Eihän tämän näin pitänyt mennä

Tiedättehän sen tunteen, kun odottaa pahinta. Mieli valmistautuu ryöpytykseen ja keho virittäytyy puolustusasentoon: polvet notkistuvat reagoimaan, käsivarret taipuvat kyynärpäistä koukkuun ja nyrkit asettuvat leuan eteen. Katsot eteenpäin ja odotat. Ja sitten - mitään ei tapahdukaan.

Tämä toteutui minulle tänä syksynä. Olin totaalisen valmistautunut kohtaamaan syksyn pimeyden ja luovimaan läpi loka- ja marraskuusta. Ennakoin, että perinteiseen tapaan talviaikaan siirtyminen on se viimeinen niitti, joka laukaisee tuskan vuodenajan synkkyydestä. Olin päättänyt, että taistelen tuota tunnetta vastaan kaikin keinoin.

Olin kerännyt repertuaariini kasan puolustautumiskeinoja aina ajatusmantroista armollisuuteen, mutta nyt huomaan, että ne kaikki lojuvat vielä takataskussa käyttämättä. Mitä ihmettä tapahtui - tai siis jäi tapahtumatta?

Syksy on ollut minulle tänä vuonna jostain syystä kivuton. Ei välttämättä helppo, mutta helpottavan neutraali. Pimeys ei ole ahdistanut silmänräpäystäkään eivätkä kurakelit ole ketuttaneet. Kuukaudet ovat juosseet ohi nopeasti ja tuntuu, että vuodenaika on lasketeltu läpi melkeinpä rallatellen. Olen tästä kaikesta hieman hoo moilasena, varsinkin kun muistan, miten vaikeita syksyjä historiasta löytyy.

Mutta I'll take it, thanks! Olen kyllä osannut pysähtyä nauttimaan tästä keveydestä. Jos mietin, mikä voisi tänä vuonna olla syynä erilaisuuteen, on merkitystä varmasti ainakin päivärytmillä (lenkkiaikataulu päivänvalon aikaan) ja sopivasti mitoitetuilla tekemisillä. En ole hautautunut sohvan pohjalle, vaan olen osannut ripotella erilaisia tekemisiä vapaa-ajalle. Olen ankkuroinut itseni hetkiin, eli olen oikeasti pystynyt keskittymään tiettyihin puuhiin tai keskusteluihin - samalla seisahtuen iloitsemaan niistä. Oman osansa tekee myös kotipiirin ulkopuolelta tulevien haasteiden vähyys; niiden puuttuminen on ollut jopa poikkeuksellista.

Odotustakin on ollut ilmassa ja se jos mikä pitää mielen tikissä. Meille tupsahti viime viikolla pihaan autakatoksen runko, jota ehdin jo hartaudella jännittämään. Lähitulevaisuuden tavoitteena olisi nakutella sitä valmiimmaksi - ensikädessä saada peltikatto paikoilleen. Autokatoksen raksailussa meillä ovat apuna vanhempani, joiden työpanos on korvaamatonta. Kiitollisuuskin siis kukkii, joten mikäs tässä hymistellessä!

Yhteenvetona: kun on aavistellut negatiivista, tuntuu neutraalikin jo yllätysvoitolta. Seuraavaksi mieli kääntyy (tai on kääntynyt jo) jouluisiin aatoksiin. Mutta se on jo eri juttu se! ♥

Tavallisen hyvää tiistai-iltaa!