Millaista täällä on ollut asua?

Terkkuja telkkuhuoneen sohvalta. Täällä pidetään MM-hiihtojen kisakatsomoa - niin täydellistä kotipäivän ohjelmaa! Sivakoinnin ohessa olen pyöritellyt tietokoneen näppäimistöllä vastauksia tuohon otsikon kysymykseen. Olemme asuneet tällä tontilla puolitoista vuotta ja yleisin small talk -kysymys onkin ollut, mitä ollaan tykätty täällä asumisesta ja kuinka ollaan viihdytty.

Blogitasolla pystyn kertoilemaan parhaiten omalta kantiltani, joten tässäpä analyysia meikäläisen näkökulmasta: Hyvin ollaan viihdytty. Itselläni ei ole ollut sekuntiakaan ikävä Iisalmeen, joten ratkaisu Rautavaaralle rakentamisesta oli oikea. Täällä elämä on useammasta näkökulmasta mietittynä kokonaisvaltaisempaa: muun muassa aktiivisempaa, sosiaalisempaa, kotoisampaa, turvallisempaa, helpompaa ja mukavampaa. Näistä tekijöistä muutamia haja-ajatuksia:

- Minä olen totaalinen kotihiiri enkä kaipaa mitään kodin ulkopuolisia harrastemenoja, mutta miehelle niitä on tupsahtanut täällä ilahduttavan paljon.

- Sosiaalisesti olemme suuremmassa kosketuspinnassa lähipiiriimme ja ystäviimme. Aiemmin meillä kävi Iisalmessa todella vähän vieraita, mutta täällä ovi on käynyt aiempaan verrattuna ahkerasti. Se on ollut kyllä todella mukavaa.

- Vaikka en ole joukkueharrastaja, on täältä löytynyt paljon muunlaisia menoja. Toisin kuin voisi luulla,  olemme osallistuneet hupitapahtumiin täällä ahkerammin kuin koskaan Iisalmessa. Viihdettä ja illasistujaisia on tarjolla vuodenkierron ympäri. Tämä ei kylläkään ole ollut mikään uusi havainto, ajelimmehan me aina kaupungistakin tänne sosiaalistumaan. :)

- Talon pohjakuvassa on fengshuit kohdallaan, joten arkiset toiminnot sujuvat levollisesti. Ilmansuunnilla ja luonnon asettumisella maisemiin on itselleni valtava merkitys ja se mitä näkyy ikkunoista tälläkin hetkellä, tyynnyttää omaa päätäni. Nämä ovat norsumaisen suuria kodikkuuden tekijöitä.

- Luonnon ohella myös hiljaisuudesta on tullut voimavara. Minä en pidä melusta ja hälinästä, ja täällä niitä ei ole. Kaupungissa jatkuva liikenne oli kuluttavaa, enkä koskaan päässyt sen kanssa sinuiksi. 

- Juurettomuus oli se, mikä vaivasi paljon Iisalmessa. Sinne ei ollut minkäänlaisia kiinnittymiskohtia, jotka ovat omalle mielelle tärkeitä. Täällä kaikki huudit tuntuvat omilta ja tärkeiltä, sellaisilta paikoilta joista on kertynyt muistoja. Kun ympäristö on merkityksellinen, tuntuu koti olevan juuri oikeassa paikassa.

- Arkiset aikataulut ovat minulla ja miehellä yhtenäistyneet. Iisalmessa asuessamme jouduin herämään töihin paljon aikaisemmin kuin mies, ja lähestulkoon aina hän jäi vielä nukkumaan, kun minä jo lähdin posottelemaan liikenteeseen. Nyt heräämme samaan aikaan, mikä tuntuu todella kivalta. Sekin on plussaa, etten joudu enää laittamaan vitosella alkavaa aamuherätystä, vaan saamme molemmat koisia vähintään aamukuuteen saakka. Miehellä on mahdollisuus etätöihin, joten välillä hänen ei tarvitse ajella työmatkaa ollenkaan.

- Armaksen hoitokuviot ovat helpottuneet huomattavasti. Jos poju tarvitsee hoitoa jonkin oman menomme takia, on superhelppo kiepsaista kymmenen kilometrin sivu vanhempieni luokse. Ennen tätä varten piti ajaa yhteen suuntaan 80 kilometriä ja samat takaisin. Toisaalta myös vanhempani voivat helposti nyt heittää oman koiransa meille hoitoon. Lenkitysapu toimii samoiten ja viikosta riippuen lenkittelemmekin koirakaksikkoa aina vähän ristiin rastiin vuorotellen.

- Mitä tulee lenkkireitteihin, niin minun mielestäni meillä on nyt Suomen kaunein lenkkitie. Taloja ei matkan varrella ole, joten ei tarvitse pelätä että Armas pysähtyisi vahingossa väärään paikkaan. Vastaantulijoita on harvakseltaan, mutta kaikki vähintäänkin morjestavat elleivät käy juttusille. Kaupungissa ei samalla tavalla kontakteja tullut.

- Se on myös huojentavaa, ettei Armaksen tarvitse olla enää niin pitkiä aikoja itsekseen: kun tunnin matkustamisen sijaan työmatkani kestää nykyisin vain viisi minuuttia, vähentää se Armaksen yksinoloa joka arkipäivä lähes kahdella tunnilla.

- Apu on lähellä. Jos auto kosahtaa tai eteen tulee jokin työkaluja tai kantovoimaa tarvitseva toimenpide, on lähipiiri lähellä auttamassa. Tämä luo tunnetta turvallisuudesta.

- Elämästä on pystynyt tekemään omanlaista. Vihdoin ja viimein tuntuu siltä, että täällä pystyy olemaan oman elämänsä ruhtinas - elämään ja olemaan juuri siten, kuin on itselle paras.

Sellaisia ajatuksia. Joten kyllä, täällä on hyvä asua. ♥

P.S. Muistin juuri, että olen postannut samantyylisiä ajatuksia täällä asumisesta. Silloin tosin nykyinen elämä oli vielä vain haavekuvana päässä ja tuskailin todellisuudesta Iisalmessa. :) Tuon postauksen voi kurkata täältä.

Terapiakuplat // Novitek Luosto -ulkoporeallas

Tuulista sunnuntaita! Täällä on puhaltanut eilisillasta saakka ihan kaistapäinen viima. Ihme, etteivät puuskat ole napsaisseet tontilta yhtäkään puuta poikki. Rantatuulen voimakkuus taitaa olla järven äärellä asumisessa ainut epämiellyttävä asia. Toivottavasti tyyntyisi pian.

Tänään ajattelin postailla meidän takaterassin helmestä, Novitekin ulkoporealtaasta. Se on ollut meillä käytössä reilun kymmenen kuukauden ajan, joten käyttökokemusta on karttunut melkein kokonaisen vuodenkierron verran.

Allas oli monta vuotta haudottu haave, jonka hankkimista suunnittelimme pitkään. Sen sijoituspaikan piirsin aikoinaan jo talon pohjapiirroksen ensimmäisiin luonnoksiin: allasta varten piti huomioida takapihan puolelle oikeanlevyinen ikkunaton seinäpätkä, sähkösuunnittelussa voimavirtapistokkeen sijainti ja rakennusvaiheessa terassille kunnolliset tukirakenteet.

Valmistajien vertailun aloitimme kesällä 2016, Seinäjoen asuntomessuilla. Messualueen näytteilleasettajissa on aina monia allastoimittajia, joten yhdellä kertaa on kätevä koeistua useampia altaita ja keskustella niiden ominaisuuksista. Messuilla on myös hyviä tarjouksia ja meidän kokemuksemme mukaan myös tinkausvara on tuona ajankohtana reilumpi. Seinäjoelta emme allasta vielä hankkineet, vaan kypsyttelimme valintaa vuodella eteenpäin, Mikkelin asuntomessuille. Siellä teimme hankintasopimuksen Novitekin Luosto-mallista.

Novitek on kotimainen valmistaja, minkä koimme allasvalintaa miettiessämme suureksi eduksi. Paitsi että kotimaisuus on arvo itsessään, myös käytännön kannalta se on olennaista: kukapa muu kuin suomalainen osaisi ottaa huomioon meidän sääolosuhteemme altaan eristämisen ja toiminnan kannalta.

Perusmallista poikkeavana lisähipleenä valitsimme sisustan sävyksi helmiäisvalkoisen. Teknisiä speksejä en tähän postaukseen luettele, vaan kerron käytön kannalta olennaisimmat asiat: 

• Ulkoporeallas on aina valmis, eli säädetty lämpötila säilyy vedessä aina. Meillä lämpöasteiksi on asetettu 38, ja vesi on kannen alla aina sen lämpöistä. Kun tulee idea kylpeä, riittää kun avaa kannen ja pujahtaa poreisiin. 

• Allasta ei pidetä tyhjillään, joten vettä ei valuteta kylpykertojen jälkeen pois. Suositeltu vedenvaihtoväli on 2-3 kertaa vuodessa, meillä noita vaihtoja taitaa tulla pari kertaa enemmän.  Itse olen jokaisen tyhjennyksen jälkeen pitänyt siivoustalkoot, eli pesen altaan sisäpinnat ja suodattimet ennen uuden veden laskemista.

• Siinä missä perinteisissä kylpytynnyreissä vesi sameentuu jo yhden kylpyillan jälkeen, ei tässä altaassa samaa ilmiötä ole. Altaan sisälle on rakennettu tehokas suodatus- ja otsonointijärjestelmä, joka pitää veden puhtaana. Sen tukena veteen lisätään säännöllisesti kloorijauhetta ja tarvittaessa pulvereilla säädetään lisäksi pH-arvoa. Saimme altaan mukana myös kloorittomia puhdistustabletteja, joten halutessaan tällaista allasta voi käyttää ilman kloorivalmisteita. 

• Talvipakkasilla ulkoporeallas suojaa itse itsensä jäätymiseltä. Siinä on tehokkaan lämmittimen lisäksi tuhti lämpöeristys ja hukkalämmön talteenotto. Lämpöhävikkiä ei pitäisi paljoa syntyä. 

• Säätimestä saa säädettyä toimintoja tarpeen mukaan: jos allas on kokoaikaisesti käytössä, standardiasetuksella lämmitin toimii automaattisesti tarpeen mukaan. Energiansäästöasetuksella lämmitin pyörii ainoastaan suodatusjaksojen aikana, eli normia harvemmin. Talvikaudella olemme käyttäneet jatkuvaa lämmitystä, mutta lämpimämmillä keleillä, loppukeväästä alkusyksyyn, riittää ekovalinta pitämään lämmön halutunlaisena. Lisäksi altaan saa asetettua lepotilaan, jos tiivistä käyttöä ei ole tiedossa. Tällöin vesi ei säily kylpylämpöisenä, vaan allas viilenee automaattisesti kymmenisen astetta säädettyä lämpötilaa alemmaksi. 

• Sähkölaskussa altaan käyttö näkyy vuositasolla noin 200-300 euron lisäyksenä. 

• Vesirajavalaistuksen saa valita 12 eri sävystä. Meidän suosikkisäätömme on tämä sininen vaihtoehto.

• Poreita saa myös säädettyä, halutessaan ne saa kokonaan pois päältä. Suuttimia säätämällä voi viilata, missä kohdassa poreilee enemmän ja missä vähemmän.

 

Halusin otsikoida postauksen nimeen terapiakuplat, sillä allas on toiminut niin suurena hyvinvointitekijänä, että sitä voi jo kutsua henkilökohtaiseksi terapiapaikaksi. Vesi on aina ollut minulle ahdistusta ja stressiä sulattava elementti ja tätä havaintoa härveli on entisestään vahvistanut. Olipa päivä tuonut mukanaan minkälaista tuisketta tahansa, olo kevenee aina kun poreissa käy lillumassa puolistuntisen verran. Altaasta on tullut tärkeä osa arkea ja voin vilpittömästi todeta, että tässä hankinnassa ei mennyt raha hukkaan.

Minä olen ehdottomasti ahkerampi polskuttelija kuin mies; allaskertoja kertyy itselleni viikon aikana keskimäärin kolme kappaletta. Enemmänkin, jos ei ole aikataulullisesti tiukka viikko. Yksin kylpiessä riittää, että avaa kannen puolittain auki. Armas on tietenkin aina menossa mukana - ei vedessä, vaan terassilla pupuja ja ääniä vahtaamassa. 

Nyt talven taittuessa on ihanaa, kun valon määrä lisääntyy ja iltapäivällä näkee katsella maisemia pidempään. Voikohan tuohon järvinäkymään koskaan kyllästyä?

Tähän saakka altaan porrasaskelmana on toiminut vanha musta penkki, joka oli edellisessä kodissamme pesuhuonepenkkinä. Yksi ensi kesän projekteista olisikin rakennella tähän kiinteämmät porrasaskelmat. Alunperin suunnitelmissa oli värkkäillä koko altaan kiertävä ratkaisu, mutta nyt on alkanut pohdituttamaan, että tarvitaanko tähän sittenkään niin massiivista vaihtoehtoa. Täytyy tuumiskella vielä.

Aurinkoa päivään!

Arjen pyrkimyksiä

Kuukausi sitten hahmottelin tätä vuotta mielessäni. Lukitsin tähtäykseen muutamia konkreettisia tavoitteita, mutta samalla haudoin kokonaisvaltaista ajatusta siitä, miten haluaisin tarttua mahdollisimman tiukasti jokaiseen käsillä olevaan hetkeen. Niin, että päiviä tuntisi elävänsä läsnäolevasti joka solullaan, mahdollisimman moni silmänräpäys tuntuisi merkitykselliseltä ja että arkisia muistoja tallentuisi rekisteriin enemmän kuin aiemmin.

Ajattelin, että kaartaisin tätä pyrkimystä lähemmäksi kahdella tavalla:

1) suunnittelemalla tietoisia valopilkkuja sinne tänne sekä
2) ottautumalla tarkemmin mahdollisimman moneen rutiinihetkeen.

Ensimmäinen tapasuunnitelma minulta on kosahtanut mallikkaasti. Sommittelin etukäteen, että aivan kuten viime kesänä täytin kesälistaa jokaisen lomapäivän osalta (kirjasin ylös aina päivän mukavimman asian), pystyisin tavoittelemaan samaa rutiinia ajatustasolla tähänkin aikaan vuodesta. Se oli harhaa, en ole pystynyt. 

Syy tähän on viivasuora: ei ole ollut aikaa eikä energiaa mihinkään ylimääräiseen. Tammikuu oli väsyttävä kuukausi ja olin koulupäivien jälkeen pääsääntöisesti ihan tehoton. Perustoimien tekemiseen pakottauduin, mutta muuten ei ollut paukkuja suunnitella ja toteuttaa extrajuttuja. 

Toisaalta ymmärrän nyt, että on utopiaa tavoitella samoja voimavaroja normiarjessa kuin lomamoodissa. Kun on tällainen ääri-introvertti kuin minä, tarvitsee paljon aikaa itsensä lataamiseen työpäivän aikaisista ihmiskontakteista. Silloin ei jää enää päivässä tunteja muihin kohtaamisiin - niihin, jotka kesäaikaan passasivat hyvin rauhallisten päivien keskelle.

Energiatasojen vähyydestä olen tästä järkeilystä huolimatta ollut vähän hämmentynyt. Tästä eteenpäin pyrinkin pitämään taas paremmin kiinni ruokarytmistä, ottamaan vitamiinit käyttöön ja käsittelemään stressaavia asioita toivottavasti kevyemmin. Eikä olisi pahitteeksi, jos aurinkoakin näyttäytyisi taivaalla mennyttä kuukautta enemmän.

Toinen tapasuunnitelma on mielestäni onnistunut paljon onnekkaammin. Koen, että olen onnistunut pysähtymään rutiinien keskellä aikaisempaa paremmin. Olen pyrkinyt sellaiseen sisäiseen puheeseen, joka nostaa positiivisia ajatuksia esille ihan niistä arjen tavallisimmistakin sekunneista. Käytännössä saatan esimerkiksi iloita itsekseni lempikahvikupista, kauniista kelistä, Armaksen aktiivisuudesta tai vaikkapa kotipuitteista. Olennaista tämän tavan toteuttamisessa ovat ihan konkreettiset, äänettömät vuorosanat. Aloitan aina mielessäni kommentin sanoilla "Voi vitsit, kun..." ja lisään perään sen asian, mikä sillä hetkellä on kivaa. Arkiset kiitollisuudenaiheet lipuvat ainakin minulta ohi, jos en niitä oikeasti sanallista ja ihastele.

Sisäisen puheen lisäksi olen myös yrittänyt tietoisesti uppoutua hetkiin: tarkkailla ja havainnoida niitä rauhallisemmin, keskittyä senaikaiseen ilman hötkyilyä kellosta ja seuraavasta tekemisestä. Minua on vuosikaudet leimannut sellainen aika-ahdistus: vaikka olisin tekemässä onnistuneesti yhtä asiaa, sisäisesti tykyttää paine jo seuraavasta. Tämä aiheuttaa sen, ettei oikeastaan koskaan voi olla tyytyväinen mihinkään aikaansaatuun, koska tehtävälista näyttää aina keskeneräiseltä. Silloin ei oikein kunnolla pääse nauttimaan mistään hommasta, jää arvokas flow kokematta ja kivatkin jutut tuntuvat vain velvollisuuksilta, pakolliselta pahalta. Sosiaalisella tasolla seuraus on se, ettei keskusteluissa toisten ihmisen kanssa ole niin täpöllä mukana, kun omat ajatukset seilaavat ties missä hommassa.

Aika-ahdistuksen päälle koen nyt selvinneeni ja alkuvuoden aikana olen useamman kerran huomannut ajattelevani jossakin tilanteessa, että kappas, tämä meneekin näin rennosti. Hetkiin keskittyminen on auttanut. Takaraivossa seilaavia to do -asioita yritän nyt olla vyöryttämättä "pitäisi tehdä, vaan etpä ole saanut vieläkään aikaiseksi" -osastolle ja sen sijaan ajatella, että mielessä on monia puuhakkaita vaihtoehtoja, joista valita. Asia kerrallaan ja vähän ajallaan, se on ehkä olennaisin mantra joka meikäläistä auttaa. 

Ihmistenvälisiin keskusteluihin huomaan uppoutuneeni entistä paremmin, mutta ajatusten luiskahtaminen näyttää edelleen olevan haasteena. Luiskahtaessa ei pysty lukemaan keskustelukumppania niin kuin haluaisi ja samalla jokin sanaton vihje saattaa jäädä huomaamatta. Tällöin keskustelusta ei tule niin hedelmällistä kuin se voisi olla. Tätä haluaisin vielä yrittää petrata.

Idealististen pyrkimysten vastapainona on tarpeellista muistaa hyväksymisen mentaliteetti. Ymmärtää, että vaikka kuinka olisi tavoitteena muotoilla elämästä merkityksellistä ja muistoisaa, ei se joka hetki onnistu. Ihan jo vaikkapa niiden energiatasojen vuoksi. Silloin ei parane soimata itseään, sillä aina ei lähde ja that's it. Elämä voi olla välillä kökkeliä, se on normaalia. Kunhan se positiivisuuden ja keskittymisen pointti on edes jossain kytemässä, pulpahtakoot pintaan sitten päivän tai viikon perästä.

Ystävänpäiväkortit

Sunnuntaiterkut nenäliinojen keskeltä! Päälle hyökkäsi kipakka talvinuha, jota olen koittanut nyt viikonlopun niistellä pois. Tuntuu olevan sitkasta lajia. Fletkusta olosta huolimatta olen saanut pikkujuttuja tehdyksi, kuten otettua tämän postauksen kuvat. Ajattelin nimittäin kynäillä helmikuun alkupotkuksi muutaman rivin ystävänpäiväkorteista.

Viime vuoden joulusesonki rohkaisi käyttämään printtihommissa värejä. Punaiset joulukortit olivat itselleni uusi ja ujo rajanylitys mustavalkoisen boksin ulkopuolelle, mutta uskalias kokeilu oli myönteinen. Niinpä ajattelin jatkaa hurvittelua ja tehdä muutaman vaaleanpunaisen kortin ystävänpäiväksi.

Täysipäiväisesti uusia kuoseja tein kolme, joiden lisäksi painatin pinkin version vanhemmasta Sinä olet ihana -kortista. Omaan mieleen näistä tuli sopivan suloisia ja hempeän herttaisia. Nappiannos ystävällisyyttä.

Kortit ovat saaneet mukavan vastaanoton ja ajattelinkin, että olisi mukava kehitellä niihin liittyen pientä sydämellistä elettä tänne blogin puolelle. Koodasin teille lukijoille oman alekoodin, joka nipsaisee Blawhi Graphicsin verkkokaupassa 10 % pois korttien hinnasta. Etu aktivoituu, kun ostoskorissa syöttää kampanjakoodille varattuun kenttään rimpsun: BK19 - tämä toimii ensi sunnuntaihin (10.2.) saakka. Korttiosastolle pääsee kurkkimaan suoraan tästä.

Lempeää päivää!

Uniergonomiaa

Mikähän siinä on, että vaikka jonkin tietyn asian tiedostaa olevan retuperällä, sen kanssa kitkuttelee tekemättä muutoksia? Meillä yksi tällainen asia oli sänky. Lähes yhdeksän vuotta vanha peti ja sen uusintatarve on ollut puheissa ja ajatuksissa jo useamman vuoden, mutta aina jokin muu hankintaprioriteetti on ajanut edelle.

Vanha sänky ei todellakaan ole ollut mikään pro, vaan edullinen pikahankinta silloiseen Iisalmen kaupunkiasuntoomme muuttaessa. Ensimmäiset vuotensa se menetteli ihan kelvollisesti, mutta teki jo useamman viime vuoden ajan lonkka- ja selkäkipuja. Edesmenneellä joululomalla saimme miehen kanssa viimein kumpikin tarpeeksemme ja starttasimme välipäivinä uuden kalusteen hankintareissulle.

Sänkyjä olemme käyneet testailemassa jo parin vuoden ajan, joten suuntaviivat mieluisista ominaisuuksista olivat melko selkeät ja valinta napsahti lukkoon rivakasti. Tilasimme Stemman kautta kotimaisen Hilding-sängyn, joka on niin sanottu vyöhykemalli.

Valitsimme joustinkovuudesta minun puolelleni pehmeän version, miehelle kovemman. Itselläni oli entisen sängyn kanssa ongelmana lantion painautuminen, tai pikemminkin painautumattomuus. Suhteellisen lanteikkaana naisihmisenä alakroppa jäi aina kenottamaan liian ylös, kun se ei päässyt uppoamaan tarpeeksi syvälle patjaan. Selkäranka ei pystynyt suoristumaan ja lonkkiin kohdistuva paine alkoi tehdä kipeää jo nukkumaan ruvetessa. Uudessa Hildingissä tätä kurjuutta ei enää ole, vaan kroppa pääsee asettumaan tarvitsemallaan tavalla.

Peti saapui meille pari viikkoa sitten, joten tässä on keräilty käyttökokemuksia noin puolen kuukauden verran. Uniergonomiaan liittyvät kivut ovat molemmilta hävinneet ja sängyssä nukuttaa entistä paremmin. Onnistunut valinta siis.

Makuuhuoneeseen hahmottelin jo viime vuonna omatekoista sängynpäätyä, mutta ajatus jäi vielä visioksi. Katsotaan, josko uusi sänky innostaisi tämän vuodenkierron puolella tuumasta toteutukseen.

Hymyjä päivään!

Blogin nimi muuttui // Deko 133 on nyt Korkalainen

Elämä menee eteenpäin. Lähes seitsemän vuoden ajan, kesästä 2012 lähtien, blogi-identiteettini on ollut Deko 133 -blogin Kristiina. Nyt on aika uudistua.

Blogin perustamisen aikaan oli melko yleistä, että raksablogi sai nimensä rakenteilla olevan talomallin mukaan. Siitä myös Deko 133 syntyi, ensimmäisen oman kotimme pohjalta nimettynä. Kevääseen 2017 saakka nimi tuntui relevantilta, asustimmehan edelleen samaa taloa.

Kodin myymisen jälkeen (klik) nimiasia alkoi pujahdella silloin tällöin mieleen, mutta päätin antaa ajatuksille muhimisrauhan. Vaihtoehto uuden projektin mukaan nimetystä blogista ei inspiroinut, joten oli mukavampi mennä edellisellä ja tuumiskella blogin olemusta kiireettömästi.

Rautavaaran raksa oli pitkä ja raskas projekti. Vaikka pääsimme muuttamaan taloon viime helmikuussa, meni puristuksesta toipuessa koko loppuvuosi. Vähän ennen joulua alkoi viimein tuntua siltä, että voimavarat ovat palautuneet normaalitasolle. Tämän myötä alkoivat aivot surrata myös blogiasioille ja mielessä vahvistui ajatus, että on aika vaihtaa nimeä.

Kun olin saanut vaihtopäätöksen pureskeltua, piti alkaa miettiä, mikä uusi bloginimi sitten olisi. Määrittelisikö jo se itsessään postausten sisältöä, olisiko siinä jotakin paikallista vivahdetta, pyrkisikö se olemaan mahdollisimman persoonallinen tai neutraali, vai keksisiko siihen jotain omakohtaista sivallusta.

Nämä puntaroinnit supistuivat joka kerta siihen, että näin silmissäni ihan vain omaa sukunimeäni kantavan bannerin - tuon, joka sivun ylälaidasta nyt löytyy. Mitäpä sitä muuksi muljaamaan, kulkekoon blogi tästä eteenpäin siis nimellä Korkalainen. Se on omakohtainen ja neutraali, eikä profiloi aihealueita enää vain kotiin, asumiseen tai sisustamiseen liittyviksi.

Osoitetta en ihan saanut yksi yhteen. Fi-, com- ja blogspot-päätteiset korkalaiset oli jo varattu, joten alkuun piti lisätä etunimestä tupla k. Osoiterimpsu on siis tästä lähtien kkorkalainen.blogspot.fi. 

Fundeerasin kyllä myös sitä, olisinko valinnut blogin nimeen mukaan myös etunimeni, mutta se tuntui liian yksilöidyltä. Sen verran tosissani kuitenkin olin, että ehdin tarkistelemaan kristiinakorkalainen.blogspot.com -osoitteen saatavuutta. Se olikin yllätykseksekseni varattu ja ihmettelin jo mielessäni, kuka perhanan jantteri on mennyt buukkaamaan osoitetta minun nimelläni. Sitten kuitenkin muistin, että ai juu, minähän itse tein yliopistossa (joskus vuonna nakki) nettiportfolion Bloggerin pohjalle, omalla nimellä. Noiden sivujen tarkoitus oli olla hyödyksi työnhaussa, mitä ne myös sittemmin olivatkin. Mutta noin, onpahan takataskussa vielä tuokin vaihtoehto.

Korkalainen on täällä meidän huudeilla hyvin yleinen sukunimi, vaikka se valtakunnallisessa mittakaavassa onkin melko harvinainen; Suomen 855 Korkalaisesta täällä asuu reilut sata. Vain Korhosia on paikkakunnalla enemmän, muita sukunimiä ilmenee sitten reilusti pienemmillä lukemilla. 

Itse olen kuullut tarinan, jonka mukaan näille tienoille on aikoinaan vaeltanut kaksi veljestä, jotka ovat sitten asettuneet seudulle kodiksi. Siitä on alkanut erkaantumaan kaksi Korkalaisten sukuhaaraa, jotka eivät enää nykyisin ole läheisesti sukua toisilleen.

Koulussa Korkalaisten ja Korhosten yleisyys on välillä hymyilyttävää. Ohjaan oman ydintyöni lisäksi oppilaskunnan hallitusta, jossa on jäseniä kaikilta alakoulun luokka-asteilta. Tästä joukosta 60 % edustaa kahta yleisimpää nimeä, loput 40 % kaikkia muita.

Blogivuosi tulee olemaan viitoittamaton. Sisältösuunnittelua en aio erityisemmin tehdä, sillä tässä hommassa ei ole häivettäkään ammattimaisuudesta. Tunnelmia ja tuumia kotiympyröistä, aivan kuten ennenkin. Postaustahtiin jätän takalaidan asettamatta, jottei syntyisi riskiä julkaisustressistä - viime vuoden verkkainen tahti oli tervehdyttävä ja houkutteli esiin pienesti kareilevan bloggausinnostuksen. Sen kuitenkin osaan jo nyt sanoa, että Julkaise-napin painaminen on uudella nimellä paljon kutkuttavampaa. Olisi hauskaa ehtiä postailemaan sunnuntaisin, jos ei joka viikko niin vaikkapa sitten joka toinen.

Lupsakkaa päivää!

P.S. Haluaisitko itsellesi tuon kuvissa vilahtavan sisustuskalenterin? Tein ilmaiseksi printattavan tiedoston tuttuun tapaan tänäkin vuonna. Kalenteripohja löytyy sekä mustalla että valkoisella pohjalla. Voit tallentaa ja tulostaa kalenterin itsellesi täältä.

Mökkitupa

Mökkitupa on jäänyt vähemmälle postaushuomiolle, sillä sitä koskevan raksavaiheen loppuessa muutimme sisään hujakalla. Koti vaihtui Iisalmen omakotitalosta pieneen saunamökkiin, joten arvata saattaa, ettei elintoimintojen ymppääminen kuudentoista neliön tupaan ollut millään tapaa sisustuksellista kuvattavaa. Majailimme tässä taloraksan ajan, seitsemän kuukautta, jonka jälkeen pääsimme muuttamaan varsinaiseen uuteen kotiin. 

Majailuvaiheemme aikana sohvan paikalla oli jenkkisänkymme, telkkunurkassa kaksi Ikean TV-tasoa kumpaisenkin vaatteita varten ja keinutuolin kohdalla rottinkinen nojatuoli. Kalustus oli olosuhteiden pakosta niukkaa, mutta ihmeen hyvin pärjäsimme.

Sittemmin tuvasta on muotoutunut sellainen kuin sen oli alkuperäisissä suunnitelmissa tarkoituskin olla. Postasin pari vuotta sitten tupakollaasin (*klik*), joka on toteutunut aika pitkälti sellaisenaan. Etukäteisideoista puuttuu vain betonivalaisin ja saarekkeen päältä riippulamput, sillä valaistus on tällaisenaan paitsi riittävä, myös muunneltava. Luonnonvalkoinen Block-matto minulla jo kävi ennen muuttoa mökin lattialla, mutta sillä oli vähän traaginen kohtalo: oli eksynyt poltettavien raksamattojen pinkkaan ja isäpappa oli nakannut sen tuleen. Uutta en ole hankkinut tilalle, sillä vanhat matot ovat toimineet tilassa oikein hyvin.

Vuodesohvan etsimiseen käytin paljon aikaa ja askelia. Sen piti olla tietynnäköinen ja -värinen, mutta myös oikeankokoinen. Tuvan muotoutuminen on ollut senttipeliä ja sohvan tapauksessa oli tärkeää, että se jättäisi riittävästi tilaa parvelle vieville portaille. Parimetrisiä vuodesohvia ei löydy helposti, vaan useimmat yltävät vähintään parikymmentä senttiä liian pitkälle. Tämä yksilö löytyi lopulta kotia lähimmästä sijainneesta huonekalumyymälästä.

Portaista tykkään todella paljon. Ne ovat ylijäämätavarasta tehty mittatilaustuote: minä mittasin tilatarpeen ja kallistuskulmat, piirsin kuvat ja paikallinen timpuri teki valmiiksi. Raakapintaisina postasin portaista täällä.

Mies jaksaa pyöritellä päätään meidän mökkitelkulle. Se kun on ikivanha kapistus, jonka hankin aikoinaan ensimmäiseen opiskelija-asuntooni vuonna 2006. Tuolloin käytin ensin hetken aikaa mummolta perittyä kuvaputkimötikkää, joten silloin uusi telkku oli itselle jotain superhienoa ja spesiaalia. Mitä väliä, jos tekniikka onkin jo jälkeenjäänyttä eikä kuva ole nykystandardin mukaan tarpeeksi terävää - pääasia, että jotain näkyy. :D Itselleni on tärkeä periaate, että asiat käytetään ja kulutetaan loppuun saakka, joten ajatus toimivan telkun uusimisesta on poissuljettu.

Meidän pikkumies on ahkera leikkijä, joten mökillä pitää tietysti olla oma leluarsenaali. Armaksen leluja säilytetään TV-penkin alla korissa, mistä poju osaa kaivaa tavarat esille itsenäisesti.

RAR -keinutuoli on lunastanut paikkansa tuvasta hienosti, sillä sen koko ja tyyli natsaavat näppärästi tilaan. Tästä keinustahan minä vasta haaveilin tupakollaasista postatessa, mutta lähipiiri oli ottanut siitä synttärilahjaidean ja sain tuolin 30-vuotislahjaksi. Paketista paljastuneesta yllätyksestä postasin täällä. Edelleen se on tosi ihana. ♥ Olen tykännyt pitää tuolin päällä valkoista taljaa. Joulukaudeksi nostin parvivarastosta taljan seuraksi peuratyynyn. 

Armaksen lelukorin vieressä majailee Ikeasta hankittu rahi. Sille on muotoutunut kaksi käyttötarkoitusta: joko se on keinujalle jalkatukena tai tietsikkanörtille työskentelyalustana. Tykkään tehdä tietokonehommia myös lattialla, ja rahi on tuolloin sopivankorkuinen työpöytä.

Teimme mökin eteen viime kesänä päälle 40 neliöisen terassijatkeen ja sille rakentelin itse syksyllä rappuset. Ensi kesänä on tarkoitus sipistellä aluetta vielä sivuilta nätimmäksi sekä nikkaroida pientä levennystä mökin kupeille. Käsi syyhyää myös jo maalisutin varteen: kunhan keväällä keli sallii, alkaa sekä mökin että talon maalausoperaatio. Aika massiivinen, sanoisinko.

Kaunista talvipäivää, täällä paistaa nyt aurinko!