Saan tehdä -lista

Minut pidempään tunteneet tietävät, että kellojen siirto talviaikaan lyö täällä aina hetkeksi jalat alta. Iltapäivien pimeys musertaa ja joudun etsimään uusia asetuksia loppusyksyn päiviin orientoitumiseksi. Viime vuosina olen kuitenkin onnistunut (ainakin omasta mielestäni) löytämään valoa tähänkin vuodenaikaan. Lopulta marraskuukin tuntuu aina luiskahtaneen nopeasti ohi.

Myös sen moni tietää, että marraskuu on minulle ennen kaikkea joulusiivouskuukausi, kun puunaan sekä talon että mökin lattiasta kattoon, kaappien perukoita myöten. Tämä traditio on auttanut minut monena vuonna pimeimmän vaiheen yli, kun siivouksia tehdessä ikkunoiden ulkopuolinen maailma tuntuu unohtuvan. 

En kuitenkaan ole koskaan halunnut ajatella, mitä kaikkea marraskuussa pitäisi tehdä ennen joulua, vaan huomata kaiken sen, mitä saa tehdä ennen sitä. Kun sanat vaihtaa, muuttuu koko ajatus: velvollisuuksista tulee mahdollisuuksia - jopa etuoikeuksia. Tältä pohjalta aion tänä vuonna kokeilla koko marraskuuhun - en vain siivousrumbaan - uutta näkökulmaa ja vaihtaa to do -jutut (vaikka niitä rakastankin) saan tehdä -asioiksi. 

Sillä jos ainoa ongelmani on iltapäivien pimeys, olen loppujen lopuksi aika onnellinen tyyppi. Saan olla elossa ja elää omannäköistä elämää. Minulla on ihana perhe, suhteellisen toimiva keho ja mahdollisuus tehdä yhtä ja toista. Siinä on jo paljon kiitollisuuden aihetta marraskuunkin keskelle.

Siispä kyhäsin marraskuulle oman saan tehdä -listani. Se muistuttaa siitä, että vaikka ulkona olisi kurjan pimeää ja märkää, on aika paljon kaikkea ihanaa, mitä saa tehdä. Marraskuussa…

• saan herätä jokaiseen päivään lasten herättämänä. Ilman kiirettä ja laittautumishässäkkää töitä varten.

• saan keittää rauhassa maailman parhaimmat aamukahvit ja mussuttaa niiden kanssa ruisleivät juustolla ja kurkulla.

• saan miettiä ja valmistaa Romeolle päivän ruoat.

• saan juottaa Vanessalle maidot ja syöttää soseet.

• saan huolehtia koirista ja kaiken tohinan keskellä myös pysähtyä paijailemaan niitä.

• saan ulkoilla raikkaassa ilmassa lasten sekä koirien kanssa.

• saan nukuttaa lapset päiväunille, nostaa jalat sohvalle ja nauttia hetken hiljaisesta talosta.

• saan kokea lasten ilon ja läheisyyden, osallistua leikkeihin ja riemuita syliin mönkivistä pikkuisista.

• saan ottaa välillä vastaan itkuja ja harmituksia.

• saan tehdä lasten kanssa iltatoimet ja nukuttaa heidät yöunille.

• saan käydä lämpimässä iltasuihkussa tai hypätä porealtaaseen.

• saan syödä iltapalan päivän varsinaisen ruutuhetken äärellä.

• saan olla onnellinen omasta perheestä.

• saan lasten isovanhemmat osaksi viikkojamme.

• saan tehdä tuiki tavallisia kotitöitä.

• saan väsyä tai olla reipas.

• saan hipsutella joka päivä äidin neulomissa villasukissa.

• saan katsella kauniita maisemia oman kodin ikkunoista.

• saan kuunnella kattopeltejä vasten vihmovaa sateenropinaa.

• saan olla stressaamatta punkeista, itikoista ja käärmeistä.

• saan ajatella ja kirjoittaa blogia.

• saan nauttia kotoilusta itselle mieluisassa kodissa.

• saan lenkittää koirat pilkkopimeässä

• saan käyttää toppatakkia ja pipoa.

• saan puunata lattioilta hiekkaa ja märkiä lehtiä.

• saan olla ilman ulkopuolelta tulevaa stressiä.

• saan suunnitella joulua ja tehdä jouluisia juttuja yhdessä lasten kanssa.

• saan ihastella ulos laitettuja jouluvaloja ja laittaa tunnelmallisen arsenaalin myös sisälle.

• saan poltella kynttilöitä ja puhaltaa ne sammuksiin Romeon kanssa.

• saan odottaa pysyvää lumipeitettä ja iloita sitten, kun se tulee.

• saan tehdä joulusiivoukset ja nauttia putipuhtaista nurkista.

• saan ennen kaikkea hengittää ja olla olemassa.

En halua ajatella, että marraskuu on selviämisen kuukausi, vaan elämisen. Vaikka vähän lamaannuttaisikin, mikään ei pysähdy marraskuuksikaan. Oikeastaan marraskuussahan eletään kaikista vahvinta arkea ilman juhlakauden menoja. 

Tiesittekö muuten, että marraskuussa aurinko paistaa Suomessa keskimäärin vain 20–30 tuntia koko kuukauden aikana? Vertailun vuoksi: kesäkuussa aurinko paistaa yli 300 tuntia! Ei siis ihme, jos tekee mieli kääriytyä villasukkiin ja nyhjätä viltin alla. Mutta ehkä juuri siksi marraskuu onkin paras kuukausi harjoitella valon löytämistä muualta kuin taivaalta. Saan tehdä -lista on hyvä täsmätapa sytyttää valoja sinne, minne aurinko ei yllä. Ainakin omaan mieleen.

Mukavaa marraskuuta (ilman yhtään ironiaa)!

Toinen raskaus oli ihan erilainen

Koska kirjoitin raskaustuntemuksia Romeon odotuksesta (klik), olen tietenkin halunnut tehdä saman Vanessankin osalta. On kuitenkin tuntunut siltä, että tarvitsen välimatkaa jälkimmäiseen raskauteen, ennen kuin pystyn sanallistamaan siitä mitään. Kakkosraskaus oli nimittäin aivan erilainen kuin ykkönen ja haastoi siinä määrin, että aivot ja keho ovat vaatineet aikaa siitä toipuakseen.

Nyt alkaa tuntua siltä, että aikaa on kulunut tarpeeksi aiheen käsittelemiseksi. Olen tainnut myös sopivasti jo unohtaa kaikista tuskaisimmat hetket.

Vanhan kansan viisauksien mukaan tytön odottaminen on äidille rankempi kokemus. Tässä lienee pohjalla ihan tieteellistäkin perää, sillä tyttöä odottavan äidin hCG-tasot (siis raskaushormonin määrä) ovat yleensä korkeammalla kuin poikaa odottaessa. Hormonitasot selittävät monia raskausoireita, kuten pahoinvointia ja väsymystä. Ja mitä enemmän hormonia on elimistössä, sitä rankemmat oireet voivat olla. Omalta kohdaltani voin todeta, että juu jeps, todistan legendan todeksi. Tyttövauvan odottaminen oli paljon vaivalloisempi kokemus ja raskausoireet saivat aivan erilaisia mittasuhteita kuin Romeon kohdalla. 

Mitä sitten oli tarjottimella? Noh, tavallinen etova olo (tuttu jo Romeon ajalta) velloi jälleen, mutta sen lisäksi sain riesakseni ruoansulatukseen liittyviä kipuja, jotka vaivasivat aina iltaisin. Aivan kuin keho olisi katsonut kellosta, että joka päivä kello 17 jälkeen laitetaan kipunamikat kaakkoon loppuillan ajaksi. Pistävä vatsakipu oli välillä niin kovaa, että en esimerkiksi pystynyt käymään iltasuihkussa seisaaltaan, vaan ainoastaan lattialla kyhjöttäen.

Etova olo ja vatsakivut kestivät todella pitkään, käytännössä kärsin niistä seitsemän kuukautta. Ainoa asia, joka vatsan kipuiluun auttoi, oli syöminen. Syömisen hetkellä ja vähän aikaa sen jälkeen maha oli aina rauhallinen, kunnes lähti sitten taas uudelle laukalle. Niinpä voitte arvata, että syömistä tuli harrastettua raskauden aikana melkoisen ahkerasti.

Kun ruoansulatukseen liittyvät vatsakivut alkoivat hellittää, toivoin tietenkin, että saisin nautiskella loppuraskauden helpommalla ololla. Vaan ehei, sitten alkoivatkin asentoon liittyvät vatsakivut. Kohdun kannattimet, eli kohtua tukevat nivelsiteet alkoivat oireilla kaikenlaisista asennonvaihdoksista äkillisillä, viiltävillä kipukohtauksilla. Tämän lisäksi kohtu alkoi painaa vatsan sivussa jotakin hermoa (lääkäri tämän osasi nimetä, mutta en muista enää mikä hermo oli kyseessä), enkä pystynyt olemaan kyljelläni pientä hetkeä kauempaa. Sen jälkeen hermokipu äityi sietämättömäksi.

Koska raskaana ollessa ei selällään nukkumista suositella (kohtu voi painaa suurta alaonttolaskimoa, mikä voi heikentää verenkiertoa ja sikiön kasvua), enkä pystynyt kyljelläni olemaan, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi nukkua puoli-istuvassa asennossa. Tämä vaihe kesti raskauden viimeisen kuukauden (sekä jokusen viikon synnytyksen jälkeen sektiohaavaa parannellessa) ja sanonpahan vain, että oli hankalaa. Ensin pystyin hakemaan sopivan nukkuma-asennon sängyssä, mutta loppumetreillä minun oli siirryttävä nukkumaan olohuoneen sohvalle, missä sain kehiteltyä tukevamman asennon. Ja arvaatteko, mitä tuollainen pyöreästi parin kuukauden istualtaan nukkuminen tekee kropalle? Se lamaannuttaa peppukannikat! Käytännössä takalistosta hävisi tunto ja se oli poissa pitkään - vasta Vanessan ollessa puolivuotias huomasin, että tuntoaistimus alkoi viimein palata takaisin. Kaikkea sitä.

Jos jotain positiivista istualtaan nukkumisessa oli, niin se, että öinen närästys helpotti. Makuullaan nukkuessani heräsin nimittäin usein kakostelemaan kurkkuun asti nousseita mahanesteitä. Vaikka närästys vaivasi Romeotakin odottaessa, tässä raskaudessa närästyslääkkeitä kului paljon enemmän.

Oli minulla toki sitten ihan rehellisiä liitoskipujakin, jotka vaikeuttivat hereillä ollessa kaikenlaista liikkumista. Käveleminen, kumartelu ja taaperon nostelu tuotti kipua. Jouduin jäämään töistä sairauslomalle ja viimeiset kotoiluajat äitini oli päivät täällä minun ja Romeon luona, koska olin yksinkertaisesti liian huonossa kunnossa pärjäämään yksin taaperon kanssa. Yksinolo oli jopa pelottavaa. Kivut seurasivat konkreettisesti ihan viimeisille metreille asti: sektioaamuna en pystynyt olemaan sairaalasängyssä sitä aikaa, mitä käyrillä oleminen olisi vaatinut. Nousin seisoskelemaan, mitä kätilökin tuli ihmettelemään. Myös leikkaussaliin käveleminen saati operaatiopöydälle könyäminen olivat yhtä tuskaa ja minulle vakuuteltiin, että liitoskivut loppuvat synnytykseen. Niin onneksi tekivät.

Sektiosta toipuminen oli jälleen oma operaationsa. Alkuvaiheessa pääsin kivun kanssa tällä kerralla nopeammin sinuksi ja näytti siltä, että tämähän on nyt kuin leikkiä vaan. Vaan sitten toipuminen jämähtikin paikoilleen ja tuntui kuin paraneminen ei etenisi ollenkaan. Kaiken lisäksi aloin kärsiä jo sairaalassa superkovasta turvotuksesta ja kotiutumisen jälkeen jalkani turposivat niin isoiksi ja kivuliaiksi pökkylöiksi, että anelin neuvolalääkäriltä reseptiä johonkin turvotusta laskevaan lääkkeeseen. Sitä minulle ei suotu, vaan tuokin koettelemus piti vain kärsiä läpi. Reippaat pari viikkoa meni laskiessa tunteja siihen, milloin saan ottaa seuraavan särkylääkkeen, mutta sen jälkeen kivut alkoivat onneksi lieventyä.

Nyt mukana oli myös lisäshow napapiikkien muodossa, joita täytyi pistää vatsaan kymmenen päivää sektion jälkeen. Minä en itse moiseen hommaan pystynyt, vaan mies teki piikityksen puolestani. En pystynyt edes katsomaan piikitystä, vaan olin aina silmät kiinni koko operaation ajan. Neulaakin katsoin ensimmäisen kerran vasta sitten, kun viimeinen piikki oli laitettu. Piikkikammoisena napapiikkien kestäminen oli itselleni tosi vaikeaa ja piikki upposi ihoon useamman kerran itkun saattelemana. Ajatus, millä tsemppasin itseäni, oli se, että piikkien avulla pysyn toivottavasti elossa. Veritulppa kun oli taas yksi niistä peloista, joihin pelkäsin sektion jälkeen kuolevani.

Ajat ennen ja jälkeen synnytyksen olivat kipujen puolesta tosi rankkoja ja rehellisesti sanottuna hajoilin niihin useamman kerran. Tuntui siltä, että joudun kestämään erilaisia kipuja enemmän kuin itselläni oli sietokykyä. Olo oli kuin ihmisraadolla ja yritin vain selvitä sekunnista toiseen. Ainut helpottava ajatus oli se, että jossain vaiheessa kivut tulevat kyllä loppumaan. Kauan siihen kuitenkin meni ja tuntuu siltä, että kipujakso oli jopa traumaattinen. Onneksi minulle riittää tämä lapsiluku; ajatus siitä, ettei enää koskaan tarvitse olla raskaana, on lohdullinen ja helpottava.

Semmoista kipuränttiä. Mitäs muuta kertoilisin? No ainakin sen, että tällä kertaa minulla ei todettukaan raskausdiabetesta, vaikka tavallisesti sen uusiutuminen on todennäköistä. Romeota odottaessahan minulla tuo vihulainen todettiin, kun paastoarvo meni yhdellä kymmenyksellä raja-arvon yli. Tuolloin minulla ei tosin ollut sokeriarvojen kanssa todellisia ongelmia, vaan arvot pysyivät sallituissa lukemissa tekemättä mitään muutoksia ruokavalioon. Sainpahan siedätystä piikkikammoon sormenpäitä pistellessä. Kun tällä kertaa ihmettelin lääkärille tätä radi-asiaa ja sitä, miksi sitä ei nyt todettu (sokerirasituksen arvot olivat priimaa), sattui lääkäri kysymään, teinkö tällä kertaa mitään toisin. Kyllä, jätin rasitusta edeltävänä iltana syömättä jäätelöannoksen, millaisen herkuttelin Romeon aikana. Lääkäri oli sitä mieltä, että tuo ekalla kerralla syöty jätskiannos oli vaikuttanut sokerirasituksen tuloksiin eikä minulla todennäköisesti ollut raskausdiabetesta oikeasti silloinkaan. Että juu, nice. Vinkkinä siis, jos jollakin siellä ruudun takana on vielä sokerirasitus edessä: älä herkuttele jätskillä edellisenä iltana!

Mitä tulee herkutteluun, tuli sitä harrastettua varsinkin öisin. Yön pimeinä tunteina kivut olivat monesti sietämättömät ja nukuin raskaana ollessa tosi huonosti. Oikeastaan inhosin mennä nukkumaan, koska tiesin, mitä schaissea yöllä oli luvassa. Ainut, mikä oloa helpotti, oli Fazerin sininen suklaa. Se tuntui korvaavalta lääkkeeltä kipuihin, sillä oikeita kipulääkkeitä halusin syödä mahdollisimman vähän. En uskalla edes ajatella, montako kaloria söin aina vuorokauden aikana. Tosi monta. Niin monta, että sektioaamuna mittasin kerryttäneeni raskauden aikana painoa 33 kiloa. Tuosta toki neljä kiloa oli vauvan osuus, vaikkakin poistuin sairaalasta vain yhden kilon kevyempänä (koska turvotus).

Toinen raskaus oli minun kohdallani vain selviytymistä päivästä toiseen. Jokainen uusi raskausviikko oli iloinen etappi paitsi Vanessan kehittymisen osalta, myös siksi, että raskautta oli vähemmän jäljellä. Lepoa olisin tarvinnut paljon enemmän, mutta taaperon touhutessa kuvioissa mukana ei sellaiseen tietenkään ollut mahdollisuutta. Vaikka olin tosi puutteellisesti toimintakykyinen, revin silti itsestäni irti kaiken mahdollisen aktiivisuuden. Osin pakosta ja osin siksi, että en halunnut lamaantua. Marraskuun lopussa viimeisiä joulusiivouksia tehdessäni ja lattioita käsin hinkatessa tosin tuntui siltä, ettei hommassa ollut enää mitään järkeä.

Toinen raskaus meni siis hyvin pitkälti fyysisten vaivojen kanssa peppurointiin. Ne veivät ajatuspuoleltakin kaistaa melkoisesti, mutta muutamia muitakin ajatuskulkuja ehti päähän mahtua. Se, että odotin tyttövauvaa, oli minulle tosi onnellinen ajatus. Olin toivonut Romeon sisarukseksi tyttöä tosi paljon ja tuntui, että jo pelkästään mielikuva pikkusiskosta sai kestämään kipuja paremmin. Kahden lapsen arkea en kuitenkaan osannut kuvitella etukäteen, vaikka yritinkin.

Se jännitti paljon, kuinka Romeo suhtautuu vauvaan ja kuinka ensimmäiset viikot menevät siltä osin. Aloinkin valmistella isoveljeä tulokkaaseen hyvissä ajoin. Puhuimme vauvasta paljon ja Romeo ymmärsi, että se kasvaa äidin vatsassa. Kirjastosta lainasimme ja luimme aiheeseen liittyviä lastenkirjoja. Romeon suosikki oli 90-luvulla julkaistu kirja, missä vanhemmat sisarukset jäävät mummon luokse hoitoon äidin ja isän lähtiessä sairaalaan. Kirjassa vauvan isoveli saa keksejä ja lahjapaketin vauvan kotiutuessa ja Romeo taisikin odottaa sellaisia vauvaa enemmän. :')

Tälläkin kertaa halusin salata raskauden suuremmalta yleisöltä niin pitkälle kuin mahdollista. Kävin loppumetrejä lukuunottamatta äitiysneuvolassa Iisalmessa enkä liikkunut kotikylillä juurikaan. Keskitalvella raskaus oli onneksi helpompi piilottaa ison toppatakin alle. Nytkään en osannut luottaa siihen, että kaikki menisi hyvin. Pelkäsin loppuun asti, että vielä ehtisi tapahtumaan jotain surullista.

Oman kuoleman pelko sai uusia kierroksia ja itkin sitä, kuinka Romeolle käy, jos hän menettää äitinsä. Rustasin jälleen valmiiksi death filen, jonka avulla olisi ollut helpompi sulkea kaikki digitaaliset palveluni. Soimasin itseäni siitä, etten pystynyt tekemään Romeolle talteen videoita siltä varalta, että kuolisin. Hätäilin, onko meillä tarpeeksi kuvamateriaalia minusta ja Romeosta, muistaisiko hän tulevaisuudessa äitiään ollenkaan? Sektion jälkeen tuntui jälleen lottovoitolta, että kaikki perheenjäsenet ovat elossa.

Pysyviltä raskausarvilta taisin jäädä paitsi tälläkin kertaa. Öljysin kyllä vatsaa ahkerasti ja hieroin ihoa hellästi samalla tavalla kuin ensimmäiselläkin kierroksella - ehkä näillä teoilla oli jokin vaikutus, mene ja tiedä. Kaksi päivää ennen sektiota ihon pintaan ilmestyi pieniä punertavia jälkiä, mutta ne eivät jääneet näkyviksi. Ehdin kirota kyllä jo sairalaa, kun ei mahduttu sinne paria päivää aiemmin.

Piikkejä en tällä kertaa stressannut niin paljoa (paitsi niitä napapiikkejä). Vaikka kammo vaivasi alitajunnassa nytkin, tiesin, että olin selvinnyt kaikesta ensimmäisellä kerralla. Se rauhoitti, enkä joutunut niin paljoa tekemään ajatustyötä jokaisen piikin kohdalla. Tavalliset verikokeet olivat jopa iisibiisejä, suurimpana mörkönä taas edelleen sektiossa tarvittavat kanyylit. Tälläkin kerralla ferritiini laski pohjalukemiin, mutta nyt minut lähetettiin rautainfuusioon (lue: lisää piikkejä). Infuusio kyllä pelotti, mutta samalla kiinnosti hirveästi, näkyisikö sen vaikutus olotilassa. Luvattiin että näkyy, mutta tähänkään päivään mennessä en ole havainnut minkäänlaista eroa aiempaan. Veikkaan, että elimistöni on vuosien aikana jo niin tottunut mataliin rauta-arvoihin, etteivät heikot lukemat tuntuneet missään.

Hössöttämistä kohtasin tällä kertaa vähemmän jos ollenkaan. Kehorauhasta ja reviirirajoistakaan ei tarvinnut huolehtia. Ulkopuolisten kohtaamisen osalta tämä olikin helpompi raskaus, mikä johtuu ehkä siitä, että raskaudesta tiesi vieläkin harvempi kuin Romeota odottaessa.

Vauvan liikkeistä en ollut tällä kertaa niin hyvin kärryillä. Ne alkoivat tuntua melko myöhään, sillä istukka oli edessä. Ja sitten kun tuntuivat, päivät olivat taaperon kanssa niin vauhdikkaita, ettei liikkeisiin kerinnyt keskittymään. Useampana iltana mietin vähän hädissäni, että olenko tuntenut mahassa muksauksia päivän aikana. Niitä oli jotenkin tosi hankala rekisteröidä. Niinpä iltaisin piti tehdä liikeseurantaa varmuuden vuoksi.

Romeota odottaessa yritin välttää stressiä viimeiseen saakka, sillä äidin kokema stressi vaikuttaa sikiön hermostorakenteeseen, hormonijärjestelmään ja immunipuolustukseen. Sillä voi olla vaikutusta myös siihen, kuinka lapsi itse säätelee tunteitaan sekä millainen stressivaste hänelle kehittyy. Äidin kokemalla stressillä voi olla osansa myös siinä, millainen nukkuja lapsesta tulee. Vanessaa odottaessa tuskailin paljon sitä, etten pystynyt pitämään omaa stressiäni samalla tavalla aisoissa. Yritin kyllä, mutta mielestäni huonoin tuloksin - touhukkaan taaperon ja jatkuvien kipujen kanssa stressin torjuminen oli tosi hankalaa. Pelkään, että oma stressini vaikutti jotenkin pikkusiskoon. Tämä selvinnee vasta myöhemmin, mutta en ollenkaan ihmettele sitä kuvailua, kuinka esikoiset ovat usein helpompia tapauksia ja seuraava lapsi haastaa enemmän. No tietenkin näin on, kun ensimmäistä odottaessaan äiti pystyy paljon jouhevammin vaalimaan omaa zen-tilaansa ja seuraavassa raskaudessa juokseekin sitten sen esikoisen perässä. :’)

Tuntuu huikealta ajatella, että vielä vähän päälle kolme vuotta sitten oli kaikki vielä edessä ja nyt olen selvinnyt jo kahdesta raskaudesta pikkuvauva-aikoineen. Olen niiiiiin jo voiton puolella, ellen peräti jo palkintopallilla. Kaikessa on kyllä auttanut projektiasenne, jonka laitoin päälle alusta alkaen. Kun nämäkin vaiheet on nähnyt hetkellisenä projektina, ne ovat tuntuneet helpommin handlattavilta. Sanonpa siis vielä kerran, jos siellä on joku, joka pohtii lapsihaaveitaan: uskalla. Hetkelliset kirpaisut (henkiset ja fyysiset) kestää kyllä, aika hurahtaa niin nopeasti. Ja vaikka tämä on superkliseisesti sanottu, oma lapsi on paras palkinto kaikesta. ♥

Kolme kuukautta tätä vuotta jäljellä

Vuotta 2025 on jäljellä enää kolme kuukautta. Kolme, vaikka vastahan tässä on opittu sisäistämään meneillään oleva vuosiluku! 75 % vuodesta on siis jo taputeltu, jäljellä siintää enää loppusuora. 

Juuri tämä loppukiri on monelle se hetki, jolloin pysähdytään tekemään välitilinpäätöstä vuodesta. Mikä on toiminut ja mikä ei, onko tarpeen hakea uutta suuntaa? Olenko tyytyväinen aikaansaatuihin asioihin, kaipaanko vielä jotain viimeistelläkseni vuoden? Kolme kuukautta kuulostaa lyhyeltä, mutta se on kuitenkin neljännes vuodesta – aivan riittävä aika tehdä muutoksia tai asettaa tavoitteita, jotka ehtivät näkyä ja tuntua vielä ennen vuodenvaihdetta.

Omalla kohdallani en lähde tällä kertaa kirivaiheeseen mukaan, sillä sanoisin, että tässä on urakoitu jo ihan tarpeeksi. Tälle vuodelle kaavailemani tavoitteet on kaikki jo saavutettu. Kestin loppuraskauden ja sektion, Vanessa syntyi. Selvisin pikkuvauvavaiheesta taaperon kanssa, vietettiin projektikesä ja jaksoin elokuun työputken.

Näille tuleville jäähdyttelykuukausille ei ole katse oikeastaan siintänyt missään vaiheessa, vaan olen käyttänyt kaiken huomion ja paukut menneisiin kuukausiin. Nyt olen vähän jopa hämmennyksissä, että mitäs nyt. Mitä seuraavaksi, jos ei ole enää mitään kirittävää? No, eipä sitä tarvitse oikeasti paljoa mietiskellä - joulua kohti tietenkin!

Jos ei lasketa lokakuista ikkunanpesu-urakkaa ja porealtaan vedenvaihtoa huoltoineen sekä marraskuun joulusiivouksia, en aio asettaa loppuvuodelle mitään muuta, mikä pitäisi saada tehdyksi. Tarkoitus olisi yksinkertaisesti tehdä kivoja juttuja: keskittyä ajanviettoon lasten kanssa sekä erityisesti laittaa ja fiilistellä joulua. Kunpa päästäisiin jälleen sellaiseen ysärifiilikseen (tästä olen puhunut ennenkin, klik), jossa jokaiseen hetkeen pystyy sukeltamaan syvälle. Ystäväni täällä Rautavaaralla viettää joulukuussa viimeistä vanhempainvapaajaksoaan, joten haaveilen, että ehdimme sitten tonttuilemaan yhdessä lasten kanssa.

Pahitteeksi en pistäisi, jos pääsisin nautiskelemaan jostain teatteriesityksestä sekä joulukonsertista. Jotkin pienet pikkujoulutkin olisi mukava saada ohjelmaan!

Aiempina vuosina olen tykitellyt sesongin mukana Blawhin kanssa, mutta nyt aion jättää sen vähemmälle. Yritykseni on ollut pystyssä yli kymmenen vuotta ja nyt haluan kokea sellaisenkin loppuvuoden, kun en aseta enkä odota myynnillisesti oikeastaan minkäänlaisia lukuja. Voi olla, etten suunnittele yhden yhtä joulukorttiakaan.

Jos toivoa saa, olisi mahtavaa, jos loka-marraskuinen synkkyys olisi mahdollisimman lyhyt ja saisimme lumen maahan ajoissa. (Tämän jatkoksi pitää tietenkin koputtaa puuta, kop kop.) Luminen maisema antaa satakertaisesti enemmän energiaa hämäriin päiviin.

Kolmen kuukauden jälkeen Vanessan yksivuotissynttärit lähestyvät. Tuntuu, että sinne on vielä ikuisuus, mutta ehei. Ajan hahmottaminen realisoituu, kun ajattelee mennyttä taaksepäin: kolme kuukautta sitten oli heinäkuun alku. Heinäkuun! Sehän oli ihan vasta. Samanmoisen huikosen päästä ollaan jo tammikuussa.

Ilolla kohti loppuvuotta!

P.S. Postauksen kuvat ovat heinäkuulta, jolloin oli yksi vuoden kivoista illoista. Pääsin ystäväni kanssa suppailemaan, vaikka kesän alussa luulin, etten ehtisi tarttua lautaan ollenkaan.

Leikkihuone

Edellistä postausta rustatessani älysin, että enhän minä ole järjestänyt blogissa kertaakaan kierrosta leikkihuoneeseen! Joten lähdetäänpä sinne nyt.

Huone on entinen työhuoneeni ja talon huoneista pienin. Sijainti keittiön ja yhteisten tilojen kupeessa on kuitenkin mitä kätevin, joten muutin työkamppeeni alta pois ja siirsin lelut tänne tilalle.

Koska tilaa ei ole mahdottomasti, tulee huone täyteen jo muutamasta kalusteesta. Neliöiden kruunu on pellavainen maja, joka on säilyttänyt suosionsa jo yli vuoden ajan. Maja on huoneen tukikohta - sinne rakennetaan päivästä toiseen erilaisia leikkejä. Myös majan ulkopuoli innostaa leikkimään: katolta on esimerkiksi pelastettu sinne karanneita pehmoleluja ja runkorakenteet ovat vaatineet vasaralla ja porakoneella korjaamista. Nyt Romeo jo odottaa, että milloin pääsemme ripustamaan majaan jouluvaloja.

Itse tykkään huoneen pienestä pöytäryhmästä. Se on söpö, vaikka pöydästä repeytyneet jalat on kiinnitetty pöytälevyyn takaisin jo kolme kertaa. Pöydän ääressä tehdään ihan oikeita pöytähommia, kuten muovaillaan muovailuvahalla, taiteillaan Bilteman piirtoalustalla tai vaikkapa väritetään värityskirjaa. Nalletuolit liituavat usein pitkin huushollia, sillä Romeo kuljettelee niitä korokkeiksi milloin minnekin.

Lelusäilytys on järjestetty ulosvedettäviin laatikostoihin sekä kahteen kankaiseen pupupussiin. Laatikot lähtevät kätevästi irti ja Romeolla onkin tapana nostaa lattialle aina se laatikko, jonka tarvikkeita kussakin leikissään tarvitsee. Ahkerimmalla käytöllä on iso Duplo-laatikko. Pupupussit on Romeon mielestä näppärää kääntää sisältöineen ylösalaisin, vaikka äiti onkin asiasta aina eri mieltä. :’)

Leikkihuone on leikkien ohella myös yhtä suurta parkkipaikkaa. Majan takana on säilytyspaikka isommille menopeleille ja musta liikennematto toimittaa pienempien kulkuvälineiden parkkista. Useimmiten myös vanhan taittopenkin alla on rivi täynnä lähtövalmiita vekottimia. Kone- ja ajeluleikit ovatkin Romeolle kaikista tärkeimpiä.

Taittopenkin päällä on kaksi Ikean puuhyllykköä. Niihin on laitettu pari taideteosta sekä valikoima kirjoja, vaikka suurin osa kirjoista majaileekin joko makkarissa tai olohuoneessa. Penkillä on hyllyköidenkin kanssa mukavasti nousutilaa kiivetä katsomaan, mitä näkyy pihan autokatoksella tai hiekkalaatikon tienoolla.

Yhtä huoneen seinää koristaa kaksi tekemääni julistetta. Kurkistelevat panda ja pesukarhu ovat erityisesti Vanessan suosikkeja: hän hymyilee hahmoille ja jää tapittamaan niitä säännöllisesti. Käymme usein katsomassa eläimiä ja osoittelemme niiltä läpi korvat, nenät ja muut tunnistettavat ruumiinosat. Julisteiden oli tarkoitus ilmestyä Blawhin valikoimaan, mutta painotalo ei saanut toimitettua niistä yhtäkään kolhutonta erää, vaikka yritti sitä kolmen toimituskerran verran. Tuon seurauksena heitin aikoinaan hanskat tiskiin, mutta nyt olen alkanut harkita, josko sittenkin ottaisin näistä uudet painokset toisen toimittajan kautta. Let’s see.

Oven taakse olen kiinnittänyt numerotaulut 0-10 ja Romeo on ollut niistä liikuttavan innostunut. Numeroista ollaan oltu jo pitkään kiinnostuneita ja ajattelin, että nyt saattaisi olla meneillään sopiva herkkyyskausi taulujen ilmestymiseen. Olemmekin käyneet tutkiskelemassa kuvia kerran jos toisenkin, luetelleet numeroita läpi ja laskeneet eläimiä. Minulla on jemmassa muutakin materiaalia, mm. kirjaintaulut ja värikuvat. Kirjaintaulut aion kiinnittää tulevaisuudessa majan takana olevalle seinälle, mutta niiden aika ei ole ihan vielä. Erivärisiä sydämiä piteleviä nalleja ilmestyy sen sijaan liukuovien pintaan aika piankin, sillä värejä meillä käydään läpi joka päivä.

Ylhäällä roikkuu muuten yhä viirinauha, joka kiinnitettiin sinne Romeon kaksivuotissynttäreiden aikaan. Ryhmä Haun Riku on edelleen yksi Romeon suosikeista, joten viiri on saanut ilostuttaa huoneessa ilman kiirettä pois. Ehkä vaihdamme sen sitten kolmevuotissynttäreillä johonkin toisenlaiseen. Viirinauhan hämpsiminen on yksi Vanessan lempipuuhia. Muuten hän tykkää viettää leikkihuoneessa aikaa isoveljen puuhia katsellessa ja isompien lasten leluja ihmetellessä. Myös Romeo tykkää, kun Vanessa tulee seurailemaan hänen leikkejään. Jo nyt on ollut hetkiä, kun lapset viihtyvät huoneessa kahdestaan ja minä pystyn tekemään sillä aikaa asioita vaikkapa keittiössä.

Leikkihuone on osoittautunut arjessa kivaksi ja tarpeelliseksi paikaksi. Se paitsi kokoaa leluarsenaalin, toimii virikkeellisenä paikkana monenlaisille leikeille. Useimpien leikkien lähtöpistekin on yleensä tässä huoneessa, vaikka ne sitten leviävätkin kodin muihin tiloihin. Jännä nähdä, millaiseksi huone muotoutuu sitten, kun sinne majoittuu myöhemmin tyttötaaperonkin leluja.

Mukavia hetkiä syyskuun viimeisiin päiviin!

Closing up the house

Instan algoritmi tarjoili minulle taannoin tuolla otsikon tekstillä merkattuja videoita. Siis pätkiä siitä, millaisia iltatoimia ihmisillä on kodissaan, ennen kuin he menevät nukkumaan: tavaroiden järjestelyä, verhojen vetämistä ikkunoiden eteen ja niin edelleen. Minusta tuon tyyppiset videot ovat ihan hauskoja ja mielenkiintoisiakin - rupesin tietysti listaamaan, mitä kaikkea meidän kodin iltarutiineihin kuuluu.

Kodin iltamanööverit meillä alkavat jo aina lasten iltatoimien aikaan. Samalla kun Romeo mussuttaa iltapalaansa ja Vanessa tsillaa isänsä kanssa, yritän mahdollisimman tehokkaasti siivota päättyvän päivän jälkiä ja valmistella seuraavaa.

• Teen keittiössä aamupalapreppailut: jääkaappiin valmiiksi oma ja Romeon aamupala sekä koirien raejuustoannokset. Kahvinkeittimen lataaminen.

• Desinfioin Vanessalle kaksi tuttipulloa ja laitan niihin yö- ja aamumaidot valmiiksi. Pesen ja desinfioin myös tutit.

• Pyyhin keittiön tasot ja ruokapöydän, puhdistan lasten ruokalaput ja syöttötuolin sekä pistän likaiset astiat koneeseen. Joskus koneen tyhjennys sattuu iltaan, ohjelman pyörimisestä riippuen tyhjennän astiat joko tässä välissä tai vasta lasten mentyä nukkumaan.

• Koirien iltaruoan valmistelu, jonka syövät lasten nukahdettua.

• Raikkoan (savolainen termi tavaroiden järjestelylle) telkku- ja olohuoneen. Leikkihuoneesta kulkeutuneet lelut takaisin paikoilleen, sohvatyynyt ojennukseen, kirjat pinoon tai laatikkoon. Vauvan viltti lattialle odottamaan aamua, sen päälle tarjolle muutama lelu. Muut vauvanlelut laatikkoon, jota säilytetään olkkarissa.

• Järjestelen leikkihuoneen siistiksi. Romeo hipsuttaa sinne aina aamuisin herättyään ja leikkii huoneessa noin puoli tuntia ennen Vanessan heräämistä. Siististä huoneesta on mukavampi aloittaa leikit. Laitan aina myös pieniä leikinalkuja valmiiksi: ajoneuvoja riviin, majaan karvataljojen päälle eläimiä syömään paalista rehua, muutaman kirjan majan eteen tarjolle ja niin edelleen.

• Raikkoan eteisen. Kengät suoraan, penkillä olevat ulkovaatteet liukuoven taakse naulakkoon.

• Siivoan kodinhoitohuoneesta ja pesuhuoneesta lelut, muut viihdytystarvikkeet ja vauvan pehmeät lattia-aluset odottamaan aamua. Näissäkin tiloissa vietetään päivittäin aikaa yllättävän paljon.

Lasten mentyä yöunille teen vielä viimeiset iltahommat.

• Laitan molemmille lapsille seuraavan päivän vaatteet valmiiksi.

• Puhdistan koirien vesikupin ja lasken siihen raikkaan veden. Lasten nukutuksen aikaan mies on yleensä ehtinyt jo ruokkia koirat ja käyttää ne iltapissillä.

• Oman iltapalan jälkeen siistin vielä uudestaan keittiön tasot ja laittelen likaiset astiat koneeseen.

• Ulko-ovet lukkoon.

Kodin iltakuntoon saattaminen ja seuraavan päivän valmistelu on tärkeä rutiini. On ihana mennä nukkumaan, kun paikat ovat järjestyksessä odottamassa aamua. Aamuhärdelli myös hiukan helpottaa, kun sitä on valmisteltu etukäteen. 

Hymyjä!

Kärpäsenkakkoja vain

Viimeisimmän kuukauden aikana on ollut tosi komeita kuutamoita. Tämän postauksen kuvat otin elokuussa yhtenä aamuyönä, kun olin saanut lämmitettyä Vanessalle yömaidon ja siirrettyä pikkuisen takaisin pinnasänkyynsä tuhisemaan. Järven yllä leiskuva kuu ja siitä veteen heijastuva kuunsilta oli mahtava näky. Kuu oli jo laskemassa sumuverhon ja vastarannalla sijaitsevan vaaran taakse, mutta ehdin kipittämään laiturille ajoissa kameran kanssa. Takaisin sisälle taapertaessani otin kuvan vielä takapihalta, puiden välistä. Silloin kuunsilta oli jo lähes kokonaan kadonnut.

Vaikuttavien luontoelämysten äärellä saa aina mittasuhteita maailmankaikkeuteen. Iän karttumisen myötä on itselleni käynyt yhä selvemmäksi, kuinka pikkuruinen kärpäsenkakka sitä onkaan maailmalle. Ja se on helpottavaa! Ei ole väliä, kuinka elämme elämäämme, mitä teemme (tai jätämme tekemättä) ja millaisia olemme. Maailmalle sillä ei nimittäin ole kokonaiskuvassa minkäänlaista merkitystä. Ja harvemmin lähiympäristöllekään.

Tämän tajuaminen on vapauttanut kaistaa ja vähentänyt painetta siitä, millainen pitäisi olla tai kuinka pitäisi toimia. Tottahan toki joskus saa tavalla tai toisella signaaleja siitä, millainen eri konteksteissa pitäisi olla, mutta tuollaisillekin viittomille olen käynyt aika immuuniksi – onhan minullakin aina omat odotukseni muita kohtaan, mutta en silti kuvittele heidän toimivan niiden mukaan.

Kun vuosia vierii, huomaa myös ihmisten vierivän ohi. On paljon hahmoja, jotka vaikuttavat elämässämme hetken aikaa ja ovat sen jälkeen vain muistoja. Yhä useammin olen herännyt siihen, että on hölmöläisen hommaa yrittää mukautua tuollaisiin ohikulkijoihin, sillä jossain vaiheessa he jatkavat matkaansa eivätkä jää katsomaan, mitä jättivät jälkeensä.

Jos alkaa liikaa taivutella itseään ulkopuolisten odotuksiin, hukkuu johonkin, mikä ei kanna. Useimpien elämässä olemme vain kevyitä sivulauseita ja niin sen pitää ollakin. Samalla tavalla myös me itse kirjoitamme muiden tarinoihin vain ohimeneviä alaviitteitä. Emme jää heidän päähenkilöikseen, emmekä edes tärkeimmiksi sivuhahmoiksi. Jos jokainen ihminen kuljettaisi mukanaan koko elämänsä kaikki kohtaamansa ihmiset ja heidän odotuksensa, ei kukaan jaksaisi. Kevyet kärpäsenkakat huuhtoutuvat aina pois seuraavan sateen mukana.

Samalla tavalla olen kääntynyt ajattelemaan myös monista asioista ja sattumuksista. Suurin osa niistäkin on kärpäsenkakkoja, joilla ei ole elämän kokonaiskuvassa merkitystä - ellei niille tahdo antaa erityistä painoarvoa. On vapautta ymmärtää, että tuon painoarvon voi itse määritellä. Useimmiten kiinnitynkin (tai ainakin yritän) hyviin käänteisiin ja siivoan pikkupökäleet rikkalapiolla pois. Tämän ansiosta on enemmän rohkeutta toimia oman moraalin mukaan eri tilanteissa, sillä vaikka ne aiheuttaisivatkin ohikiitävän hetken ajan pelkoa, häpeää tai ahdistusta, nuo tunteet ovat vain käypäläisiä.

Ja jos perspektiivi tuntuu hämärtyvän, voi aina palauttaa mieleen, että kahdeksankymmenen vuoden päästä suurin osa meistä kasvaa jo ruohoa. Kun sen tajuaa, ei tunnu kovin järkevältä jarrutella omaa itseään tai elämäänsä sellaisten vuoksi, jotka päätyvät ihan yhtä lailla osaksi luonnonkiertoa. Ollaan siis millaisia ollaan ja tehdään omasta elämästä itselle paras - kuu jatkaa kulkuaan, elimmepä miten päin vain.

Kärpäsenkakkoja syyskuuhun!

P.S. Bongasitko ensimmäisestä kuvasta maston? Eikö ole sekin kovin pieni kuun rinnalla?

Mitä odotan tulevalta vuodenkierrolta

No niin. Tässä kun on parin edellisen postauksen ohessa päivitellyt elokuun työjaksoa ja hekumoinut sen jälkeen koittavaa kotivuotta, on aiheesta paikallaan höpötellä useampikin sananen.

Paitsi että lasten kanssa kotona oleminen tuntuu jo lähtökohtaisesti ihanalta, sisältää se useampia pienempiä syitä sille, miksi odotan vuodesta tulevan mahtavan.

Se on huippua, että saamme viettää joka päivä hitaita aamuja (tai niin hitaita kuin tällä kombolla pystyy) eikä meillä ole myöhemminkään aikataulullisesti kiire minnekään - muuta kuin pitää kiinni omista rutiineista.

Saamme nähdä auringonnousut oman kodin ikkunoista. Etenkin talven pimeimpinä kuukausina tämä tuntuu todella luksukselta. Aamuaurinko osuu olohuoneeseemme kauniisti ja muistan lukemattomia kertoja, kun olen harmitellut päivännousujen menettämistä työpaikan ikkunan takaa.

Odotan ihan tavallisia päiviä ja tekemisiä. Sitä, että pystyn uppoutumaan asioihin lasten vinkkelistä ja kokemaan onnea arkipäiväisistä asioista. Tiedän, että ne jutut, mitkä tällä hetkeltä tuntuvat pieniltä ja jopa tylsiltäkin, ovat jälkikäteen niitä sydämeen tallentuvia palasia, joita muistelen perästäpäin.

Lasten kehitysaskeleiden seuraaminen tulee tuottamaan suurta riemua. Vanessa täyttää ensi viikolla seitsemän kuukautta ja edessä ovat pian kuukaudet, jolloin motorista kehitystä alkaa tapahtua suuremmilla harppauksilla. Romeon puhe on puolestaan lisinyt menneiden kuukausien aikana huomattavasti enkä malttaisi odottaa, että hän saa sanavarastonsa ja äännerekisterinsä kunnolla minttiin. 

Lasten yhteys ja vuorovaikutus on kasvanut sitä mukaa, kun vauvalle on tullut lisää kuukausia mittariin. Romeo haluaa osallistua Vanessan hoitamiseen ja kiikuttaa hänelle leluja tarjolle. Hyvän huomenen sanominen on joka kerta tärkeää, kun Vanessa herää uniltaan. Yhteisiä höpöttelyitä ja naurun aiheita on yhä enemmän. Odotan kovasti sitä päivää, kun lapsilla on ensimmäinen yhteinen leikkihetkensä.

Kuten keväällä ennakoinkin, on vanhempainvapaa tässä vaiheessa kovin erilaista, kuin puoli vuotta sitten. Niin vauva kuin taapero ovat nyt isompia ja kokonaisuus tuntuu paljon helpommalta handlata. Ei sillä, eivätkö kädet olisi edelleen täynnä (ovat ne), mutta kuitenkin intensiivisyys on asteen verran inhimillisempää, kun Vanessa ei ole enää heiveröinen sylivauva eikä Romeo niin pitelemätön taaperotapaus. 

Kun ei ole joka-aamuisin startteja töihin, ei tarvitse olla jatkuvaan laittautumassa. Ja se on ihanaa! Ihmisten ilmoille lähtiessä menee aina aikaa hiustenlaittoon ja kevyen meikin tekemiseen - nyt riittää sotkunuttura, kosteusvoide ja kulmakarvojen täydentely (kyllä, olen sitä ikäluokkaa, joka nyppi aikoinaan omansa vähemmälle). Myös hiustenpesua ja föönaamista on harvemmin, kun ei tarvitse päivittäin läträtä tukkatököteillä - hiukset pysyvät puhtaana pidempään. 

Blogia toivon ehtiväni päivittelemään säännöllisesti. Tämä on tällä hetkellä ainut tekeminen, jota voi sanoa harrastukseksi ja aion pitää siitä kiinni. Postausten luonnosteleminen katkaisee terveellä tavalla ajatukset ja antaa mahdollisuuden uppoutua johonkin ihan omaan.

Ratkaistavia ja pähkäiltäviäkin asioita löytyy. Vanessa nukkuu tällä hetkellä pääsääntöisesti kahdet päiväunet ja lasten rytmi on keskenään kovin erilainen. Nukuttamisasiat ovat olleet minulle viimeisten vuosien osalta lapsiarjen pakkopullaa enkä oleta, että se siitä muuksi muuttuu. Odotan vain, että saan säilytettyä unihommien kanssa mielentyyneyden ja hihkun sitten, kun lapset siirtyvät samaan rytmiin. 

Toinen pohtimista aiheuttava asia on koirien lenkitys. Romeon vauvavuonna vajaan tunnin lenkkikiekka meni luontevasti vaunupäikkäreiden aikana, mutta nyt speksit ovat erilaiset. Romeo viihtyy tuplarattaissa mukana vain puolikkaan lenkin pituisen matkan, jos sitäkään. Kaiken lisäksi Vanessa on sellainen nukkuja, että herää, kun vaunut pysähtyvät. Hän saa paremmat unet kotipihassa ilman liikkuvaa hytkettä. Niinpä olen kääntynyt ajattelemaan, että ehkäpä koirien lenkkiaika ei olekaan silloin, kun olen konkkaronkan kanssa yksin kotona. Ehkäpä paras hetki lenkkeilylle onkin sitten, kun mies on tullut töistä kotiin ja pääsen viuhahtamaan koirien kanssa yksin ulos.

Mitä tulee liikuntaan ja hyvinvointiin ylipäätään, toivon, että tulevan vuoden aikana minulla olisi aikaa ja jaksamista keskittyä myös pelkästään omaan hyvinvointiini. Keho (ja ehkä mielikään) ei ole vielä palautunut viimeisimmästä raskaudesta ja haluan edistää toipumista niin hyvin kuin pystyn. Ottaa enemmän askelia, syödä vähemmän suklaata, käydä useammin porealtaassa ja venytellä - raskausmahan ja vauvan kantaminen on lösäyttänyt ryhdinkin olemattomiin. Tiedän, että kehon elpymisen jälkeen mielikin seuraa perässä, mutta pahitteeksi ei olisi saada edes joitakin päännollaushetkiä tulevan vuoden aikana. Haaveilen ainakin omasta kaupunkipäivästä, jonkinmoisesta kulttuurielämyksestä sekä hetkistä ystävien kanssa.

Siinä päällimmäisiä odotuksia. Käytännössä ihan tavallista ja arkista elämää, sellaista jota olemme eläneet tähänkin saakka. Tuntuu etuoikeutetulta, että edessä on jälleen uusi kotivuosi. Arvostan sitä ja kyllä - aion nauttia siitä täysillä! Onko siellä ruudun takana muita lasten kanssa kotoilevia?

Kauniita syyspäiviä!

Kesäpiha

Viimeistä kesäviikonloppua viedään, joten mikä olisikaan parempi postausaihe, kuin tallettaa kuvia kesäisestä pihasta.

Tänä kesänä olen ajatellut useampaan otteeseen, että onpas meillä kiva piha. Paitsi visuaalisesti, myös käytännöllisesti. Pihalla nimittäin pystyy puuhaamaan lasten kanssa monenlaisia eri asioita ja ulkona on luontevaa viihtyä. Yksi ulkona olemista helpottava ja turvallisuutta lisäävä asia on pari vuotta sitten tehty koira-aitaus, joka kiertää koko takapihan ympäri. Sen ansiosta ei tarvitse pelätä, pääseekö Romeo vipeltämään etupihan puolelle autotielle tai järvenrantaan. Lapsukaiset pysyvät tallessa (kunhan Vanessakin sitten aikanaan alkaa tepsutella), vaikkei silmä koko ajan heitä seuraisikaan.

Tykkään meidän pihamme monitasoisuudesta: on yläpuolen takaterassi, välitason leikkialueet ja nurmikentät sekä alimpana mökkiterassi kiikkuineen sekä tietenkin edellisessä postauksessa enemmän näkynyt rantsu. Kivialueet, istutukset ja polut rytmittävät pihaa kivasti. Etupihan puolihan meillä on käytännössä vain parkkeeraamiselle ja muulle liikenteelle varattu, joten ajanvietto painottuu takapihan puolelle.

Heinäkuun kesäaamuina meillä oli takaterassin sohvaryhmä kovassa käytössä. Menimme sinne yleensä porukalla hengailemaan Vanessan ensimmäisen Piltti-aterian ajaksi ja jäimme sen jälkeen puuhailemaan milloin mitäkin. Tänä kesänä hankittu pergola antoi paahteelta paremmin suojaa kuin samalla paikalla aiemmin rikkoutunut aurinkovarjo, joten rakennelma on lunastanut paikkansa - vaikka vähän rimpula onkin.

Vaikka en ole halunnut perustaa pihalle yhtäkään kukkapenkkiä kitkettäväksi, riittää tässä tällaisenaankin tekemistä. Kitkemisen makuun pääsee nimittäin kivi- ja sepelialueiden kanssa säännöllisesti. Huolimatta siitä, että niissä on jonkinmoista suojaa alla, rikkaruohoja joutuu siistimään kesäkauden aikana useampaan otteeseen. Tänä vuonna kokeilin kaivaa kaikki sokkelinvierustat auki ja poistaa rikkakasvit mahdollisimman hyvin juurineen. Ei-toivotut vihreät vähenivät, mutta eivät kokonaan. 

Ensimmäistä kertaa pihan perustamisen jälkeen kävin myös läpi kaikkien polkujen ja sepelialueiden reunat. Kanttasin niihin puhtaat linjat ja kärräsin kottikärryillä aika monta kiloa ylikasvanutta ruohomattoa pöpelikköön.

Myös mustien katealueiden kohennus koitti tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Uusia katesäkkejä humpsahti mennä niin iso määrä, että en lopulta pysynyt enää laskuissa mukana. Mies haki niitä rautakaupan pihaosastolta kanta-asiakkaan lailla - joka kerta sen jälkeen, kun olin saanut yhden sektorin valmiiksi ja totesin, että säkit loppuvat kesken. Katealueilla tasoittelin ensin haravalla entiset katteet ja sitten lisäsin uutta päälle. Pohjissa oli hieman korjauttavaa, mutta onneksi ei paljoa. Myös näiden alueiden reunat kanttasin taas siistiksi.

Extrakohennusten osalta on pihalla tullut tehtyä myös jokavuotisia perusjuttuja, kuten keväinen terassien valttaus, ruohonajua ja sen jälkeisiä trimmerikierroksia. 

Täytyy sanoa, että kesän ylimääräiset pihahommat olivat kaikkien muiden projektien ohella vähän liikaa vauvakesän ohjelmistoon, mutta minulla oli takalistossa vahva tunne, että nuo puuhat oli saatava nyt tehtyä. Ehkä kiitän itseäni sitten ensi kesänä, kun ei ole kummoisemmin mitään ylimääräistä hoidettavaa, vaan saan keskittyä kesänviettoon hiukan isompien lasten kanssa. (Toinen lukunsa tosin on, tyydynkö pienempiin laitteluihin ja osaanko olla ilman mitään suurempia projekteja.)

Se on jännä, miten livenä ei kasvien tuuhistumista oikein havaitse, mutta kuvista kyllä. Olen edellisen kerran tehnyt blogissa pihakierroksen kesällä -21 otetuilla kuvilla ja tuohon postaukseen palatessa eron kyllä huomaa. Havut ovat moninkertaistuneet, samoin takaterassia reunustavat pikkusyreenit.

Syreenien osalta pitäisikin tehdä jotain leikkausplääniä, sillä näkösuojan vuoksi olen antanut niiden kasvaa ylöspäin ja tyvivesojakin olen jättänyt tarkoituksella napsimatta pois. Entisessä Iisalmen kodissamme istuttelin pihalle samoja pikkupuita ja siellä hoitelin ne yksivartisiksi ja yläpäästään söpön pulleiksi (näkyvät vaikkapa tässä postauksessa) - täällä haluaisin kuitenkin kasvatella puista pensasmaisia. Järven rannalla asuminen on vaikuttanut syreeneihin siten, että ulapalta vihmova tuuli on saanut puut taipumaan poispäin järvestä, kohti itää. Tätä en aio korjailla tukemalla mitenkään, sillä en usko voittavani taistelua tuulenvoimakkuuden kanssa. 

Kesällä emme kastelleet pihaa kovimpien helteidenkään aikana. Vihreät näyttävät onneksi selvinneet kuumuudesta ihan hyvin, ainoastaan nurmi kärtsähti yksittäisistä paikoista kellertäväksi.

Okei, valehtelin. Onhan meillä vähän projektia ensi kesällekin tiedossa! Piha alkaa olla tällaisenaan jo melko valmis, mutta nyt hoksasin, että yksi isompi urakka odottaa vielä tekijäänsä. Nimittäin pollarivalojen asennus aina johtojen kaivamisesta ja pylväiden pystyttämisestä sähköasennuksiin. Talossa ja mökissä meillä on valkoiset Konstsmide 7512 Modena -seinävalaisimet ja pihalle on hankittu jo raksa-aikana samaa sarjaa olevat pylväsvalaisimet mallia 7517. Paketit ovat siis varronneet tositoimiin pääsemistä jo talon valmistumisesta lähtien. :') No, jospa tosiaan tartumme tähän puuhaan vaikka sitten ensi kesänä.

Niin ja hei! Näiden kuvien ottamisen jälkeen lasten leikkialueelle (jonne muuten saimme hiekkalaatikon kaveriksi uudet kiikutkin) valmistui leikkimökki elokuun aikana. Sain sen ulkoa maalattuakin, mutta en taida haluta esitellä sitä vielä blogissa, vaikka Instan stooreissa mökkeröisen rakentamisesta onkin ollut raporttia. Haluan nimittäin vielä viimeistellä mökin ilmeen pienellä terassilla ja kenties muutamalla istutuksella - nekin ovat ensi kesän juttuja, joten palataan leikkimökkiteemaan sitten tarkemmin vuoden päästä.

Se pihajutuista. Lopuksi haluan laittaa muistiin pitkän ja huojentuneen huokauksen. Kuten kerroin edellisessä postauksessa, kävin koko elokuun töissä koululla - ja nyt tuo työhuki on tehty! Niin helpottavaa! Älkää edes kysykö, mikä aivopieru oli mennä kuukaudeksi töihin, sillä en osaa oikein selittää sitä itsekään. Minulla taitaa olla jonkinlainen fiksaatio päästä aloittamaan lukuvuosi ja tehdä syksyyn siirtymisestä sijaiselle helpompi. Ehkä kyse on myös jonkinlaisesta työkartalla pysymisestä, mene ja tiedä. Idioottimainen olo tässä on kuitenkin läikkynyt pitkin elokuuta ja katumus on ollut käsinkosketeltavaa. Mutta I did it.

Nyt minä ja lapset jäämme kotoilemaan lähes vuoden ajaksi, sillä seuraavan kerran minun on tarkoitus mennä opeilemaan vasta vuoden päästä elokuussa. Siispä kotivuosi vol. 2, täältä tullaan! ♥

Leppoisaa kuunvaihdetta sinne ruudun toiselle puolelle!

Kun laituri aiheuttaa univelkaa

Tiedättekö sen kaverin, joka on aina houkuttelemassa huonoille teille? Se, jonka kanssa tulee valvottua liian myöhään ja joka saa suostuteltua ulos silloinkin, kun pitäisi mennä nukkumaan? Tänä kesänä minä olen ollut ongelmissa tuollaisen kaverin kanssa - mutta en ehkä sillä tavalla kuin ensi alkuun voisi luulla.

Hankimme meille nimittäin laiturin - viimein! Ja sen kanssa olen valvoskellut enemmän kuin pitäisi. Miksikö? Noh, kahdesta syystä. Laiturin saapumisen jälkeen minulla meni useampi ilta rantaa fiksaillessa - enhän voinut antaa heinien rehottaa enää kivien välistä, kun maisemaa halkoo uutukainen hankinta. Niinpä kitkin, asentelin maisemointikankaita, ladoin kiviä, kaivoin maata ja tasasin hiekka-alueita useamman illan ajan. Hommiin pääsin kiinni aina vasta lasten nukahtamisen jälkeen, joten illat venyivät luvattoman myöhälle.

Fiksailujen jälkeen ovat illat pitkittyneet auringonlaskuja katsellessa. Tämä rannalla asuminen kun on sellainen kaksiteräinen miekka: iltojen värisävyjä pääsee katsomaan vaivattomasti, mutta myös silloin, kun pitäisi jo mennä nukkumaan. Ainakaan minä en pysty vastustamaan rannan kutsua, jos sälekaihtimien välistä pilkahtaa kaistale vaaleanpunaista tai oranssia. Ja näin on käynyt nyt useamman kerran, kun olen jo ollut taapertamassa yöpaita päällä makuuhuoneeseen.

Onhan tämä sama houkutus ollut käsillä jo aikaisempinakin kesinä, mutta laiturin myötä tilanne on kärjistynyt. Laituri on nimittäin kuin uusi katsomopaikka, joka antaa entistä kauniimmat näköalat järvelle. Vähän kuin rantaterassi tutuissa maisemissa, mutta kuitenkin uudesta kuvakulmasta. Eihän sellaista voi vastustaa. Älkää siis ihmetelkö, jos näette yöpaitahihhulin Keyrityn rannalla - se olen vain minä.

Niin että. Lähes puolivuotiaan vauvan äitinä voisi kuvitella, että pieni lapsi aiheuttaa univelkaa. Vaan ei, tänä kesänä sellaiseen on johtanut laituri.

Tiedän, että teitä kiinnostaa myös laiturin tarkemmat tiedot, sillä olen saanut vastailla kysymyksiin jo Instan puolella. Tässäpä siis pääkohdat kokonaisuudesta:

Laiturin on valmistanut ProLaiturit. Yritys tekee laitureita vaikka sentilleen mittatilaustyönä. Asiakkaan tarpeiden mukaan tarjolla on erilaisia kiinteitä ja kelluvia laitureita monenlaisilla ponttoniratkaisuilla. Meidän tapauksessamme menikin hetki hahmotellessa, millaisen laiturin loppusiltaan haluamme.

• Meille valikoitui lopulta kestopuusta tehty putkiponttonilaituri, jonka päätyosa on kooltaan 5 m x 3,2 m ja kulkusilta 4 m x 1,2 m. Päätyosaan halusimme reilusti pinta-alaa, jotta se mahdollistaisi erilaisia ajanviettotapoja. Kun kokoa on yli 15 neliötä, laiturilla mahtuu pitämään vaikka piknikkiä tai parkkeeraamaan sen päälle useamman suppilaudan. Toki pienten lasten kanssa on myös hieman turvallisempaa, kun askeleille on enemmän tilaa.

• Ankkurointitapaa rantaan mietimme pitkään ja hartaasti. Ajatuksissa ehti käydä niin betonivalu kuin ruuvipaalutkin, mutta lopulta päädyimme kiinnittämään laiturin ketjuilla kiinni kalliorenkaisiin. Tämä kiinnitystapa syntyi vähän vahingossa: kun siirtelimme rantaan uitettua laituria ja kokeilimme sille eri sijainteja, paras paikka löytyikin kahden ison kiven välistä. Niihin oli luontevaa asentaa kalliorenkaat. Järvenpohjaan on puolestaan upotettu kaksi rengasankkuria, jotka varmistavat, ettei laituri pääse seilaamaan paikaltaan.

• Laiturin etulaitaan on kiinnitetty kuumasinkityt uimaportaat, joissa on kuusi askelmaa. Muina lisävarusteina mietimme penkkejä ja jopa kaiteita, mutta päädyimme passailemaan niiden kanssa. Katsotaan ensin, millaiseksi laiturielämä lasten kanssa kehittyy.

• Loppusyksyllä meille tulee vielä pohdittavaksi, jätämmekö laiturin talveksi järveen tai vedämmekö sen maille. Lähtökohtaisesti se pystyisi olemaan järvessäkin, mutta vähän jo veikkailen, että emme halua riskeerata uutukaista jäiden armoille. Voi siis olla, että syysviimalla pikku Fergumme hinaa laiturin talveksi varvikkoon.

Näin ensimmäisen kesän kokemuksella olemme olleet tyytyväisiä valitsemaamme laiturisettiin ja sen laatuun. Mikäli siellä ruudun takana löytyy laituritarpeita, kannattaa tutkia ProLaiturit-valikoima, klik - linkin takaa löytyy myös tuotesivu selkeällä hinnastolla.

Jo nyt laituri on tehnyt pienestä rannastamme aivan uudenlaisen ajanviettopaikan. Toivon, että tulevina vuosina se kerää ympärilleen maisemien lisäksi myös erilaisia muistoja: onkihetkiä, pulahduksia, suppailua ja veneilyä, laiturijätskejä, varpaiden uittamista, hyväntuulista tsillailua, rimeunkiljahduksia, hyöryäviä kaakao- ja kahvikuppeja, joutsenten ihastelua ja ihan vaikka vain veden liplatuksen kuuntelua. Ja tietenkin lisää liian myöhään valvottuja iltoja.

Täällä vietellään hieman kaihoisasti viimeisiä yhteisiä lomapäiviä, sillä minä menen ensi tiistaina takaisin töihin. Kääk! Nyt tuntuu siltä, että tämä oli idiootein idea ikinä. No, ei auta kuin kärvistellä - onneksi työeloa on edessä vain elokuu, sillä syyskuussa jatkan jälleen vanhempainvapaata kotona. Jospa osaisin nauttia kesästä vielä työpäivien jälkeenkin.

Laiturin suhteen toivon, että minulla olisi jatkossa enemmän tahdonvoimaa vastustaa iltajuoksuja rantaan. Pahimmassa tapauksessa toivun syyskuussa maisemien aiheuttamasta burnoutista. :')

Tsemppiä siis niin minulle kuin kaikille teille muillekin, jotka palailette lähipäivinä arkirytmiin.