Ihanaa joulua! ♥

Täällä on joulunaluspuuhat touhuttu valmiiksi ja nyt on jäljellä enää muutaman paketin öinen rapistelu. Lunta ei ole ohutta huntua enempää täällä Pohjois-Savossakaan, mutta joulu tulee siitäkin huolimatta.

Tänäkin vuonna halusin ottaa jonkinlaisia jouluisia kuvia ja kuvaushetkeä varten innostin lapset tonttuleikkiin. Muutama paketti ja pienten ihmisten mielikuvitus riitti saamaan pystyyn tonttujen lahjapajan, jossa lahjapaketteja siirreltiin ja pinottiin paikasta toiseen. Romeo ja Vanessa keksivät itse ottaa touhuun mukaan taaperokärryn, jolla olikin hyvä liikutella niin lahjoja, toisiaan kuin jouluvalojakin. Koirat katselivat hommaa hiukan hämmentyneinä, mutta suostuivat nekin poseeraamaan tonttulakkien kanssa. 

Yritin rajata reilun parinsadan otoksen joukosta sopivankokoisen kokoelman tänne blogiin, mutta enhän minä raskinut jättää kuvasaldoa kovin laihaksi. Siispä kuvituksena nyt överimonta jouluista otosta itselle muistoksi ja teille iloksi. 

 

Näiden kuvien myötä toivottelen sinne ruudun toiselle puolelle mitä ihaninta joulua. Toivottavasti se olisi meillä kaikilla sopivan herkullinen, iloinen, tunnelmallinen ja rauhallinen. ♥

Piparkakkutalo 2025: Moderni vuoristomökki

Ehkä muistatte, mitä minulle kävi piparitalon kanssa viime vuonna? Tarkoituksenani oli tehdä talosta mahdollisimman simppeli, mutta sainkin tuhrautumaan siihen ihan tolkuttomasti aikaa vision hieman levitessä. Tänä vuonna päätin, että pipariprojekti täytyy ihan aikuisten oikeasti pitää vähätöisenä bare minimum -juttuna, sillä minulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa monen tunnin rakennusmaratoneihin. Käytännössä piti siis keksiä sellainen talomalli, jossa olisi mahdollisimman vähän paistettavia ja yhteen liimattavia pintoja.

Koska haluan aina identifioida piparitalot, syntyi idea modernista vuoristomökistä. Ja tadaa, tässä se on! Vain neljä isoa runkopalaa ja pikkuhipleet päälle - tämän yksinkertaisemmin ei taloa olisi voinut rakentaa. Isot ikkunat ja kolmiomuoto antavat sen verran särmää, että talo poikkeaa perusmökkeröstä. Tavoitteet pitivät ja hyvä niin.

Talomallin lisäksi halusin toteuttaa rakentamisen vähätöisenä. En rykäissyt kaikkea kerralla, vaan tein taloa pienissä pätkissä, pääasiassa iltaisin lasten nukahdettua. Suunnitteluun ja osien paistamiseen meni kolme tuokiota, kasaamiseen yksi ja koristeluun kaksi. Eli talo valmistui kuudessa tekotuokiossa. Koristelun tein lasten ollessa hereillä, minkä vuoksi huiskin pikeerihommat mahdollisimman nopeasti. Toisenlaisessa elämäntilanteessa olisin varmasti nyhrännyt viimeistelytyöt huolellisemmin, mutta nyt riitti se, että sain kokonaisuuden suurin piirtein valmiiksi. 

Olin varannut koristeluun sekä ranskanpastilleja että hopeakuulia, mutta tällä kertaa pastillit pääsivät vain savupiippuun. Luminen katto näytti omaan silmääni paremmalta kuin karkeilla kuorrutettu pinta. Ikkunaruudut on tehty perinteiseen tapaan liivatelehdistä. Talon sisällä oleva patterivalo on päällä nonstoppina ja se antaa mukavasti tunnelmaa keittiöön varsinkin pimeällä. 

Aluksi asettelin vuoristomökin esille keittiön saarekkeen päälle, mutta siinä se oli liian hyvin tarjolla taaperolle. Tässä ruokapöydällä rakennus on ehkä hieman paremmin turvassa. Pitäisi kyllä järjestää pieni veikkauskisa siitä, missä vaiheessa Romeo napsaisee talosta ensimmäisen palan irti. Viime vuonna taidettiin selvitä peräti joulun yli ennen kuin purkamisvimma lähti lapasesta, mutta tänä vuonna isomman taaperon älynväläyksiä on ollut hankalampi ennakoida.

Joko muuten bongasitte tonttujoukkion, joka asettautui asumaan vuoristomökkiin? Kuten ennenkin, pukki toivottelee tervetulleeksi ovella, yksi tonttu tähystää savupiipussa ja muut ovat kerääntyneet mökin ympäristöön touhuihinsa. Romeo oli apuna tonttujen sijoittelussa ja hän välttämättä halusi, että mökin takapihalle laitetaan neljä tonttua puolikaareen leikkimään. Vielä emme ole kuulleet tonttujen supattelevan, mutta eiköhän näidenkin vipinä lisäänny tulevien viikkojen aikana.

Piparitalon tekeminen on itselleni kyllä tärkeä osa joulunodotusta. Paitsi että talo luo tunnelmaa ja tuo jouluntuoksua kotiin, se myös virittelee mielikuvitusta joulutaajuudelle. Blogipostauksiksi asti päässeet mökkeröiset ja muut rakennelmat aiemmilta vuosilta löydät näistä linkeistä:

2024

2023

2022

2021

2020

2016

2015

Ihanaa itsenäisyyspäivää ja hyvää mieltä joulukuuhun!

Kuoleeko bisnes välivuoteen?

Vauvavuosi on tarkoittanut tällä kertaa Blawhi Graphicsin välivuotta. Ajallisia resursseja on ollut vauvan ja taaperon kanssa todella vähän ja pienenpienet omat hetket olen käyttänyt aika pitkälti joko lepäämiseen, liikkumiseen, blogin kirjoittamiseen (eli harrastamiseen) tai jonkin kotiprojektin edistämiseen. Lautaselle ei vain mahdu kaikkea ja tänä vuonna se oli Blawhi, joka tipahti tarjottimelta pois. Tai ainakin tiskin alle, sillä olen pyörittänyt yritystä ainoastaan verkkokaupasta tulleiden tilausten lähettämisen verran. Somea en ole päivittänyt maaliskuun jälkeen kertaakaan enkä ole työstänyt yhden yhtä uutta tuotetta.

Ajatuksista Blawhi ei ole kuitenkaan pyyhkiytynyt päiväksikään ja oikeastaan minulla on pienen puotini pyörittämistä jatkuvasti ikävä. Jotenkin olen kuitenkin onnistunut hyväksymään tällä hetkellä vallitsevat realiteetit ja minulla on tilanteen kanssa rauha.

Pysähtyminen on välillä hyväksi ja ehkä kuten muussakin elämässä, yritykselläkin voi olla erilaisia elämänvaiheita. Blawhilla niitä on ollutkin jo monia, onhan pienokaiseni jo yli kymmenen vuotta vanha. Minun lisäkseni  Suomessa on yli 180 000 sivutoimista yrittäjää - ihmisiä, jotka tekevät yritystoimintaa muun elämän ohella, inhimillisten realiteettien puitteissa. En siis varmasti ole ainut, joka on antanut yrityksen elää sykleissä ja viettää välivuodenkin.

Hiljaisuus ei sitä paitsi ole aina yrityksen vihollinen. Vaikka näkyvää tekemistä ei ole ollut, on sisäinen työmaa ollut sitten vastaavasti suuri. Olen saanut rakenneltua Blawhiin liittyviä ajatuksia uusiksi ja jäsenneltyä sitä, mihin suuntaan haluan puotia viedä jatkossa. Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta tehdä sitä, mihin sydän on ohjannut, mutta nyt uskon saaneeni aivotoiminnankin tunteen rinnalle mukaan. Kun joskus taas saan aikaa uusien juttujen toteuttamiseen, ne tulevat näyttämään vielä enemmän nykyiseltä minulta ja mielenkiinnonkohteiltani.

Se, että olen aina tehnyt Blawhia sivutoimisesti, on säästänyt oikeastaan kokonaan kaikelta talousstressiltä. Kun tulostavoitteita ei ole ollut koskaan (eikä henkilökohtainen talous kiinni yrityksen myynneissä), on ollut aikaisemminkin helppo keskittyä siihen, mikä on tuntunut mukavimmalta ja itselle luontaiselta.

Numeroiden valossa välivuoden myynti on ollut pientä: kuukausimyynnit ovat pyörineet nollan ja vajaan tonnin välillä, eniten 20-200 euron kieppeillä. Tätäkin tulosta pidän pienenä ihmeenä, sillä en olisi uskonut, että tilauksia tulisi hiljaa ollessa tuotakaan vertaa. Kaikki roposet ovat kuitenkin olleet iloista plussaa, vaikka niiden varaan ei ole uskaltanut budjetoida mitään teippirullaa suurempaa.

Vastauksena otsikon kysymykseen: ei, en usko bisneksen kuolevan välivuoteen. Yritys on hengitellyt hiljaa, mutta ei kuollut. Uskon, että kunhan joku päivä taas herättelen Blawhin uuden vaihteen silmään, ei moni seuraaja edes tiedosta minun pitäneen välivuotta. Jatketaan siihen mihin jäätiin. Sitä en tosin tiedä, millä tavalla tai nopeudella tilausvirta kehittyy (vai kehittyykö ollenkaan), mutta tiedän ainakin tämän: mikään ei ole kadonnut. Ei rakkaus tähän työhön eikä usko siihen, mitä teen. Ja kuten olen sanonut yrityksen alkuvuosista asti - jos tekemäni asiat ovat itselleni mieluisia, uskon, että ne sykähdyttävät silloin jotakuta muutakin.

Tsemppiä marraskuun loppusuoralle!

P.S. Kuvituksena tämänhetkinen työhuoneeni, johon muutin kamppeeni reilu vuosi sitten. Parkkeerasin printtivarastoineni tänne pianon seuraksi, jotta sain laitettua Romeon leikkihuoneen lähemmäksi yhteisiä tiloja.

Saan tehdä -lista

Minut pidempään tunteneet tietävät, että kellojen siirto talviaikaan lyö täällä aina hetkeksi jalat alta. Iltapäivien pimeys musertaa ja joudun etsimään uusia asetuksia loppusyksyn päiviin orientoitumiseksi. Viime vuosina olen kuitenkin onnistunut (ainakin omasta mielestäni) löytämään valoa tähänkin vuodenaikaan. Lopulta marraskuukin tuntuu aina luiskahtaneen nopeasti ohi.

Myös sen moni tietää, että marraskuu on minulle ennen kaikkea joulusiivouskuukausi, kun puunaan sekä talon että mökin lattiasta kattoon, kaappien perukoita myöten. Tämä traditio on auttanut minut monena vuonna pimeimmän vaiheen yli, kun siivouksia tehdessä ikkunoiden ulkopuolinen maailma tuntuu unohtuvan. 

En kuitenkaan ole koskaan halunnut ajatella, mitä kaikkea marraskuussa pitäisi tehdä ennen joulua, vaan huomata kaiken sen, mitä saa tehdä ennen sitä. Kun sanat vaihtaa, muuttuu koko ajatus: velvollisuuksista tulee mahdollisuuksia - jopa etuoikeuksia. Tältä pohjalta aion tänä vuonna kokeilla koko marraskuuhun - en vain siivousrumbaan - uutta näkökulmaa ja vaihtaa to do -jutut (vaikka niitä rakastankin) saan tehdä -asioiksi. 

Sillä jos ainoa ongelmani on iltapäivien pimeys, olen loppujen lopuksi aika onnellinen tyyppi. Saan olla elossa ja elää omannäköistä elämää. Minulla on ihana perhe, suhteellisen toimiva keho ja mahdollisuus tehdä yhtä ja toista. Siinä on jo paljon kiitollisuuden aihetta marraskuunkin keskelle.

Siispä kyhäsin marraskuulle oman saan tehdä -listani. Se muistuttaa siitä, että vaikka ulkona olisi kurjan pimeää ja märkää, on aika paljon kaikkea ihanaa, mitä saa tehdä. Marraskuussa…

• saan herätä jokaiseen päivään lasten herättämänä. Ilman kiirettä ja laittautumishässäkkää töitä varten.

• saan keittää rauhassa maailman parhaimmat aamukahvit ja mussuttaa niiden kanssa ruisleivät juustolla ja kurkulla.

• saan miettiä ja valmistaa Romeolle päivän ruoat.

• saan juottaa Vanessalle maidot ja syöttää soseet.

• saan huolehtia koirista ja kaiken tohinan keskellä myös pysähtyä paijailemaan niitä.

• saan ulkoilla raikkaassa ilmassa lasten sekä koirien kanssa.

• saan nukuttaa lapset päiväunille, nostaa jalat sohvalle ja nauttia hetken hiljaisesta talosta.

• saan kokea lasten ilon ja läheisyyden, osallistua leikkeihin ja riemuita syliin mönkivistä pikkuisista.

• saan ottaa välillä vastaan itkuja ja harmituksia.

• saan tehdä lasten kanssa iltatoimet ja nukuttaa heidät yöunille.

• saan käydä lämpimässä iltasuihkussa tai hypätä porealtaaseen.

• saan syödä iltapalan päivän varsinaisen ruutuhetken äärellä.

• saan olla onnellinen omasta perheestä.

• saan lasten isovanhemmat osaksi viikkojamme.

• saan tehdä tuiki tavallisia kotitöitä.

• saan väsyä tai olla reipas.

• saan hipsutella joka päivä äidin neulomissa villasukissa.

• saan katsella kauniita maisemia oman kodin ikkunoista.

• saan kuunnella kattopeltejä vasten vihmovaa sateenropinaa.

• saan olla stressaamatta punkeista, itikoista ja käärmeistä.

• saan ajatella ja kirjoittaa blogia.

• saan nauttia kotoilusta itselle mieluisassa kodissa.

• saan lenkittää koirat pilkkopimeässä

• saan käyttää toppatakkia ja pipoa.

• saan puunata lattioilta hiekkaa ja märkiä lehtiä.

• saan olla ilman ulkopuolelta tulevaa stressiä.

• saan suunnitella joulua ja tehdä jouluisia juttuja yhdessä lasten kanssa.

• saan ihastella ulos laitettuja jouluvaloja ja laittaa tunnelmallisen arsenaalin myös sisälle.

• saan poltella kynttilöitä ja puhaltaa ne sammuksiin Romeon kanssa.

• saan odottaa pysyvää lumipeitettä ja iloita sitten, kun se tulee.

• saan tehdä joulusiivoukset ja nauttia putipuhtaista nurkista.

• saan ennen kaikkea hengittää ja olla olemassa.

En halua ajatella, että marraskuu on selviämisen kuukausi, vaan elämisen. Vaikka vähän lamaannuttaisikin, mikään ei pysähdy marraskuuksikaan. Oikeastaan marraskuussahan eletään kaikista vahvinta arkea ilman juhlakauden menoja. 

Tiesittekö muuten, että marraskuussa aurinko paistaa Suomessa keskimäärin vain 20–30 tuntia koko kuukauden aikana? Vertailun vuoksi: kesäkuussa aurinko paistaa yli 300 tuntia! Ei siis ihme, jos tekee mieli kääriytyä villasukkiin ja nyhjätä viltin alla. Mutta ehkä juuri siksi marraskuu onkin paras kuukausi harjoitella valon löytämistä muualta kuin taivaalta. Saan tehdä -lista on hyvä täsmätapa sytyttää valoja sinne, minne aurinko ei yllä. Ainakin omaan mieleen.

Mukavaa marraskuuta (ilman yhtään ironiaa)!

Toinen raskaus oli ihan erilainen

Koska kirjoitin raskaustuntemuksia Romeon odotuksesta (klik), olen tietenkin halunnut tehdä saman Vanessankin osalta. On kuitenkin tuntunut siltä, että tarvitsen välimatkaa jälkimmäiseen raskauteen, ennen kuin pystyn sanallistamaan siitä mitään. Kakkosraskaus oli nimittäin aivan erilainen kuin ykkönen ja haastoi siinä määrin, että aivot ja keho ovat vaatineet aikaa siitä toipuakseen.

Nyt alkaa tuntua siltä, että aikaa on kulunut tarpeeksi aiheen käsittelemiseksi. Olen tainnut myös sopivasti jo unohtaa kaikista tuskaisimmat hetket.

Vanhan kansan viisauksien mukaan tytön odottaminen on äidille rankempi kokemus. Tässä lienee pohjalla ihan tieteellistäkin perää, sillä tyttöä odottavan äidin hCG-tasot (siis raskaushormonin määrä) ovat yleensä korkeammalla kuin poikaa odottaessa. Hormonitasot selittävät monia raskausoireita, kuten pahoinvointia ja väsymystä. Ja mitä enemmän hormonia on elimistössä, sitä rankemmat oireet voivat olla. Omalta kohdaltani voin todeta, että juu jeps, todistan legendan todeksi. Tyttövauvan odottaminen oli paljon vaivalloisempi kokemus ja raskausoireet saivat aivan erilaisia mittasuhteita kuin Romeon kohdalla. 

Mitä sitten oli tarjottimella? Noh, tavallinen etova olo (tuttu jo Romeon ajalta) velloi jälleen, mutta sen lisäksi sain riesakseni ruoansulatukseen liittyviä kipuja, jotka vaivasivat aina iltaisin. Aivan kuin keho olisi katsonut kellosta, että joka päivä kello 17 jälkeen laitetaan kipunamikat kaakkoon loppuillan ajaksi. Pistävä vatsakipu oli välillä niin kovaa, että en esimerkiksi pystynyt käymään iltasuihkussa seisaaltaan, vaan ainoastaan lattialla kyhjöttäen.

Etova olo ja vatsakivut kestivät todella pitkään, käytännössä kärsin niistä seitsemän kuukautta. Ainoa asia, joka vatsan kipuiluun auttoi, oli syöminen. Syömisen hetkellä ja vähän aikaa sen jälkeen maha oli aina rauhallinen, kunnes lähti sitten taas uudelle laukalle. Niinpä voitte arvata, että syömistä tuli harrastettua raskauden aikana melkoisen ahkerasti.

Kun ruoansulatukseen liittyvät vatsakivut alkoivat hellittää, toivoin tietenkin, että saisin nautiskella loppuraskauden helpommalla ololla. Vaan ehei, sitten alkoivatkin asentoon liittyvät vatsakivut. Kohdun kannattimet, eli kohtua tukevat nivelsiteet alkoivat oireilla kaikenlaisista asennonvaihdoksista äkillisillä, viiltävillä kipukohtauksilla. Tämän lisäksi kohtu alkoi painaa vatsan sivussa jotakin hermoa (lääkäri tämän osasi nimetä, mutta en muista enää mikä hermo oli kyseessä), enkä pystynyt olemaan kyljelläni pientä hetkeä kauempaa. Sen jälkeen hermokipu äityi sietämättömäksi.

Koska raskaana ollessa ei selällään nukkumista suositella (kohtu voi painaa suurta alaonttolaskimoa, mikä voi heikentää verenkiertoa ja sikiön kasvua), enkä pystynyt kyljelläni olemaan, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi nukkua puoli-istuvassa asennossa. Tämä vaihe kesti raskauden viimeisen kuukauden (sekä jokusen viikon synnytyksen jälkeen sektiohaavaa parannellessa) ja sanonpahan vain, että oli hankalaa. Ensin pystyin hakemaan sopivan nukkuma-asennon sängyssä, mutta loppumetreillä minun oli siirryttävä nukkumaan olohuoneen sohvalle, missä sain kehiteltyä tukevamman asennon. Ja arvaatteko, mitä tuollainen pyöreästi parin kuukauden istualtaan nukkuminen tekee kropalle? Se lamaannuttaa peppukannikat! Käytännössä takalistosta hävisi tunto ja se oli poissa pitkään - vasta Vanessan ollessa puolivuotias huomasin, että tuntoaistimus alkoi viimein palata takaisin. Kaikkea sitä.

Jos jotain positiivista istualtaan nukkumisessa oli, niin se, että öinen närästys helpotti. Makuullaan nukkuessani heräsin nimittäin usein kakostelemaan kurkkuun asti nousseita mahanesteitä. Vaikka närästys vaivasi Romeotakin odottaessa, tässä raskaudessa närästyslääkkeitä kului paljon enemmän.

Oli minulla toki sitten ihan rehellisiä liitoskipujakin, jotka vaikeuttivat hereillä ollessa kaikenlaista liikkumista. Käveleminen, kumartelu ja taaperon nostelu tuotti kipua. Jouduin jäämään töistä sairauslomalle ja viimeiset kotoiluajat äitini oli päivät täällä minun ja Romeon luona, koska olin yksinkertaisesti liian huonossa kunnossa pärjäämään yksin taaperon kanssa. Yksinolo oli jopa pelottavaa. Kivut seurasivat konkreettisesti ihan viimeisille metreille asti: sektioaamuna en pystynyt olemaan sairaalasängyssä sitä aikaa, mitä käyrillä oleminen olisi vaatinut. Nousin seisoskelemaan, mitä kätilökin tuli ihmettelemään. Myös leikkaussaliin käveleminen saati operaatiopöydälle könyäminen olivat yhtä tuskaa ja minulle vakuuteltiin, että liitoskivut loppuvat synnytykseen. Niin onneksi tekivät.

Sektiosta toipuminen oli jälleen oma operaationsa. Alkuvaiheessa pääsin kivun kanssa tällä kerralla nopeammin sinuksi ja näytti siltä, että tämähän on nyt kuin leikkiä vaan. Vaan sitten toipuminen jämähtikin paikoilleen ja tuntui kuin paraneminen ei etenisi ollenkaan. Kaiken lisäksi aloin kärsiä jo sairaalassa superkovasta turvotuksesta ja kotiutumisen jälkeen jalkani turposivat niin isoiksi ja kivuliaiksi pökkylöiksi, että anelin neuvolalääkäriltä reseptiä johonkin turvotusta laskevaan lääkkeeseen. Sitä minulle ei suotu, vaan tuokin koettelemus piti vain kärsiä läpi. Reippaat pari viikkoa meni laskiessa tunteja siihen, milloin saan ottaa seuraavan särkylääkkeen, mutta sen jälkeen kivut alkoivat onneksi lieventyä.

Nyt mukana oli myös lisäshow napapiikkien muodossa, joita täytyi pistää vatsaan kymmenen päivää sektion jälkeen. Minä en itse moiseen hommaan pystynyt, vaan mies teki piikityksen puolestani. En pystynyt edes katsomaan piikitystä, vaan olin aina silmät kiinni koko operaation ajan. Neulaakin katsoin ensimmäisen kerran vasta sitten, kun viimeinen piikki oli laitettu. Piikkikammoisena napapiikkien kestäminen oli itselleni tosi vaikeaa ja piikki upposi ihoon useamman kerran itkun saattelemana. Ajatus, millä tsemppasin itseäni, oli se, että piikkien avulla pysyn toivottavasti elossa. Veritulppa kun oli taas yksi niistä peloista, joihin pelkäsin sektion jälkeen kuolevani.

Ajat ennen ja jälkeen synnytyksen olivat kipujen puolesta tosi rankkoja ja rehellisesti sanottuna hajoilin niihin useamman kerran. Tuntui siltä, että joudun kestämään erilaisia kipuja enemmän kuin itselläni oli sietokykyä. Olo oli kuin ihmisraadolla ja yritin vain selvitä sekunnista toiseen. Ainut helpottava ajatus oli se, että jossain vaiheessa kivut tulevat kyllä loppumaan. Kauan siihen kuitenkin meni ja tuntuu siltä, että kipujakso oli jopa traumaattinen. Onneksi minulle riittää tämä lapsiluku; ajatus siitä, ettei enää koskaan tarvitse olla raskaana, on lohdullinen ja helpottava.

Semmoista kipuränttiä. Mitäs muuta kertoilisin? No ainakin sen, että tällä kertaa minulla ei todettukaan raskausdiabetesta, vaikka tavallisesti sen uusiutuminen on todennäköistä. Romeota odottaessahan minulla tuo vihulainen todettiin, kun paastoarvo meni yhdellä kymmenyksellä raja-arvon yli. Tuolloin minulla ei tosin ollut sokeriarvojen kanssa todellisia ongelmia, vaan arvot pysyivät sallituissa lukemissa tekemättä mitään muutoksia ruokavalioon. Sainpahan siedätystä piikkikammoon sormenpäitä pistellessä. Kun tällä kertaa ihmettelin lääkärille tätä radi-asiaa ja sitä, miksi sitä ei nyt todettu (sokerirasituksen arvot olivat priimaa), sattui lääkäri kysymään, teinkö tällä kertaa mitään toisin. Kyllä, jätin rasitusta edeltävänä iltana syömättä jäätelöannoksen, millaisen herkuttelin Romeon aikana. Lääkäri oli sitä mieltä, että tuo ekalla kerralla syöty jätskiannos oli vaikuttanut sokerirasituksen tuloksiin eikä minulla todennäköisesti ollut raskausdiabetesta oikeasti silloinkaan. Että juu, nice. Vinkkinä siis, jos jollakin siellä ruudun takana on vielä sokerirasitus edessä: älä herkuttele jätskillä edellisenä iltana!

Mitä tulee herkutteluun, tuli sitä harrastettua varsinkin öisin. Yön pimeinä tunteina kivut olivat monesti sietämättömät ja nukuin raskaana ollessa tosi huonosti. Oikeastaan inhosin mennä nukkumaan, koska tiesin, mitä schaissea yöllä oli luvassa. Ainut, mikä oloa helpotti, oli Fazerin sininen suklaa. Se tuntui korvaavalta lääkkeeltä kipuihin, sillä oikeita kipulääkkeitä halusin syödä mahdollisimman vähän. En uskalla edes ajatella, montako kaloria söin aina vuorokauden aikana. Tosi monta. Niin monta, että sektioaamuna mittasin kerryttäneeni raskauden aikana painoa 33 kiloa. Tuosta toki neljä kiloa oli vauvan osuus, vaikkakin poistuin sairaalasta vain yhden kilon kevyempänä (koska turvotus).

Toinen raskaus oli minun kohdallani vain selviytymistä päivästä toiseen. Jokainen uusi raskausviikko oli iloinen etappi paitsi Vanessan kehittymisen osalta, myös siksi, että raskautta oli vähemmän jäljellä. Lepoa olisin tarvinnut paljon enemmän, mutta taaperon touhutessa kuvioissa mukana ei sellaiseen tietenkään ollut mahdollisuutta. Vaikka olin tosi puutteellisesti toimintakykyinen, revin silti itsestäni irti kaiken mahdollisen aktiivisuuden. Osin pakosta ja osin siksi, että en halunnut lamaantua. Marraskuun lopussa viimeisiä joulusiivouksia tehdessäni ja lattioita käsin hinkatessa tosin tuntui siltä, ettei hommassa ollut enää mitään järkeä.

Toinen raskaus meni siis hyvin pitkälti fyysisten vaivojen kanssa peppurointiin. Ne veivät ajatuspuoleltakin kaistaa melkoisesti, mutta muutamia muitakin ajatuskulkuja ehti päähän mahtua. Se, että odotin tyttövauvaa, oli minulle tosi onnellinen ajatus. Olin toivonut Romeon sisarukseksi tyttöä tosi paljon ja tuntui, että jo pelkästään mielikuva pikkusiskosta sai kestämään kipuja paremmin. Kahden lapsen arkea en kuitenkaan osannut kuvitella etukäteen, vaikka yritinkin.

Se jännitti paljon, kuinka Romeo suhtautuu vauvaan ja kuinka ensimmäiset viikot menevät siltä osin. Aloinkin valmistella isoveljeä tulokkaaseen hyvissä ajoin. Puhuimme vauvasta paljon ja Romeo ymmärsi, että se kasvaa äidin vatsassa. Kirjastosta lainasimme ja luimme aiheeseen liittyviä lastenkirjoja. Romeon suosikki oli 90-luvulla julkaistu kirja, missä vanhemmat sisarukset jäävät mummon luokse hoitoon äidin ja isän lähtiessä sairaalaan. Kirjassa vauvan isoveli saa keksejä ja lahjapaketin vauvan kotiutuessa ja Romeo taisikin odottaa sellaisia vauvaa enemmän. :')

Tälläkin kertaa halusin salata raskauden suuremmalta yleisöltä niin pitkälle kuin mahdollista. Kävin loppumetrejä lukuunottamatta äitiysneuvolassa Iisalmessa enkä liikkunut kotikylillä juurikaan. Keskitalvella raskaus oli onneksi helpompi piilottaa ison toppatakin alle. Nytkään en osannut luottaa siihen, että kaikki menisi hyvin. Pelkäsin loppuun asti, että vielä ehtisi tapahtumaan jotain surullista.

Oman kuoleman pelko sai uusia kierroksia ja itkin sitä, kuinka Romeolle käy, jos hän menettää äitinsä. Rustasin jälleen valmiiksi death filen, jonka avulla olisi ollut helpompi sulkea kaikki digitaaliset palveluni. Soimasin itseäni siitä, etten pystynyt tekemään Romeolle talteen videoita siltä varalta, että kuolisin. Hätäilin, onko meillä tarpeeksi kuvamateriaalia minusta ja Romeosta, muistaisiko hän tulevaisuudessa äitiään ollenkaan? Sektion jälkeen tuntui jälleen lottovoitolta, että kaikki perheenjäsenet ovat elossa.

Pysyviltä raskausarvilta taisin jäädä paitsi tälläkin kertaa. Öljysin kyllä vatsaa ahkerasti ja hieroin ihoa hellästi samalla tavalla kuin ensimmäiselläkin kierroksella - ehkä näillä teoilla oli jokin vaikutus, mene ja tiedä. Kaksi päivää ennen sektiota ihon pintaan ilmestyi pieniä punertavia jälkiä, mutta ne eivät jääneet näkyviksi. Ehdin kirota kyllä jo sairalaa, kun ei mahduttu sinne paria päivää aiemmin.

Piikkejä en tällä kertaa stressannut niin paljoa (paitsi niitä napapiikkejä). Vaikka kammo vaivasi alitajunnassa nytkin, tiesin, että olin selvinnyt kaikesta ensimmäisellä kerralla. Se rauhoitti, enkä joutunut niin paljoa tekemään ajatustyötä jokaisen piikin kohdalla. Tavalliset verikokeet olivat jopa iisibiisejä, suurimpana mörkönä taas edelleen sektiossa tarvittavat kanyylit. Tälläkin kerralla ferritiini laski pohjalukemiin, mutta nyt minut lähetettiin rautainfuusioon (lue: lisää piikkejä). Infuusio kyllä pelotti, mutta samalla kiinnosti hirveästi, näkyisikö sen vaikutus olotilassa. Luvattiin että näkyy, mutta tähänkään päivään mennessä en ole havainnut minkäänlaista eroa aiempaan. Veikkaan, että elimistöni on vuosien aikana jo niin tottunut mataliin rauta-arvoihin, etteivät heikot lukemat tuntuneet missään.

Hössöttämistä kohtasin tällä kertaa vähemmän jos ollenkaan. Kehorauhasta ja reviirirajoistakaan ei tarvinnut huolehtia. Ulkopuolisten kohtaamisen osalta tämä olikin helpompi raskaus, mikä johtuu ehkä siitä, että raskaudesta tiesi vieläkin harvempi kuin Romeota odottaessa.

Vauvan liikkeistä en ollut tällä kertaa niin hyvin kärryillä. Ne alkoivat tuntua melko myöhään, sillä istukka oli edessä. Ja sitten kun tuntuivat, päivät olivat taaperon kanssa niin vauhdikkaita, ettei liikkeisiin kerinnyt keskittymään. Useampana iltana mietin vähän hädissäni, että olenko tuntenut mahassa muksauksia päivän aikana. Niitä oli jotenkin tosi hankala rekisteröidä. Niinpä iltaisin piti tehdä liikeseurantaa varmuuden vuoksi.

Romeota odottaessa yritin välttää stressiä viimeiseen saakka, sillä äidin kokema stressi vaikuttaa sikiön hermostorakenteeseen, hormonijärjestelmään ja immunipuolustukseen. Sillä voi olla vaikutusta myös siihen, kuinka lapsi itse säätelee tunteitaan sekä millainen stressivaste hänelle kehittyy. Äidin kokemalla stressillä voi olla osansa myös siinä, millainen nukkuja lapsesta tulee. Vanessaa odottaessa tuskailin paljon sitä, etten pystynyt pitämään omaa stressiäni samalla tavalla aisoissa. Yritin kyllä, mutta mielestäni huonoin tuloksin - touhukkaan taaperon ja jatkuvien kipujen kanssa stressin torjuminen oli tosi hankalaa. Pelkään, että oma stressini vaikutti jotenkin pikkusiskoon. Tämä selvinnee vasta myöhemmin, mutta en ollenkaan ihmettele sitä kuvailua, kuinka esikoiset ovat usein helpompia tapauksia ja seuraava lapsi haastaa enemmän. No tietenkin näin on, kun ensimmäistä odottaessaan äiti pystyy paljon jouhevammin vaalimaan omaa zen-tilaansa ja seuraavassa raskaudessa juokseekin sitten sen esikoisen perässä. :’)

Tuntuu huikealta ajatella, että vielä vähän päälle kolme vuotta sitten oli kaikki vielä edessä ja nyt olen selvinnyt jo kahdesta raskaudesta pikkuvauva-aikoineen. Olen niiiiiin jo voiton puolella, ellen peräti jo palkintopallilla. Kaikessa on kyllä auttanut projektiasenne, jonka laitoin päälle alusta alkaen. Kun nämäkin vaiheet on nähnyt hetkellisenä projektina, ne ovat tuntuneet helpommin handlattavilta. Sanonpa siis vielä kerran, jos siellä on joku, joka pohtii lapsihaaveitaan: uskalla. Hetkelliset kirpaisut (henkiset ja fyysiset) kestää kyllä, aika hurahtaa niin nopeasti. Ja vaikka tämä on superkliseisesti sanottu, oma lapsi on paras palkinto kaikesta. ♥

Kolme kuukautta tätä vuotta jäljellä

Vuotta 2025 on jäljellä enää kolme kuukautta. Kolme, vaikka vastahan tässä on opittu sisäistämään meneillään oleva vuosiluku! 75 % vuodesta on siis jo taputeltu, jäljellä siintää enää loppusuora. 

Juuri tämä loppukiri on monelle se hetki, jolloin pysähdytään tekemään välitilinpäätöstä vuodesta. Mikä on toiminut ja mikä ei, onko tarpeen hakea uutta suuntaa? Olenko tyytyväinen aikaansaatuihin asioihin, kaipaanko vielä jotain viimeistelläkseni vuoden? Kolme kuukautta kuulostaa lyhyeltä, mutta se on kuitenkin neljännes vuodesta – aivan riittävä aika tehdä muutoksia tai asettaa tavoitteita, jotka ehtivät näkyä ja tuntua vielä ennen vuodenvaihdetta.

Omalla kohdallani en lähde tällä kertaa kirivaiheeseen mukaan, sillä sanoisin, että tässä on urakoitu jo ihan tarpeeksi. Tälle vuodelle kaavailemani tavoitteet on kaikki jo saavutettu. Kestin loppuraskauden ja sektion, Vanessa syntyi. Selvisin pikkuvauvavaiheesta taaperon kanssa, vietettiin projektikesä ja jaksoin elokuun työputken.

Näille tuleville jäähdyttelykuukausille ei ole katse oikeastaan siintänyt missään vaiheessa, vaan olen käyttänyt kaiken huomion ja paukut menneisiin kuukausiin. Nyt olen vähän jopa hämmennyksissä, että mitäs nyt. Mitä seuraavaksi, jos ei ole enää mitään kirittävää? No, eipä sitä tarvitse oikeasti paljoa mietiskellä - joulua kohti tietenkin!

Jos ei lasketa lokakuista ikkunanpesu-urakkaa ja porealtaan vedenvaihtoa huoltoineen sekä marraskuun joulusiivouksia, en aio asettaa loppuvuodelle mitään muuta, mikä pitäisi saada tehdyksi. Tarkoitus olisi yksinkertaisesti tehdä kivoja juttuja: keskittyä ajanviettoon lasten kanssa sekä erityisesti laittaa ja fiilistellä joulua. Kunpa päästäisiin jälleen sellaiseen ysärifiilikseen (tästä olen puhunut ennenkin, klik), jossa jokaiseen hetkeen pystyy sukeltamaan syvälle. Ystäväni täällä Rautavaaralla viettää joulukuussa viimeistä vanhempainvapaajaksoaan, joten haaveilen, että ehdimme sitten tonttuilemaan yhdessä lasten kanssa.

Pahitteeksi en pistäisi, jos pääsisin nautiskelemaan jostain teatteriesityksestä sekä joulukonsertista. Jotkin pienet pikkujoulutkin olisi mukava saada ohjelmaan!

Aiempina vuosina olen tykitellyt sesongin mukana Blawhin kanssa, mutta nyt aion jättää sen vähemmälle. Yritykseni on ollut pystyssä yli kymmenen vuotta ja nyt haluan kokea sellaisenkin loppuvuoden, kun en aseta enkä odota myynnillisesti oikeastaan minkäänlaisia lukuja. Voi olla, etten suunnittele yhden yhtä joulukorttiakaan.

Jos toivoa saa, olisi mahtavaa, jos loka-marraskuinen synkkyys olisi mahdollisimman lyhyt ja saisimme lumen maahan ajoissa. (Tämän jatkoksi pitää tietenkin koputtaa puuta, kop kop.) Luminen maisema antaa satakertaisesti enemmän energiaa hämäriin päiviin.

Kolmen kuukauden jälkeen Vanessan yksivuotissynttärit lähestyvät. Tuntuu, että sinne on vielä ikuisuus, mutta ehei. Ajan hahmottaminen realisoituu, kun ajattelee mennyttä taaksepäin: kolme kuukautta sitten oli heinäkuun alku. Heinäkuun! Sehän oli ihan vasta. Samanmoisen huikosen päästä ollaan jo tammikuussa.

Ilolla kohti loppuvuotta!

P.S. Postauksen kuvat ovat heinäkuulta, jolloin oli yksi vuoden kivoista illoista. Pääsin ystäväni kanssa suppailemaan, vaikka kesän alussa luulin, etten ehtisi tarttua lautaan ollenkaan.

Leikkihuone

Edellistä postausta rustatessani älysin, että enhän minä ole järjestänyt blogissa kertaakaan kierrosta leikkihuoneeseen! Joten lähdetäänpä sinne nyt.

Huone on entinen työhuoneeni ja talon huoneista pienin. Sijainti keittiön ja yhteisten tilojen kupeessa on kuitenkin mitä kätevin, joten muutin työkamppeeni alta pois ja siirsin lelut tänne tilalle.

Koska tilaa ei ole mahdottomasti, tulee huone täyteen jo muutamasta kalusteesta. Neliöiden kruunu on pellavainen maja, joka on säilyttänyt suosionsa jo yli vuoden ajan. Maja on huoneen tukikohta - sinne rakennetaan päivästä toiseen erilaisia leikkejä. Myös majan ulkopuoli innostaa leikkimään: katolta on esimerkiksi pelastettu sinne karanneita pehmoleluja ja runkorakenteet ovat vaatineet vasaralla ja porakoneella korjaamista. Nyt Romeo jo odottaa, että milloin pääsemme ripustamaan majaan jouluvaloja.

Itse tykkään huoneen pienestä pöytäryhmästä. Se on söpö, vaikka pöydästä repeytyneet jalat on kiinnitetty pöytälevyyn takaisin jo kolme kertaa. Pöydän ääressä tehdään ihan oikeita pöytähommia, kuten muovaillaan muovailuvahalla, taiteillaan Bilteman piirtoalustalla tai vaikkapa väritetään värityskirjaa. Nalletuolit liituavat usein pitkin huushollia, sillä Romeo kuljettelee niitä korokkeiksi milloin minnekin.

Lelusäilytys on järjestetty ulosvedettäviin laatikostoihin sekä kahteen kankaiseen pupupussiin. Laatikot lähtevät kätevästi irti ja Romeolla onkin tapana nostaa lattialle aina se laatikko, jonka tarvikkeita kussakin leikissään tarvitsee. Ahkerimmalla käytöllä on iso Duplo-laatikko. Pupupussit on Romeon mielestä näppärää kääntää sisältöineen ylösalaisin, vaikka äiti onkin asiasta aina eri mieltä. :’)

Leikkihuone on leikkien ohella myös yhtä suurta parkkipaikkaa. Majan takana on säilytyspaikka isommille menopeleille ja musta liikennematto toimittaa pienempien kulkuvälineiden parkkista. Useimmiten myös vanhan taittopenkin alla on rivi täynnä lähtövalmiita vekottimia. Kone- ja ajeluleikit ovatkin Romeolle kaikista tärkeimpiä.

Taittopenkin päällä on kaksi Ikean puuhyllykköä. Niihin on laitettu pari taideteosta sekä valikoima kirjoja, vaikka suurin osa kirjoista majaileekin joko makkarissa tai olohuoneessa. Penkillä on hyllyköidenkin kanssa mukavasti nousutilaa kiivetä katsomaan, mitä näkyy pihan autokatoksella tai hiekkalaatikon tienoolla.

Yhtä huoneen seinää koristaa kaksi tekemääni julistetta. Kurkistelevat panda ja pesukarhu ovat erityisesti Vanessan suosikkeja: hän hymyilee hahmoille ja jää tapittamaan niitä säännöllisesti. Käymme usein katsomassa eläimiä ja osoittelemme niiltä läpi korvat, nenät ja muut tunnistettavat ruumiinosat. Julisteiden oli tarkoitus ilmestyä Blawhin valikoimaan, mutta painotalo ei saanut toimitettua niistä yhtäkään kolhutonta erää, vaikka yritti sitä kolmen toimituskerran verran. Tuon seurauksena heitin aikoinaan hanskat tiskiin, mutta nyt olen alkanut harkita, josko sittenkin ottaisin näistä uudet painokset toisen toimittajan kautta. Let’s see.

Oven taakse olen kiinnittänyt numerotaulut 0-10 ja Romeo on ollut niistä liikuttavan innostunut. Numeroista ollaan oltu jo pitkään kiinnostuneita ja ajattelin, että nyt saattaisi olla meneillään sopiva herkkyyskausi taulujen ilmestymiseen. Olemmekin käyneet tutkiskelemassa kuvia kerran jos toisenkin, luetelleet numeroita läpi ja laskeneet eläimiä. Minulla on jemmassa muutakin materiaalia, mm. kirjaintaulut ja värikuvat. Kirjaintaulut aion kiinnittää tulevaisuudessa majan takana olevalle seinälle, mutta niiden aika ei ole ihan vielä. Erivärisiä sydämiä piteleviä nalleja ilmestyy sen sijaan liukuovien pintaan aika piankin, sillä värejä meillä käydään läpi joka päivä.

Ylhäällä roikkuu muuten yhä viirinauha, joka kiinnitettiin sinne Romeon kaksivuotissynttäreiden aikaan. Ryhmä Haun Riku on edelleen yksi Romeon suosikeista, joten viiri on saanut ilostuttaa huoneessa ilman kiirettä pois. Ehkä vaihdamme sen sitten kolmevuotissynttäreillä johonkin toisenlaiseen. Viirinauhan hämpsiminen on yksi Vanessan lempipuuhia. Muuten hän tykkää viettää leikkihuoneessa aikaa isoveljen puuhia katsellessa ja isompien lasten leluja ihmetellessä. Myös Romeo tykkää, kun Vanessa tulee seurailemaan hänen leikkejään. Jo nyt on ollut hetkiä, kun lapset viihtyvät huoneessa kahdestaan ja minä pystyn tekemään sillä aikaa asioita vaikkapa keittiössä.

Leikkihuone on osoittautunut arjessa kivaksi ja tarpeelliseksi paikaksi. Se paitsi kokoaa leluarsenaalin, toimii virikkeellisenä paikkana monenlaisille leikeille. Useimpien leikkien lähtöpistekin on yleensä tässä huoneessa, vaikka ne sitten leviävätkin kodin muihin tiloihin. Jännä nähdä, millaiseksi huone muotoutuu sitten, kun sinne majoittuu myöhemmin tyttötaaperonkin leluja.

Mukavia hetkiä syyskuun viimeisiin päiviin!