Perhanan pupu!

Menneenä talvena olen hionut puutarhuri-identiteettiäni. Olen huomaamattani työstänyt linjaa siitä, mitä teen ja mitä etenkin haluan tehdä omalla pihalla. Aikaisemminhan minua eivät kukat tai mikään vihertävä kiinnostanut ollenkaan, enkä aikonut hankkia ulos yhtäkään hoidettavaa. Omakotitaloasuminen kuitenkin muuttaa ihmistä. Sellainen alkaa kiinnostaa, mitä ei aiemmin arvannutkaan. Minäkin hupsu olen jo parissa vuodessa ehtinyt istuttelemaan niin pensaita, puita kuin kukkia, kötöstellyt miehen kanssa piharakennelmia, pinkonut kastelukannun kanssa lukemattomia kilometrejä, työntänyt ruohonleikkuria, haravoinut ja nyhtänyt. Joitakin aikaansaannoksia on ehtinyt jo ihastelemaan, puhumattakaan uusien suunnitelmien tekemisestä. Pihanlaittohimo kasvaa sitä mukaa, mitä enemmän saa aikaan.

Mutta. Nyt on eräs perhanan nimeltämainitsematon pupu (tai oikeastaan useampi) tullut tämän puutarhurin tontille. Syksyllä istuttamani omenapuut ovat tällä hetkellä tragikoominen näky kuorittuine runkoineen ja pätkittyine oksineen. Ehkä jo aavistin tämän ennakkoon, kun kirjoitin lokakuisessa postauksessani näin: 

"Niin suuruudenhullu en ole, että luulisin pitäväni nämä elossa ensi kesään asti. Olen varautunut henkisesti siihen, että talven jälkeen ei puista ole kuin riekaleita jäljellä. Mutta ei haittaa, otetaan tämä kokeellisena puutarhan pilottiprojektina. :D"

Heh, niin kai sitä elää kuin ennustaa! Totuuden nimissä, olisihan minun pitänyt oikeasti suojata puita verkoilla. Terveisiä vaan Tertulle, jonka kanssa asiasta erityisesti keskustelimme. Tässä kuitenkin huomaan oman puutarhainnostukseni rajapinnan: minulla ei riitä kiinnostusta enää siihen asti, että peittelisin ja suojailisin kasveja luonnolta. Jos eivät pärjää itsekseen, niin sitten eivät. Silloin kaivetaan kuolleet ylös ja istutetaan tilalle jotain muuta. Omenapuut saan ainakin omalta kasvilistaltani yliviivata - tämä jos mikä on selkeä pilottiprojektin tulos!

Pupusilla on tainnut olla aika nälkä, sillä omenapuut eivät yksin ole talvievääksi riittäneet; perhanat ovat järsineet myös marja-aronian aitataimet! Tähän en osannut varautua mitenkään, sillä toissa vuonna istutetut taimet pärjäsivät ensimmäisen talvensa ilman yhtäkään hampaanjälkeä. Nyt kasvit on pätkitty systemaattisesti lähes koko 50 metrin matkalta, johon ne olin valkoisen piha-aidan taakse istuttanut. Dääm, tämä harmittaa enemmän kuin omenapuiden kohtalo. Yritinkin vielä leikellä töpöihin risuihin uusia leikkauspintoja, katsotaan innostuvatko heräilemään vielä.

Mutta jos tappioita, niin löytyy pihalta positiivisiakin huomioita. Viime keväänä istutetuissa tuijissa on nimittäin edelleen vihreä sävy tallella. Huh, pitäisi varmaan koputtaa puuta tässä vaiheessa! Niiden hoitoon panostin viime kesänä tehokastelun ja havupuubalsamilla suihkuttelun verran. Linjani jatkuu myös tuijien kanssa, eli en aio suojailla niitä kevätauringolta. Havupuille tarkoitettua lannoitetta voisin sentään tyrkätä tyveen - pitäisikin muuten tehdä kauppalista kaikista pihalle tarvittavista lannoitteista.

Talven jälkeen oli etupihan lyhyempi piha-aita suloisesti mutkalla. Sen kyllä saattoi arvatakin, sillä tolpat jäivät syksyllä tukematta tarvittavalla maa-aineksella. Viime viikolla suoristelin aitaa ja lappasin lisämaata ympärille. Jospa se nyt hetken nököttäisi suoremmassa. Pidempi aitapätkä oli pysynyt paremmin kuosissaan eivätkä tolpat ole juurikaan liikkuneet paikaltaan. Sen sijaan aitaelementeissä on tapahtunut jonkinmoista elämistä, mistä olen vähän ihmeissäni. Sen verran arvokkaita ovat nämä elementit, että luulisi elämisvaran olevan minimaalinen. No, suoruutta pystyi onneksi ja tähän hätään fiksailemaan aika kivasti ruuvailemalla elementtejä pari senttiä ylös- tai alaspäin.

Varsinaisia roudantekeleitä pystyy havaitsemaan roskakatoksesta ja pihavarastosta. Kuten viime keväänäkin, routa on nostellut roskakatostamme etukenoon. Viime kesän aikana se painui hyvin paikoilleen - samaa ilmiötä odotan ja toivon tältäkin kesältä. Tämän vuoden uutena juttuna huomasimme, että routakoura kuopaisi myös pihavarastoa. Se ei onneksi ole niin paljoa liikahtanut kuin roskakatos, mutta lievää etukenoa on havaittavissa... Ai miten niin ollaan muka oikaistu pohjatöissä? :) Mutta hei, viime syksynä tekemämme patio on täsmälleen siinä vatupassissa mihin sen askarrellessamme linjasimme!

Sellaista piharaporttia. Mites teidän ulkotilat voivat?

P.S. Pitää muuten kertoa teillekin, että eilen tapahtui jotain todella mullistavaa. Minusta tuli täti, kun pikkusiskoni synnytti poikavauvan. ♥ Huikeaa, jännää ja iloista! Vauva on meidän sukuhaarassamme ensimmäinen laatuaan, joten nyt alkaa itse kullakin opettelut aivan uusiin rooleihin. Mummo, ukki, täti, eno - ihan uusia termejä meidän pesueessa! Mahtaa olla kaksi kultaistanoutajaa ihmeissään, kun äiti ja isä tuovat kohta kotiin jotain ennennäkemätöntä. :)