muuta parempi tai huonompi. Ja niin se onkin. Pääasia, että jokainen löytäisi itselleen mieluisan alan, jolla työskentelyn kokisi mielekkääksi ja merkitykselliseksi.

Ihan kaikkien äidit eivät ole onnistuneet jälkikasvulleen tätä samaa ajatusta istuttamaan, sillä itse saan hämmentävän säännöllisesti kokemuksia siitä, kuinka ulkopuoliset ihmiset arvottavat ja määrittelevät minua opettajuuden kautta. Että opettajuus olisi osa minun identiteettiäni ja minä toimisin ja ajattelisin sen kuvan mukaan, minkä joku ulkopuolinen on stereotyyppisesti määritellyt. Työpaikan ja -ajan ulkopuolellakin. "Miten sinä noin voit sanoa, sinähän olet opettaja!" -laudahdus on toistuvin tähän liittyvä asia, jonka olen useimmiten vapaa-ajalla kuullut. Joka kerta se kuvottaa yhtä paljon. Vaistoan myös, milloin joku läsnäolija harkitsee sanojaan tai vaihtoehtoisesti piikittelee niillä tietoisesti vain siksi, että olen opettaja. Se tuntuu todella epäreilulta. 

Ilmiö on entisten sukupolvien luoma juttu, josta haluaisin pyristellä irti. Entisaikoinahan ihmisiä tituleerattiin voimakkaasti heidän ammattiensa mukaan ja varmasti monelle se oma ammattinimike on tätä myöten muodostunutkin osaksi minuutta. Itse en kuitenkaan niin koe, ja minua ylipäätään ällöttää ajatus, että ammatti vaikuttaisi siihen, kuka ja millainen ihminen on. Ihan sama Kristiina minä olen, teinpä kukkarontäytteeksi mitä tahansa työtä. 

Vaikka ulkopuolelta en koe näissä havainnoissa muutosta tapahtuneen, omassa päässäni sivutoiminen yrittäjyys on antanut ihanasti muunlaisia kokemuksia työelämästä ja ennen kaikkea tarjonnut neutraalia suhtautumista asiakkaiden ja yhteistyötahojen osalta. Tämä on tosin entisestään vahvistanut sitä huomiota, että opettajuuteen kohdistuu poikkeuksellisen voimakas stigma.

Nuorempana kuvittelin, että kunhan pääsisin kiinni vakipaikkaan, puksuttelisin siinä onnellisena eläkeikään saakka. Näkymäni on ollut hyvin suppea jatkumo, enkä ole tuolloin osannut tiedostaakaan sivuraiteiden mahdollisuutta. Nyt osaan. Printtihommien ansiosta olen tajunnut, että muutakin voi tehdä ja olla. Täyspäistä alanvaihtoa en uskalla kuvitella, mutta olen herännyt ajatuksiin esimerkiksi opintovapaiden tai välivuosien pitämisestä, sivubisneksien vahvistamisesta sekä työuran keventämisestä ennen eläkeikää.

Kuten olen kertonutkin, Blawhin suhteen minulla ei tällä hetkellä ole täsmällisiä suunnitelmia tai tavoitteita - teen grafiikkahommia fiiliksellä, voimavarojen mukaan. Hämärästi tiedostan, ettei tämä haara ole ainoa tai ikuisesti jatkuva sivutyö. 

Välillä leikittelen ajatuksilla muista sivuhommista. Yrittäjyyden muodoista, jotka kallistuisivat enemmän koulumaailmaa kohti ja joihin pystyisin hyödyntämään omaa ammattiosaamistani. Haaveilen muun muassa siitä, että tekisin etenkin erityisopetuksessa tarvittavaa materiaalia. Visioita tietenkin on jo, mutta niiden toteuttaminen vaatisi huomattavia ponnistuksia. Nämä haaveet mukailevat Blawhia siinä mielessä, että koulumaailmaankin liittyvät tuotteet pitäisivät sisällään kaupallisuutta ja myyntityötä. Myyntihommat ovat kivoja, kunhan niitä pystyy tekemään oikeaan tarpeeseen ja omalla tavalla, tuomatta itseään esille.

Eläkeiän karkaaminen pelottaa. Molemmat mummoni ovat menehtyneet 72-vuotiaina ja olivat huonossa kunnossa jo ennen saavuttamaansa ikää. En ole koskaan osannut unelmoida, että eläisin itse tuota numeroa pidemmälle. Jos totta puhutaan, niin minulla on aina ollut intuitio tavallista lyhyemmästä elämäntaipaleesta - ajatus on jo niin tuttu, että olen sen kanssa ihan fine. Sen vuoksi en halua haaveilla epärealistisesti eläkevuosista, vaan mahdollistaa hyvää, työvapaata elämää ennen sitä. 

Mitenkö? Esimerkiksi asuntojen avulla, vuokraemännyydellä. Olen viimeisen parin vuoden ajan seuraillut ja opiskellut aihetta sen verran, että uskallan unelmoida asiasta. Siltikin, että kun nykyisellään vuokraus- ja sijoittamisbuumi on niin voimakasta, tällaisille haihattelijoille lähinnä vain naureskellaan hyväntahtoisesti. Konkreettisia suuntaviivoja en oikeasti rohkene asetella, se ei tunnu vielä ajankohtaiselta. Nautiskelen kuitenkin siitä, että aivoilla on olemassa repertuaarissaan jokin vaihtoehtoinen tapa kuukausitulojen toteutumiseen kuin pelkkä palkkatyö. Vuokraemännyyden edellytyksenä nykyisestä kiinteistöstä pitäisi saada ensin makseltua lainaa reippaasti pois, jotta vakuutta vapautuisi vuokrakohteiden lainoittamiseen.

Vaikka työunelmia on, en osaa niiden suhteen haaveilla tarkoista viisi- tai kymmenvuotissuunnitelmista. Kiitollinen osaan olla ylipäätään jo siitä, että töitä on ja olen työkykyinen niitä tekemään. Tällä vuosikymmenellä työpaikka kun ei ole itsestäänselvyys eikä tulevaisuudesta tiedä, tapahtuuko itselle jotain sellaista, mikä romahduttaa kropan tai mielen työkyvyttömäksi. Kaikki on mahdollista, hyvässä ja pahassa.

Huojentavaa on, että nykyaika mahdollistaa asioita enemmän kuin menneet vuodet. Työelämää ei tarvitse mennä putkessa, vaan polulla voi poukkoilla. Sitä toivon itseltäni. Että uskaltaisin poukkoilla.

Onko siellä ruudun toisella puolella työtulevaisuuteen liittyviä haaveita?

Rohkeita unelmia!

P.S. Otsikossa mainitsin taikauskosta, sillä hetki sitten meinasin deletoida koko tekstin pois. Olen elämässäni kokenut, ettei tulevaisuuden suunnitelmia ja toiveita tule toitotella etukäteen, sillä silloin ne manaa epäonnistumaan. Ne eivät toteudukaan, päinvastoin. Kuvittelenkin jo silmissäni, miten tämän postauksen julkaisemisen jälkeen tapahtuu jotain pahaa: minulle, Blawhille, koulutöille tai toteutumattomille haaveille. Jokin tähän saakka rakentunut särkyy tai unelmat pirstaloituvat. No, ehkäpä manaus kumoutuu tai edes lievenee, kun totean tämän ääneen. Joten, peloista huolimatta klikkaan nyt Julkaise-nappia.