Luota intuitioon

Intuitio on merkillinen juttu. Joskus se puskee esille hyvin vahvasti, mutta saattaa sitten pysyä piilossa pitkiäkin aikoja. Omassa elämässäni on ollut muutamia todella selkeitä askeleita, joissa olen seurannut tuota sisäistä ääntä. 

Yksi tällainen esimerkki löytyy vajaan kymmenen vuoden takaa, kun olin saanut ensimmäisen vakityöpaikkani Kiuruvedeltä. Kesäkuu oli jo alkanut ja etsimme paikkakunnalta tohinalla asuntoa. Kävin ensimmäisessä tiedonsiirtopalaverissakin, missä tapasin tulevia kollegoita ja kuulin infoa elokuussa alkavan lukuvuoden työnkuvasta. Mies oli mukana tuolla palaverireissulla ja kun istuin tapaamisen jälkeen auton kyytiin, iski minuun hyvin voimakas tunne, joka sanoi, että näin tämä ei voi mennä. Tämä ei ole oikea paikka. Siinä hetkessä päätin, että en otakaan virkaa vastaan, me ei tänne muuteta. Mies kohotteli ymmärrettävästi kulmiaan, mutta kannusti, että jos niin koen, that's fine.

Sillä hetkellä ei ollut tietoa mistään muusta, mutta aloitin määrätietoisen työnhakemisen ja ilmoittelin itsestäni Siilinjärven, Maaningan, Lapinlahden ja Nilsiän suunnan rehtoreille. Että täällä olisi tyyppi vailla hommia. Aloimme etsiä asuntoa Lapinlahdelta, sillä se tuntui siihen hetkeen parhaimmalta suunnalta. Muutaman haastattelun ja asuntonäytön jälkeen sain mieluisan pestin Nilsiästä ja löysimme ihanan asunnon Lapinlahdelta. Tämä kaikki tapahtui muutaman viikon sisällä, mutta prosessin aikana ja sen jälkeen oikein kuohui vahva tunne siitä, että näin tämän piti mennä.

Tuon työpaikkajutun lisäksi olen seurannut vahvaa sisäistä ääntä muulloinkin, kuten parisuhteeseen ryhtyessä, asuinpaikkoja miettiessä, ystävyyssuhteita punnitessa tai vaikkapa ammatillisia ratkaisuja tehdessä. Silloin intuitiota on helppo peesata, kun se tuntuu vahvalta eikä kukaan heitä muilta suunnilta kapuloita rattaisiin. Sisäisen äänen kuunteleminen vaikeutuu, jos sitä ei osaa jäädä havainnoimaan, ympäristö on siitä vahvasti eri mieltä tai itsellä ei ole voimavaroja sen seuraamiseen. Välillä koen olevani hukassa, jos intuitio ei ole ilmoitellut mitään pitkään aikaan.

Tämän postauksen kuvat liittyvät yhteen viimeaikaisista kokemuksista. Jos muistatte, meidän talo oli rempassa parin viikon ajan marraskuussa, kun teknisen tilan lattia korjattiin. Projektin vuoksi kaikki laitteet sammutettiin ja Nibe käytettiin kokonaan pois paikoiltaan.

Heti remontin päättymisen jälkeen havaitsimme ilmanvaihdon äänien hiljentyneen. Kanavat eivät tohisseet samalla tavalla kuin aiemmin. Otimme heti yhteyttä Dekotaloon ja kyselimme, onko koneiden säätöihin tehty muutoksia tai onko niissä voinut tapahtua muutoksia itsestään laitteiden irtioton vuoksi. Tähän saimme täystyrmäyksen; mitään ei ole muuttunut eikä mitään ole muutettu, kaikki säädöt ovat säilyneet entisellään. 

Tämä jäi kaihertamaan mieltä ja oli vahva tunne siitä, ettei kaikki ole kunnossa. Paukkuja asian vääntämiseen ei silloin itsellä kuitenkaan ollut - loppuvuodesta tein välillä lähes 80-tuntisia työviikkoja, joten mihinkään ylimääräiseen ei aikaa riittänyt. Toiveikkaana tuli kyllä myös mietittyä, olisiko asentaja voinut kaikessa hiljaisuudessa asentaa Nibelle jonkin ylimääräisen äänenvaimentimen - sellaisesta kun oli jossain vaiheessa puhetta.

Joululomalle rauhoittuessamme yritin starttailla takan lämmityskautta. Se ei niin vain onnistunutkaan, sillä veto rööreissä oli älyttömän huono ja jokaisella lämmitysyrityksellä takka savutti sisällepäin. Vetoa oikeaan suuntaan syntyi ainoastaan silloin, kun takaovi oli kokonaan auki. Silloinkaan takan savupeltiä ei pystynyt ohjaamaan kiertomoodille, joka olisi tehokkaammin lämmittänyt koko kivimassaa.

Tyypillisenä kilttinä tyttönä ajattelin, että vika täytyy olla minussa. Teen jotain väärin. Ehkä yritin lämmittää tulipesää liian märillä puilla tai pinosin kapulat väärällä tavalla. Siltikin, vaikka tiedän kyllä osaavani lämmittää tutut takat ja uunit. Ja vaikka edellistalven lämmityskaudella tämäkin takka veti loistavasti. Juoksutin varalta miehen katolle tarkistamaan savupiippua, eihän se ole tukossa. Ei ollut. Ehkäpä syy oli luonnon ilmanpaineissa: jospa yritin saada tulta syttymään liian matalapaineisella kelillä, ehkä pitkään kylmillään ollut takka kannattaisi sytytellä ensimmäisiä kertoja hyvän korkeapaineen aikana.

Näiden tuskastuttavien pohdintojen ja inhottavien, savunhajuisten tuuletuskertojen myötä jätin mötikän odottamaan inspiraatiota. Taisi mennä helmikuun puolelle, ennen kuin palasin sytytysyrityksiin seuraavan kerran; siihen mennessä sisälle nostetut puutkin olivat varmasti kuivia.

Ennen kuin selostan seuraavista sytytysyrityksistä, kerron alkuvuodelta muita havaintoja. Kun syyslukukauden puolella oma oloni oli ollut hyvin nousuvireinen, näytti sille tapahtuvan jotain vuodenvaihteen jälkeen. Vastoin ennakko-odotuksia, olinkin uuden vuoden startatessa väsyneempi kuin ennen. Työpäivät purkitettuani ei kotona riittänyt energiaa enää oikein mihinkään, mikä olisi vaatinut ponnisteluja. Hengitys alkoi tuntua työläältä ja iltaisin oli uupunut olo, aivan kuin keuhkot kävisivät koko ajan ylikierroksilla ja väsähtäisivät iltaa kohden. Jossain vaiheessa iltahetkiä alkoivat värittää kylkikivut: kun rupesin makuuasentoon, vasempaan kylkeen alkoi pistämään kovaa. Uni tuli vain, jos puristin kylkeen niinsanottua vastakipua. Iltarutiiniksi alkoi muodostua väittely lääkäriin menemisestä. 

Tässäkin tapauksessa ajattelin, että vika on minussa. Alkuvuosi on täyttynyt stressaavista työasioista, joten tulkitsin, että ne vievät mielen näin uupuneeksi. Minä avuton ihminen en vain osaa irtautua kouluajatuksista kotonakaan, vaan ne vaikuttavat minuun nyt tällä tavalla. Tämä oli itselleni loogisin selitys, vaikka jossain syvällä oli erilainen tunne siitä, että jokin muu(kin) asia ei ole kunnossa.

Jossain vaiheessa huomasin, että minun on helpompi hengittää muualla kuin kotona. Sitten, kun mieskin alkoi iltaisin ruveta mainitsemaan kylkituntemuksistaan, aloin laskea asioita yhteen.

- vaimentuneet kanavat

- huonosti vetävä takka

- hengitysvaikeudet ja uupumisen tunne kotiympäristössä

→ meidän ilmanvaihdossa on oltava jotain vialla!

Yritin vielä kerran sytytellä takkaa. Keli oli loistava, puut rutikuivia. Lopputuloksena savutus. Sen jälkeen aloin mesomaan ilmanpaineista lähipiirille ja siitä sisua saatuani hankin lainaan kunnan tekniseltä osastolta ilmanpainemittarin. 

Mittaustulos hätkähdytti: talossa oli alipainetta vähintään 15 pascalia, paikoitellen enemmänkin. Mitä hel*ettiä?! Se on ihan liikaa. Varmuuden varalta pidimme mittaria lainassa pidempään, jotta mittaustuloksia tuli erilaisilta päiviltä, eri tuuliolosuhteissa. Vaan eivät ne lukemat siitä mihinkään muuttuneet.

Hiihtolomalla sekä mies että minä rauhoituimme kotiympyröihin ja oli kunnolla aikaa istua pohtimaan asiaa. Ei auttanut muu, kuin alkaa taas jankata Dekotalon suuntaan, onneksi tällä kertaa oli omien havaintojen tueksi mittarilukemia. Vaan ei meinannut olla lukemilla mitään väliä;  vastauksena tuli epäilyjä, että olisimme tehneet mitatessa jotain väärin. Että itse mittarissa olisi jotain vikaa, vaihtoehtoisesti sen käyttäjässä tai että olisimme muuttaneet teknisen tilan laitteiden säätöjä mittauksen aikana. Tjoo'o, olin aika hiilenä tuollaisia vastauksia saadessamme.

Yhteydenoton aikana tarkistelimme ohjeiden mukaan lukemia ja asetuksia Niben valikoista, jotta nähtäisiin, onko koneessa kaikki kunnossa. Tsekkauksista ei ilmennyt mitään. Mies kuitenkin huomasi kysyä ohjeita jonnekin takavalikon takavalikkoon, jota käytetään minun ymmärrykseni mukaan vain koneen käyttöönottoasetuksia tehdessä. Sieltäpä sitten löytyikin vikatila, jonka mukaan tuloilmayksikkö ei pelittänyt ollenkaan. Tuon löydöksen jälkeen ei tarvinnut enää vääntää asiasta, vaan asentaja saapui parin päivän kuluttua tutkimaan konetta.

Ongelmaan löytyi suora syy: Niben tuloilmayksikkö ei ollut päällä ollenkaan - se oli jäänyt marrasrempan jälkeen kokonaan kytkemättä! Meille ei siis ollut tullut neljään kuukauteen koneellisesti tuloilmaa, vaan vain sen verran mitä kanavista on painovoimaisesti tihkunut. Ilmanpoisto on puolestaan toiminut normaalisti. Siitä voi vähemmänkin tekniikasta tietävä päätellä, mitä tapahtuu sisäilmalle, kun kone sitä poistaa mutta ei kuljeta uutta tilalle. Ilmanlaatu on ollut meillä luvattoman huono.

Tuloilman puuttellisuus selittää kaikki vaivat, joiden perusteella epäilys ilmanvaihtoviasta heräsi. Kuten arvata saattaa, tuloilmayksikön päällekytkemisen jälkeen ilmanvaihtokanavat ovat tohisseet normaalisti ja takka on vetänyt täydellisesti. Hengenahdistus ja illankähmäinen kylkikipu on hävinnyt, luojan kiitos.

Vaikka asiaan löytyi suora ratkaisu, on tilanne jäänyt jäytämään mieleen todella voimakkaasti. Tällä hetkelläkin aiheen ajattelu tuottaa ärsyyntyneitä ajatuksia. Miksi meitä ei otettu tosissaan, kun esitimme ensimmäisen kerran epäilyksiä ilmanvaihdon toimivuudesta? Miksi asiaa vähäteltiin, kun se viimein selvisi?

Miestä on ketuttanut eniten rakenteisiin liittyvät seikat, mutta itselleni suurin harmitus ovat olleet nuo hengitysasiat. Minulle, joka reagoin vahvasti jo pelkkiin luonnossa ilmeneviin korkea- ja matalapaineisiin. Olen vasta nyt asian ratkettua lueskellut tietoa huonon sisäilman vaikutuksista kroppaan ja ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Väsymys, hengenahdistus, kipu hengityselimissä - nämä kaikki ovat isoja ja merkityksellisiä asioita, joita ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan minkään asennusmokan takia. 

Asiasta luettuani olen osannut yhdistää vielä muutaman muunkin seikan huonosta sisäilmasta johtuvaksi: alkuvuoden nimittäin ihmettelin, kun öisin raajat puutuivat ja kärsin poikkeuksellisesta yöhikoilusta (tätä jälkimmäistä jopa googlettelin, mutta silloin syy ei auennut). Nyt perästäpäin on selvinnyt, että jotkut ihmiset oireilevat huonon sisäilman vuoksi myös näillä tavoin. Arvatkaapa, onko hikoiluttanut tai puuduttanut tuloilmayksikön kytkemisen jälkeen? Ei ole.

Itsestäni tuntuu tällä hetkellä siltä, että omasta elämästä meni monta kuukautta hukkaan. Mitä kaikkea sitä olisikaan saanut aikaiseksi, jos olisi jaksanut. Hengitysvaikeudet vaikuttivat omalla kohdalla myös mielialaan, joka laski alkuvuoden aikana kuin lehmänhäntä. Miten valoisaa olisi voinut ollakaan. Ärsyttää. Ärsyttää myös se, etten luottanut omaan intuitiooni vahvemmin. Jos olisimme tykittäneet aiheen kanssa jo ennen joulua, olisimme välttyneet useamman kuukauden jatkolta. Toisaalta yritän olla itselleni armelias: sisäilmaan liittyviä asioita ei voi nähdä eikä koskettaa, joten niistä on hankala saada otetta. Hyvä, että selko tuli edes myöhemmin ja tilanne on nyt hyvä. Voisimmehan me pahimmillaan kärsiä puuttellisesta tuloilmasta edelleenkin.

Summa summarum ja note to myself: luota itseesi ja sisäiseen ääneesi. Älä välitä, vaikka kaikesta tietävät ukkelit pyörittelisivät sinulle silmiään ja tyrmäisivät asiasi. Puske siitä huolimatta, sillä useimmiten ne vähättelevät ukkelit ovat lopulta väärässä. Vain sinä itse koet tuntemuksesi, tiedät ajatuksesi ja elät elämäsi. Luota intuitioon.

TOGETHER -juliste // 50 x 70

Meillä on ensimmäinen juliste esillä! Vaikka tämän katon alla on asuttu jo toista vuotta, en ole osannut laitella printtejä esille, vaikka valinnanvaraa sattuneesta syystä kyllä olisi. Suutarin lapsella ei ole kenkiä, tai sitten tämä suutari on alitajuisesti pitänyt kotia julistevapaana vyöhykkeenä. Yksi jos toinenkin printti on pyörähdellyt satunnaisesti esillä, kokeiluluontoisesti, mutta mikään ei ole vakiinnuttanut paikkaansa pysyvästi.

On tuntunut siltä, että kehyksiin kaipaisi jotain merkityksellistä, joka ei kuitenkaan olisi liian nähtyä. Tykkään bongailla erilaisia ajatelmia, voimauttavia mietteitä ja kauniita sanoja; minulla on puhelimen muistiinpanoihin tallennettuna pitkät rimpsut hyväntuulisia voimalauseita. Tähän ilmaisuun tutustuin alkutalvesta ja se tuntui heti omalta. Together is our favorite place to be. Miten kaunis ajatus! Niin kaunis, että halusin rustailla sen julisteeksi.

Olen printtejä työstäessä hidas puurtaja ja tämän tekemiseen kaikkine luonnosvaiheineen meni parisen viikkoa. Joka kerta painotiedoston lähettäminen jännittää: tuleeko paperituotoksesta sellainen, kuin on kuvitellut. Koska painotalo on täällä ihan lähellä, Iisalmessa, se liennyttää tuntemuksia hieman, sillä kuljetusjärjestelyistä ei tarvitse huolehtia ja painokoneiden äärellä tutut ammattilaiset vielä varmistavat, että tekniset seikat ovat kunnossa.

Lopputulokseen olen todella tyytyväinen. ♥ Sujautin julisteen heti puisiin raameihin ja se on asemoitunut luontaisesti telkkuhuoneeseen, pariovien kupeeseen. Tuohon se jää, sillä ensimmäistä kertaa täällä asuessa tuntuu, että nyt meillä on kehyksissä yhtä aikaa kaunis ja tärkeä printti. Sellainen, joka muistuttaa yhdestä elämän merkityksellisimmästä asiasta.

Jos julisteen viesti koskettaa siellä ruudun toisellakin puolella ja se tuntuisi sopivalta omaan kotiin, löytyy printti tilattavissa täältä.

Kaunista maaliskuun viimeistä päivää!

Työunelmia (ja taikauskoa)

Minun koulutuspolkuni työelämään on ollut aika suoraviivainen: lukiosta suoraan yliopistoon, sieltä ulos neljässä ja puolessa vuodessa. Opetöihin pomppasin ennen kuin olin virallisesti valmistunutkaan. Laskeskelin äskettäin, että olen jännittänyt kaksitoista kertaa Pikkumetsän Aapisen kehystarinan läpi - pelastuuko kaatamisuhan alla oleva metsä vai ei. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että kirjasarjoja voisi vaihdella. :') 

Koulumaailman lisäksi on tullut tehtyä toki muutakin. 12-vuotiaana kävin ensimmäisen kerran kesätöissä poimimassa mansikoita. Yläkouluikäisenä tein vuosittaiset kesätyöjaksoni seurakunnassa, lähinnä siivous- ja puistotöitä tehden. Lukioiässä kesätyöpaikaksi vaihtui paikallinen leipomo. Ensimmäisen yliopistovuoden jälkeisen kesän tein hommia sekä leipomossa että S-marketin kauppatätinä; kiireisimpinä päivinä kävin ensin aikaisin aamusta veivaamassa taikinaa ja kiidin munkkirasvalle tuoksuvan tukan kanssa illaksi kaupan kassalle. 

Kauppatöiden jälkeen Osuuspankin konttori etsi nuoria apukäsiä ja päätin uskaltaa hakea pankkineidin hommaa. Loppujen opiskeluvuosien vapaa-ajat menivätkin sitten pankkitiskin takana ja mieleen on jäänyt yksi hullu syksykin, kun tein pankissa töitä maanantait ja perjantait, ja kävin niiden lomassa opiskelemassa Jyväskylässä täyteen ahdetut välipäivät. 

Viitisen vuotta ehdin valmistumisen jälkeen tehdä puhtaasti vain erityisopettajan hommia, kunnes nyt sitten viimeisimpänä, neljän vuoden ajan, olen toiminut sivutoimisena yrittäjänä sisustusgrafiikkaa suunnitellen ja myyden.

Useammanlaista työnkuvaa on siis tullut kokeiltua - jos lokeroida haluaisi, niin duunarihommista valkokaulustyötön, palkkahommista yrittäjyyteen. Työ kuin työ, ahkera olen mielestäni ollut niissä kaikissa. Itse en ole koskaan arvottanut ammatteja ja työnkuvia sillä perusteella, mikä siihen tarvittava koulutustausta on. Tästä oikeastaan äiti piti aikoinaan huolen, sillä muistan hänen takoneen meihin pienestä pitäen ajatuksen siitä, ettei yksikään ihminen ole ammattinsa tai koulutuksensa vuoksi ketään muuta parempi tai huonompi. Ja niin se onkin. Pääasia, että jokainen löytäisi itselleen mieluisan alan, jolla työskentelyn kokisi mielekkääksi ja merkitykselliseksi.

Ihan kaikkien äidit eivät ole onnistuneet jälkikasvulleen tätä samaa ajatusta istuttamaan, sillä itse saan hämmentävän säännöllisesti kokemuksia siitä, kuinka ulkopuoliset ihmiset arvottavat ja määrittelevät minua opettajuuden kautta. Että opettajuus olisi osa minun identiteettiäni ja minä toimisin ja ajattelisin sen kuvan mukaan, minkä joku ulkopuolinen on stereotyyppisesti määritellyt. Työpaikan ja -ajan ulkopuolellakin. "Miten sinä noin voit sanoa, sinähän olet opettaja!" -laudahdus on toistuvin tähän liittyvä asia, jonka olen useimmiten vapaa-ajalla kuullut. Joka kerta se kuvottaa yhtä paljon. Vaistoan myös, milloin joku läsnäolija harkitsee sanojaan tai vaihtoehtoisesti piikittelee niillä tietoisesti vain siksi, että olen opettaja. Se tuntuu todella epäreilulta. 

Ilmiö on entisten sukupolvien luoma juttu, josta haluaisin pyristellä irti. Entisaikoinahan ihmisiä tituleerattiin voimakkaasti heidän ammattiensa mukaan ja varmasti monelle se oma ammattinimike on tätä myöten muodostunutkin osaksi minuutta. Itse en kuitenkaan niin koe, ja minua ylipäätään ällöttää ajatus, että ammatti vaikuttaisi siihen, kuka ja millainen ihminen on. Ihan sama Kristiina minä olen, teinpä kukkarontäytteeksi mitä tahansa työtä. 

Vaikka ulkopuolelta en koe näissä havainnoissa muutosta tapahtuneen, omassa päässäni sivutoiminen yrittäjyys on antanut ihanasti muunlaisia kokemuksia työelämästä ja ennen kaikkea tarjonnut neutraalia suhtautumista asiakkaiden ja yhteistyötahojen osalta. Tämä on tosin entisestään vahvistanut sitä huomiota, että opettajuuteen kohdistuu poikkeuksellisen voimakas stigma.

Nuorempana kuvittelin, että kunhan pääsisin kiinni vakipaikkaan, puksuttelisin siinä onnellisena eläkeikään saakka. Näkymäni on ollut hyvin suppea jatkumo, enkä ole tuolloin osannut tiedostaakaan sivuraiteiden mahdollisuutta. Nyt osaan. Printtihommien ansiosta olen tajunnut, että muutakin voi tehdä ja olla. Täyspäistä alanvaihtoa en uskalla kuvitella, mutta olen herännyt ajatuksiin esimerkiksi opintovapaiden tai välivuosien pitämisestä, sivubisneksien vahvistamisesta sekä työuran keventämisestä ennen eläkeikää.

Kuten olen kertonutkin, Blawhin suhteen minulla ei tällä hetkellä ole täsmällisiä suunnitelmia tai tavoitteita - teen grafiikkahommia fiiliksellä, voimavarojen mukaan. Hämärästi tiedostan, ettei tämä haara ole ainoa tai ikuisesti jatkuva sivutyö. 

Välillä leikittelen ajatuksilla muista sivuhommista. Yrittäjyyden muodoista, jotka kallistuisivat enemmän koulumaailmaa kohti ja joihin pystyisin hyödyntämään omaa ammattiosaamistani. Haaveilen muun muassa siitä, että tekisin etenkin erityisopetuksessa tarvittavaa materiaalia. Visioita tietenkin on jo, mutta niiden toteuttaminen vaatisi huomattavia ponnistuksia. Nämä haaveet mukailevat Blawhia siinä mielessä, että koulumaailmaankin liittyvät tuotteet pitäisivät sisällään kaupallisuutta ja myyntityötä. Myyntihommat ovat kivoja, kunhan niitä pystyy tekemään oikeaan tarpeeseen ja omalla tavalla, tuomatta itseään esille.

Eläkeiän karkaaminen pelottaa. Molemmat mummoni ovat menehtyneet 72-vuotiaina ja olivat huonossa kunnossa jo ennen saavuttamaansa ikää. En ole koskaan osannut unelmoida, että eläisin itse tuota numeroa pidemmälle. Jos totta puhutaan, niin minulla on aina ollut intuitio tavallista lyhyemmästä elämäntaipaleesta - ajatus on jo niin tuttu, että olen sen kanssa ihan fine. Sen vuoksi en halua haaveilla epärealistisesti eläkevuosista, vaan mahdollistaa hyvää, työvapaata elämää ennen sitä. 

Mitenkö? Esimerkiksi asuntojen avulla, vuokraemännyydellä. Olen viimeisen parin vuoden ajan seuraillut ja opiskellut aihetta sen verran, että uskallan unelmoida asiasta. Siltikin, että kun nykyisellään vuokraus- ja sijoittamisbuumi on niin voimakasta, tällaisille haihattelijoille lähinnä vain naureskellaan hyväntahtoisesti. Konkreettisia suuntaviivoja en oikeasti rohkene asetella, se ei tunnu vielä ajankohtaiselta. Nautiskelen kuitenkin siitä, että aivoilla on olemassa repertuaarissaan jokin vaihtoehtoinen tapa kuukausitulojen toteutumiseen kuin pelkkä palkkatyö. Vuokraemännyyden edellytyksenä nykyisestä kiinteistöstä pitäisi saada ensin makseltua lainaa reippaasti pois, jotta vakuutta vapautuisi vuokrakohteiden lainoittamiseen.

Vaikka työunelmia on, en osaa niiden suhteen haaveilla tarkoista viisi- tai kymmenvuotissuunnitelmista. Kiitollinen osaan olla ylipäätään jo siitä, että töitä on ja olen työkykyinen niitä tekemään. Tällä vuosikymmenellä työpaikka kun ei ole itsestäänselvyys eikä tulevaisuudesta tiedä, tapahtuuko itselle jotain sellaista, mikä romahduttaa kropan tai mielen työkyvyttömäksi. Kaikki on mahdollista, hyvässä ja pahassa.

Huojentavaa on, että nykyaika mahdollistaa asioita enemmän kuin menneet vuodet. Työelämää ei tarvitse mennä putkessa, vaan polulla voi poukkoilla. Sitä toivon itseltäni. Että uskaltaisin poukkoilla.

Onko siellä ruudun toisella puolella työtulevaisuuteen liittyviä haaveita?

Rohkeita unelmia!

P.S. Otsikossa mainitsin taikauskosta, sillä hetki sitten meinasin deletoida koko tekstin pois. Olen elämässäni kokenut, ettei tulevaisuuden suunnitelmia ja toiveita tule toitotella etukäteen, sillä silloin ne manaa epäonnistumaan. Ne eivät toteudukaan, päinvastoin. Kuvittelenkin jo silmissäni, miten tämän postauksen julkaisemisen jälkeen tapahtuu jotain pahaa: minulle, Blawhille, koulutöille tai toteutumattomille haaveille. Jokin tähän saakka rakentunut särkyy tai unelmat pirstaloituvat. No, ehkäpä manaus kumoutuu tai edes lievenee, kun totean tämän ääneen. Joten, peloista huolimatta klikkaan nyt Julkaise-nappia.

Hups, yksi juttu unohtui!

Ihanaa, kun ollaan jo maaliskuun toisella puoliskolla! Täällä tuli hiihtoloma vieteltyä kotona ja Tarmpereella, ja nyt lasketaankin jo päiviä kesäkuun alkuun. Koulussa aloitimme tällä viikolla kevätjuhlan suunnittelemisen - se jos mikä on työvuoden loppusuoran merkki.

Tänään ajattelin paljastaa sen ainoan käytännön asian, joka taloa suunnitellessa tuli sivuutettua, mutta joka arjen toiminnoissa olisikin ollut ihan hyödyllinen. Kalusteisiin integroitu silityslauta! En tiedä mikä aivopieru minuun iski aikoinaan kodinhoitohuoneen kalustusta miettiessä, kun skippasin laudan suunnitelmista. Se kyllä haahuili mielessä, mutta hämärästi muistan todenneeni, ettei sellaisella ole tarvetta. No, olisi ollut.

Integroitu lauta meillä oli edellisessäkin kodissa, enkä ole koskaan pitänyt kiikkeristä irtoversioista. Jostain syystä olen vissiin kuvitellut, että täällä mieli olisi muuttunut. Kalusteisiin sijoitetulle silityslaudalle sopiva paikka olisi ollut tuo ylemmässä kuvassa näkyvä kaappi - sen ylälaitaan lauta olisi uponnut helposti. Kätevänä tyttönä piirsin silitysrautaa varten tuohon pistorasiankin, mutta suunnitteluvaiheen aikainen aivosumu (kyllä, aivot olivat välillä pahastikin jynkkelissä) lienee blokannut ideaa kehittymästä pidemmälle.

No, pieni juttu kokonaisuuden kannalta, mutta onpahan nyt vastattavaa, kun joku kysyy seuraavan kerran, oltaisiinko tehty mitään toisin. :)

Vastapainoksi voisin todeta kodinhoitohuoneesta muuta kätevää. Harmaavalkoinen matto on nimittäin osoittautunut hyväksi kodarimatoksi, sillä sen pystyy kiepsauttamaan toisinpäin silloin, kun yksi puoli saa tarpeeksi osumaa. Näin maton pesuvälin saa tuplattua ja samalla huoneen ilmekin saa vähän vaihtelua.

Tämän sunnuntaipäivän ohjelmassa on viikkosiivota; vaikka aloittaminen aina kehtuuttaa, on urakan jälkeen mukava rötkähtää sohvalle nauttimaan lopputuloksesta.

 Mukavia kevätpäiviä!

Millaista täällä on ollut asua?

Terkkuja telkkuhuoneen sohvalta. Täällä pidetään MM-hiihtojen kisakatsomoa - niin täydellistä kotipäivän ohjelmaa! Sivakoinnin ohessa olen pyöritellyt tietokoneen näppäimistöllä vastauksia tuohon otsikon kysymykseen. Olemme asuneet tällä tontilla puolitoista vuotta ja yleisin small talk -kysymys onkin ollut, mitä ollaan tykätty täällä asumisesta ja kuinka ollaan viihdytty.

Blogitasolla pystyn kertoilemaan parhaiten omalta kantiltani, joten tässäpä analyysia meikäläisen näkökulmasta: Hyvin ollaan viihdytty. Itselläni ei ole ollut sekuntiakaan ikävä Iisalmeen, joten ratkaisu Rautavaaralle rakentamisesta oli oikea. Täällä elämä on useammasta näkökulmasta mietittynä kokonaisvaltaisempaa: muun muassa aktiivisempaa, sosiaalisempaa, kotoisampaa, turvallisempaa, helpompaa ja mukavampaa. Näistä tekijöistä muutamia haja-ajatuksia:

- Minä olen totaalinen kotihiiri enkä kaipaa mitään kodin ulkopuolisia harrastemenoja, mutta miehelle niitä on tupsahtanut täällä ilahduttavan paljon.

- Sosiaalisesti olemme suuremmassa kosketuspinnassa lähipiiriimme ja ystäviimme. Aiemmin meillä kävi Iisalmessa todella vähän vieraita, mutta täällä ovi on käynyt aiempaan verrattuna ahkerasti. Se on ollut kyllä todella mukavaa.

- Vaikka en ole joukkueharrastaja, on täältä löytynyt paljon muunlaisia menoja. Toisin kuin voisi luulla,  olemme osallistuneet hupitapahtumiin täällä ahkerammin kuin koskaan Iisalmessa. Viihdettä ja illasistujaisia on tarjolla vuodenkierron ympäri. Tämä ei kylläkään ole ollut mikään uusi havainto, ajelimmehan me aina kaupungistakin tänne sosiaalistumaan. :)

- Talon pohjakuvassa on fengshuit kohdallaan, joten arkiset toiminnot sujuvat levollisesti. Ilmansuunnilla ja luonnon asettumisella maisemiin on itselleni valtava merkitys ja se mitä näkyy ikkunoista tälläkin hetkellä, tyynnyttää omaa päätäni. Nämä ovat norsumaisen suuria kodikkuuden tekijöitä.

- Luonnon ohella myös hiljaisuudesta on tullut voimavara. Minä en pidä melusta ja hälinästä, ja täällä niitä ei ole. Kaupungissa jatkuva liikenne oli kuluttavaa, enkä koskaan päässyt sen kanssa sinuiksi. 

- Juurettomuus oli se, mikä vaivasi paljon Iisalmessa. Sinne ei ollut minkäänlaisia kiinnittymiskohtia, jotka ovat omalle mielelle tärkeitä. Täällä kaikki huudit tuntuvat omilta ja tärkeiltä, sellaisilta paikoilta joista on kertynyt muistoja. Kun ympäristö on merkityksellinen, tuntuu koti olevan juuri oikeassa paikassa.

- Arkiset aikataulut ovat minulla ja miehellä yhtenäistyneet. Iisalmessa asuessamme jouduin herämään töihin paljon aikaisemmin kuin mies, ja lähestulkoon aina hän jäi vielä nukkumaan, kun minä jo lähdin posottelemaan liikenteeseen. Nyt heräämme samaan aikaan, mikä tuntuu todella kivalta. Sekin on plussaa, etten joudu enää laittamaan vitosella alkavaa aamuherätystä, vaan saamme molemmat koisia vähintään aamukuuteen saakka. Miehellä on mahdollisuus etätöihin, joten välillä hänen ei tarvitse ajella työmatkaa ollenkaan.

- Armaksen hoitokuviot ovat helpottuneet huomattavasti. Jos poju tarvitsee hoitoa jonkin oman menomme takia, on superhelppo kiepsaista kymmenen kilometrin sivu vanhempieni luokse. Ennen tätä varten piti ajaa yhteen suuntaan 80 kilometriä ja samat takaisin. Toisaalta myös vanhempani voivat helposti nyt heittää oman koiransa meille hoitoon. Lenkitysapu toimii samoiten ja viikosta riippuen lenkittelemmekin koirakaksikkoa aina vähän ristiin rastiin vuorotellen.

- Mitä tulee lenkkireitteihin, niin minun mielestäni meillä on nyt Suomen kaunein lenkkitie. Taloja ei matkan varrella ole, joten ei tarvitse pelätä että Armas pysähtyisi vahingossa väärään paikkaan. Vastaantulijoita on harvakseltaan, mutta kaikki vähintäänkin morjestavat elleivät käy juttusille. Kaupungissa ei samalla tavalla kontakteja tullut.

- Se on myös huojentavaa, ettei Armaksen tarvitse olla enää niin pitkiä aikoja itsekseen: kun tunnin matkustamisen sijaan työmatkani kestää nykyisin vain viisi minuuttia, vähentää se Armaksen yksinoloa joka arkipäivä lähes kahdella tunnilla.

- Apu on lähellä. Jos auto kosahtaa tai eteen tulee jokin työkaluja tai kantovoimaa tarvitseva toimenpide, on lähipiiri lähellä auttamassa. Tämä luo tunnetta turvallisuudesta.

- Elämästä on pystynyt tekemään omanlaista. Vihdoin ja viimein tuntuu siltä, että täällä pystyy olemaan oman elämänsä ruhtinas - elämään ja olemaan juuri siten, kuin on itselle paras.

Sellaisia ajatuksia. Joten kyllä, täällä on hyvä asua. ♥

P.S. Muistin juuri, että olen postannut samantyylisiä ajatuksia täällä asumisesta. Silloin tosin nykyinen elämä oli vielä vain haavekuvana päässä ja tuskailin todellisuudesta Iisalmessa. :) Tuon postauksen voi kurkata täältä.

Terapiakuplat // Novitek Luosto -ulkoporeallas

Tuulista sunnuntaita! Täällä on puhaltanut eilisillasta saakka ihan kaistapäinen viima. Ihme, etteivät puuskat ole napsaisseet tontilta yhtäkään puuta poikki. Rantatuulen voimakkuus taitaa olla järven äärellä asumisessa ainut epämiellyttävä asia. Toivottavasti tyyntyisi pian.

Tänään ajattelin postailla meidän takaterassin helmestä, Novitekin ulkoporealtaasta. Se on ollut meillä käytössä reilun kymmenen kuukauden ajan, joten käyttökokemusta on karttunut melkein kokonaisen vuodenkierron verran.

Allas oli monta vuotta haudottu haave, jonka hankkimista suunnittelimme pitkään. Sen sijoituspaikan piirsin aikoinaan jo talon pohjapiirroksen ensimmäisiin luonnoksiin: allasta varten piti huomioida takapihan puolelle oikeanlevyinen ikkunaton seinäpätkä, sähkösuunnittelussa voimavirtapistokkeen sijainti ja rakennusvaiheessa terassille kunnolliset tukirakenteet.

Valmistajien vertailun aloitimme kesällä 2016, Seinäjoen asuntomessuilla. Messualueen näytteilleasettajissa on aina monia allastoimittajia, joten yhdellä kertaa on kätevä koeistua useampia altaita ja keskustella niiden ominaisuuksista. Messuilla on myös hyviä tarjouksia ja meidän kokemuksemme mukaan myös tinkausvara on tuona ajankohtana reilumpi. Seinäjoelta emme allasta vielä hankkineet, vaan kypsyttelimme valintaa vuodella eteenpäin, Mikkelin asuntomessuille. Siellä teimme hankintasopimuksen Novitekin Luosto-mallista.

Novitek on kotimainen valmistaja, minkä koimme allasvalintaa miettiessämme suureksi eduksi. Paitsi että kotimaisuus on arvo itsessään, myös käytännön kannalta se on olennaista: kukapa muu kuin suomalainen osaisi ottaa huomioon meidän sääolosuhteemme altaan eristämisen ja toiminnan kannalta.

Perusmallista poikkeavana lisähipleenä valitsimme sisustan sävyksi helmiäisvalkoisen. Teknisiä speksejä en tähän postaukseen luettele, vaan kerron käytön kannalta olennaisimmat asiat: 

• Ulkoporeallas on aina valmis, eli säädetty lämpötila säilyy vedessä aina. Meillä lämpöasteiksi on asetettu 38, ja vesi on kannen alla aina sen lämpöistä. Kun tulee idea kylpeä, riittää kun avaa kannen ja pujahtaa poreisiin. 

• Allasta ei pidetä tyhjillään, joten vettä ei valuteta kylpykertojen jälkeen pois. Suositeltu vedenvaihtoväli on 2-3 kertaa vuodessa, meillä noita vaihtoja taitaa tulla pari kertaa enemmän.  Itse olen jokaisen tyhjennyksen jälkeen pitänyt siivoustalkoot, eli pesen altaan sisäpinnat ja suodattimet ennen uuden veden laskemista.

• Siinä missä perinteisissä kylpytynnyreissä vesi sameentuu jo yhden kylpyillan jälkeen, ei tässä altaassa samaa ilmiötä ole. Altaan sisälle on rakennettu tehokas suodatus- ja otsonointijärjestelmä, joka pitää veden puhtaana. Sen tukena veteen lisätään säännöllisesti kloorijauhetta ja tarvittaessa pulvereilla säädetään lisäksi pH-arvoa. Saimme altaan mukana myös kloorittomia puhdistustabletteja, joten halutessaan tällaista allasta voi käyttää ilman kloorivalmisteita. 

• Talvipakkasilla ulkoporeallas suojaa itse itsensä jäätymiseltä. Siinä on tehokkaan lämmittimen lisäksi tuhti lämpöeristys ja hukkalämmön talteenotto. Lämpöhävikkiä ei pitäisi paljoa syntyä. 

• Säätimestä saa säädettyä toimintoja tarpeen mukaan: jos allas on kokoaikaisesti käytössä, standardiasetuksella lämmitin toimii automaattisesti tarpeen mukaan. Energiansäästöasetuksella lämmitin pyörii ainoastaan suodatusjaksojen aikana, eli normia harvemmin. Talvikaudella olemme käyttäneet jatkuvaa lämmitystä, mutta lämpimämmillä keleillä, loppukeväästä alkusyksyyn, riittää ekovalinta pitämään lämmön halutunlaisena. Lisäksi altaan saa asetettua lepotilaan, jos tiivistä käyttöä ei ole tiedossa. Tällöin vesi ei säily kylpylämpöisenä, vaan allas viilenee automaattisesti kymmenisen astetta säädettyä lämpötilaa alemmaksi. 

• Sähkölaskussa altaan käyttö näkyy vuositasolla noin 200-300 euron lisäyksenä. 

• Vesirajavalaistuksen saa valita 12 eri sävystä. Meidän suosikkisäätömme on tämä sininen vaihtoehto.

• Poreita saa myös säädettyä, halutessaan ne saa kokonaan pois päältä. Suuttimia säätämällä voi viilata, missä kohdassa poreilee enemmän ja missä vähemmän.

 

Halusin otsikoida postauksen nimeen terapiakuplat, sillä allas on toiminut niin suurena hyvinvointitekijänä, että sitä voi jo kutsua henkilökohtaiseksi terapiapaikaksi. Vesi on aina ollut minulle ahdistusta ja stressiä sulattava elementti ja tätä havaintoa härveli on entisestään vahvistanut. Olipa päivä tuonut mukanaan minkälaista tuisketta tahansa, olo kevenee aina kun poreissa käy lillumassa puolistuntisen verran. Altaasta on tullut tärkeä osa arkea ja voin vilpittömästi todeta, että tässä hankinnassa ei mennyt raha hukkaan.

Minä olen ehdottomasti ahkerampi polskuttelija kuin mies; allaskertoja kertyy itselleni viikon aikana keskimäärin kolme kappaletta. Enemmänkin, jos ei ole aikataulullisesti tiukka viikko. Yksin kylpiessä riittää, että avaa kannen puolittain auki. Armas on tietenkin aina menossa mukana - ei vedessä, vaan terassilla pupuja ja ääniä vahtaamassa. 

Nyt talven taittuessa on ihanaa, kun valon määrä lisääntyy ja iltapäivällä näkee katsella maisemia pidempään. Voikohan tuohon järvinäkymään koskaan kyllästyä?

Tähän saakka altaan porrasaskelmana on toiminut vanha musta penkki, joka oli edellisessä kodissamme pesuhuonepenkkinä. Yksi ensi kesän projekteista olisikin rakennella tähän kiinteämmät porrasaskelmat. Alunperin suunnitelmissa oli värkkäillä koko altaan kiertävä ratkaisu, mutta nyt on alkanut pohdituttamaan, että tarvitaanko tähän sittenkään niin massiivista vaihtoehtoa. Täytyy tuumiskella vielä.

Aurinkoa päivään!

Arjen pyrkimyksiä

Kuukausi sitten hahmottelin tätä vuotta mielessäni. Lukitsin tähtäykseen muutamia konkreettisia tavoitteita, mutta samalla haudoin kokonaisvaltaista ajatusta siitä, miten haluaisin tarttua mahdollisimman tiukasti jokaiseen käsillä olevaan hetkeen. Niin, että päiviä tuntisi elävänsä läsnäolevasti joka solullaan, mahdollisimman moni silmänräpäys tuntuisi merkitykselliseltä ja että arkisia muistoja tallentuisi rekisteriin enemmän kuin aiemmin.

Ajattelin, että kaartaisin tätä pyrkimystä lähemmäksi kahdella tavalla:

1) suunnittelemalla tietoisia valopilkkuja sinne tänne sekä
2) ottautumalla tarkemmin mahdollisimman moneen rutiinihetkeen.

Ensimmäinen tapasuunnitelma minulta on kosahtanut mallikkaasti. Sommittelin etukäteen, että aivan kuten viime kesänä täytin kesälistaa jokaisen lomapäivän osalta (kirjasin ylös aina päivän mukavimman asian), pystyisin tavoittelemaan samaa rutiinia ajatustasolla tähänkin aikaan vuodesta. Se oli harhaa, en ole pystynyt. 

Syy tähän on viivasuora: ei ole ollut aikaa eikä energiaa mihinkään ylimääräiseen. Tammikuu oli väsyttävä kuukausi ja olin koulupäivien jälkeen pääsääntöisesti ihan tehoton. Perustoimien tekemiseen pakottauduin, mutta muuten ei ollut paukkuja suunnitella ja toteuttaa extrajuttuja. 

Toisaalta ymmärrän nyt, että on utopiaa tavoitella samoja voimavaroja normiarjessa kuin lomamoodissa. Kun on tällainen ääri-introvertti kuin minä, tarvitsee paljon aikaa itsensä lataamiseen työpäivän aikaisista ihmiskontakteista. Silloin ei jää enää päivässä tunteja muihin kohtaamisiin - niihin, jotka kesäaikaan passasivat hyvin rauhallisten päivien keskelle.

Energiatasojen vähyydestä olen tästä järkeilystä huolimatta ollut vähän hämmentynyt. Tästä eteenpäin pyrinkin pitämään taas paremmin kiinni ruokarytmistä, ottamaan vitamiinit käyttöön ja käsittelemään stressaavia asioita toivottavasti kevyemmin. Eikä olisi pahitteeksi, jos aurinkoakin näyttäytyisi taivaalla mennyttä kuukautta enemmän.

Toinen tapasuunnitelma on mielestäni onnistunut paljon onnekkaammin. Koen, että olen onnistunut pysähtymään rutiinien keskellä aikaisempaa paremmin. Olen pyrkinyt sellaiseen sisäiseen puheeseen, joka nostaa positiivisia ajatuksia esille ihan niistä arjen tavallisimmistakin sekunneista. Käytännössä saatan esimerkiksi iloita itsekseni lempikahvikupista, kauniista kelistä, Armaksen aktiivisuudesta tai vaikkapa kotipuitteista. Olennaista tämän tavan toteuttamisessa ovat ihan konkreettiset, äänettömät vuorosanat. Aloitan aina mielessäni kommentin sanoilla "Voi vitsit, kun..." ja lisään perään sen asian, mikä sillä hetkellä on kivaa. Arkiset kiitollisuudenaiheet lipuvat ainakin minulta ohi, jos en niitä oikeasti sanallista ja ihastele.

Sisäisen puheen lisäksi olen myös yrittänyt tietoisesti uppoutua hetkiin: tarkkailla ja havainnoida niitä rauhallisemmin, keskittyä senaikaiseen ilman hötkyilyä kellosta ja seuraavasta tekemisestä. Minua on vuosikaudet leimannut sellainen aika-ahdistus: vaikka olisin tekemässä onnistuneesti yhtä asiaa, sisäisesti tykyttää paine jo seuraavasta. Tämä aiheuttaa sen, ettei oikeastaan koskaan voi olla tyytyväinen mihinkään aikaansaatuun, koska tehtävälista näyttää aina keskeneräiseltä. Silloin ei oikein kunnolla pääse nauttimaan mistään hommasta, jää arvokas flow kokematta ja kivatkin jutut tuntuvat vain velvollisuuksilta, pakolliselta pahalta. Sosiaalisella tasolla seuraus on se, ettei keskusteluissa toisten ihmisen kanssa ole niin täpöllä mukana, kun omat ajatukset seilaavat ties missä hommassa.

Aika-ahdistuksen päälle koen nyt selvinneeni ja alkuvuoden aikana olen useamman kerran huomannut ajattelevani jossakin tilanteessa, että kappas, tämä meneekin näin rennosti. Hetkiin keskittyminen on auttanut. Takaraivossa seilaavia to do -asioita yritän nyt olla vyöryttämättä "pitäisi tehdä, vaan etpä ole saanut vieläkään aikaiseksi" -osastolle ja sen sijaan ajatella, että mielessä on monia puuhakkaita vaihtoehtoja, joista valita. Asia kerrallaan ja vähän ajallaan, se on ehkä olennaisin mantra joka meikäläistä auttaa. 

Ihmistenvälisiin keskusteluihin huomaan uppoutuneeni entistä paremmin, mutta ajatusten luiskahtaminen näyttää edelleen olevan haasteena. Luiskahtaessa ei pysty lukemaan keskustelukumppania niin kuin haluaisi ja samalla jokin sanaton vihje saattaa jäädä huomaamatta. Tällöin keskustelusta ei tule niin hedelmällistä kuin se voisi olla. Tätä haluaisin vielä yrittää petrata.

Idealististen pyrkimysten vastapainona on tarpeellista muistaa hyväksymisen mentaliteetti. Ymmärtää, että vaikka kuinka olisi tavoitteena muotoilla elämästä merkityksellistä ja muistoisaa, ei se joka hetki onnistu. Ihan jo vaikkapa niiden energiatasojen vuoksi. Silloin ei parane soimata itseään, sillä aina ei lähde ja that's it. Elämä voi olla välillä kökkeliä, se on normaalia. Kunhan se positiivisuuden ja keskittymisen pointti on edes jossain kytemässä, pulpahtakoot pintaan sitten päivän tai viikon perästä.

Ystävänpäiväkortit

Sunnuntaiterkut nenäliinojen keskeltä! Päälle hyökkäsi kipakka talvinuha, jota olen koittanut nyt viikonlopun niistellä pois. Tuntuu olevan sitkasta lajia. Fletkusta olosta huolimatta olen saanut pikkujuttuja tehdyksi, kuten otettua tämän postauksen kuvat. Ajattelin nimittäin kynäillä helmikuun alkupotkuksi muutaman rivin ystävänpäiväkorteista.

Viime vuoden joulusesonki rohkaisi käyttämään printtihommissa värejä. Punaiset joulukortit olivat itselleni uusi ja ujo rajanylitys mustavalkoisen boksin ulkopuolelle, mutta uskalias kokeilu oli myönteinen. Niinpä ajattelin jatkaa hurvittelua ja tehdä muutaman vaaleanpunaisen kortin ystävänpäiväksi.

Täysipäiväisesti uusia kuoseja tein kolme, joiden lisäksi painatin pinkin version vanhemmasta Sinä olet ihana -kortista. Omaan mieleen näistä tuli sopivan suloisia ja hempeän herttaisia. Nappiannos ystävällisyyttä.

Kortit ovat saaneet mukavan vastaanoton ja ajattelinkin, että olisi mukava kehitellä niihin liittyen pientä sydämellistä elettä tänne blogin puolelle. Koodasin teille lukijoille oman alekoodin, joka nipsaisee Blawhi Graphicsin verkkokaupassa 10 % pois korttien hinnasta. Etu aktivoituu, kun ostoskorissa syöttää kampanjakoodille varattuun kenttään rimpsun: BK19 - tämä toimii ensi sunnuntaihin (10.2.) saakka. Korttiosastolle pääsee kurkkimaan suoraan tästä.

Lempeää päivää!