Yksivuotias

"En tiedä mitään niin ihanaa,

kuin oman yksivuotiaan.

On kaikki suurta ja mahtavaa,

kun maailmaa hän valloittaa.

Suklaasilmä, pellavatukka,

äiskän ja iskän oma kukka!" 

 

Vau, onpahan ollut vuosi! Vuosi täynnä pienen ihmisen olemassaoloa, kasvua ja kehitystä. Toisaalta aika on hujahtanut nopeasti, toisaalta vuoteen on mahtunut vaikka ja mitä. Ja nyt meillä on yksivuotias, maailman ihanin taapero. ♥

Viimeisen kuukauden ajalta merkittävin uusi asia oli kävelemään oppiminen - juuri sopivasti synttärilahjaksi jäbälle itselleen ja iloksi meille muille. Konttaaminen on nyt hylätty historiaan ja paikasta toiseen liikutaan pystyssä taapertaen.

Saimme Romeon kanssa kuvattu ihania synttärikuvia, enkä osannut ja halunnut rajata niiden määrää pienemmäksi. Tässäpä siis kuusitoista söpöä kuvaa päivänsankarista.

Synttäripäivä meillä meni tänään aamusta iltaan juhlahumussa. Äiskä, iskä ja koirat herättivät Romeon onnittelulaululla, ensimmäistä pakettia ihmeteltiin aamupuuron äärellä ja synttärivieraiden kanssa juhlittiin käytännössä koko päivä iltapesuille asti. On puhallettu kakkukynttilää, leikitty ja temmelletty, poksautettu yksi ilmapallo, herkuteltu kahvipöydässä, ihasteltu onnittelukortteja ja ihmetelty lahjoja. Voiko täydellisempää synttäripäivää ollakaan?

Kiitollinen mieli tästä päivästä, menneestä vuodesta ja ennen kaikkea Romeosta. Meidän ihanasta yksivuotiaasta. ♥

Onnea, rakas Romeo!

 

 

Mikä vauva-arjessa yllätti ja ei yllättänyt?

Tämä postaus on jatko-osa aiemmin kirjoittamalleni tekstille, joka käsitteli raskausaikaa. Pääset lukemaan sen tästä. Nyt on luvassa listausta vauva-arjen asioista. Paitsi että haluan kirjoittaa seikkoja itselleni muistiin, näistä saattaa jälleen olla hyötyä jollekulle toiselle.

Kuten olen kertonut, en pystynyt visualisoimaan vauva-arkea mitenkään etukäteen. Siksi oikeastaan kaikki asiat pienen ihmisalun kanssa ovat olleet tavalla tai toisella yllättäviä. Keksin ”ei yllättänyt” -osastolle vain kolme seikkaa ja niistä ensimmäinen on tämä: aavistin, että vaikka vauvamaailma tuntui aiemmin itselleni todella vieraalta, tulisin hurahtamaan omasta lapsesta. Niin kävi, rakkaus omaa nöpönenää kohtaan roihuaa yhtä paljon kuin arvelinkin.

Toinen oli tämä: tiesin, että tulen tekemään asiat vauva-arjessa omalla tavallani, ilman ulkopuolelta tulevia paineita tai painostusta. Tämä on pitänyt käytännössä koko ajan ja luulen, että se on säästänyt minut monelta stressaamisen aiheelta.

Kolmas epäyllätys oli ennakkoon hankitut varusteet. Siis kaikki isommat ja pienemmät tilpehöörit, joita vauvan kanssa on tarvittu. Luin monesta lähteestä ohjetta, että ennen vauvan kotiutumista ei kannattaisi hankkia kaikkea mahdollista, vaan tarvittavia asioita voisi ostella sitä mukaa, kun niille ilmenee tarvetta. Olenko ainoa, kenen mielestä tämä on maailman hoopoin vinkki? Miten ihmeessä täältä pitkien matkojen takaa olisi lähdetty hankkimaan puuttuvia tarvikkeita? Vai olisiko pitänyt odotella verkkokauppatilauksia? Sellaisia, joilla on akuutti tarve heti? En todellakaan halunnut stressata vauvan synnyttyä puuttuvista varusteista, joten selvitin, listasin ja hankin kaiken mahdollisen etukäteen. Tämä onnistui ihmeen hyvin, sillä vauvan synnyttyä täydensimme tarvikkeita ainoastaan kahdella lähestulkoon mitättömän pienellä lisäyksellä, sinkkivoiteella ja vanulappupaketilla.

Vaan sitten niihin yllätyksiin. Koska lähtökohtaisesti kaikki on ollut uutta ja yllättävää, on hieman hankalaa poimia joukosta yksittäisiä asioita. Yritän kuitenkin teemoitella tiettyjä juttuja, jotka näin vajaan vuoden ajalta nousevat mieleen. Tässäpä tulee.

En ollutkaan hukassa. Luulin, että Romeon synnyttyä kompuroisin siinä, kuinka vauvan kanssa toimitaan. Että mitä ja miten asioita tehdään. Mutta ei! Yhtäkkiä vain tiesikin, mitä vauva milloinkin tarvitsee. Tämä on jossain määrin jopa maagista - kuinka osata tällainen asia automaattisesti. Hoivaamisen ja vauvan lukemisen taidon on pakko olla geeneissä.

Ei rakettitiedettä. Edellisen kappaleen jatkoksi on todettava, että hoivaamista kyllä helpottaa se seikka, että vauva-arki ei todellakaan ole mitään rakettitiedettä. Luulin tätä etukäteen paljon monimutkaisemmaksi, joten se on yllättänyt, kuinka yksinkertaisten asioiden äärellä tässä ollaankin oltu.

Mielenkiinto. Varsinkin ensimmäisinä kuukausina seurasin äärimmäisen mielenkiintoisena arkeamme, vauvaa ja omaa toimintaani. Jos eteen tuli joku vieraampi juttu, en hämmentynyt, vaan olin tyyliin ”Ahaa, nyt on tällainen vaihe!”. Ihan alkuun Romeo ei esimerkiksi vielä erottanut yötä ja päivää kunnolla toisistaan ja saattoi herätä valvomaan aamuyöllä. Tavallisesti olisin saattanut tuskastua asiasta, mutta nyt olinkin vain, että ”Mielenkiintoista, nyt valvottaa”. Eli yllätys oli se, että ahdistumisen ja turhaantumisen tunteiden sijaan olin vain uteliaan kiinnostunut kaikesta, mitä tapahtuu.

Pudottamisen pelko. Vaikka vauvan lukeminen tuntui alusta alkaen helpolta, pelkäsin kuitenkin kokemattomuuttani pudottavani Romeon käsistäni. Tätä tiesin jo etukäteen aristella, mutta en arvannut, että käytännössä pelkäisin pudottamista vielä enemmän. Sairaalasta kotiuduttuamme harjoittelin useampaan kertaan erilaisia otteita ja kääntämisiä sängyn yläpuolella, että vahinkoa ei olisi tapahtunut, vaikka lapsi olisikin lipsahtanut käsistäni. (Tätä kirjoittaessa tulee muuten nyt mieleen, että olin etukäteen luullut, että sairaalassa ohjeistettaisiin vauvan käsittelyyn liittyviä asioita. Mutta eihän sieltä saanut käytännössä mitään oppia. Yllätys siis itselleni sekin.) Sektiohaavan kivut lisäsivät osaltaan pudottamisen pelkoa, sillä siinä vaiheessa kun haava oli vielä paranemassa, pelkäsin jonkin vihlaisun aiheuttavan kohtalokkaan äkkiliikkeen. Kun haava ei ollut enää kipeä, tuli vauvan pyörittelyynkin enemmän varmuutta.

Oksitosiiniryöpyt. Olen aina ollut herkkä aistimaan asioita ja esimerkiksi ilmanpaine vaikuttaa minuun voimakkaasti. Myös äänet, kofeiini ja kosketus löytyvät reagointilistalta. Etukäteen mietiskelin, että raskauteen liittyvät hormonitkin voisivat aihettaa jonkinmoisia tuntemuksia, mutta enpä arvannut, millaisia! Nimittäin vauva-arjen ensimmäiset kolme kuukautta olin kuin pienessä hiprakassa koko ajan. Päässä huippasi, tasapainoilu oli haastavaa ja kaiken kaikkiaan minua vaivasi sellainen jatkuva sekoboltsi olo. Mitä tiiviimmin olin Romeon lähellä, sitä enemmän oksitosiini ryöppysi. Normaalin olotilan saavutin ainoastaan lähtemällä omille hommille, pois vauvan luota. Onneksi löysin ololleni selityksen internetistä hakemalla, muuten olisin voinut olla jopa hädissäni. Neuvolassa ja omassa somekuplassani ilmiötä ei oikein yleisesti tunnistettu, mutta löysin kuitenkin parikin kohtalontoveria, jotka saivat analyyseistani selityksen omalle ololleen. Oksitosiinia kutsutaan rakkaushormoniksi ja vauvan synnyttyä sen tehtävä on vahvistaa kiintymystä vauvaan. Näköjään sitäkin voi saada yliannostuksen! Mikäli siellä ruudun takana joku toinen pyöriskelee saman vaivan kanssa, niin tässä helpottava tieto: olo helpottaa kyllä. Itse huomasin ryöppyjen laantuvan ja olon alkavan normalisoitua kolme kuukautta Romeon syntymän jälkeen.

Mielen tasaisuus. Jännitin etukäteen, joudunko kärsimään synnytyksen jälkeen baby bluesista. Oli erittäin iloinen yllätys, kun siitä ei ilmennyt merkkejä missään vaiheessa. Vauvan vuoksi ei ole kyllä tullut masisteltua tai itkettyä ollenkaan. Ainoastaan sitä olen välillä tihrustanut, ettei Armas päässyt kokemaan tätä nykyistä arkea meidän kanssamme.

Aikaresurssi. Vauvan synnyttyä on käynyt konkreettisesti ilmi, kuinka arvokas resurssi aika on. Sitä ei ole tuhlattavaksi! On paljon asioita, joita ei voi tehdä vauvan kanssa ja vaatii suunnittelua sekä aikatauluttamista, jotta ne saa toteutettua. Vaikka olen itse päässytkin tekemään monia asioita ilman vauvaa, tuntuu hommalista kuitenkin laahaavan pitkänä. Normaalissa arjessa asioita ei saa kirityksi, joten olen joutunut tekemään itselleni kalibrointia hyväksyäkseni sen, että kaikkia asioita ei hoideta yhtä tomerasti kuin ennen (kuten lumitöitä heti sateen jälkeen). Ehkä eniten yllättävänä seikkana, tietokonehommat ovat paljastuneet hankalimmiksi toteuttaa. Ne ovat nimittäin yleensä sellaisia, että tarvittaisiin reilusti keskeytymätöntä aikaa. Tätäkin postausta olen kirjoittanut vähä vähältä valmiiksi jo useamman viikon ajan. Samalla täytyy todeta, että sitten on taas paljon sellaisia asioita, joita vauvan kanssa on pystynyt tekemään. Etenkin monet käytännön puuhat ovat olleet vauvalle jopa viihdettä (kuten siivoaminen ja kotityöt), joten vaikka vauvan kanssa ei voi tehdä kaikkea mahdollista, paljon kuitenkin.

Keskittymiskyky. Tämä minulla oli Romeon syntymän jälkeen kadoksissa aika monta kuukautta! En millään kyennyt keskittymään esimerkiksi pidemmän tekstin lukemiseen tai vaikkapa televisiosarjaan, sillä ajatukset eivät pysyneet kasassa. Oli sellainen härö olo, joten ehkäpä keskittymiskyvyn puute on linkitettävissä tuohon edellämainittuun oksitosiiniin.

Reaktiot. Etukäteen en ollenkaan arvannut ajatella, että vauvan saaminen tuottaa muissa ihmisissä erilaisia reaktioita. Toiset ovat sydäntälämmittävän iloisia, toiset taas mykistävän mitätöiviä. Pelkästään jo itse vauvan olemassaolo toimii vedenjakajana, mutta näköjään myös vauva-arjen laatu: onnellinen vauvavuosi on ollut joillekin ulkopuolisille myrkkyä, mitä en pysty ymmärtämään ollenkaan. Tästä aiheesta saattaisi riittää ihmettelyä ihan omaksi postauksekseen saakka, joten todettakoon tässä yhteydessä vain se, että erilaiset reaktiot ovat toimineet hyvänä ja luonnollisena mittakeppinä ihmissuhteiden kartalla. 

Nukuttaminen. Tässäpä asia, josta olen tykännyt vauvavuotena ehkäpä vähiten. Tai siihen on jo ehtinyt kyllästyä. Miten monta hetkeä onkaan vuodesta mennyt siihen, että keinuttelen Romeota uneen! Ennen vauvan syntymistä en ajatellut nukuttamisasioita ollenkaan, ehkä oletin vain, että vauvat nukkuvat kun nukkuvat. Niinhän ne ihan pienenä tekevätkin, mutta tietyssä vaiheessa ainakin meillä oli aikuisen tarpeen ruveta rytmittämään pikkuisen valve- ja uniaikoja. (Nimimerkillä pari kertaa yliväsyneen vauvan väsyitkuja ihmetellyt äiti.) Romeo ei newborn-vaiheen jälkeen nukkunut koko viime vuoden aikana pitkiä unia, vaan useimmiten herääminen tapahtui 35 minuutin unisyklin jälkeen. Niinpä päiväunia oli otettava monia, jotta unta tuli tarpeeksi rekisteriin. Mutta melkoinen show oli kyllä nukutella vauvaa monta kertaa päivässä. Itselleni kuormittavalta tuntui myös nukkumiseen liittyvä epävarmuus, kun nukahtamisnopeudesta ja unenkestosta ei ollut takuuta. Tällä hetkellä Romeo nukkuu enää kahdet päiväunet ja kummatkin ulkona rattaissa. Ensimmäiset kestävät yleensä jo huimat kaksi tuntia (*koputan tässä kohtaa varalta puuta*) ja jälkimmäiset noin neljäkymmentä minuuttia. Romeolla on oikeastaan koko ajan ollut tuo päiväsaikainen unentarve samoissa lukemissa, yhteensä 2,5-3 tuntia riippumatta siitä, monetko unet hän ottaa.

Rytmi. Ah, juuri kun luuli päässeensä johonkin pysyvään rytmiin, se muuttuikin! Se on tullut huomattua, että vauvan kasvaessa päivärytmi (syömiset, juomiset, tekemiset, nukkumiset ja valvomiset) kehittyy koko ajan, eikä kannata tuudittautua siihen, miten päiväohjelma on mennyt vaikkapa kuukautta aiemmin - se on vauvalle jo historiaa. Opettelua on vaatinut, että itse tunnistaa ne hetket, joissa rytmiä on muutettava.

Neuvolan vähäinen hyöty. Aivan kuten raskausaikanakin, olen jälleen kerran yllättynyt siitä, kuinka vähän koen saaneeni hyötyä neuvolakäynneistä. Ne ovat pääasiassa keskittyneet mittaamisiin ja kasvukäyrien seuraamiseen. Nekin ovat toki hyödyllistä tietoa, mutta itse olisin kaivannut ja odottanut paljon laajemmin tietoa vaikkapa lapsen erilaisista kehitysvaiheista.

Kehitysaskeleet. Mitä tulee kehitysvaiheisiin, on ollut todella hauskaa ja kutkuttavaa seurata Romeon taitojen kehittymistä - tämä on ollut riemuisampaa kuin osasin etukäteen odottaa. Isompien motoristen harppausten (kääntyminen, ryömiminen, konttaaminen, seisominen, tukea vasten käveleminen) lisäksi on tullut huomattua, että kehitystä tapahtuu myös pienemmissä ja mitä hauskimmissa asioissa: esimerkiksi maissinaksusta irti päästämisessä siten, että herkun voi syödä. :') Fyysisten taitojen rinnalla on ollut ilo seurata myös sitä, kuinka Romeon kielellinen osaaminen kehittyy. Luulen, että tällä hetkellä hän ymmärtää puhetta jo paljon enemmän, kuin tajuammekaan. Välillä yritän herätellä itseäni, etten puhuisi hänelle liian helposti ja yksinkertaisesti, vaan että tarjoaisin sanastoa kunnolla käyttöön. Uusien sanojen oppimistahti näyttäisi olevan nyt varsin nopeaa, sillä kun olen 3-5 kertaa kerrannut jonkin esineen nimen, Romeo osaa pyydettäessä osoittaa oikeaa asiaa. Paitsi että me aikuiset ymmärrämme iloita eri kehitysaskeleista, myös lapsi itse riemuitsee niistä suloisen paljon.

Vauvan ja koirien suhde. On ollut positiivinen yllätys, kuinka luontevasti elo vauvan ja koirien kanssa on sujunut. Koirat eivät elä sivussa rinnakkaiseloa, vaan ovat oikeasti läsnä kaikessa, mitä Romeo tekee. Ne hakeutuvat lapsen lähelle, leikkivät samoilla leluilla ja reagoivat Romeon ääniin. Koirista on mahdottoman paljon seuraa, iloa ja viihdettä pikkuiselle.

Tasapuolinen vanhemmuus. Kuvittelin, että pystyisimme jakamaan vauvaan liittyvät vastuut fifty fifty, mutta eihän arki todellakaan ole mennyt niin. Jo itsestään se seikka, että toinen on kotona ja toinen töissä, lyö tavoitteelta pohjan heti pois. Kyllä se vaan päävastuu vauvasta on äidillä, olipa ideaali itsellä tai yhteiskunnalla mikä tahansa.

Vaiheiden unohtaminen. Ajankulun myötä vauvavuoden vaiheet unohtuvat yllättävän nopeasti! Pelkästään omasta päästä en enää muistaisi, millainen rytmi meillä oli vaikkapa viime kesänä tai millaiset asiat olivat tuolloin ajankohtaisia. Onneksi olen ottanut kuvia ja videoita talteen lähes joka päivä. Itselleni myös Instan stoorit ovat toimineet kevyenä päiväkirjana, sinne on aina viimeistään iltaisin tullut päivitettyä jotakin terveisiä kuluneesta päivästä. Meillä on myös alusta alkaen ollut käytössä vauvan päiväkirja (siis ihan tavallinen muistikirja), johon olemme kirjoittaneet ylös Romeon nukkumiset ja syömiset. Sen avulla saa nopeasti palautettua mieleen, millaista rytmiä on milloinkin eletty.

Kellonaikojen seuraaminen. Itselleni struktuuri on tärkeää ja haluan olla kärryillä siitä, kuinka Romeon päivittäiset syömiset ja nukkumiset ovat sujuneet. Tuo edellä mainittu vauvan päiväkirja on ollut tältä kantilta kätevä, sillä sen ansiosta ei pääkopan tarvitse rekisteröidä ja muistaa koko päivän kulkua. Kellon seuraamista se kuitenkin vaatii, jotta muistaa kirjata ylös kunkin toiminnon ajankohdan. Ennen vauvaa en osannut ajatella, kuinka merkityksellinen asia kello voisi olla vauva-arjessa, mutta itselleni se kyllä on ollut sitä erittäinkin paljon!

Hiukset. Yllärilistauksen viimeisimpänä, mutta ei kuitenkaan vähäisimpänä seikkana ovat meikäläisen hiukset. Luin ja kuulin ennen raskautta pelotteluja siitä, kuinka hiukset ohenevat radikaalisti vauvan synnyttyä. Mutta jippii, niin ei minulle käynytkään! Päinvastoin, ennestään vahva tukka tuntuu paksuuntuneen menneen vuoden aikana entisestään.

Tästä postauksesta ei tullut niin pitkää, kuin raskausaikaan liittyvästä, sillä vauva-arkeen yhdistyviä ennakko-odotuksia ja tunnelatausta oli maltillisempi määrä. Eloa vauvan kanssa on jäljellä enää kuukausi ja sitten meillä alkaakin taaperoarki (en tosin ymmärrä, miten tämä on mahdollista, sillä vastahan me tulimme synnytyslaitokselta kotiin). Ehkäpä vuoden päästä kerron, mikä yllätti ja ei yllättänyt taaperoarjessa! Nyt toivottelen vielä hyvää talvilomaa sille sakille, joka viettää vapaita viimeisessä vuoroerässä. Nautitaan alkavasta keväästä.

Haleja!

Helmikuun budjettikimppu

Huvituin, kun selailin kuva-arkistoista aikaisempien vuosien helmikuita läpi. Minulle on näköjään kehkeytynyt perinne, jonka tiedostin vasta nyt: helmikuussa minulla on tapana yhdistellä kimpuksi tulppaaneja ja männynoksia. Kyseessä on rehellinen budjettikimppu, sillä yksinään kymmenen tulppaania eivät täytä maljakkoa puoliksikaan, mutta enempääkään en raski ostaa. Niinpä sitten lihotan nippua havuilla. Eikä tämä kyllä pöllömpi säästöratkaisu ole, minusta ihan kivannäköinen konsti.

Budjettikimpun ajankohta on helmikuu sen vuoksi, että viimeisetkin joulunrippeet purettuani koti kaipaa jotain keväistä viitettä osakseen. Nytkin kimppu kehkeytyi heti, kun olin saanut kasattua paperitähdet pois ikkunoista.

Meillä on ollut täällä juhlaviikko, sillä Jalo täytti perjantaina kaksi vuotta. Saimme synttärivieraiksi käymään mummon, ukin ja heidän colliensa Timin ja Ronin. Jalo sai totta kai aukoa lahjapaketteja ja kaikille koirille oli tarjolla maksalaatikkokakkua nakkikynttilällä. Olemme aina juhlineet koirien synttäreitä, ovathan ne perheenjäseniä siinä missä muutkin. On hauskaa seurata, kuinka karvakorvat älyävät spesiaalihetken ja vimmaavat innoissaan mukana. Bileiden päätteeksi Jalo ja Uljas pääsivät tällä kertaa vielä mummolan väen mukana mökille juoksemaan.

Eilen kävimme kylillä, sillä paikkakunnalla oli piipahtamassa itse pääministeri. Sen verran harvinaista ohjelmaa täällä korpitaivalten takana, että paikalla oli käytävä jo ihan muodon vuoksi. Äänestäminen meillä jäikin nyt tähän varsinaiseen vaalipäivään, sillä viime viikonlopun tohinoissa emme tulleet lähteneeksi ennakkoäänestämään ja viikolla oma autoni ei käynnistynyt kovien pakkasten vuoksi (mies ei olisi töiltään ehtinyt mukaan, joten viikolla olisin käynyt itsekseni Romeon kanssa). Menemme siis tänään tiputtamaan äänestyslippuset vaaliuurnaan. Viralliset vaalikahvit on tietenkin samalla hörpättävä kunnanvirastolla ja mussutettava päälle mahdollisimman pullea rinkelimunkki.

Koska tänään on laskiaissunnuntai, oli ajatuksena käydä iltapäivällä pulkkailemassa Romeon kanssa. Pakkanen näyttää kuitenkin jälleen kerran muuttavan suunnitelmia sisätiloihin, voi plääh. Nyt on tullut jo totaalisesti kyllästyttyä näihin kolmeakymppiä hipoviin pakkaslukuihin - pöljä talvi on kyllä ollut niiden osalta. (Jos käyttäisin blogissa emojeita, laittaisin tähän nyt kakkahymiön.)

No, aikuisten iltaohjelma on tiedossa ja sitä ei pakkanen voi torpata - vaalivalvojaiset it is. Onneksi tulos taitaa olla selvillä hyvissä ajoin, niin ei mene yötä myöten valvomiseksi.

Iloista laskiaissunnuntaita ja jännittävää vaali-iltaa!

Elämän prime time

Minulla on olo, että elän parhaillaan elämäni prime timea. Sellaista ajanjaksoa, jota tulen muistelemaan ja vaalimaan aina. Koen, että tämä kotona oleminen yhdessä vauvan (ja koirien) kanssa on todella ainutlaatuista! Olen nauttinut siitä kovasti.

Parasta tässä on tietenkin ollut saada olla oman lapsen kanssa kiireettömästi: Herätä jokaiseen päivään ilman aikataulustressiä ja elää ihan tavallista arkea ilman työelämän luomaa painetta. Nähdä auringonnousut ja -laskut koti-ikkunoista, juoda aamukahvit sängyssä, lukea Savon Sanomat ja päästä sen jälkeen lenkille. Lukea, leikkiä ja hassutella pitkin päivää. Hoitaa ja ruokkia lasta, tehdä kotitöitä milloin huvittaa. Päästä menemään ja tulemaan lähestulkoon mihin aikaan vain.

Olen yrittänyt painaa mieleeni jokaisen kehitysaskeleen Romeon kasvun varrelta. Muistaa hymyt ja halit sekä omat inside-jutut. Tuntuu, että jokainen hetki on ollut jollain tapaa ikimuistoinen.

Ainutlaatuisuus ja ikimuistoisuus ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö välillä väsyttäisi tai vaikkapa ketuttaisi. Koen, että nämäkin olotilat kuuluvat prime timeen ja omalta osaltaan täydentävät ajasta muotoutuvia muistoja. Olen niin kiitollinen mahdollisuudesta olla lapsen kanssa kotona, että pitäisi ketuttaa aika ankarasti, jotta kokemus kääntyisi miinusmerkkiseksi.

Se on fakta, että pienen ihmisalun kanssa eläminen on todella sitovaa ja intensiivistä - pystynkin kyllä hahmottamaan, miksi kaikki eivät nauti vanhempainvapaasta samalla tavalla helponkaan lapsen kanssa ja kokevat kotoilun rankaksi. Luulen, että tämä on jollain tapaa suhtautumiskysymys, joka pohjautuu paitsi aikuisen luonteeseen ja voimavaroihin, myös tukiverkkoihin ja aikaisempiin kokemuksiin. Jos itselläni ei olisi kokemusta esimerkiksi useammasta raksasta, saattaisin kokea vauva-ajan eri tavoin. Nyt olen kuitenkin sitä mieltä, että vauvanhoito ei ole homma eikä mikään talonrakennukseen verrattuna. :')

Romeo täyttää tällä viikolla kymmenen kuukautta. Kymmenen! Hän on viimeisimmän kuukauden aikana oppinut muun muassa konttaamaan, taputtamaan käsiä yhteen ja nousemaan pystyyn tukea vasten. Ymmärrystä on jo ihastuttavan paljon ja Romeolle pystyy puhumaan monenlaisia asioita siten, että hän selvästi hoksaa, mistä on kyse. Uusia taitoja harjoitellessa hän kaipaa syliä paljon ja on välillä melkoinen sylihiiri. Koirat ovat suuri ilonaihe, joiden kanssa leikitään päivittäin. Kaikki arkiset asiat ovat mielenkiintoisia ja Romeo rakastaakin seurata vaikkapa ruoanlaittoa, pyykinpesua ja imurointia. Erityisen jännää on päästä välillä käymään teknisessä tilassa hurrur-koneen (eli Niben) luona tarkastamassa ulkolämpötilaa ja tsekkaamassa samalla iskän Ryobit, vesiputket ja sähkötaulu.

Päivisin en ehdi juurikaan olemaan puhelimella, enkä katsomaan televisiota (ellei lasketa ykkösen tai kolmosen aamulähetyksiä, jotka pyörivät aamuisin touhujen taustalla). Kun iltaisin saan Romeon untenmaille ja omat iltatoimet tehtyä, en jaksa enää katsoa telkkua, vaan käyn kännykkäkierroksen somessa. Useimmiten laitan Instan stooreihin talteen jonkin muiston päivästä, ellen ole tehnyt sitä jo aiemmin päiväunien aikana. Öisin Romeo vielä herää juomaan maitoa parisen kertaa, mutta nukahtaa uudelleen nopeasti. Itsekin olen hyvä saamaan unenpäästä kiinni, joten yöherätykset eivät tunnu kovinkaan kuormittavilta. Niitä on kuitenkin alettava karistaa ennen kuin minulla koittaa elokuussa työarki. Onneksi siihen on vielä kaikkinensa pitkä aika!

Arkipäivinä olen suurimman osan päivästä kotona itsekseni, sillä mies ehtii töistä kotiin yleensä viiden ja kuuden välillä. Puoli seiskan jälkeen alkavat Romeon iltatoimet, joten yhteistä aikaa jää hyvällä tuurilla puolitoista tuntia. Viikonloppuisin onkin sitten toinen ääni kellossa ja vuorottelemme Romeon kanssa olemista touhujen mukaan. Yhteisten vapaapäivien luksusta on se, että halutessani saan nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. Tänä aamuna yritin, mutta olin asiasta ilmeisesti liian intona, sillä en enää saanutkaan jatkettua unia Romeon heräämisen jälkeen. :') No, olipahan aikaa kirjoitella tämä postaus loppuun.

Summa summarum: vanhempainvapaa ja Romeon kanssa kotona oleminen on parasta bestiä.

Hymyjä!

P.S. Joo, meillä on vielä paperitähdet ikkunoissa! Olen aina venyttänyt niin tunnelmavaloja kuin tähtiäkin helmikuulle asti. Nyt pohdin, milloin raskin purkaa ne varastoon odottamaan ensi syksyä. Ehkä tänä viikonloppuna tai vasta seuraavana.

Sijoitusasunnon facelift

Ehkä muistatte, että ostin pari vuotta sitten kaksi sijoitusasuntoa, yksiön ja kaksion. Yksiöön teimme tuolloin hankinnan jälkeen pintarempan, mutta kaksion ilme jäi koskematta. Isomman asunnon värimaailma oli rusehtava, mutta materiaalit kuitenkin niin hyvässä kunnossa, että niitä oli turha lähteä heti vaihtamaan.

Viime syksynä kaksioon tehtiin taloyhtiön piikkiin remonttia, jonka yhteydessä pääsin päivittämään pintojen sävyjä raikkaammiksi. Freesausta tehtiin lattiaan, lattialistoihin, seiniin sekä keittiön laskutasoon ja välitilaan. Ammattilainen teki muutoin kaikki hommat, mutta itse näpertelin välitilan, seinämaalien ja listojen kanssa. Ja tadaa, katsokaa miten kivalta asunnossa nyt näyttää! Valoisuus ja nykyaikaisuus vähintäänkin tuplaantuivat faceliftin ansiosta.

Kylppäriin ei remontissa koskettu, mutta laitoin kuvan siitäkin jonon jatkeeksi, jotta saatte käsityksen koko asunnon ilmeestä. Nämä asiat rempassa tehtiin:

• lattian vaihto ruskeasta laminaatista vaaleaan hybridilattiaan
• ruskeiden jalkalistojen vaihto valkoisiksi
• keittiön laskutason vaihto pähkinänruskeasta betonikuvioiseksi
• keittiön välitilan maalaus valkoiseksi
• olohuoneen ja keittiön seinien muuttaminen tapetoiduista maalatuiksi
• makuuhuoneen tapetin vaihto
• eteisen seinien maalaus

Tykkään kaikenlaisista ennen ja jälkeen -kuvista ja nyt hoksasin, että tämän asian yhteydessä minulta sellaiset löytyvät. Remontti tehtiin vuokralaisten vaihtumisen välissä ja uutta vuokrailmoitusta varten piti tietenkin päivittää myös kuvavalikoima. En miettinyt kuvakulmia uusiksi, vaan päätin oikaista (lue: säästää aikaa) ja ottaa uudet kuvat entisiltä jalansijoilta. Tämän ansiosta vertailu entisen ja nykyisen ilmeen välillä on helppoa. Seuraavaksi läjä kuvapareja, joissa lähtötilanne on vasemmalla ja lopputulos oikealla.

Huomasitteko, mikä muutamasta keittiökuvasta puuttui? Jep, hana! Otin päivitetyt kuvat ennen, kuin tiskialtaan hana oli asennettu takaisin paikoilleen. Tarkoitus oli ottaa vielä hanallisetkin kuvat talteen, mutta kaikessa hötäkässä se unohtui. Remppa ja uudelleenvuokraus oli nimittäin varsin tiukka ja tehokas setti: remontti kulminoitui lokakuun puoliväliin, pääosin syysloman ajalle. Laskin, että ajelin puolentoista viikon aikana asunnolle seitsemän kertaa: ensin remppaamaan, sitten siivoamaan ja stailaamaan, lopuksi näytöille ja vuokrasopimusta tekemään. Onneksi ajankohta oli tuo, niin Romeo pystyi olemaan enimmäkseen isänsä kanssa, vaikka mummonkin hoitoapua tarvittiin.

Vuokraemäntänä oleminen on ollut kivaa hommaa ja minulle on sattunut erityisen mukavia vuokralaisia. Ihan stressitöntä asuntosijoittaminen ei kuitenkaan ole, sillä ainakin omalla kohdallani huomaan alitajuisesti jännittäväni tulevaa: tuleeko tyhjiä kuukausia, ilmeneekö remppatarpeita tai tuleeko eteen jotakin odottamatonta. Itseni on myös yllättänyt asiointi isännöitsijän kanssa ja sen suhteen se, kuinka pienikin asia voi olla hankala saada hoidetuksi tai asiallisesti kommunikoiduksi. Omakotitaloasujana tällaiset seikat ovat toisinaan tuntuneet tosi turhilta ja käsittämättömiltä - toivonkin (ja samalla koputan samaa puuta kuin edellisessä postauksessa), että jatkossa minun tarvitsisi olla mahdollisimman vähän isännöitsijän kanssa tekemisissä. :’)

Aurinkoa (ja sopivan pientä pakkasta) talvipäiviin!

10 + 1 asiaa, joita toivon vuodelta 2024

Minä en tee uudenvuodenlupauksia. Niiden sijaan esitän toiveita, otan puuhatakseni projekteja ja luon odotusarvoja. Tammikuussa minulla on aina erityisen innokas olo, sillä tuntuu, että uuden vuoden alkaessa on mahdollisuuksia vaikka mihin! Kaiken lisäksi päivät pitenevät koko ajan - se luo kevyttä ja onnellista mieltä jo itsessään. Vaikka en tee lupauksia, tykkää järjestelmällinen mieleni listata vuodelle tiettyjä pääkohtia - olkoot ne sitten otsikonmukaisia toiveita, odotuksia, pääpointteja, keskittymisen aiheita tai vaikkapa tavoitteita. Nämä kymmenen asiaa (ja yhden extran) haluan laittaa listalle tänä vuonna:

Terveys. Toivon terveyttä koko omalle lähipiirille. Tämän aiheen merkitys on noussut tärkeämmäksi vuosi vuodelta. Jos terveyden kanssa on kompurointia, väistyy muu elämä taka-alalle. Siksi se on yksi elämän olennaisimmista peruspalikoista, jota yritän vaalia niin teoin kuin ajatuksin.

Projektit. Minulla on tällä hetkellä ideoituna ainakin yksi projekti (koska mitäpä olisi vuosi ilman niitä!), jolle toivon myötätuulta. Nämä henkilökohtaiset toimeksiannot ovat muodostuneet minulle hauskaksi tavaksi, jotka värittävät elämää hyväntuulisesti. Vielä en tietenkään paljasta, mitä tämänkertainen projektisuunnitelma koskee, mutta kerron kyllä sitten, jos saan sen maaliin. :')

Kiloja veks. Tämä ei ole toive, vaan tavoite. Romeota odottaessa minulle kertyi raskauskiloja 21, joista 17 kg sain sulamaan viime kevään ja kesän aikana. Syksyllä en vaa'an lukemia miettinyt, vaan pidin tietoisesti taukoa (eikä syksyn pimeydessä olisi ollut muuhun energiaakaan). Nyt kuitenkin kevään koittaessa haluan tiputtaa viimeisetkin extrakilot ja mielellään vähän ylikin: paino on asia, joka korreloi itselläni hyvinvointiin kokonaisvaltaisesti. 

Hetkessä eläminen. Romeon kasvaessa haluan yhä tiukemmin pysähtyä pieniin hetkiin ja ihastella niitä. Tavallinen arki on maagista ja suloista, kun siihen osaa ottaa oikean näkökulman. Kokemuksesta tiedän, että mitä paremmin nauttii tavallisista tekemisistä, sitä levollisempi on mieli. Kiitollisempikin. Olen jo nyt päässyt lapsen kautta tietynlaiseen ysärifiilikseen - tiedättehän, sellaiseen häiriintymättömään mielentilaan, jossa ei ole kiire minnekään ja jossa kaikki tuntuu jotenkin todella kokonaisvaltaiselta. Itse kutsun ilmiötä ysärifiilikseksi, koska mielestäni sama tunnelma vallitsi ysärillä.

Sosiaaliset suhteet. Olen tavattoman kiitollinen kaikista sosiaalisista suhteista, joita minulla on. Tilanne ei suinkaan ole ollut aina näin onnellinen, vaan olen pikkuhiljaa löytänyt ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla. On hillitön rikkaus omistaa sellaisia ystäviä, joilla on samankaltainen arvo- ja ajatusmaailma. Silloin pystyy olemaan oma itsensä ja yhteydenpidosta saa mielettömästi iloa ja virtaa. Vuodelta 2024 toivon, että sosiaalinen kartta säilyisi suunnilleen samanlaisena ja että pääsisin näkemään ihmisiä mahdollisimman paljon.

Kukkarosta huolehtiminen. Vanhempainvapaa kurittaa taloudellisesti, se on valitettavan selvä juttu. Säästämään en tällä hetkellä pysty, mutta yritän hartaasti tasapainoilla aiemmin sivuun laittamieni kolikoiden kanssa. Viime syksy menikin ihan nappiin, mutta vuodenalku sivalsi rahapussiin hirmuisen loven autorempan ja isojen sähkö- ja vesilaskujen vuoksi. Järkyttävää, miten paljon rahaa humpsahtaa pelkästään siihen, että koti on lämmin, hanasta tulee vettä ja autolla pääsee liikkumaan. Vaikka en todellakaan tuhlaile yleensäkään mihinkään ylimääräiseen, täytyy tänä vuonna olla tarkasti kieli keskellä suuta, jotta kukkaro säilyisi tasapainossa.

Vähemmän skrollausta. Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta on maailman turhinta ajanvietettä poukkoilla päättömästi somen julkaisuvirrassa. Se ei hyödytä eikä kehitä, eikä luo muistoja. Romeon synnyttyä olen vähentänyt puhelimen käyttöä kyllä roimasti, mutta edelleen syyllistyn aivottomaan skrollailuun silloin, kun lapsi nukkuu. Tästä tavasta en usko pääseväni kokonaan eroon, mutta haluan rajoittaa sitä. Tilalle aion tuupata esimerkiksi kirjojen lukemista, kirjoittamista, tai vaikkapa koirien silittelyä.

 

Pelisäännöt. Olen aina ollut nöösi siinä, kuinka annan kohdella itseäni. Tämän vuoden tavoitteeksi olen asettanut sen, että uskallan yhä paremmin pitää oman puoleni. Että suostuisin yhä vähemmän pelaamaan jonkun toisen asettamilla pelisäännöillä, jotka räikeimmillään on määritetty normista poiketen vain minun kohdalleni. Jos en arvosta itse itseäni, ei sitä tee kukaan muukaan.

Podcasteja. Miksiköhän tämä on minulle niin vaikeaa? Olen useasti maininnut ääneen, kuinka haluaisin kuunnella enemmän podcasteja. Silti kuuntelen niitä todella vähän! Tänä vuonna haluan löytää tavan, jolla podcastien kuunteleminen tulisi luonnolliseksi osaksi arkea. Tykkään nimittäin siitä, kuinka podeista saa uusia ajatuksia ja kuulee erilaisten ihmisten mietteitä.

Aikaa luovuudelle. Romeon syntymän jälkeen olen päässyt todella mukavasti touhuilemaan kaikkea konkreettista niin pojun itsensä kanssa kuin hoitoavun ansiosta. Tästä olen kiitollinen, mutta olen herännyt miettimään, pitäisikö ajankäytön painopistettä hieman muuttaa. Vaikka nautin käsillä tekemisestä, olen huomannut kaipaavani luovia juttuja. Kirjoittamista, valokuvaamista ja vaikkapa Blawhille uusien tuotteiden kehittelyä - näitä pystyn nykyisin tekemään minimaalisen vähän. Luovuus ei kuki hälinässä, joten olen ideoinut, että pyrähtäisin silloin tällöin mökille omaan luovuusretriittiin, kun Romeo viettää aikaa isänsä kanssa. Tai välillä voisin kiikuttaa kaikki pojat mummolaan hoitoon ja ottaa jokusen inspiraatiotunnin itselleni. Tiedän, että tällainen vaatii suunnittelua ja järjestelyä, mutta uskon, että luovuudelle on kyllä otettavissa jollakin tavalla aikaa. Nyt kevättalvella tämä onnistuu ehkäpä kaikista parhaiten, kun ei ole enää jouluvalmisteluja tehtävänä eikä lumen alla lepäävä piha vaadi vielä hoitoa.

Extrana: mielenhillintä. Ja nimenomaan hillintä, ei hallinta (sillä tähän koen jo omaavani työkalut). Eli kun jokin asia pännii, osaisin ajatella sen niin, ettei niin paljon pännisi.

 

Siinäpä 10 + 1 asiaa, joiden olisi mukava nähdä toteutuvan vuoden kuluessa. Ehkäpä tarpeen on lopuksi koputtaa myös puuta (*kop kop*), jotta en tule mananneeksi listauksen asioita epäonnistumaan (kyllä, olen taikauskoista sorttia!).

Meillä täällä taas pakkanen paukkuu, emmekä päässeet Romeon ja koirien kanssa vaunulenkille. Sisäunet olivat pikkuisella minimaaliset ja iltapäivä on mennyt sen vuoksi enimmäkseen sylihiirenä. Nyt jäbä nukkuu jälkimmäisiä uniaan ja minä jännitän, ehdinkö painaa julkaisunappia ennen herätystä. Taidan ehtiä!

Kuullaan taas!

P.S. Nämä maisemakuvat on otettu Kiparilta, joka näkyy meidän kodin ikkunoista toisella puolella järveä. Jos koskaan eksyt Rautavaaralle, suosittelen kiipeämään maisemaretkelle.