Moikku! Olipa jännittävää kirjautua Bloggeriin
pitkästä aikaa ja luonnostella tätä postausta. Olen pitänyt blogia syysunessa
tarkoituksella, sillä arkielämään ei ole nyt oikein mahtunut sopivia kolosia päivityksille
varattavaksi.
Edellistä postausta kirjoittaessani olin juuri
palaamassa kesäloman jälkeen töihin. Ihan nappiin tuo työstartti ei mennyt,
sillä ehdin käydä hommissa yhden opettajien valmistelupäivän verran ja sitten
sairastuin aika tuskaisen rajuun enterorokkoon. Akuuttia vaihetta potiessa meni
ensimmäinen työviikko kokonaan saikulla, jonka jälkeen jouduin urakoimaan
hommia kiinni takamatkalta.
Tuo alku on nyt selätetty ja nyt tuntuu, että
työtahti on viimein normaali. Aiemmassa postauksessa jutustelin vuosikausia
kestäneestä iltapäiväkoomastani. Sen helpottamiseksi olen tehnyt päättäväisesti
töitä ja nyt useamman kuukauden kokemuksella uskallan jo ehkä sanoa, että olen
löytänyt omat keinoni olotilan selättämiseksi. Ne tiivistyvät kolmeen sanaan: priorisointi, hengitys
ja lenkitys.
Meinasin avata näitä enemmänkin, mutta luonnosteksti luiskahti niin ylipitkän maratonin puolelle, että deletoin sen ja tyydyn kiteyttämään asian näin: kun pyrin keskittymään työpäivän aikana kaikkein olennaisimpiin asioihin, muistan jatkuvan pintahengityksen sijaan ottaa henkeä myös syvältä ja pinkaisen iltapäivällä välipalan jälkeen lenkille, ei kooma iske niin pahana kuin aiemmin.
Tämän postauksen aiheena on meidän eteinen. Kun ulko-ovesta tullaan sisälle, edessä aukeaa leveä käytävä kohti talon keskiakselia. Loppupäästä se kaartaa kohti olohuonetta. Ulkoa tullessa oikealla sijaitsevat vaatesäilytykseen tarkoitetut liukuovikaapit sekä käynti isompaan vessaan. Ovelta vasemmalla on puolestaan talon ensimmäinen makuuhuone, joka on tarkoitettu vieraskäyttöön. Käytävän keskivaiheilla on ovi tekniseen tilaan sekä minun työhuoneeseeni (tuo, missä vilkkuu piano).
Talon pohjassa pidän paljon tästä eteisen muodosta ja sen sijoittumisesta muihin tiloihin nähden. Edellisessä kodissamme eteiseen tulija näki heti laajan näkymän talon tiloista, mutta nyt kuvakulma etuovelta muualle on suljetumpi. Etupihalta tai asuinalueemme yleiseltä tieltä ei näe ajanviettotiloihimme, mikä luo yllättävän suurta kotoisuutta ja tunnetta turvallisuudesta. Pohja on suunniteltu tällaiseksi tarkoituksella, mutta en osannut arvata, miten hyvältä se käytännössä tuntuisikaan.
Raitamaton laitoin tuohon lattialle helmikuussa väliaikaisesti, mutta hyvinhän tuo näyttää paikallaan jo yhdeksän kuukautta viettäneen. :D Nämä parimetriset pötkylät ovat niin käteviä, kun mahtuvat tarpeen vaatiessa pesukoneeseen. Alkuperäisenä ajatuksena oli oikeasti hankkia tähän samaa kuosia oleva villamatto kuin olohuoneessa, mutta suunnitelma ei ole edennyt ideaa pidemmälle. Ehtiihän tuon ensi vuonnakin.
Tämän uneliaan koiranpoikasen kuvan myötä toivottelen puhtia marraskuuhun. ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti