Niin pimeää että pelottaa

Täällä taas! Ei aikaisempaa ehtiväisenä, mutta kuitenkin rakoa tekemällä. Minulla on parasta aikaa maalausprojekti tuolla työhuoneessa vaiheessa, mutta nyt pitää odotella kello kahteentoista jotta pääsen hakemaan Prismasta uutta tököttiä.

Pimeydestä. Pimeä itsessään ei pelota - meikäläinen kyllä hilputtelee mökilläkin yöllä ulkohuussiin ja näyttelee vain keskaria mäntyjen takana vaaniville susille ja moottorisahamurhaajille. Sen sijaan pelottaa se, mitä pimeys näyttää ihmiselle aiheuttavan; paitsi henkisesti, myös fyysisesti. Saatatte muistaa, että kipuilin jo viime talven pimeyden kanssa. Aurinkoa ei näkynyt hankienkaan aikana. Nyt tuntuu irvokkaalta muistella, miten keväällä haaveilin kesästä ja pidin itsestäänselvyytenä akkujen lataamista auringossa rantsuillen. Sanovat, että vastaavia kesiä on ollut aiemminkin, mutta kysynpähän vaan, montako kertaa tällaista on edeltänyt yhtä pimeä talvi.

Säätila ja valonmäärä ei ole koskaan aiemmin vaikuttanut minuun näin. Ei ikinä. Vähän epäuskoisenakin olen ajatellut aiemmin kaamosmasistelijoita ja miettinyt, että kyllähän sitä valoa saa katkaisimesta niksauttamalla. Nyt kuitenkin nostan käden pystyyn ja tunnustan painivani pimeyden kanssa. Kun olisikin vain mentaalisesta tilasta kyse - sen saisi vielä tsempattua - mutta kun kroppa reagoi fyysisestikin. Olen ihan ymmälläni siitä, miten pimeät sadepäivät tekevät olon voimattomaksi ja väsyneeksi, kun taas auringon pilkahtaessa energiatasot jymähtävät täysin eri maailmoihin.

Eniten pelottaa tuleva syksy. Miten hemmetissä sitä jaksaa taapertaa yhä sakenevaa pimeyttä kohti ja olla toimelias työntekijä? Tuntuu, että kevään kuormitukset eivät ole lauenneet kropasta vieläkään. Pitää varmasti pyytää työkavereilta jo etukäteen anteeksi opehuoneeseen mönkivää ärtyistä ämmää, kun oppilaiden kanssa on ensin nitistänyt itsestään kaikki saatavilla olevat hymyt irti.

Mitä töiden alkuun muuten tulee, tajusin tällä viikolla että eihän minulla ole lomaa enää kärpäsenkakkaakaan jäljellä. Mies mainitsi sivulauseessa, että hänellähän työt starttaa taas ensi viikon loppupuolella. Minä siihen hätääntyneenä, että eikö hän ollutkaan ottanut lomapäiviä yhtä pitkälle kuin minun lomani kestää. Siihen sain rauhallisen vastauksen, että "Hani, alkaahan ne sinunkin työt sitten maanantaina." Sen jälkeen en minä ollut enää rauhallinen. Miten tässä enää ehtii sadepisaroita väistellen tekemään jäljellä olevia ulkohommia? Ei mitenkään.

Jotta ei ihan melankoliseksi mene, niin on lomassa ollut paljon paljon hyvää ja rentouttavaakin. Reissu Tanskaan oli kauan odotettu ja onnistui suunnitelmien mukaan täydellisesti. Olemme päässeet jälleen kiertämään kesäteattereita ja nähneet tuttavia, joiden kanssa ei ole päässyt porisemaan pitkään aikaan. Tänä kesänä olen saanut mullistavia ajatuksia tulevaisuudesta ja niiden myötä on taas uusia unelmia tavoiteltavaksi. Loppulomasta olen aktivoitunut kodin pikkuprojektien kanssa siinä määrin, että hommien runsaus on kaatunut päälle melkeinpä naurettavan paljon. 

Pariskuntana loma-aika sopii meille erinomaisesti; meillä loma karsii aina kaikki kahdenkeskiset nihkeydet veks. Pari päivää sitten mietimme, milloin olemme edellisen kerran kinastelleet, emmekä tuota pystyneet muistamaan. Tältä kesältä on raksimatta vielä jokin musiikillinen elämys ja iltatsillaillut paikallisen sataman terassilla. Viime kesänä kiersimme ysärihittien perässä pitkin Suomea, joten tämän suven jammailemattomuus on tuntunut lievästi sanottuna oudolta. Ehtisiköhän tässä vielä toteuttamaan noita kahta puuttuvaa?

Syksyn pelottavaa pimeyttä aion ensimmäiseksi taltuttaa kirkasvalolampulla. Sellainen on nyt ehdottomasti hankittava ja kokeiltava. D-vitamiinia pitää alkaa myös tankkaamaan. Ihan tosissani olen myös miettinyt palkattoman vapaan ottamista ja äkkilähtöä etelään - se on takaportti, jos syksyn ahdistukseen ei mikään muu tepsi.

Tällainen purkaus täällä. Helpottaa, kun saa pukea teille ajatukset sanoiksi - lähipiiri on jo osansa saanut. Vaikka moni sanoo, ettei säästä kannata valittaa kun siihen ei pysty vaikuttamaan, olen eri mieltä. Sehän siinä nimenomaan ahdistaa, kun asiaan ei voi vaikuttaa. Minä en ainakaan pysty sulkemaan yhtäkään ketutuksen aihetta sisälleni, vaan ne on pakko purkaa ulos. Sääkin.

Ropisevaa sunnuntaita!

P.S. Kuvituskuvina alkuviikon kellokukkakimppu keittiön pimeydessä. Ei puhettakaan, että iltaisin näkisi enää olla ilman valoja. Kukat oli äiskä napsinut meille mökin penkeistä - kiitos!