Etäopen konttori kiittää ja kuittaa

Onpahan ollut revohka! Parin kuukauden etäkouluilut päättyivät tänään. Vietimme kuluneen päivän opettajien ja muun henkilökunnan kanssa jo koululla tekemässä viimeisiä suunnitelmia ja valmisteluita huomista lähikoulustarttia varten. Ennen loppurutistusta ajattelin höpötellä tänne blogiin talteen jonkinlaisen koonnin menneestä poikkeusajasta. Kokemusanalyysit ja mietteet ovat itselläni vielä hyvinkin poukkoilevia, mutta yritän jäsentää niitä nyt edes muutamien yläkäsitteiden alle. 

Välineet ja työmuodot

Etäopetus tarkoitti mullistusta opetuksessa käytettäviin välineisiin ja työtapoihin. Meidän koulullamme opettajilla oli onneksi jo älykännykät ja työtietokoneet talon puolesta (kuulin huhuja, että joillakin paikkakunnilla tällaisista pystyi vain unelmoimaan). Meille laitettiin myös pikatoimituksen tilaukseen ns. kannettavat dokumenttikamerat.

Heti alkuun perustimme opettajien kanssa erilaisia WhatsApp-keskusteluja niin kokonaisille luokille, pienryhmille kuin yksityisesti open ja oppilaiden välille. Nämä toimivat viestittelyn ja ohjeistuksen runkona koko etäkoulun ajan. WhatsAppia käytettiin myös tehtävien palauttamiseen, tarkistamiseen, palautteenantoon ja neuvomiseen. Sitä kautta täsmävideoiden ja -kuvien lähettäminen oli superkätevää. Itse olin tavoitettavissa aina koko koulupäivän ajan. Ikiomaa opetusryhmäähän minulla ei ole, vaan opetan vaihtuvin vuoroin 1.-5. luokan oppilaita. Oli ilo huomata, miten tavallisesti hiljaisemmatkin muksut uskalsivat kysellä ja viestitellä tehtäviin liittyvistä asioista.

Vanhemmille tarvittava info välittyi Wilman kautta. Oppikirjojen tukena käytettiin sähköisinä alustoina pääasiassa Classroomia ja Formsia, tuntien pitämiseen Meet-sovellusta.

Yhteistyö oli meidän alakoulun opetiimillä todella tiivistä ja muodostimme jouhevan työnjaon siten, että yhden luokan asioita vei eteenpäin kolmen tyypin trio: luokanopettaja, resurssiopettaja ja minä (erityisopettaja). Tarvittaessa jelppasimme toisiamme ristiin enemmänkin. Koululla toimi lisänä lähiopetuksen tiimi ja koulunkäynninohjaajat jalkautettiin kentälle etänä opiskelevien oppilaiden tueksi.

Opiskelutavat, tehtävätyypit ja ohjeiden muodot vaihtelivat ryhmien välillä paitsi ikätason, myös oppiaineen mukaan. Ikätasoiset erot toiminnanohjauksessa ovat alakoululuokkien välillä todella suuria.

Isommilla oppilailla oli jo enemmän taitoja ja kykyjä itsenäiseen suoriutumiseen: he osasivat kysyä apua ja arvioida omaa suoriutumistaan. He pystyivät seuraamaan etänä annettua opetusta ja kykenivät ohjaamaan huomiota oppimisen kannalta oikeisiin asioihin.

Siinä missä isommat muksut pystyivät jo kommunikoimaan ja hoitamaan etäkouluhommat itsenäisesti, vaati pienempi oppilas kotona olevan aikuisen tuen jo pelkästään vuorovaikutukseen, puhumattakaan tehtäviin ohjautumisesta ja niiden palauttamisesta. Monellakaan pikkuoppilaalla ei ole vielä omia laitteita, joten viestintä tapahtui väistämättä aikuisen avustuksella. Alkuopetuksen oppilaiden vanhemmilla olikin etäopetuksen aikana muita suurempi rooli työskentelyn ohjaamisessa – siitä iso hatunnosto. 

Asenteet

Kun tieto koulujen sulkemisesta saapui, tuntui ensireaktio kuin märältä rätiltä vasten naamaa. Innostus uusien käytänteiden suunnittelusta vaihtui hämmästykseen, kun opettajille vaadittiin lomautuksia ja julistettiin, etteivät etätyöt ole oikeita töitä vaan lomaa. ”No nyt teillä alkoi sitten parin viikon loma!” -kommentti huvitti ja ällistytti yhtä aikaa. Itse mielsin nämä näkemykset tietämättömyydeksi, sillä niistä paistoi perehtymättömyys ja vieraus paitsi etätöitä, myös opetusalaa kohtaan. Onneksi media on sittemmin pitkin kevättä tuonut esiin työkentän todellista kuvaa ja sanamuodot ovatkin kääntyneet äärilaitaan. 

Jossain pääsiäisen ja vapun välissä eksyin netin keskustelupalstalle, missä vaadittiin kovaan ääneen opettajajohtoista etäluennointia. Se hieman huvitti, sillä nykykoulussa tuo on melko kivikautinen metodi. Toisaalta näkemys loi itselleni ymmärrystä siitä, miten stereotyyppisiä ja vanhentuneita näkemyksiä koulumaailmasta vielä liikkuukaan.

Olen aikaisemmin pitänyt omaa opetustyyliäni melko konservatiivisena, mutta etäshown aikana huomasin, että se perustuukin uudistettuun opetussuunnitelmaan enemmän kuin olin ajatellutkaan. Opettajajohtoisen esitelmöinnin sijaan opetus nojautuu omassa luokassani yhdessä tekemiseen ja pohdiskeluun, oppimisprosessin aikaiseen ohjaamiseen ja palautteeseen sekä ylipäätään tekemisen kautta oivaltamiseen. Siksi tuo opettajilta odotettu luennointi tökkäsi silmään, sillä nykypäivänä opettaminen on pikemminkin strukturoitua ohjaamista vaiheesta toiseen kuin aikuisen yksinäistä monologia. Ryhmässä toimimisen lisäksi on oppilaiden itsenäinen työskentely myös timanttia, sillä sitä kautta opitut tiedot ja taidot vahvistuvat. Itselleni oppilaan itsenäisen työskentelyn seuraaminen kertookin eniten lapsen taitotasosta ja tuen tarpeesta. Lähiopetuksessa siihen on helppo sujahtaa avuksi, kun taas etänä tukeminen on moninkertaisesti vaikeampaa. Oppimisprosessin seuraaminen ei ole virtuaalisesti mahdollista lähimainkaan samalla intensiteetillä kuin lähikontaktissa. Tämä oli itselleni ehkä etäopetuksen suurin ahdistusta aiheuttava seikka.

Etäkoulu on tuonut aistittavaksi niin yleisiä koulumaailmaa koskevia asenteita kuin meikäläisen henkilökohtaista suhtautumista omaa työtäni kohtaan. Näiden havaintojen lisäksi luulen, että yhteispeli koulun ja kotiväen välillä on muokkautunut eheämmäksi: uskon, että näiden kuukausien jälkeen yhteistä ymmärrystä on hippusen enemmän ja kokonaiskuva oppimisasioista on rakentunut entistäkin saumattomammaksi. Itse ainakin ylistän maasta taivaisiin kaikki vanhemmat, joiden kanssa olen ollut etäkoulun aikana yhteyksissä – kotijoukot ovat ainakin täällä meidän huudeillamme ottaneet huikealla tavalla koppia vastaan ja tukeneet lapsiaan kotioloissa tavattoman onnistuneesti. Jos voisin, jakaisin kevätlukukauden päätteeksi kotiväen stipendin.

Mitä tulee tietotekniikkaa koskeviin asenteisiin, ei yhteiselo ihan mutkatonta ole ollut. Itse en lähtökohtaisesti ole koskaan antanut tekniikalle erityisen suurta roolia omassa luokassani ja jouduin tekemään ajatuksissani melkoisen hyväksymisprosessin sukeltaessani etämaailmaan. Yleisistä mielipiteistä olin havaitsevinani ekstroverttien suosimista: videoyhteyksien ja -tallenteiden käyttämistä pidettiin itsestäänselvyytenä, johon kaikkien oletettiin pomppaavan tuosta vain – niin teknisten taitojen kuin uskalluksenkin puolesta.

Itse olen elämässäni ollut mukana kolmessa Skype-palaverissa ja niistä kaksi on epäonnistunut siten, että olemme lopulta kokoustaneet puhelimen kaiuttimen välityksellä. Teams ja Meet olivat itselleni täysin uusia sanoja, joiden käytön opetteleminen valehtelematta arvelutti. Kokemusta etäyhteyksistä ei ainakaan minulla ollut ollenkaan, sillä missäpäs niitä olisi aiemmin tarvinnut.

Tekninen puoli ei niinkään ollut se perimmäisin haaste, vaan oman naaman ja äänen jakaminen eteenpäin. Olen Instassa aikoinaan vitsaillut, että oman kuvan julkaisemiselle on kerta vuoteen minulle sopiva tahti. Omaa ääntä tai kuvaa sisältävää videota en ollut koskaan julkaissut missään, mutta minusta on laittomasti tallennettu ja levitetty videomateriaalia. Tähän lähtökohtaan peilaten videoyhteys pelotti oikeasti todella paljon. Kauhusta huolimatta päätin tarttua toimeen heti ensimmäisenä etäopetuspäivänä ja värkkäilin opetusvideon jakoon. Sen tekeminen jännitti valtavasti, mutta kynnys seuraaviin videoihin madaltui selvästi. Meet-tunnit aloitimme dokumenttikameroiden saavuttua (sekä opettajien yhteisten treenituokioiden jälkeen) ja niitä olikin sitten jo helpompi lähteä vetämään.

Jos minulla oli ongelmia videovälitteisen opetuksen kanssa, oli niitä myös lapsilla. Meet-tunti voi tuntua oppilaastakin yllättävän pelottavalta! Oman äänen tai kuvan jakaminen ei ole itsestäänselvästi lapsistakaan helppoa, vaikka julkinen mielikuva sellainen saattaisi ollakin. Etäkoulutaipaleella tarvittiin paljon rohkaisua ja tsemppausta, jotta kaikkien kynnys virtuaaliyhteyksiin saatiin ylitettyä.

Rutiini

Alussa etäopetuspäivien rytmittäminen stressasi. Oma ajankäyttö tuntui poukkoilevalta ja välillä hommia kasaantui liikaa. Tämän seurauksena löysin itseni useampana sunnuntaina koneelta istumasta. Arkena pidin kuitenkin alusta alkaen siitä kiinni, että päivät eivät venyneet yli iltapäiväkahvien ajan. Pitkittymistä välillä tuli, mutta ei mahdottomasti.

Ensimmäisinä viikkoina tein brutaalin virheen ja jätin kaikki kirjapinkat öisin keittiönpöydälle. Se oli kämmi, jonka vuoksi tuntui, kuin töissä olisi ollut koko ajan. Asian tajuttuani älysin siivota pöydän aina työpäivän päätteeksi ja kiikutin tavarat yöksi vaatehuoneeseen piiloon.

Kotona minulla oli kaksi työpistettä: toinen päätalon keittiönpöydän ääressä, toinen mökillä. Mökille pakenin pitämään kaikki etätunnit, koska mies piti omiaan talolla. Saareke oli kyllä kiva etätyöpiste, vaikkakaan ei koskaan näin siisti kuin tämän postauksen (lavastetuissa) kuvissa. :D Kaakaota ja kahviakaan en oikeasti päivien aikana hörppinyt, ne olivat vasta virka-ajan jälkeinen palkinto.

Iltapäiviin kohdistettu päivälenkki muodostui tärkeäksi, ajatuksia irrottavaksi rutiiniksi.

Etäpäivien toistuessa kuviot tulivat tutummiksi ja ennakointi helpottui. Sitä myöten päivien suunnittelu ja toteutus järkevöityi. Kun rutiini viimein löytyi, pyrin jakamaan työpäivän ajankäytöllisesi kolmeen osaan: 

1. tehtävien työstämiseen (siis niiden suunnitteluun, tekemiseen, jakamiseen ja ohjeiden kirjoittamiseen),
2. Meet-tunteihin ja 
3. henkilökohtaiseen yhteydenpitoon. 

Näistä ajallisesti taisi tunteja kulua eniten henkilökohtaiseen yhteydenpitoon, sillä se piti sisällään kaiken mahdollisen: yksilöllisen ohjaamisen, tehtävien palautuksista huolehtimisen, tarkistamisen, kuittaamisen sekä tarvittaessa yksityiskohtaisemman palautteen antamisen ja lisäohjeiden (videot, kuvat, sanalliset neuvot) tekemisen.

Päivärytmiä tuki yhteydenpito kollegoiden kanssa – tiimityöskentely oli tavattoman mielekästä. Pohdimme usein porukalla eri luokkien tilanteita, suunnittelimme tehtäviä ja arvioimme suorituksia. Vaikka emme livenä nähneetkään, keventävä huumori ja sitä seurannut naururemakka kaikui välillä korvissa melkeinpä telepaattisesti.

Etätöiden mielekkyys

Menneet kuukaudet ovat saaneet miettimään, millaista etätyön tekeminen olisi tulevaisuudessa oman elämäni kannalta. Tykkäisinkö tehdä töitä kotoa käsin?

Opetustyön osalta voin sanoa suoraan: en missään nimessä. Etäopetus ei todellakaan ole hyvä työmuoto alakoululaisten opetukseen, joka on konkreettista läheltä ohjaamista, kokoaikaisesti oppimisprosessin seuraamista ja askelmerkittämistä. Etänä tuon kaiken toteuttaminen ja seuraaminen on vaikeaa, enkä ainakaan minä koe tulleeni profeetaksi asian kanssa. Parhaani yritin ja mielestäni ihan kelvollisesti onnistuin, mutta ei enää ikinä etäopeilua, kiitos! :’)

MUTTA. Mikäli ammattini olisi jokin ihan muu, jokin sellainen joka pitäisi sisällään aikuisten kanssa työskentelyä ja esimerkiksi itsenäistä sisällöntuottamista, olisi etätyö itselleni unelma! Kun lähiopetuksen tuottamaa sosiaalista kuormitusta ei ollut, löysin itsestäni poikkeuksellisen paljon energiaa. Poissa ovat olleet niin epämääräiset horkat kuin iltapäiväväsymyksetkin. Olen voinut järkyttävän paljon paremmin ja mielialani on ollut himputin hyvä. Tämä pistää miettimään omaa ammatinvalintaa. Pystynkö ihan todella elämään näiden mainittujen sekä muiden opetyön lieveilmiöiden kanssa koko loppuelämäni? Seikka mietityttää tämän kevään seurauksena todella paljon.

Niin tai näin, etäshow on ainakin hetkeksi ohi. Nyt edessä on viimeinen puristus ennen kesää. Toivotaan, että kaikki menisi lähiopetuksen aikana nappiin eikä kirottu virus pääsisi pöllähtämään laajemmalle.

Tsemppiä meille kaikille!

Operaatio nurmikko lähti taas lapasesta

Tänään on luvassa postaus tavallista karummilla kuvilla, sillä värimaailma ei näissä ole järin viehättävä. Kevät ei ole edennyt meidän leveyksillämme vielä hiirenkorville eikä aurinko ole pariin päivään pilkahdellut, joten kuva-aineisto on nyt käytännössä yhtäkuin pilvisiä multaneliöitä.

Aihe on kuitenkin riemukas, sillä me saimme tällä viikolla valmiiksi pihan kevättöiden ensimmäisen vaiheen, tulevien nurmialueiden tasoittamisen. Rautaharavan varressa meni yhteensä 14 iltaa. Vaikka lihakset olivat lujilla ja käsiin kertyi rakkuloita, on mieli valtavan tyytyväinen tämän etapin valmistumisesta.

Hommahan lähti taas lapasesta aikaisempiin suunnitelmiin verrattuna, sillä nurmialueita ei ollut alunperin tarkoitus tehdä näin paljoa. Ennen tämän raksan alkua haaveilin, että saisimme vähennettyä ruohonleikkaamisen määrää pitämällä vihreät alueet kohtuudessa. Haaveista huolimatta pihan todelliset muodot ja lopulta budjetti sanelivat nurmikkoalueiden rajat. Vihreitä neliöitä tulee olemaan vähän enemmän kuin entisessä Iisalmen kodissamme (jotain 500 ja 1000 neliön väliltä), mutta täällä leikattavat alueet ovat onneksi muodoiltaan helpommat. Ja hei, etupihan sentään onnistuin suunnittelemaan nurmettomaksi!

Minulla ja miehellä on melko eriävät mieltymykset ruohonleikkureiden suhteen, mikä helpottaa tulevaa työnjakoa. Mies päristelkööt päältäajettavalla leikkurilla tasaisimmat alueet ja minä kiertelen sitten kevyellä työnnettävällä tarkemmin katsottavat paikat.

Takapihan rakenne oli minulle pari vuotta sitten melko suurikin stressiaihe, sillä korkoeroa ylä- ja alapihan välillä oli paljon. Ennen viimekesäisiä maanmuokkauksia en uskonut, että alueesta saisi mitenkään mielekästä. Tarvittavan täyttömaan määrä hirvitti. Onneksi otin viime kesänä härkää sarvista ja järjestelin urakan alulle. 

Takapihalle ajettiin lopulta reilut parikymmentä nupillista tavaraa ja tuolla määrällä saimme muokattua alueelle järkevästi laskevan profiilin. Aluksi kaivinkone muotoili alueen kuperasti metsään viettäväksi luiskaksi, mutta sitä hetken katseltuani viilasin vielä suunnitelmia. Jotta piha olisi oikeasti käytettävä eivätkä Armaksen pallot vierisi jatkuvasti metsikköön, pyysin isäni vielä traktorin ja lanan kanssa hommiin. Muotoilimme takapihalle pehmeästi laskeutuvat porrastukset ja minusta tämä ratkaisu on nyt paras mitä tämän pihan spekseillä (ja edelleen sillä olemassa olevalla budjetilla) pystyy toteuttamaan.

Itselleni oli nyt todella tärkeää saada hinkattua alueet mahdollisimman tasaisiksi. Iisalmessa ärsytti aikoinaan joka ikinen kerta ruohoa ajaessa ne alueet, joihin oli jäänyt painanteita traktorinrenkaista. Näitä neliöitä on hyvällä lykyllä tarkoitus katsella koko loppuelämä, joten hommaan oli tällä kertaa oikeasti panostettava.

Periaatteessa nurmensiemenet voisi jo kylvää, mutta haluan odotella asian kanssa vielä viikon tai pari. Täällä on ollut vielä melko jäätäviä yöpakkasia, joten en halua ottaa riskiä itämisvaiheen epäonnistumisesta. Haraamista ja jyräämistä on vielä tiedossa, mutta ne tuntuvat enää pikkuruisilta ponnistuksilta verrattuna tähän laajempaan tasausvaiheeseen, joka tuli juuri valmiiksi.

Kunhan ruoho alkaa vihertää, on sitä seuraava to do -lista melkeinpä loppumaton. Tiedossa on muun muassa tällaisia hommia:

• nurmialueiden tarkempi rajaaminen
• päätalon etu- ja takaterassien tekeminen loppuun
• katealueiden väsääminen
• takapihaa reunustavan maanpeittokasvin valitseminen ja istuttaminen
• muiden istutusten suunnittelu ja toteuttaminen
• roskakatoksen ja puuvaraston rakentaminen (puhumattakaan autokatoksesta)
• valttaamattomien terassialueiden käsitteleminen
• pitkospuiden nikkaroiminen mökiltä rantabiitsille
• viimeisten risujen siivoaminen
• ison istutuslaatikon kyhääminen hyötykasveille
• istutusaltaiden toteuttaminen 
• grillipaikan tekeminen
• ynnä muuta

Tästä listasta en kuitenkaan suostu painetta ottamaan. Tälle kesälle riittää kaksi kärkitavoitetta: se että ruoho vihertää ja että saamme terassialueet viimeisteltyä. Kaikki muu on plussaa ja todennäköisesti moni asia tuolta listalta jääkin vielä ensi kesälle.

Mitä tulee tuohon mainittuun budjettiin, niin se on ison pihan vihollinen. Tonnit hurhahtavat ohi silmissä! Olisi aivan superia toteuttaa esimerkiksi hulppeita kunttasektoreita ja jos minkälaisia kivettyjä alueita ja muureja, mutta niistä ei ole järkeä tämänkokoisen alueen kanssa unelmoida. Onneksi symmetriaa, värimaailmaa ja toiminnallisia alueita pystyy toteuttamaan pienemmälläkin euromäärällä. Kompromisseja joudumme tekemään vääjäämättä, mutta en kanna siitä harmitusta. Ihan mukiinmenevän ja kauniin pihan me saimme samoilla lähtökohdilla tehtyä Iisalmeenkin.

Pläjäytän postauksen viimeiseksi kuvaksi neljän otoksen kollaasin takapihan aikaisemmista vaiheista. Ensimmäinen kuva on kesältä 2017, kun päätalon pohjia vasta aloiteltiin kaivamaan. Kolme muuta kuvaa ovat kesältä 2019. Näitä keskeneräisempiä ajanjaksoja on merkityksellistä muistella, jotta edistymisen havaitseminen on helpompaa.

Sydämellistä äitienpäiväviikonloppua!

Lue myös:
Meidän (etu)piha on valmis!
DIY: Pergola
Nikkaroitiin näkösuoja
Piha-aita
Ihan pihalla

KAUNOKIRJOITUSOPAS

Voi pojat, täällä on vietetty melkoisen jännittävä vuorokausi, sillä takana on uuden paperituotteen lanseeraus. Muistattekohan, kun jossain alkuvuoden postauksessa mainitsin haaveistani päivittää Blawhin tuotekategoriaa? Reippaat 350 työtuntia myöhemmin tuo haave on viimein konkretisoitunut: kävin torstaina hakemassa Iisalmen painotalosta nipun vedoksia tuotteesta, jota olen vääntänyt valmiiksi koko kevään ajan.

Tämä uutukainen on opas klassiseen kaunokirjoitukseen. En enää edes muista, milloin tarkalleen ottaen aloin haaveilla tällaisen työkirjan teosta, sillä suunnitelmat ovat eläneet mielessä pitkään. Valmiiksi ähräämiseen kului aikaa, sillä halusin tehdä opuksen ajatuksen kanssa ja huolellisesti. Lopputulokseen olen itse ihastunut, tästä tuli jopa parempi kuin oli tarkoitus!

Kimmokkeita työkirjan tekemiseen oli useita. Työkirja tuotetyyppinä oli ensimmäinen asia, joka kutkutti. Seuraavaksi aloin keksiä sille sisältöä, mikä pamahti mieleen äkisti omasta kokemusmaailmasta: opetöissä on tullut vastaan, ettei moni nykylapsi osaa kirjoittaa enää omaa allekirjoitustaan, koska kaunokirjoituksen opettaminen lopetettiin vuonna 2016. Tämä on tullut eteen useampaan kertaan ja olemmekin monen oppilasryhmän kanssa harjoitelleet kirjoittamaan omia nimmareita. Lapset nauttivat tästä puuhasta hirmuisesti! "Ope, kirjoita minulle malliksi..." -pyyntöä on saanut toteuttaa välillä ihan liukuhihnalta. Tätä miettiessäni päätin, että kaunokirjoitusopas on tehtävä. Paitsi omasta rakkaudesta kauniiseen käsialaan, myös koukeroisen perinteen säilyttämiseksi.

Me aikuiset olemme kyllä aikanamme kaunokirjoituksen opetelleet, mutta monelta se on unohtunut. Opas toimii tässä tapauksessa kertausapuna oman käsialan elvyttämiseen. Toisaalta se on myös mindfulness-tyyppistä tekemistä värityskirjojen tapaan - rentouttava pysähtymispaikka arjen kiireiden keskelle. Enkä voi olla mainitsematta, että työkirja tuo vaihtoehtoista tekemistä tämän hetken koronakotoiluun.

Kaunokirjoitusopas sisältää kirjainkohtaista toistoharjoittelua, sanojen jäljentämistehtäviä, kaksikirjaimisia sidontaharjoitteita sekä muutamia elämässä tarvittavia toivotuksia ja voimalauseita. Mukana on myös tyhjiä viivastosivuja omien tekstien harjoittelemiseen.

Työkirjan rakenne etenee tietyn systeemin mukaisesti. Yhdellä aukeamalla opetellaan ensin neljä kirjainta, jonka jälkeen seuraavalla aukeamalla on kyseisiin kirjaimiin liittyviä sanaharjoituksia sekä tilaa omille rustailuille. Kun kaikki aakkoset on treenattu, harjoitellaan sitomaan kaikki kirjaimet toisiinsa. Sen jälkeen oppaasta löytyy lauseharjoituksia ja viimeisimmäksi tilaa oman käsialan viilaamiseen. Sivuja tuotteessa on yhteensä 48.

Kirjain kirjaimelta etenevä systeemi ei mene aakkosjärjestyksen tahdissa, vaan se mukailee tarkoituksella koululaisten äidinkielen työkirjoja, joissa esimerkiksi ensimmäiset opeteltavat kirjaimet ovat A, I, U ja S. Koulumaisessa järjestyksessä etenevät kirjaimet luovat järkevästi rakentuvan pohjan sanatasoisille jäljentämisharjoituksille.

Kaunokirjoitusopasta on saatavilla kolmessa eri kansivärissä. Niitä ovat valkoinen, puuteri ja harmaa. Sisältö on kaikissa samanlainen.

Meillä oli painotalon edustuksen kanssa hupaisaa viestittelyä tuosta puuterisävystä. Jotta sain sanallisesti kuvailtua haluamani värisävyn, päätin kutsua versiota mummokalsareiksi. Vitsi lähti elämään tuosta välittömästi ja seurasi postista toiseen. Vedosten valmistumisesta en suinkaan saanut oletetunlaista korrektia ilmoitusta, vaan viestin että mummokalsarit olisivat nyt noudettavissa. :D Minusta on niin parasta, että ihmiset osaavat olla työhommissaan ammatillisia, mutta samalla hauskoja!

Kaunokirjoitusoppaan lanseeraaminen oli erittäin jännittävä paikka monestakin syystä. Ensinnäkin, olin päättänyt haastaa itseni ja tehdä työkirjasta esittelyvideon Instagramiin omalla naamalla ja äänellä. Se kauhistutti hirmuisesti, mutta sain kynnyksen kuitenkin ylitettyä. Toiseksi, uuden tuotteen julkaiseminen ujostuttaa. Tykkäävätköhän siitä muutkin, vai olenko itse ainut pöljä? Entä, jos kaikki työtunnit ovatkin valuneet hukkaan? Kolmanneksi, tekniikka. Telialla oli tänään monta tuntia kestänyt verkkohäiriö, jonka vuoksi Blawhin verkkokaupan sivut kaatuivat kokonaan. Niin meikäläisen tuuria, että ensin väännät työtä valmiiksi monta sataa tuntia ja sitten kun saat sen julkaistua, ihmiset eivät pääsekään kauppaan! :') Päivystin kolme pitkäpiimäistä tuntia vikatiedotetta seuraten ja viimein iltapäivällä häiriö saatiin oikaistua. Huh. Täksi illaksi yritän jo rauhoittaa mieltä, edes puoleen aikaisemmista stressilukemista.

Jos koukeroiden rustaaminen kiehtoo, pääset klikkailemaan opuksen itsellesi täältä.

Kirjoittelemisiin!
♥

P.S. Instan kohokohdista löydät videoesittelyn kaunokirjoitusoppaan sisällöstä, klik.