Armas 23.4.2015-10.9.2021

Kolme viikkoa sitten meidän maailmamme pysähtyi.

Oli alkamassa odotettu viikonloppu; mieskin oli juuri tullut töistä kotiin ja olimme asettautumassa telkkuhuoneeseen illanviettoon. Miesväki ehti juuri ja juuri sohvalle, kun Armas sai aivan yhtäkkiä sydänkohtauksen. Pikkuinen tippui sohvalta lattialle ja huusi kivuissaan. Minä ehdin juosta toisesta huoneesta Armaksen luokse, puhuin rauhoittavasti ja hieroin samalla kylkiasennossa tärisevän koiran rintakehää ja lapaa. Muistan ajatelleeni, että kunpa kipukohtaus (luulin vielä siinä vaiheessa, että Armas oli niksauttanut selkänsä sohvalle hypätessään) menisi äkkiä ohi, että pääsisimme ajamaan eläinsairaalaan. Kohtaus loppuikin äkkiä - se kesti kaikkinensa vain noin minuutin - ja Armas meni sitten hervottomaksi.

Itse en tajunnut edes ajatella seuraavaa vaihtoehtoa, kun mies jo hätääntyi, että hengittääkö Armas. Paniikkitarkastelut ja toteamus, että ei hengitä. Mies aloitti paineluelvytyksen, minä soitin samaan aikaan eläinsairaalasta ohjeita. Sieltä saimme ohjausta elvyttämiseen: 30 painallusta, sitten kaksi puhallusta sierainten kautta. Mies paineli, minä puhalsin. Eläinlääkärin mukaan voisimme yrittää elvytystä 10 minuuttia - virkoaminen tapahtuisi jos olisi tapahtuakseen. Yritimme 15 minuuttia, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Oli pakko luovuttaa. Itselläni oli niin epäuskoinen olo, että yritin hankkia meille vielä stetoskooppia lainaan, jotta olisimme voineet varmistua sydänäänien lakkaamisesta. Stetoskooppia ei löytynyt, mutta naapurimme kävi luonamme toteamassa tilanteen. Armas oli kuollut.

Mies on mukana paikallisen palokunnan toiminnassa ja hänellä on ensivastekoulutus. Hän totesi heti, että kyseessä oli selvä sydänkohtaus. Myös eläinlääkäri vahvisti, että siltä vaikuttaa. Mitään sydämeen liittyviä ennakkomerkkejä emme olleet etukäteen huomanneet tai osanneet tulkita, sillä Armas oli omanlaisensa energinen ja innokas koira loppuun saakka. Vielä kuolinpäivänäkin kävimme tekemässä normaalipitkän lenkin ja ulkoilimme toiseen kertaan omalla takapihalla ulkolelun kanssa juosten. Armas ei koskaan vaikuttanut hengästyneeltä, väsähtäneeltä tai poikkeuksellisen janoiselta, joten siksi tapahtunutta on äärimmäisen vaikeaa uskoa. Avaukseen emme Armasta kuitenkaan halunneet lähettää, vaan hautasimme pikkuisen seuraavana päivänä omalle tontille oman pedin ja rakkaimpien lelujen kanssa.

Tilanteen uskomista vaikeampaa on sen hyväksyminen. Armas oli vasta kuusivuotias. Kuusivuotias. Pikkuisen aika ei olisi todellakaan ollut vielä! Ei moneen vuoteen! Luulen, että en pysty koskaan hyväksymään tätä. Tuntuu pohjattoman epäreilulta, että Armas riistettiin meiltä ennenaikaisesti pois.

Jos jotain osasin, niin rakastaa ja olla kiitollinen oikealla hetkellä. Nautin Armaksen kanssa olemisesta joka päivä ja vielä viimeisenä yhteisenä perjantainakin ajattelin, miten onnellinen olen tuon pikkuisen olemassaolosta. Armas oli minulle yhtä kuin elämä. ♥

Tyhjä koti on tuntunut viimeisten viikkojen ajan ihan kamalalta. Vapaa-aika koulupäivien jälkeen on kulunut lamaantuneena sohvalla, viltin alla makoillen. On ollut tuskallista olla ilman Armaksen halauksia ja läheisyyttä.

Armas oli koira, joka oli mukana kaikessa arkisessa tekemisessä: vieressä sohvalla, keittiössä ruoanteossa, pylly vasten pyllyä nokosilla, hampaidenpesussa, roskienviennissä ja vaikkapa vessassakin. Puhumattakaan yhteisistä lenkki- ja leikkihetkistä. Armas paimensi meitä pihatöissä ja seurasi työhuoneen ovelta minun Blawhin hommani. Armas ei koskaan karannut, vaan se osasi uskomattoman hyvin pysyä omalla tontilla.

Meillä oli lukemattomia omia inside-juttuja, sanontoja ja rutiineja. Ehkä hauskin niistä oli viime vuosina kehittynyt sukkavaras-leikki. Sen aika oli aina iltaisin, kun olin käynyt iltasuihkussa. Kun Armas kuuli minun sulkevan suihkun, se pinkaisi kodinhoitohuoneeseen varastamaan lattialle jättämäni villasukan. Sitten minun piti alkaa äimistellä: "Mmmmikä sinulla on? Onko sinulla äitin villasukka?! Senkin sukkavaras!" Sitten Armas pinkoi sukka suussaan joko olohuoneeseen tai makkariin, missä jatkettiin vielä hetki leikkiä sukan kanssa. Sitten alkoikin aina iltapalan laittamiset, joihin niihinkin oli ihan omat ohjelmat.

Elämä ilman näitä juttuja tuntuu tyhjältä.

Koirana Armas oli maailman paras. Sillä oli ihan omanlainen persoonansa ja meillä pikkuinen sai olla juuri sellainen kuin oli. Armas luki ja tarkkaili ihmisiä 24/7. Se ei osannut rauhoittua nukkumaan, elleivät ihmiset nukkuneet tai olleet töissä. Armas oli äärimmäisen ihmisläheinen ja hakeutui aina viereen kyöhnäämään tai leikkimään - lelujen kanssa väpeltämistä Armas rakasti superpaljon. Jos ilmapiirissä oli jotain poikkeavaa havaittavissa, Armas yritti aina omalla olollaan rauhoittaa tai helpottaa tilannetta. Omasta mielestäni Armas haki poikkeuksellisen paljon katsekontaktia ihmisiltä.

Tietyt asiat eivät olleet Armakselle helppoja: liukkaat alustat pelottivat ja syöminen oli monimutkainen operaatio. Myös tietyt äänet - kuten aivastaminen ja kovaääninen nauraminen - saivat Armaksen huolestumaan. Näiden vastapainona Armas loisti monessa asiassa: sen luonne oli lutuinen ja ystävällinen. Armas rakasti lapsia eikä se ollut paukkuarka. Ihmisen rohkaisemana se luotti ja uskalsi kokeilla vaikeampiakin juttuja, kuten niitä liukkaita alustoja tai vaativia sillanylityksiä. Armas oppi taitavaksi vahtikoiraksi ja osasi reagoida kutsumattomiin vieraisiin. Se osasi toimia myös käskystä. Kaiken lisänä, Armas oli valtavan kaunis koira. ♥

Itse olin huolissani Armaksen nivelistä - pikkuisella todettiin nivelrikko jo kolme vuotta sitten. Ruokavalio rukattiin jo tuolloin nivelystävälliseksi ja pyrin hieromaan Armasta aina, kun vaikutti siltä että se sitä kaipasi. Olin henkisesti valmistautunut nivelongelmien pahenemiseen ja jytäkämpiin kipuhoitoihin ja nyt tuntuu, että tuo kaikki valmistautuminen oli niin turhaa kuin olla ja voi - nivelongelmien aiheuttamiin asioihin (ja luopumiseenkin) liittynyt varautuminen ei ole helpottanut oloa tässä nykytilanteessa yhtään.

Yksi Armaksen elämän rikkauksista oli koirakaveri Timi, joka syntyi kaksi kuukautta Armasta myöhemmin. Pojat kasvoivat yhdessä ja kehittelivät vuosien saatossa vaikka mitä omia touhujaan. Koskaan eivät rähisseet toisilleen, vaan hyvä mieli kantoi läpi yhteisen elämän. Timi on vanhempieni collie ja Armas pääsi säännöllisesti mummolaan hoitoon ja Timin kanssa leikkimään. Timi oli myös paljon meillä hoidossa. Pojat lenkkeilivät vieretysten, ottivat hippaspurtteja pihalla, väänsivät keppiä, hakivat palloja vuorotellen ja nukkuivat välillä toisiaan liki. Touhusivat ja tsillasivat. 

Armas opetti meille paljon elämästä. Se näytti, minkälaista elämää haluamme elää ja minkälainen elämä tuntuu onnelliselta. Koiraton elämä ei sellaista ole. Vaikka suru Armaksen menettämisestä tulee jylläämään sydämessä vielä pitkään, yritämme löytää meille uutta töppöjalkojen vipellystä. Armas oli täällä läsnä vielä reilun viikon menehtymisensä jälkeen ja pääsin kysymään sen mielipidettä pikkuveljestä. Sain asiasta kaipaamani merkin ja tiedän, että Armas toivoo elämäämme uutta iloa.

Rakkauden hinta on suru. Tässä tapauksessa suru on nyt valtava ja pohjaton. Siitä huolimatta emme peruisi kokemiamme vuosia Armaksen kanssa - päinvastoin. Voin sanoa käsi sydämellä, että oman elämäni onnellisimmat vuodet ovat olleet ne, jotka saimme viettää Armaksen kanssa. Kiitos, pikkuinen - ihan kaikesta! Tiedän, että näemme vielä. ♥ Siihen saakka Armas pääsee nyt vilistämään taivaassa sinne etukäteen muuttaneiden rakkaiden ja kavereiden kanssa.

Meillä alkaa elämä 2.0.