Somekapina

Sanon sen nyt ihan suoraan. Minulla on ongelmia somen kanssa. On ollut oikeastaan aina. Miellänkin itseni jonkinlaiseksi someintrovertiksi: ihmiseksi, jota tietynlainen nettimaailma kuormittaa ja ahdistaa - ja siihen liittyvä tekniikka ylipäätään. Yritin aikoinaan vaalia vanhaa Nokian kännykkäänikin mahdollisimman pitkään, jotta ei tarvitsisi vaihtaa älypuhelimeen. :)

En pidä somen koukuttavuudesta. Siitä, että ihmiseltä humpsahtaa huomaamattaan aikaa jos minkälaisten sivustojen ja sovellusten parissa. Itse koen, että valtaosa tuosta kulutetusta ajasta on mennyt turhuuteen. Puolituttujen tai tuntemattomien mielipiteiden, linkkausten ja jakojen pläräykseen. Masentaviin uutisiin, tyhjänpäiväisiin klikkikalasteluihin ja raivoisiin väittelyketjuihin. Etunenässä tarkoitan Facebookia ja netin iltapäivälehtiä, mutta myös muita somen ulottuvuuksia. Mitä kaikkea muuta tuolla turhuuteen käytetyllä ajalla voisikaan tehdä! 

Käsi ylös, jos teille ei ole koskaan huomautettu liiallisesta puhelimen tai tabletin käytöstä - tai se ei ole häirinnyt vähintään teitä itseänne. Ja tassu pystyyn, jos ette ole koskaan olleet pahoillanne siitä, että joku toinen on ollut kiinnostuneempi laitteestaan kuin lähellä olevien ihmisten seurasta. Väitän, että someriippuvuus on hiipinyt viime vuosien aikana kansantaudiksi ja on ujuttautunut riidan aiheeksi moneen perheeseen. Se inhottaa. Kuten muissakin riippuvuuksissa, kohtuutta on hankala tavoittaa. 

Paitsi että some syö aikaa, se heikentää myös keskittymiskykyä. Miettikääpä, milloin viimeksi olette kunnolla uppoutuneet tuntikausiksi johonkin somettomaan tekemiseen? Minä ainakin tavoitan tuollaisia hetkiä muistini sopukoista liian heikosti. Olen huomannut, että toimettomina hetkinä on suuri kiusaus, elleipä jopa automaatio, tarttua kännykkään. Sen sijaan että päästäisi ajatukset laukkaamaan tai kestäisi toimeliaisuutta ruokkivaa tylsyyttä, tulee täyttäneeksi ajatuksensa nettihötöllä. Tekee ehkä näennäisesti jotain aktiivista, mutta palkitsee itsensä sen jälkeen sometustauolla. Ei tule koskaan aloittaneeksikaan sellaista tekemistä, johon uppoutuisi pitkäjänteisesti.

Väitän somen syyksi myös sitä, että ajatus kulkee heikommin. Välillä tuntuu siltä, että päässä poukkoilevia ideoita on entistä vaikeampi kutoa sanoiksi saati yhtenäiseksi tekstiksi. Jumittaa. Tämän näen johtuvan siitä, että opetamme aivojamme koko ajan vaihtuvien virikkeiden ylitulvaan. Sillisalaattiin, joka synnyttää nopeita, mutta toisistaan erillisiä väläyksiä päässämme. Ajatus vaihtuu ensimmäisestä toiseen ennen kuin edellistä on kunnolla prosessoinutkaan ja tällaisen ketjun pituus kasvaa sitä mukaa kun kosketusnäyttöä hiplailee eteenpäin. Totumme siihen, ettei tarvitse pysähtyä ajattelemaan, perustelemaan tai hahmottamaan kokonaisuutta. Pompitaan ideasta ja inspiraatiosta toiseen, uutisesta kissavideoon ja mielipiteestä kaverinkaverin matkapäivityksiin.

Tunnistan someahdistukseni rajan aika selkeästi: se keskittyy hyödyn ja turhuuden välimaastoon. Mikäli koen, että netissä seikkailemisesta on minulle hyötyä, touhu ei ahdista. Selkeästi tällaisia toimia ovat tiedon hakeminen, asioiden hoitaminen sekä tiettyyn rajaan asti sisustusblogimaailmassa seikkaileminen. Blogistaniaa en pidä yhtä kuormittavana kuin vallattomampaa somea, sillä täällä ei tarvitse pelätä, että tutun bloggaajan postauksesta löytyisi surullisia eläintarinoita tai politiikasta kiihkoilevia viestiketjuja. Tämä on rentouttava turvapaikka kaiken hälinän keskellä, missä aiheet ovat selkeästi rajattuja. Mieli ei joudu poukkoilemaan.

Turhuus ja ahdistus iskee silloin, kun huomaan vaipuneeni sohvannurkkaan somezombiksi, joka on uppoutunut selaamaan juurikin niitä kaverinkaverin matkapäivityksiä. Silloin ärsyttää, miksi oma mielenlujuus ei ole riittänyt torjumaan hommaa, josta tietää tuskastuvansa. Sitä ruoskii itseään, miksei tuolla ajalla tekisi jotain hyödyllisempää. Tekisi vaikka jotain uutta ruokaa tai herättelisi miehen kanssa keskustelua jostain poikkeuksellisesta aiheesta. 

Valtaosa bloggaajista löytyy instasta, niin minäkin. Mutta arvatkaas mitä, se kääntyy kuitenkin meikäläisen akselilla jo sinne ahdistavuuden puolelle. En yksinkertaisesti pysty poukkoilemaan instan kuvavirrassa, sillä jo viidennen kuvan kohdalla minulle tulee ähky. Ainoat, joita seurailen siellä säännöllisesti, ovat omat perheenjäseneni sekä ystäviksi muodostuneet bloggarit. Tämä siksi, etten kestä suurta kuvatulvaa, johon minulla ei ole mitään kiinnekohtaa. Moni kertoo instan toimivan itselleen inspiraation lähteenä, mutta omakohtaisesti olen kuitenkin kokenut Pinterestin täsmällisempänä apuna tuohon hommaan. Näillä perusteilla ette ehkä ihmettele, että jo ajatuskin snäppäämisestä on minulle kauhistus.

Somehaahuilussa on mielestäni pahinta tämä: se ei luo muistoja. Pelkään kauheasti sitä, että kiikkustuolissa istuessaan (tai vaikkapa jo kuluneen vuoden lopussa) huomaisi, että elämä on kulunut jonkin teknisen värkin pläräämiseen. Ei ole haistanut, maistanut, tuntenut, kokenut, nähnyt ja tehnyt. Ei somessa itketä ja naureta samalla kyllyydellä kuin tosielämässä, vaikka lasittuneessa naamassa suupieli saattaakin joskus liikkua suuntaan tai toiseen. En minä halua oikeasti seurata puolituttujen kuulumisia tai mielipiteitä, vaan tietää mitä konkreettiselle lähipiirilleni kuuluu ja mitä he ajattelevat arjen keskellä.

Oikeastaan nämä kaikki kirjoittamani pointit ovat itsestäänselvyyksiä. Kyllähän me tiedämme somen hyvät ja huonot puolet. Vaan osaammeko reagoida niihin huonoihin? Aion julistaa nyt henkilökohtaisen somekapinan ja rajoittaa someturhuutta niin hyvin kuin osaan. Pelkällä ajatustyöllä en usko koviin hyviin tuloksiin ja siksipä tässä esimerkkinä pari konkreettista tekoa:

• Lööppilehtien sijaan aion jatkossa lukea oikeaa sanomalehteä. Tilasin meille Savon Sanomat jo heti tammikuun alusta tulemaan ja olen ahminut lehden sanasta sanaan päivittäin. Nettilehtien lukeminen onkin vähentynyt roimasti, kun sormien ulottuvilla on konkreettinen vaihtoehto, joka kertoo valtakunnan ja oman elinpiirin uutiset asiallisesti.

• Järjestelin puhelimen välilehdet uuteen järjestykseen. Poistin aloitusnäytöltä kaikki sovellukset, jotka vilkuttivat punaisia pallukoita uuden infon merkiksi. Toiselle välilehdelle siirtyivät esimerkiksi Facebook, sähköposti ja Messenger. Aloitusnäytölle jäi sovelluksista ainoastaan WhatsApp. Siirtyneiden sovellusten tarkkailu on vähentynyt radikaalisti, kun ne eivät ole nenän alla ilmoittamassa itsestään. Mitään järkyttävää ei todellakaan tule tapahtumaan, vaikka punaisten pallukoiden tsekkausväli kasvaa useampaan tuntiin. Jos olisin oikein topakka, poistaisin sovellukset kännykästä kokonaan, mutta ainakaan vielä en koe olevani siihen valmis.

• Somemaailmalle on oltava olemassa vaihtoehtoista tekemistä. Kotona tulee satavarmasti eteen niitä toimettomia hetkiä, jolloin kännykkään olisi helppo uppoutua. Viimeisten viikkojen aikana olen tällaisina hetkinä tarttunut tekemättömiin kotitöihin, vaikka ne eivät siinä hetkessä välttämättömiä olisikaan. Iltoihin olemme miehen kanssa yrittäneet lisätä kirjojen lukemista. Tässä on mies onnistunut yllättäen minua paremmin – syytän asiasta omalla yöpöydälläni olevaa opusta, joka tökkii. Taidan jättää sen hautumaan, sillä mies toimitti minulle eilen kirjastosta uutta luettavaa. Olen myös jo päässyt suunnitteluasteelle uusien säärystimien neulomisessa. Vielä pitäisi tonkia puikot kaapista ja hankkia oikeanväristä lankaa puuhan aloittamiseksi. Ne kun saisi alulle, ei kännykkää kyllä sohvalla hamuilisi.

• Olen lähtenyt näkemään ihmisiä. Eniten perheenjäseniä, mutta myös ystäviä. Ensi viikolla olemme menossa pitkästä aikaa yhdessä miehen kanssa ystäväpariskunnan luokse kylään, mitä odotan jo nyt hyvillä mielin.

• Armas on mitä loistavin syy jättää tekniset välineet pois käsistä. Se osaa itse asiassa vaatia sitä itsekin: tulee läpsyttelemään laitetta tassullaan ja työntää kuononsa eteen silloin, kun kokee että on aika leikkiä tai lenkkeillä. Osaa vinkua niin pitkään, että tulee huomioiduksi. Arvatkaa vaan, voiko intensiivisesti tuijottavia nappisilmiä vastustaa! Armaksen ansiosta tämäkin emäntä lenkkeilee nykyisin vähintään pari kilometriä päivässään. Se, mitä voisin Armaksen suhteen vielä parantaa, on olla venyttämättä toisen odotusta. Lähteä touhuamaan kun tulee muistutetuksi.

Huvittavin pointti tässä omassa somekäytön analysoinnissa on se, etten alunperinkään ole kovin ahkera somettaja, vaikka niin voisi ilmaisemastani ahdistuksen määrästä kuvitella. :') Minulle vain pienikin määrä on jo liikaa.

Onko teille tullut kevyttä someähkyä tai syvempää ahdistusta? Kertokaa ihmeessä vinkkejä vaivan selättämiseen! Elämyksellistä viikonloppua kaikeille aisteille!

P.S. Tottahan toki somessa on myös hyviä puolia, vaikka ne rajautuivat nyt tämän postauksen ulkopuolelle. Yhtenä esimerkkinä Oma Koti Valkoinen –blogista bongattu vinkki tuon tietokoneen näytöllä näkyvän Fliqlo-näytönsäästäjän asentamiseen. Ei olisi sitä ilman hyödyllistä somea! :)

P.P.S. Vuoden 2017 kalenterit voi shopata PDF-muodossa täältä.