Maanantai. Aikaisen aamun piriste on töissä odottava, termoskannullinen satsi tuoretta kahvia. Sitä kuluu ennen ensimmäisen oppituntien alkua kaksi kuppia, lopun työpäivän aikana vielä ainakin kolme lisää. Sitten kotiin ja pannu kuumaksi miehen kanssa vietettyä päiväkahvihetkeä varten. Reilu jättikuppi naamaan ja vähän ylikin. Kyllä on energinen ja aikaansaava olo. Not, kaikkea muuta. Heräsin vähän aikaa sitten kahvin aiheuttamiin pahan olon tunteisiin. Havahdus oli niin mullistava, että haluan jatkaa sen käsittelyä täksi postaukseksi asti. Muistutukseksi itselle ja kokemusmietteiksi teille.
Kahvista on moneksi. Sen sanotaan virkistävän, suojaavan muistia, edesauttavan sydämen hyvinvointia, vähentävän diabeteksen ja Parkinsonin taudin riskiä ja niin edelleen. Yhtä lailla kun tunnemme juoman edut, tiedostamme myös sen koukuttavan vaikutuksen, yhteyden muun muassa mahaoireisiin ja kofeiinin puutetilan aiheuttamat päänsärkytilat.
Minä opettelin kahvinjuonnin kesällä 2008. Oli pakko, kun en ilennyt mennä kesätyöläisenä toimitusjohtajan meitä varten järjestämään kakkukahvitilaisuuteen. Kaksi viikkoa harjoittelin, ja onnessani sain lipiteltyä tilaisuudessa alas yhden kupillisen. Sen jälkeen on kahvinjuontitaipaleeni ollut tahdiltaan kiihtyvä. Monta alkuvuotta meni siten, että kahvi kuului elämääni ainoastaan sosiaalisten tilanteiden komppaajana - kahvia join pelkästään kyläpaikoissa, tarjottuna ja itse vieraita emännöidessäni. Kotioloissa ei tullut mieleenkään laittaa keitintä ruksuttamaan itseä varten.
Viime vuosina olemme kehittäneet miehen kanssa äärimmäisen säännöllisen tavan päiväkahvitella. Lisäksi hörpimme kuumaa joka ikinen vapaa-aamu. Näiden kotikupillisten lisäksi olen tehnyt traditioksi istua opehuoneessa kahvikuppi kädessä aina kun mahdollista. Enää ei ole kotonakaan ihme laittaa kahvia tulemaan pelkästään omaa kuppia varten. Ja ne kahvipöytäkeskustelut siskon tai äidin kanssa - niissä ei desilitroja enää lasketa. Vaan mitä tästä on seurannut?
Jo kahvinjuontia opetellessani tunsin, miten se saa hetkessä ajatukseni laukkaamaan ja vähänkin omaa normia ylittävä määrä kädet tärisemään. Ajattelin, että kyse on vain tottumuksesta; kunhan oppisin suurempiin määriin, oireet lievenisivät. Tuntui hyvältä, kun pystyi seurassa juomaan samaa kuin muutkin, eikä enää tarvinnut pyöritellä kupissa kylmää vettä. Miten aikuismaista olikaan kyetä kahvittelemaan.
Mutta oireet eivät lieventyneet. Edelleen kestän juoda pari-kolme kahvikupillista, joiden jälkeen "härö" olo alkaa ja kestää monta monituista tuntia. Kasassa pysymättömiin ajatuksiin ja kropan levottomaan tunteeseen olin kahvinjuonnin haittapuolena jo tottunut, kunnes olo alkoi hälytellä isommilla kelloilla.
Kesälomalla kahvinjuontini pysyi kohtuudessa - tavanomaiset aamu- ja päiväkahvit miehen kanssa olivat juuri kestorajoillani. Sen sijaan, lomalta töihin palattuani, nousi juotujen kupillisten määrä selkeästi. Samassa linjassa alkoi kasvaa myös työpäivien jälkeinen, epämääräisen huono olo. Mikään ei innostanut, jäsenet tuntuivat kihelmöivän voimattomilta, vilutti armottomasti, ajatukset lukkiintuivat ja rintakehässä painoi tunnistamattoman tuskainen tunne. Ahdisti ja tuntui siltä, että elin koko ajan puolitehoilla - jos niilläkään. Kun kuumemittari ei näyttänyt kohonneita lukemia eikä elämässä muutenkaan ole ollut nyt kuormitusta tai ahdistusta aiheuttavia asioita (päivastoin), lähdin miettimään asiaa analyyttisella otteella. No okei, muutaman kerran saatoin pillittää oloani myös miehelle. Mutta montaa ajatuskiekkaa ei tarvinnut ottaa, kun kaikki johtolangat johtivat kahviin.
Kahvittomat tai vähäkahviset testipäivät ovat osoittaneet, että syy huonoon olooni on johtunut nimenomaan tuosta tummasta juomasta - kun en lillu kahvihuuruissa, ei ahdistuksesta ole tietoakaan. Minä en yksinkertaisesti kestä kahvia samoissa määrin kuin moni muu suomalainen. Se on surku, sillä kahvilla on elämässäni todella vahva rooli, nimenomaan sosiaalisissa tilanteissa.
Googlauskierroksen jälkeen olen vakuuttunut siitä, että kuulun siihen marginaaliseen porukkaan, jolle kahvi tutkitusti aiheuttaa tietyn rajan jälkeen ahdistuneisuutta. Voitteko kuvitella! Kahvi, ahdistusta! Jotkut kärsivät sen vuoksi myös depressiosta ja paniikkioireista - ehkä nämä voisivat olla minunkin kohdallani ahdistuneisuuden johdannainen, jossain vaiheessa, mikäli en huomaisi rajojani.
Ne rajat ovatkin sitten hiton hankala pidettävä. Olen superhuono kieltäytymään, jos joku tarjoaa minulle kupillista. Ja huono silloinkin, vaikkei kukaan tarjoaisikaan. Joku ihme magneetti siinä kahvikannun rivassa on, perhana sentään. Sitä on mahtava huijaamaan itseään: Kyllä minä vielä vähän kestän. Olen nyt pyytänyt miestä toimimaan henkilökohtaisena kahvirajoittimenani ja kieltämään minulta turhat kotikupilliset. Itse yritän kontrolloida juontiani kodin ulkopuolella ja etsiä korvaavia juomia. Töissä olen palannut jo osittain kylmään veteen ja kotona täyttänyt kuppia kaakaolla. Teetä minusta ei ole juomaan, sillä se on aina ollut yhhhyh-osastoa. Kofeiiniton kahvi täytyy kuitenkin laittaa vielä kokeilulistalle.
Millaisessa sovussa te muut elätte kahvin kanssa? Riittääkö jo pikku liru, vai pystyttekö hörppimään kuppeja kymmenittäin?
Muikeaa viikkoa!
Deko 133 -blogia voit seurata myös täällä:
