Miksi omakotitaloon?

Valmistuva talomme on neljäs yhteinen kotimme. Kokemusta omakotitaloasumisen lisäksi on (valitettavasti) myös kerros- ja rivitaloista. Miksi haluamme omakotitaloon? Syyt pyörivät ajatuksissa joka ikinen päivä, kiitos väliaikaisasuntomme ”ihanuuden”. Seuraavaksi melkeinpä pakollinen angstausmonologi. Tässä siis yhteisöllisen asumisen inhotusaiheiden TOP-4 (mielivaltaisessa järjestyksessä).

Äänet. On rasittavaa kuunnella naapurista kantautuvia ääniä. Inhottaa kuulla naapurin kuorsaavan, puhuvan puhelimessa tai lorottavan veskissä jossain heti seinän takana tai yläpuolellamme. Tuntemattomien ihmisten arjen kuulonvarainen seuraaminen ei innosta ollenkaan. Oma lukunsa on illanistujaisiaan harrastavat älämölönaapurit, jotka eivät äänehdinnässään ota huomioon ympärillä asustelevia - poliisin ja palokunnan ramppaamista tietyissä naapureissa ei vain yksinkertaisesti jaksa. Toisaalta taas ärsyttää itse säädellä omaa melutasoaan ja miettiä, mitä voi tehdä mihinkin aikaan jotta naapurit eivät häiriintyisi. Omassa kodissa pitäisi saada kuulla ja tuottaa vain omilla ehdoilla syntyviä ääniä.

Hajut. Mikään ei ole niin inhottavaa, kun haistella kotiin tullessaan rappukäytävän lemuja. Olivatpa ne sitten muuten vain tunkkaisia hajuja, eritelähtöisiä, tupakkaa tai vaikka naapurin kokkailukäryjä, ne ällöttävät. Tunkevat läpi vielä omaan kotiinkin. Ei kotona pitäisi tuoksua muulle kuin omalle kodille. Iki-inhotus on tupakoivat naapurit, joiden ansiosta ei voi olla omalla parvekkeella tai pihalla, pitää ikkunoita auki tai istua edes olkkarin sohvalla haistamatta jostain raosta tunkevaa lemua. Ei ole reilua, jos omassa kodissa pitää potea pääkipuja ja etovaa oloa naapurin sauhuttelujen takia.

Oman alueen puute. On ahdistavaa, kun omalta ulko-ovelta ei pääse rauhassa touhuamaan omalle pihalle. Joko pihaa ei ole ollenkaan, tai se on sitten naapurien vahtaavan katseen alla. Emännällä on aina ollut kriteerinä, että omalla pihalla pitäisi pystyä olemaan vaikka ilkosillaan ilman, että vieressä asuva sitä näkisi. Kerrostalo- ja rivarikodissa on pakko pitää iltaisin verhoja tai sälekaihtimia kiinni, jottei naapuri ikkunastaan tai piha-alueella liikkuva näe kaikkea elämäämme. Emäntä inhoaa sälekaihtimia (tuntemus syntyi jo pikkutyttönä), eikä uudessa kodissa niitä lasketa alas kuin pakolla.

Kärkkäys. Yhteisöllisessä asumisessa osataan valittaa älyttömistä asioista. Lumenkolaamisesta, autopaikan tarpeesta, mattotelineen sijainnista... Osaltaan kyse on oman elämänpiirin pienuudesta, osaltaan kateudesta. Vai miten on, eikös ole normaalia tehdä asioita vaikeaksi siksi, että naapurilla on vääränmerkkinen autopari? Kommunikointi on joko v-alkuisilla sanoilla höystettyä tai väkinäisen viileää. Tai parhaimmillaan kommunikoinnissa kannattaa luottaa nimettömään lippulappukirjoitteluun. Omassa talossa ja omalla tontilla saa päättää itse elostaan. Tottakai yhteisöllistä sopimista ja asioiden hoitamista tehdään esimerkiksi tiekunta-asioiden tiimoilta, mutta kyse ei ole samanlaisesta mittakaavasta kuin kerros- ja rivitaloissa.

Onhan se totta, että omakotitaloasuja joutuu huoltamaan ja hoitamaan elinpiiriä eri intensiteetillä kuin kerrostalo- tai rivariasuja, mutta mielellään sitä itselleen tekee. Mainitut asiat ovat tietenkin kärjistetysti esitettyjä, eikä kaikilla välttämättä ole samoja kokemuksia kuin meillä. Kun kuitenkin muutamme kuukauden päästä omaan omakotitaloon, poistuvat toivottavasti kaikki tämän TOP-4 –listan marmatusaiheet. Saattaahan sitä uudestakin elinpiiristä löytyä erilaisia kritiikin aiheita, mutta uskomme niiden olevan eri skaalalta kuin mainittujen aiheiden. Muutettua voisi alkaa kerätä samantyylistä TOP-listaa, mutta positiivisessa sävyssä: eli etsiä syitä, mitä kaikkea hyvää omassa talossa asumisessa on. Muuttoa odotellessa!