Kaamosreissu Helsinkiin

Viime viikonloppu poikkesi tavallisesta, sillä puksuttelin junalla kahdeksi yöksi Helsinkiin. Vietimme ystäväni kanssa koko viikonlopun mittaiset pikkujoulut. Ohjelmassa oli mm. Lucia-kulkueen katsominen, vierailu Sinebrychoffin taidemuseossa ja Helsingin kaupunginmuseossa, revyy-esitys Peacock-teatterissa sekä Tuomaan Markkinoiden kiertäminen. Unohtamatta tietenkään hotellin lakanoita, valmiita aamiaistarjoiluja, ravintolaillallisia, keskustan jouluvalojen bongailua ja ylipäätään kaupungin vilinään sukeltamista.

Reissu tuntui jotenkin todella tarpeelliselta, kahdesta syystä. Ensinnäkin, tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin Romeosta yötä erossa. Jännitin seikkaa etukäteen aika paljonkin ja lähtöä edeltävänä iltana kirjoitin puolentoista tunnin ajan miehelle ohjeita viikonloppua varten. Hän oli sitä mieltä, että kuusisivuisella nivaskalla pärjäävät kaikesta muusta, paitsi maailmanlopusta. Matkan päällä en kuitenkaan kohtuuttomasti murehtinut kotikuulumisia, vaan pystyin yllättävän hyvin luottamaan siihen, että miehet pärjäävät keskenään tavalla tai toisella. Ja niin olivatkin tehneet. Tiedän, että seuraavat irtaantumiset tulevat olemaan helpompia, kun laastari on nyt repäisty irti.

Toiseksi, olen liukunut jälleen tuttuun olotilaan, joka minua vaivaa tyypillisesti ennen talvipäivänseisausta. Sellaiseen vähäenergiseen ja voimattomaan tunteeseen, jossa pimeä vuodenaika tuntuu painostavalta. En sano, että olotila olisi reissun ansiosta helpottanut, mutta sain siihen edes hetkiseksi taukoa ja aktiviteettia tilalle. Täältä pimeyden keskeltä katsottuna jo Helsingin kokoaikaisesti valaistut kadut ja kaupungin syke antavat ihan eri tavalla energiaa kuin ulkoiluhetket kotipihan lamppujen varassa. Kävinkin tekemässä ensimmäisenä reissupäivänä itsekseni iltayön kävelyn, ihan vain tankatakseni Helsingin jouluvaloja ja muuta myöhäistä tunnelmaa.

Tiedän, että tämän kaamostahmean olon pitäisi alkaa helpottaa käsillä olevan viikonlopun jälkeen, kun päivät alkavat pidentymään. Vaikka ne eivät vielä konkreettisesti paljoa valostu, pelkkä psykologinen vaikutus on merkittävä.

Samalla toivon, että saisimme jo helpotusta flunssakierteeseen. Reissusta kotiuduttuani täällä oli nimittäin vastassa uudestaan kipeytynyt lapsi, eikä oma olokaan ole ollut tällä viikolla mitenkään kehuttava. Kun kaamosaika väsyttää, ei siihen jaksaisi enää neljän viikon räkäshowta päälle. Jospa jo jouluksi helpottaisi (*koputan varalta puuta*)! Ja onneksi, totisesti onneksi joulusiivoukset ja muut isommat valmistelut ovat olleet jo hyvän tovin valmiina.

Kaamostuhnuiluista ja flunssaterveisistä huolimatta toivettelen meille kaikille mukavia joulunaluspäiviä. Olkoot ne sopivan väljiä ja pitäkööt sopivassa suhteessa sisällään viimeisiä tarpeellisia touhuja ja tunnelmointia.

Piparkakkutalon ilosanomaa ja odottamattomia käänteitä

Ja tapahtui niinä päivinä, että syntyi visio Korkalaisen keittiössä: ”Tänä vuonna tehdään helppo piparkakkutalo.” Päätöksen takana oli käytännöllinen järjen ääni, sillä elämä taaperon kanssa vaati aina uusia keinoja tasapainottaa arkea.

Ja niin kävi, että lapsi vietiin mummolaan kahden koiran kanssa, jotta äiti voisi rauhassa keskittyä nopeaan pipariprojektiinsa. Uuni lämmitettiin, taikina kaulittiin ja suunnitelmaksi valikoitui simppeli tonttuvuori, johon tulisi vain muutama kuusi ja yksinkertaisia mökinseiniä.

Mutta tapahtui niinä hetkinä, kun taikina oli kaulittu pöydälle, että leipojan kädet alkoivatkin tehdä omiaan. Tarkoitus oli oikaista, mutta yhtäkkiä rakennusmestari löysikin itsensä mittailemasta symmetrisiä linnanseiniä ja leikkaamasta kaaria muotoikkunoihin.

Ja niin keittiössä laajeni taloprojekti, jonka suuruutta ei oltu osattu ennustaa. Liivatelehdistä syntyivät ikkunalasit, sulatettu sokeri kokosi yhteen kolmikerroksisen linnarakennelman, pikeeristä veistettiin jääpuikot lumipeitteineen ja hopeapallot pyörivät viimeistelemään kuusenoksat ja ikkunalaudat.

Kuusi tuntia ja kolme tomusokeripakkausta myöhemmin, hiusnuttura sekaisin ja vaatteet sokeripölyn peitossa, leipuri totesi, ettei lopputulos kyllä näytä ihan tonttuvuorelta.

Niin tapahtui, että lapsi palasi mummolasta. Hänen silmänsä suurenivat nähdessään piparirakennelman. Koirat nuuskivat sokerin tuoksua, ja leipuri huokasi, että ehkä näin olikin tarkoitettu. Heidän edessään loisti piparkakkutalo, joka oli muuttunut tonttujen vuoresta punanuttujen talvilinnaksi. 

Keittiössä oli syntynyt yhdenlainen joulun ilosanoma, suuri ilo koko perheelle. Ja samalla hetkellä oli linnan tiluksilla suuri tonttujoukko, jonka lapsi ja äiti asettelivat yhdessä paikoilleen.

Kun koti oli iltaa kohti hiljentynyt ja kynttilät lepattivat talvilinnan kerroksissa, leipuri pysähtyi ajattelemaan pipariprojektiaan. Hän kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkiskeli sitä. Vaikka projekti oli saanut odottamattoman käänteen, joskus parasta on yllättyä itsekin.

Kaikki kävi juuri niin kuin oli tarkoitettu.

Joulukuu

Mukavaa ensimmäistä adventtia! Meillä on täällä takana sairastupaillen kulunut viikko, sillä olemme jonossa sairastaneet miessflunssaa. Ennen tätä en tiennyt, että se voi tarttua myös pikkupoikiin ja naisiin. :') No mutta, onneksi pahimmat kuumeilut näyttäisivät olevan nyt takanapäin.

Näin joulukuun ensimmäisenä päivänä pysähdyin miettimään joulukuuta itsessään. Oletteko koskaan ajatelleet, että siinä on päällekkäin kahdenlaista symboliikkaa? Roppakaupalla varsinaista jouluilua, mutta myös alustaa pohdiskella ja klousata päättyvää vuotta.

Vuosi on kuin kirja. Jokainen kuukausi, viikko ja päivä on osa tarinaa, jonka kirjoitamme omanlaisekseen. Joulukuu, vuoden viimeinen luku, on erityinen: toisaalta meillä on vielä kuukausi aikaa ohjata sitä, kuinka vuosi päättyy, mutta samalla myös tilinteon hetki lähestyy. Viimeiset rivit jäävät mieleen, sillä ne kiteyttävät, mitä olemme vuoden aikana kokeneet ja mitä haluamme menneestä vuodesta muistaa.

Vaikka joulukuussa ajatukset täyttyvät usein jouluvalmisteluista ja tonttupuuhista, kuukausi myös viimeistelee sen, minkä tammikuu aloitti. Kulunut vuosi alkaa näyttää muotonsa vasta nyt, kun se on melkein valmis. Kuukausien tapahtumat, tunteet ja elämänkäänteet asettuvat paikoilleen ja muodostavat tarinan, jota ei ehkä olisi voinut etukäteen kirjoittaa. 

Joulukuussa touhut ja hiljaisuus kulkevat käsi kädessä. Yhtäältä kalenterin päivät täyttyvät jouluisesta ohjelmasta, mutta toisaalta kuukaudessa on jotain rauhoittavaa. On hetkiä, jolloin hiljaisuus hiipii talvi-iltoihin, kynttilänvalo pehmentää varjoja, ja kaikki tuntuu pysähtyvän. Joulukuussa pysähdymme ehkä tavallista useammin katsomaan ympärillemme. Samalla huomaamme, kuinka aika liikkuu eteenpäin ja kuinka onni on tässä ja nyt. Jokaisessa pienessä hetkessä ja arkisessa tekemisessä.

Vuosikirjan viimeinen sivu on usein sen kaunein – ei siksi, että siinä tapahtuisi välttämättä jotain erityistä, vaan siksi, että se antaa tarinalle päätöksen. Ehkä paikan myös oivaltaa ja oppia, tai ohjelmoida uutta suuntaa. Joulukuun lopussa, kun vuosi vaihtuu, jokainen meistä voi kääntää uuden sivun. On yhtä aikaa jännittävää ja lohdullista, että se, mitä sen jälkeen kirjoitetaan, on vielä täysin auki.

 

Oivalluksia, pysähdyksiä ja taianomaisia hetkiä joulukuuhun!

 

P.S. Meillä oli maanantaina Romeon neuvolalääkäri Iisalmessa ja samalla pääsimme myös käymään isommilla kaupoilla. Hankimme Romeon huoneeseen tämän kuvissa näkyvän joulukuusen ja koristelimme sen yhdessä. Joulupuusta tuli todella mieluinen niin lapselle itselleen kuin aikuiseenkin silmään.

Romeo haluaa, että käymme joka aamu heräämisen jälkeen laittamassa kuuseen valot ja jää hetkeksi leikkimään niiden loisteeseen. Itse tykkään siitä, kuinka kuusi näkyy ovensuusta suoraan eteiseen ja toivottaa kotiintulijan tervetulleeksi.

Bonuspisteitä puu saa siitä, että se on juuri oikeanlainen kantamaan vuosikymmenen lähes tyhjänpanttina pyörineen puutähden latvassaan ja koirien pentuaikana pienentyneen korin kintuissaan.