Elätkö elämääsi siten, että se tekee sinut onnelliseksi?

Let's face it. Kenenkään elämä ei ole täydellistä, mutta useimmilla se on tavallisen onnellista. Kaikki eivät kuitenkaan tunnista ja tunne onnea, vaikka peruspalikat olisivatkin ihan hyvin. Jos sinulta kysyttäisiin, oletko onnellinen, mitä vastaisit?

Tämä kysymys poikii siitä, kun havahduin oman onnellisuuteni äärelle jokunen aika sitten. Huomasin nimittäin, että oma oloni on tuntunut yhtäjaksoisen onnelliselta jo todella pitkään, erityisesti viimeisimmän vuoden ajan. Kun menneisyydestä löytyy sellainenkin vuosi, jolloin ollut vaikea tavoittaa onnea edes muutamaksi ohikiitäväksi minuutiksi, tuntuu nykyinen olotila siihen verrattuna lottovoitolta. Mutta enpä ihmettele, on tämän eteen saanut helkatisti ponnistellakin.

Kaikilla on elämässään omat vastoinkäymisensä ja jollain tapaa haluan ajatella, että niillä on tarkoituksensa. Välillä elämä on mustaa ja noina jaksoina on luonnollista, ettei onnen tunteella revitellä. Tämän postauksen pointti ei olekaan hampaat irvessä etsiä onnellisuutta silloin, kun olosuhteet ovat siihen epäsuotuisat, vaan haluan keskittyä nyt siihen, kuinka tuntea onnea tavallisen tasaisesta elämästä.

Postasin vähän päälle pari vuotta sitten arjen pyrkimyksistä, kuten siitä, kuinka ottautua tarkemmin arjen rutiinihetkiin. Tuolloin kirjoitin näin: 

Olen pyrkinyt sellaiseen sisäiseen puheeseen, joka nostaa positiivisia ajatuksia esille ihan niistä arjen tavallisimmistakin sekunneista. Käytännössä saatan esimerkiksi iloita itsekseni lempikahvikupista, kauniista kelistä, Armaksen aktiivisuudesta tai vaikkapa kotipuitteista. Olennaista tämän tavan toteuttamisessa ovat ihan konkreettiset, äänettömät vuorosanat. Aloitan aina mielessäni kommentin sanoilla "Voi vitsit, kun..." ja lisään perään sen asian, mikä sillä hetkellä on kivaa. Arkiset kiitollisuudenaiheet lipuvat ainakin minulta ohi, jos en niitä oikeasti sanallista ja ihastele.

Sisäisen puheen lisäksi olen myös yrittänyt tietoisesti uppoutua hetkiin: tarkkailla ja havainnoida niitä rauhallisemmin, keskittyä senaikaiseen ilman hötkyilyä kellosta ja seuraavasta tekemisestä. 

Tässä kiteytyy oikeastaan koko onnellisuuskäsitykseni ydin: kun tekee havaintoja pienistäkin ihanista asioista ja sanoittaa niitä itselleen, huomaa elämässään sikapaljon hyvää. Hetkiin uppoutumalla tavoittaa rutosti enemmän onnellisuudenaiheita kuin hötkyilemällä niistä eteenpäin.

On hauskaa huomata, että tuo vanhan postauksen sisältö on muodostunut pysyväksi ohjenuorakseni. Uskoisinkin, että kun jotain ajatuskaavaa harjoittaa tarpeeksi pitkään, siitä muodostuu tapa.

Vaikka en koskaan ole pitänyt itseäni luontoihmisenä sanan perinteisessä merkityksessä, koen erityisesti luonnon tarjoamat elämykset merkittävästi onnellisuuttani lisäävinä asioina: ovathan nyt vaan auringonsäteet, kimaltavat lumihiutaleet, jylhät maisemat, upeat taivaanrannan värit, ensimmäiset hiirenkorvat, kesätuulessa huojuvat laineet ja vaikkapa joutsenten laulu jotain niin upeaa, että niiden äärelle pysähtyessä pakahtuu.

Sittemmin olen harjaantunut kokemaan onnellisuutta myös niistä kaikista arkisimmista asioista: astianpesukoneen tyhjentämisestä, pyykkihuollosta ja jopa lumitöistä. Jotta nämä synnyttäisivät positiivisia tuntemuksia, on näkökulma pitänyt kääntää suorittamisesta puuhasteluun. Nuo kun eivät ole elämän pakollista pahaa, vaan osa kokonaisvaltaista elämää - sellaisia hetkiä, joihin keskittymällä kokee elävänsä vielä enemmän. (Poikkeus: viemärin puhdistamisesta en ole onnistunut vielä löytämään onnen tuntemuksia!) Luonnehdin tätä itselleni ysärilaiffiksi, sillä jostain syystä minulla on sellainen mielikuva, että ysärillä tavallinen elämä oli elämää isolla E:llä.

Koen sisäisen positiivisen puheen ja hetkien äärelle pysähtymisen oman onnellisuuteni ydintekijöinä, mutta niiden lisäksi on vielä eräs merkittävä asia, jonka lopettaminen on lisännyt hyvinvointia. Nimittäin tuskailusta luopuminen. Kun aikaisemmin manailin vaikkapa lattialle levinneitä kaurahiutaleita, särkynyttä peiliä, epäonnistunutta nikkarointia taikka auton yllättävää huoltotarvetta, enää en tee niin. Ja se on kuulkaas asia, joka on todella lisännyt onnellisuutta arjessa! Nykyisin ensisijainen reagointitapani on tuskailun sijaan jokin näistä: 1) "Jaahas", 2) "Hupsista", 3) "Vai sillä lailla". Eli negatiivisten tuntemusten sijaan totean ja tarkastelen asiaa neutraalisti.

Syy, miksi aloin kiinnittää omaan tuskailuuni huomiota, kumpusi muista ihmisistä. Kiinnitin huomiota tuskailijoihin ja huomasin ahdistuvani heidän läheisuudessään. Mietin useat kerrat sivusilmällä, miksi tuskailla jonkin paskantärkeän asian vuoksi, kun juttu itsessään ei ollut tuskailun arvoinen? Miksi kiihdyttää itseään turhanpäiten - saati luoda ympärillä oleville ihmisille ikävää oloa? Tämä oli ponsi, joka laittoi työstämään omaa suhtautumistani arkisiin sattumuksiin. Opin ajattelemaan, että arjessa kökkeleiden asioiden määrä on vakio. Kun ei koko ajan odota myötätuulta, on paljon helpompi hyväksyä se, että kaikki ei aina mene nappiin. Se on ihan normaalia.

Jos tuskailu kuuluu repertuaariisi, suosittelen lopettamaan. Siinä helpottuu niin oma kuin lähimmäistesikin olo.

Siinä siis kolme olennaisinta tekijää (siis myönteinen sisäinen puhe, hetkien äärelle pysähtyminen ja tuskailun lopettaminen), jotka omalla kohdallani ovat merkittävästi vaikuttaneet onnellisuuden kokemiseen. Näiden lisäksi näen tietyt ylimääräiset kommervenkit onnea lisäävinä ainesosina. Tässä niihin muutama ohjemuotoinen tienviitta:

• Liiku. 

• Heitä kiire pöpelikköön jopa silloin, kun se tuntuu mahdottomalta.
  

• Kehittele arkeen silloin tällöin valopilkkuja; siis sellaisia tekemisiä, jotka jollakin tavalla poikkeavat perusmoodista. Tämän postauksen kuvat ovat yhdestä valopilkusta, jonka järjestimme viime viikon sunnuntaina: kävimme reippailemassa paikallisella näköalapaikalla ja ihastelimme tykkylunta.
  

• Hyväksy vastoinkäymiset ja negatiiviset asiat. Välillä on huonoja päiviä ja väsyneitä fiiliksiä, mutta parhaiten niistä pääsee yli kohtaamalla tuntemukset ja rypemällä niissä hetkisen verran. Myös onnellinen ihminen välillä itkee, uuvahtaa, ahdistuu, mököttää ja riitelee - niin ikään nämä asiat kuuluvat tavallisen hyvään elämään.
  

• Vähennä älylaittaiden käyttämistä ja keksi muuta tekemistä, vaikkapa sitten ihan "vain" keskustelua perheenjäsenten kanssa.

• Anna anteeksi, vaikkei sinulta kukaan sitä pyytäisikään.

• Puolusta itseäsi. 
  

• Yritä ymmärtää muita. Se ei ehkä aina onnistu, mutta ainakin lieventää tunnereaktioita.
  

• Älä vertaa itseäsi kehenkään muuhun. Meillä kaikilla on ihan omat ja erilaiset taustatarinamme, eikä yhdenkään polku syy- ja seuraussuhteineen ole samanlainen kuin kenelläkään muulla. Jos johonkin on tarpeen verrata, tee se korkeintaan menneisyyden itseesi peilaten.
  

• Kehittele sopivankokoisia tavoitteita ja asioita, joista innostut.

• Valitse taistelusi. Punnitse ajatuksella ja voimavarojasi säästellen, mihin kaikkeen höyrällät mukaan.
  

• Älä kanna kohtuutonta tunnelastia. Voit olla myötätuntoinen ottamatta harteillesi toisen ihmisen taakkaa.
  

• Siedä ponnistelua. Kaikki asiat eivät toteudu helpolla.
  

• Uskalla sanoa ei.
  

• Tarvittaessa unohda nämä ja kaikki muut onnellisuusvinkit. Onnellisuutta ei voi suorittaa, se on tapa elää.
  

Koen, että onnellisuudessa on pitkälti kyse siitä, kuinka sanoittaa ja katsoo omaa elämäänsä. Se on suhtautumistapa, jota voi opetella.

Onnellisia ajatuksia uuteen viikkoon!

Lue myös:

Arjen pyrkimyksiä

20 x to do vuonna 2020

Olipa kerran suojakilpi nimeltä hymy

Elettiin 90-lukua, kun serkkuni meni naimisiin. Olin tuolloin itse ala-asteikäinen. Häät juhlittiin Muuruveden Kivennavalla ja jostain syystä tapahtumasta on jäänyt monia eläväisiä muistoja mieleen. Lienee olleen pikkutytön vinkkelistä hyvät pippalot!

Kun meidän perheemme teki lähtöä juhlista kotiin, kävimme kättelemässä morsiusparin vanhempineen. Myös me lapset osallistuimme kättelyrundiin: reipas kädenpuristus, suora katsekontakti, kiitossanat ja empimätön hymy olivat jo tuolloin peruskauraa, mihin meidät oli pienestä pitäen kasvatettu.

Muistan varmasti ikuisesti hetken, kun morsiamen isä tarttui käteeni, muttei päästänytkään siitä irti. Hämmennyin ja aluksi hieman säikähdinkin, mutta sitten hän sanoi pöydän yli kurkotellen: "Pidä tuo aina. Lupaa minulle, että pidät tuon aina!" Virnistin takaisin: "Minä lupaan!" vaikka oikeasti en tajunnut hölkäsen pöläystäkään, mitä minun piti luvata.

Autoon päästyämme kysyin sitten takapenkillä istuessani, mitä tuo tilanne mahtoi tarkoittaa. Äiti totesi: "Hän varmaan tarkoitti hymyäsi". Muistan, miten mietin tuota koko kotimatkan. Jostain syystä hetki porautui jonnekin todella syvälle sisimpääni ja tätäkin kirjoittaessani tietynlainen vahva tunne nousee edelleen pintaan. Joku huomasi minun hymyni ja piti sitä vaalimisen arvoisena. Se koskettaa, en tiedä miksi.

Tuosta hetkestä alkaen aloin pitää hymyä tietoisesti omana juttunani. Minulle muodostui todella vahvaksi ohjenuoraksi se, että ihmisten kanssa toimiessa hymyillään. Aina, hyvässä ja pahassa.

Kun olin kuudennella luokalla, huomasin käyttäväni hymyä suojakilpenä. Oli kevät vuonna 2000, kun mummoni naapuri soitti minun puhelimeeni - hänellä oli asiaa vanhemmilleni ja numeroni oli ensimmäinen, joka oli sattunut mummon kotoa löytymään. Mummo oli löytynyt elottomana keittiöstään ja meille tuli kauhunsekainen hoppu kiirehtiä paikalle.

Olimme eteisessä, kun äitini lopetti puhelun ja kertoi tilanteen vakavuudesta. Ja mitä tein minä? Hymyilin! Reaktio ei ollut missään määrin tahdonalainen eikä minua todellakaan oikeasti hymyilyttänyt, mutta kehoni reagoi ikävään tilanteeseen hymyilemällä. Muistan, miten käännyin naulakkoa kohti, hieroin kädellä poskiani ja koitin saada ilmeen sulamaan. Sainhan minä, ja oikea hätä pääsi sen jälkeen valloilleen, mutta säikähdin omaa reaktiotani todella paljon.

Olin jo sen ikäinen, että osasin nopeasti analysoida syyn hymylleni: olin tottunut käyttämään sitä suojakilpenä niin monessa eri tilanteessa, että se tuli automaattisesti myös mummon menehtyessä. Ärsytti, että reaktio oli niin vahva ja vieläpä silloin, kun en olisi sitä missään nimessä halunnut.

Tuon huomion jälkeen osasin jatkossa tiedostaa hymyni kumpuamista eikä se enää päässyt yllättämään väärissä paikoissa. Suojakilpenä käytin sitä kuitenkin yhä enemmän ja enemmän ja nuorena aikuisena koin sen jopa tavaramerkikseni ihmisiä kohdatessa. Minähän hymyilen, tilanteessa kuin tilanteessa. Sain (ja saan edelleen) sympaattisia kommentteja hymyilemisestäni.

Kolmenkympin lähestyessä kävi sitten klassisesti ja moni asia muljahti omassa päässä eri vinkkeliin. Opettelin ulos hymystäni ja aloin näyttää negatiivisiakin tunteita ulkopuolisten ihmisten edessä. Ja nimenomaan niiden ulkopuolisten, sillä kotiolojahan tämä hymyjuttu ei ollenkaan koske - kotona olen osannut kyllä aina murottaa. :') 

No mutta. Vaikka itse koin voimaantuvani hymyni laskemisesta, ei se kuitenkaan tehnyt hyvää. Tietynlaiset ihmiset kun ovat petoeläimiä, joille alaspäin olevat suupielet ovat kuin mehukas veritippa, kutsu aterialle. Kaikki eivät tunne empatiaa, vaan saavat lisää vettä myllyyn toisen ihmisen pahasta mielestä. Havaitsin, että mitä enemmän uskallan aukaista itseäni, sitä enemmän minulta lähtee mattoa jalkojen alta. Niinpä päätin jälleen suojella itseäni.

Nyt olen siinä tilanteessa, että mielestäni minulla on järkevä balanssi hymyni kanssa. Käytän sitä mahdollisimman paljon, mutta tunnistan henkilöt ja tilanteet, milloin voi (ja kannattaa) laskea suojakilpeä.

Paitsi että hymy on minulle turvamuuri, on se sitäkin enemmän tapa olla kohtelias ja huomioiva. Mielestäni jokainen tyyppi (paitsi ne muutamat kökkömönkijäiset) ansaitsee tulla kohdatuksi hymyllä - jos ei leveällä sellaisella, niin edes hyväntahtoisella katseella.

Instan puolella hieman jo sanailinkin tästä aiheesta ja listasin syitä, mihin kaikkeen hymystä on. Alustuksena toimi viikko, joka ei töissä tuonut eteen kaikista helpoimpia tilanteita. Havaitsin kuitenkin tuolloin, että yksi tietty lääke toimi moneen erilaiseen kohtaamiseen ja mikäpä muukaan troppi se olisi ollut kuin hymy. Mikä valtava voima sillä onkaan!

Hymy pystyy niin moneen:

❣️ sillä pystyy hiljaisesti osoittamaan, että toinen on tullut hyväksytyksi ja huomatuksi

❣️ se kertoo, että toisen läsnäolo on ilon ja hymyn aihe

❣️ sen avulla pystyy keventämään jännittävän ja jopa pelottavan tilanteen kevyemmäksi

❣️ se tarttuu kuin haukotus

❣️ se suojaa

❣️ sen avulla voi myötäelää monenlaisia hetkiä

❣️ sillä voi luoda mielihyvää, joka lievittää ahdistusta

❣️ se lisää luottamusta ja rentoutta

❣️ sen avulla luodaan yhteenkuuluvuuden tunnetta 

❣️ se parantaa oloa

❣️ sen avulla elämä tuntuu mielekkäämmältä ja onnellisemmalta

❣️ ja mikä ihaninta, hymyily on täysin ilmaista.

Toivottavasti olet saanut hymyillä tänään jollekin ja toivottavasti olet puolestaan saanut hymyn joltakulta! Kaiken varalta, tässä sinulle sellainen virtuaalisesti: 🙂❤️

Ihanaa ystävänpäivää!

 

Kurkistus vaatehuoneeseen

Meiltä löytyy vielä muutamia tiloja, joita en ole blogissa tarkemmin käsitellyt. Yksi niistä on vaatehuone, jonka mainitsin ohimennen kolme vuotta sitten, tässä kodinhoitohuonetta koskevassa postauksessa. Viime viikolla minimalistisista aiheista turistessa tuli kuitenkin mieleeni, että vaatesäilytys voisi olla kiva jatkumo edelliseen. Joten, kurkataanpa siis Armaksen johdolla tähänkin tilaan.

Vaatehuone sijaitsee kodinhoitohuoneen ja makuuhuoneen välissä siten, että liukuovien kautta pystyy kulkemaan tilasta toiseen. Talon pohjakuvaan värjäsin huoneen sinertävänharmaaksi, niin pystytte paremmin hahmottamaan sen paikkaa. Neliöitä tässä on mukavasti, 4,3.

Alunperin minulla oli ajatuksena, että kehittelisimme tänne suuret, kasapäin tavaroita ja vaatteita imevät hyllyjärjestelmät. Vuosien edetessä olen kuitenkin hoksannut, että kun niitä tavaravuoria ei ole, ei ole mitään tarvetta massiivisille säilytysinstallaatioillekaan. Ei ainakaan nyt.

Vuosi sitten muistin yhtäkkiä, että meiltähän löytyy käyttämättömänä pari Ikean mustaa rekkiä. Jännityksellä kasasin ne ja kokeilin paikoilleen - jes, pituus mätsäsi loistavasti vaatehuoneen syvyyssenttien kanssa! Rekit sopivat täydellisesti liukuovien kupeeseen ja keskelle jää hyvin pyörähtelytilaa. Tuli aika mukava fiilis, kun vaatesäilytys sai uusia tuulia ihan yllättäen ja ilmaiseksi, vanhoja tarvikkeita hyödyntämällä.

Rekit ovat his and her, eli toinen on minulle, toinen miehelle. Käytännössä ne on pyhitetty paremmille arkivaatteille; niille, joita käytämme töissä ja ihmisten ilmoilla. Itse tykkään tästä ratkaisusta todella paljon. Rekin etuosaan on kiva kasata viikon työasut eikä aamuisin tarvitse enää kuluttaa minuutteja sen miettimiseen, mitä laittaisi päällensä. Kun kaikki mieluisat vaatteet ovat näkösällä, on helpompi hahmottaa vaihtoehtoja. Välillä jopa tuntuu, että tepastelen privaatissa vaatekaupassa. :')

Kotivaatteet ja vähemmällä käytöllä olevat asut meillä sijaitsevat edelleen kodinhoitohuoneen liukuoven takana. Siellä pari hyllytasoa on pyhitetty vaatteille, yksi lakanoille ja pyyhkeille, sekä yksi tyynyille ja varapeitoille. Sanoisin, että tekstiilien säilytys toimii nyt optimaalisesti.

Huoneen toisella laidalla on pari seinäkoukkua meikäläisen urheilukamppeille. Niiden lisäksi nurkassa nököttää pari rullaa pikkumattoja. Oikeasti minulla on mattosäilytys mökin parvella, mutta pari pienempää yksilöä tarvitaan arjen pyörityksessä varamatoiksi. Joku pikkumatto on aina kuukausittain pesussa ja sen kuivumisajaksi täytyy olla aina varakappale reservissä, jotta mattotilanne pysyy balanssissa Armaksen liukkaiden tassujen alla.

Irtaallaan töröttävät pötkylät eivät ole olleet optimaalisin vaihtoehto, sillä ne tupsahtelevat silloin tällöin pitkälleen. Nyt kuitenkin näitä kuvia katsoessani muistin, että minullahan on pihavarastossa eräs valkoinen tynnyri, jonka voisi pestä matoille karsinaksi. Se taitaisi sopia kokonsa ja ulkonäkönsä puolesta tähän hommaan hyvin. Otetaanpa projektiksi.

Yleensä pidämme makuuhuoneen puoleista liukuovea kiinni ja kodarin puoleista auki. Tämä tapa on muotoutunut oikeastaan siksi, ettei telkun kajo näkyisi etupihan puolelle ja yleisellä tiellä liikkuville. Liukuovien käyttö on yksi tapa rajata taloa julkiseen ja yksityiseen puoleen, mikä on ollut kantava ajatus koko pohjakuvassa.

Luulen, että vaatehuone tulee säilymään tulevaisuudessakin tällaisenaan. Korkeintaan pari seinäkoukkua on ilmestymässä lisää. Jos oikein keksimällä keksisin päivitystarpeita, saattaisin mitoittaa tuohon penkkiseinustalle peiliovellisen, korkean kaapin. Vaan elelläänhän taas kolme vuotta eteenpäin ja palataan asiaan sitten.

 

 

Softcore-minimalisti

"Milloinkahan sitä pääsisi sellaiseen tilanteeseen, ettei kotona olisi rytökasoja?" puuskahti eräs tuttuni taannoin. Tuossa tilanteessa havahduin toteamaan, että meillä sellainen tilanne taitaa olla. Sen jälkeen mietin vielä itsekseni, että olen viime vuosina saanut useampia (positiivisia) heittoja kotimme tavarattomuudesta. Aiemmin en ole älynnyt pysähtyä aiheen äärelle sen kummemmin, mutta nyt aloin miettimään. Totta tosiaan, meiltä ei kyllä ylimääräistä tavaraa löydy, saati niitä rytökasoja. Kodin selkeys on jotain sellaista, johon on vain alitajuisesti suunnannut - ilman tietoista missiota tai ismiä taustalla. Voisiko sellaisesta kuitenkin löytyä tunnusmerkkejä?

Karsittu, ylimääräisestä tavarasta vapaa koti mielletään minimalismin peruspilariksi. Yksinkertaistaminen ei kuitenkaan ulotu ideologiassa pelkästään kotiin, vaan se kattaa kaikki elämän osa-alueet. Useimmiten minimalismiin pyrkivät ihmiset tekevät sitä tietoisesti ja kutsuvat itseään minimalisteiksi. Joku voisi määritellä minutkin minimalistiksi, mutta itselle tuo profilointi hieman tökkii. En nimittäin koe toteuttaneeni mitään asiaa elämässäni minimalismi mielessäni enkä pyri ääriversioihin, vaan olen ajautunut kodin ja muiden asioiden selkiyttämiseen siksi, että se vain yksinkertaisesti tuntuu hyvältä. Ehkä olen sitten vahingossa minimalisti... Taikka pikemminkin kevyt softcore-versio?

Kodin selkiyttäminen on ollut monen vuoden prosessi. Ei meillä koskaan ole ollut tavaravuoria, mutta kevään 2015 jälkeen en ole hankkinut juurikaan mitään ylimääräistä. Silloin tein elämäni ensimmäisen karsintakierroksen ja hankin kirpputorirahoilla meille pergolan rakennustarpeet. Jo tuolloin kehittyi tunne siitä, miten turhia hankintoja sitä on tullut tehtyäkään (vaikka en oikeasti ole koskaan ollut mikään huithapeli-ostelija). Sittemmin kirpparikierroksia oli vielä kolme kappaletta, joiden jälkeen koitti tilanne, joka on ollut valloillaan jo viimeiset pari vuotta: meillä ei ole enää mitään ylimääräistä, rahanarvoista myytävää (paitsi se aikaisemmin mainitsemani crosstrainer).

Kodin selkiyttämistä buustasi aluksi sekin, että uuteen raksaan oli säästettävä rahaa. Ei tullut mieleenkään hukata sitä mihinkään turhaan. Tällainen tilanne kun kestää tarpeeksi pitkään, huomaa, ettei halua tuhlata vaikka pystyisikin. Seitsemän kuukauden pituinen asumisjakso parinkymmenen neliön mökissä taas opetti, miten vähällä voi tulla toimeen. Meillä oli esimerkiksi käytössä vain yksi iso ruokalautanen ja se riitti paremmin kuin hyvin.

Kun talo valmistui, emme muuttaneet aluksi kuin suurimmat huonekalut. Sovimme, että haemme mökin parvivarastosta tavaroita vain sitä mukaa, kun niitä tarvitsemme. Tuo oli kyllä superhyvä päätös, millä on ollut kauaskantoiset seuraukset. Asumista talossa on nyt takana jo kolme vuotta, eikä missään kaapissa majaile edelleenkään mitään turhaa.

Nykyisin nautin äärettömästi siitä, että koti on selkeä. Se tuottaa iloa ja hyvinvointia. Ja on helppoa siivota, kun liikuteltavia tavaroita ja pyyhittäviä pintoja on vähän. Eikä meillä ole oikeastaan koskaan mitään hukassa, koska tiedän täsmälleen, missä mikin tavara on.

Mutta se kodista. Minimalismiin viittaavia piirteitä kun allekirjoitan muiltakin sektoreilta. Asiat, joissa simppeli meininki myös näkyy, ovat muun muassa a) vaatekaappi, b) kalenteri ja arki, c) kulutustottumukset, d) paperit, e) ruokavalio, sekä jopa f) työelämä ja g) ihmissuhteet. Sekalainen sananen näistä jokaisesta:

a) Garderobi minulla on melko niukka, mutta sitä vaivaa yksi minimalismiin liittyvä paradoksi: ajatus siitä, että vain käyttökelvoton kelpaa poisheitettäväksi, estää minua heittämästä tiettyjä vaatekappaleita pois. Niitä ei ilkeä enää julkisesti pitää eivätkä ne kelpaa myytäväksi, mutta en siltikään pidä niitä käyttökelvottomina. Tiedän, että tämän on seikka, joka olisi osattava käsitellä, mutta toisaalta en ota asiasta stressiä: jos kaksi pahvilaatikollista vaatteita mökin parvella on tämän softcore-minimalistin heikkous, let it be.

b) Kalenteri ja arki minulla on väljää. Se oli sitä jo ennen koronaa enkä kestäisi, jos menoa ja meininkiä olisi kovinkaan paljon enempää. Kotiympyröiden rutiinit on parasta bestiä. Minimalisti osaa nauttia yksinkertaisista asioista ja tässä seikassa koen olevani nykyisin todella pro.

c) Olen aina ollut järkevä rahankäyttäjä, mutta viime vuosina vielä toiseen potenssiin korotettuna. En saa mielihyvää siitä, että ostan jotakin - päinvastoin. Mitä vähemmän minkäänlaisia hankintoja tarvitsee tehdä, sitä parempi. Omalla kohdallani tätä helpottaa se, etten tykkää kaupoissa pyörimisestä - en livenä enkä verkossa. Ja kun ei käy kaupoissa, ei tarvitse vältellä heräteostoksia. Meillä mies hoitaa jokaviikkoisen Prisma-operaation, joten voi oikeasti kulua kuukausiakin, etten astu jalallani yhteenkään kauppaan.

Olen todella vahvasti sitä mieltä, että oma kulutus täytyy osata säätää tulojen mukaan. Jos johonkin ei-välttämättömään asiaan ei ole varaa, sitä ei yksinkertaisesti hankita. Kunhan talolaina on joskus maksettu, haaveilen siitä että tulisimme toimeen todella vähällä.

d) Paperikasojen suhteen olin aikaisemmin leväperäisempi kuin nykyisin. Ennen riitti, että tärkeät dokumentit olivat jonkinlaisessa pinkassa kaapin perukoilla. Kyllähän sieltä etsimänsä löysi, mutta stressin kanssa. Tein täyskäännöksen viimeisimmän raksan alkaessa ja päätin alkaa mapittajaksi. Mikä nautinto onkaan, kun kaikille papereillekin on nyt oma paikkansa! Lippulappusten etsiminen on huomattavasti helpompaa, kun ne pystyy haarukoimaan tietyltä välilehdeltä. Säästettäviä papereita kertyy vielä digiaikanakin ja olen ottanut rutiiniksi mapittaa ne noin neljännesvuosittain.  

e) Ruokavalio minulla on jämpti. Tiedän, mitä ja minkä verran syön viikon aikana. Tämä johtaa siihen, että ruokahävikkiä ei synny käytännössä koskaan, mikä on tyypillistä minimalismissa.

f) Työelämässä koen harjaantuneeni huomaamaan, mikä on olennaista ja mikä ei. Mielestäni olen pystynyt toteuttamaan yksinkertaistamisen periaatteita työmaailmassakin, vaikka aina erilaiset hypet eivät siihen kannustaisikaan. Ammatillinen itsevarmuus kuitenkin lisääntyy ja osaaminen vahvistuu, kun uskaltaa pitää kiinni omasta punaisesta langastaan.

g) Ihmissuhteista olen oppinut, että vähemmän on enemmän. Muutama hyvä luottoystävä riittää, kaikki muu on plussaa. Ja kun kaikki muu on plussaa, huomaa rentouden johtavan siihe, että saa enemmän iloa kaikenlaisista mukavista kohtaamisista. Olen osannut jättää sellaisia ihmisiä taakseni, jotka tuottavat huonoja viboja. Toisaalta olen oppinut antamaan anteeksi sellaisille, jotka haluan pitää elämässäni. Loppujen lopuksi ihmissuhteisiinkin toimivat yksinkertaiset periaatteet, vaikka ne saattaisivat ensi-istumalta tuntua monimutkaisilta.

Minulla on mielessä vielä muutamia osa-alueita, joihin haluaisin minimalismia softcorena soveltaa. Niitä ovat digimaailma ja ajatusten karsiminen. Haaveilen siitä, että pystyisin karsimaan netissä ja somessa vietettyä aikaa ja samalla kohdentamaan sitä kehittäviin ja hyödyllisiin sisältöihin. Toivon myös, että pystyisin entistä paremmin mapittamaan digiaineistojakin. Oman pään sisällä haluaisin löytää vieläkin paremmat keinot ajatusmaailman yksinkertaistamiseen. Siis että en jumittaisi kohtuuttomasti typeriin ajatuskulkuihin ja että osaisin siirtää hyödyttömät mietteet narikkaan.

Mitä enemmän omaan elämään on ilmestynyt minimalismiin viittaavia piirteitä, sitä paremmalta se on tuntunut. Ääriversiota minusta ei kuitenkaan koskaan tule, vaan todennäköisesti pysyn jatkossakin tällaisena, joka napsii itselleen sopivimmat ainesosat käyttöön - kodin neliöistä en varsinkaan suostu luopumaan. Huomaan tätä kirjoittaessani, että yksinkertaistamisen ja asioiden selkiyttämisen teemasta pulpahtaisi ajatuksia enemmänkin, mutta säästetään ne tulevaisuuteen.

Nyt nautitaan tavallisesta sunnuntai-illasta, lumitöihin siis!

Meillä on autokatos!

Kun on useammassa aikaisemmassa postauksessa maininnut yhden jos toisenkin kerran autokatoksesta, on korkea aika viimein esitellä se. Joten tattadadaa, here it is!

Paketti tuli meille puolivalmiina Näppärä-autotalleilta; tehdasvalmiit seinäelementit ja kattotuolit nousivat paikoilleen yhdessä päivässä. Toimitusaste oli säältä suojaan, eli aluskate kuului settiin. Omia töitä olivat sitten päätykolmioiden panelointi, päätyräystäyden teko, kattoruoteiden kiinnitys ja katon pellitys, oven ja ikkunan asentaminen, yläpohjan panelointi sekä nurkkien ja muiden sipistelyä vaativien linjojen listoitus. Omien työvaiheiden materiaaleja ei tarvinnut erikseen hankkia, vaan ne kuuluivat Näppärä-tallien toimitukseen.

Autokatospaketti tupsahti pihaan marraskuun puolivälin jälkeen ja siitä eteenpäin kului kaksi viikkoa, kun vanhempani raksailivat tämän kaksistaan pilkkua vaille valmiiksi. Heidän apunsa oli korvaamatonta, sillä emme olisi miehen kanssa mitenkään pystyneet samanlaiseen suoritukseen - emme ajankäytöllisesti työarjen keskellä, mutta emme rehellisesti myöskään oman osaamisemme puolesta (puhumattakaan jaksamisesta). Oma roolini oli keittää taukokahveja, lämmittää piirakoita syötäväksi ja lenkittää vanhempieni koiraa. :') Raksailun aikana pompin työmaalla vain tarjoamassa näkemystä esteettisiin ratkaisuihin, kuvailemassa työvaiheita sekä pitelemässä sirkkelöitäviä lautoja. Kattoruoteiden askarointi sattui miehen vapaapäivien saumaan, joten hän pääsi sen homman ajaksi kiipeilemään yläilmoihin avuksi.

Viimeisen työvaiheen, yläpohjan paneloinnin, halusimme jättää minun ja miehen omiksi hommiksi. Melkeinpä vain siksi, että saisi sanoa tehneensä edes jotakin itse. :D Paneelit saimme paikoilleen joulun jälkeen, eli paketti oli kuin olikin purkissa ennen vuoden vaihtumista.

Hommiahan rakennuksen kanssa vielä riittää, kunhan kevät koittaa. Paneelit tulivat pohjamaalattuna, eli varsinainen ulkomaalaus odottaa vielä toukokuuta. Myös rännit ja syöksyputket ovat lähdössä myöhemmin tilaukseen. Ulko-oven lukko sarjoitetaan mätsäämään talon avaimen kanssa ja portaatkin olisi kynnykselle vielä nikkaroitava.

Niin, ja sähkövedot! Olen viimeiset viikot mietiskellyt, millä tavalla autokatos valaistaisiin. Tällä hetkellä voittavana vaihtoehtona on kiinnittää takaseinälle kaksi alaspäin valokeilan muodostavaa lamppua, jotka kuuluvat samaan tuoteperheeseen talon ja mökin ulkovalaisimien kanssa. Mietin kyllä ledinauhoillakin hurvittelua, mutta haluaisin että kokonaisuus täsmäisi yhteen muiden rakennusten kanssa. Autoille on tarkoitus kiinnittää lämmityspistokkeet seinään. Niin ihanaa, jos ensi talvena ei tarvitse enää sohlata roikkien kanssa! Varaston puolelle on tulossa sisävalaisin sekä sähköpistoke.

14 neliön varasto on eristämätön, eli sitä ei lämmitetä. Meillä ei ole koskaan aiemmin ollut näin paljoa kylmää säilytystilaa, joka tuntuu nyt ihan luksukselta. Enää ei tarvitse mietiskellä, minne ulkokalusteet menisivät talvisäilöön, eikä tarvitse siirrellä autonrenkaita muiden nurkkiin pyörimään. 

Myös katoksen puoli on väljä. Se on mitoitettu kahden auton leveydelle, mutta tarvittaessa suojaan mahtuisi ymppäämään kolmannenkin - testattu on. :') Itse en ole aiemmin autokatoksesta starttaillut ja vajaan kuukauden käyttökokemuksella tiedän jo kertoa, mikä tässä on ihan parasta: se, ettei tarvitse raapata tuulilasia! Jokatalvinen inhokkihomma on nyt historiaa, kun lasi pysyy katoksen alla jäättömänä.

Autokatos sijoittuu pihamaalla talon viereen. Rakennusten etulaidat ovat yhtenäisessä linjassa ja niiden väliin jää kulkukuja takapihalle. Olen hartaasti odottanut katoksen tuomaa näkösuojaa, sillä se rajaa näkymää järven puolelle entisestään. Enää ei pihaan ajaessa välttämättä hoksaa rannassa sijaitsevaa mökkiäkään. Visio katveessa olevasta takapihasta valmistui harppauksella, eikä yleiseltä tieltä pysty enää juurikaan kuikkimaan, mitä meidän ajanviettoalueillamme tapahtuu. Ja se on huippu juttu se!

Kustannusten puolesta tämä oli nyt viimeinen isompi rutistus koko tontin osalta. Kun on vuodesta 2015 saakka (silloin teimme tonttikaupat) säästänyt ja säästänyt läkähtymiseen saakka, tuntuu todella huojentavalta ajatella, että jatkossa puhutaan enää vain muutamien satasten investoinneista. Helpottavaa.

Autokatoksen budjetti jakaantui kahteen erään, sillä piirustukset, maatyöt ja sokkelin teetätimme jo talonrakennuksen yhteydessä. Oli edullisempaa nakittaa ne samaan könttään kuin teetättää erikseen. Samoilla tohinoilla saimme haettua aikoinaan rakennusluvankin. Jälkimmäisen vaiheen kustannus oli nyt sitten Näppärä-autotallien toimituspaketti.

Jotta talteen jäisi materiaalia myös tekovaiheista, liimaan tähän loppuun muutamia work in progress -kuvia. Ensimmäinen rivi on tehdaselementtien pystytyspäivältä ja kolmikon oikeanpuolimmainen kuva näyttää sen, mistä vaiheesta omat hommat starttasivat.

Loput kuvat on otettu vanhempieni ahertaessa. Tai no - ihan viimeinen otos on otettu minun ja miehen suorittamista yläpohjan panelointihommista. Puutavara säilöttiin raksan aikana katoksen alla, joten oli järkevää suojata se isoilla pressuilla.

 

Ihanaa, että tämäkin työmaa on nyt taputeltu!

 

 

Lue myös:

Ennenaikainen joululahja

Puusavottaa

Sokkelinvalu

 

 

12 x autuas loma

Ihanan kauan se kestikin, mutta nyt on alettava suukotella loma muistoiksi. Lepoviikot olivat kaivattuja, sopivan tavallisia ja kukkuroillaan muita kuin työhön liittyviä ajatuksia. Tuli tarpeeseen. Ajattelin hyvästellä joutilaisuuden nitomalla lomapäivien parhaat hiutaleet 12 kohdan listaksi.

Näistä koostui autuas loma:

• Aamukahvit. Olen kertonut aiemminkin, että vapaa-päivien ja lomien ykköstykki on aamukahvit pedissä. On niin ihana kekkuloida pari ensimmäistä tuntia lämpimän peiton alla, katsoa telkusta jotain kevyttä hömppää ja hörppiä kahvia.

• Luonto. Sanat eivät riitä kuvailemaan, miten kauniita talvipäiviä tammikuun alku on ollut täynnä. Puut notkuvat lunta ja auringonlaskujen aikaan näyttää siltä, kuin järven toisella puolella kohoavan Kiparin tausta leimuaisi tulta. Olen kerran jos toisenkin todennut pakahtuvani näistä näkymistä. Aikataulujen puolesta on ollut onnellista nähdä myös auringonnousuja. Kun niiden aikaan on tavallisessa arjessa työpaikalla, osaa lomalla pysähtyä olohuoneessa poukkoileviin auringonsäteisiin.
  

• Autokatos. Vieläkin ihmettelen, miten kivuttomasti saimme tehtyä siitä omat osuutemme loppuun.

• Holtiton syöminen. Annoin itselleni luvan repsahtaa ruokarutiineissa - ja olen nauttinut! Mitä ihania aterioita (puhumattakaan suklaan määrästä) on tullutkaan herkuteltua! Nyt koitan löytää taas iloa ja energiaa fiksummista valinnoista.

• Päähän putkahtaneet ajatukset. Olen loman aikana kirjoittanut päätäni tyhjäksi todella paljon. Etenkin ensimmäisinä päivinä olin käsi kiinni puhelimessa, kun raapustelin muistioon syyslukukaudella mieltä painaneita asioita. Tyhjennystapa toimi tällä kertaa ällistyttävän hyvin ja loman keskitienoilla oli runsaasti sellaisia päiviä, kun en ajatellut koulumaailmaa ollenkaan. Mielenpurkamisen jatkoksi alkoi päähän putkahdella loppulomasta inspiroivia ideoita. Siis sellaisia, jotka liittyivät vapaa-aikaan ja Blawhin hommiin. Niitä on ollut superkiva kirjata ylös.

• Seurakoira Armas. Olen useampina päivinä pysähtynyt päivittelemään, miten tuo poju osaa olla niin messissä joka asiassa. Välillä ihan naurattaa, miten ihmismäisesti koira osaa käyttäytyä.

• Paperityöt. Vuodenvaihteen paperiset to do:t alkavat olla jo rutiinia, mutta joka kerta niiden valmistuminen riemastuttaa.

• Miniverkkokurssit. Olen osallistunut parille pienelle verkkokurssille ja yllättäen olen nauttinut niistä hirmuisesti. Jopa siinä määrin, että olen katsellut osan luennoista kahteen kertaan.

• Sosiaaliset pilkahdukset. Olen ottanut aikaa vierailla muutaman tärkeän ihmisen luona ja toisaalta myös meillä on käynyt hurmaavaa kahvitteluseuraa.
  

• Kodin jouluilme. Kuten aikaisempinakin vuosina, puran joulukuusen vasta Nuutinpäivänä. Minun puolestani voisin fiilistellä sen kanssa vaikka helmikuuhun saakka! Ei niinkään joulu mielessä, vaan etenkin valoista syntyvän tunnelman myötä. Kahvikupillisten lisäksi on joka-aamuinen kohokohta ollutkin naksauttaa kaukosäätimestä kuusenvalot päälle.

• Samat leggarit ja villapaita. Täällä ei ole paljon pyykkiä tarvinnut pestä, kun koko loma on tullut vedettyä läpi samoissa kotivaatteissa. No okei, taisin minä kerran pyöräyttää asukokonaisuuden koneessa, mutta muuten olen hiihdellyt täällä lähestulkoon samoissa kotoisissa vaatteissa 24/7.

• Tavalliset päivät. Ehkä kaikesta rentouttavinta on ollut viettää ihan tavallisia päiviä. Siis sellaisia, jolloin ei ole ollut mitään spesiaaliohjelmaa ja aikaa on saanut käyttää perusasioisen tekemiseen huolella. Ei ole tarvinnut ryntäillä aikataulujen kanssa.
  

Kippis lomalle ja tervetuloa arki!

Näin toteutat unelmasi: 6 askeleen toimintamalli

Kerran eräs ihminen totesi, ettei ole koskaan tavannut yhtä päämäärätietoista henkilöä kuin minä. Sellaista, joka tietää tasan tarkkaan mitä haluaa elämältä ja kaiken lisäksi vielä kykenee saavuttamaan sen. Muistan, miten tuo huomio pysäytti silloin ja pysäyttää vieläkin. Pyysin henkilöä tarkentamaan, millaisiin asioihin hän havainnollaan viittasi. Kuulemma aina opiskelualan valitsemisesta työelämään ja kodinrakentamiseen. Vertasi siihen, kuinka moni haparoi ylipäätään jo sen kanssa, mikä on se oma juttu, saati sitten millä tavalla haluttuun lopputulokseen pääsee. Nyökyttelin. 

 

On totta, että olen ollut jo hyvin nuoresta pitäen päämääräsuuntautunut. Kun minulla on siintänyt mielessä jokin tavoite, olen johdonmukaisesti taapertanut sitä kohti. Sitä en osaa selittää, miksi tavoitteet tai elämän etapit ovat aina näyttäytyneet minulle melko selkeinä – useimmiten näen visiot niin terävinä, että niitä kohti on helppo fokusoitua. Silloinkin, vaikka matka olisi pitkä ja pelottava. 

 

Ulkopuolelta tarkasteltuna astuu kuoppaan, jos kuvittelee että se mikä näkyy muille, on oikea totuus. Vaikka jäävuorivertaus on kliseinen, sopii se tähän luotisuorasti: vedenpinnan yläpuolelle pilkottava huippu on vain pienen pieni hiutale siitä, mitä kokonaisuuteen oikeasti kuuluu. Lopputuloksen takana on todellisuudessa kuutioittain sellaista massaa, joka ei tule koskaan muiden nähtäväksi. Ei koskaan.

Omassa elämässäni huomaan, että unelmien toteuttamisen kanssa on toistunut vuodesta toiseen tietty kaava. Miksi en kirjoittaisi sitä auki teillekin? Ehkäpä tämä muotti saa jonkun sisuuntumaan siinä määrin, että maailmasta löytyy tulevaisuudessa ainakin yksi toteutunut unelma enemmän. Siispä: 

 

 

6 ASKELEEN TOIMINTAMALLI UNELMIEN TOTEUTTAMISEKSI 

 

1. Tee ajatustyö. Ensimmäinen vaihe vaatii paljon itsetutkiskelua. Vaikka inhoan termejä arvot ja arvokeskustelu, mietiskelen niitä oikeasti aika runsaasti. Edellyttää kanttia miettiä, mikä on itselle todellisuudessa merkityksellistä, mitä oikeasti tarvitsee ja missä vaiheessa elämää. Koen, että itse olen ponnistellut yhteiskunnallisia arvoja vastaan aika paljonkin. Vaikka yleinen mielipide on useissa aihealueissa melko vahva ja ohjaavakin, omassa elämässä harvemmin pääsee toivottuihin lopputuloksiin normatiivisia arvoja seuraamalla. 

 

Ajatustyöhön kuuluu myös tulevaisuusjossittelu. Jos nyt teen tämän siirron, kuinka se vaikuttaa elämääni kahden vuoden päästä? Jos jätän tämän tekemättä, miten se näkyy tulevaisuudessa? Millaisten periaatteiden pohjalta seison peliliikkeideni takana? Itse ajattelen ratkaistavien asioiden skenaarioita melko paljon. Jossittelen, spekuloin ja käyn päässäni läpi jopa erilaisia keskusteluita ja väittelyitä. Riitojakin! Joskus toivon sydämeni pohjasta, että osaisin sulkea tämän tavan itsestäni välillä offille, vaikka toisaalta tiedän, että se auttaa minua kohtaamaan tulevaa. 

 

2. Muotoile unelmasta selkeä tavoite ja lukitse se. Kun tietää mitä haluaa, on olennaista muotoilla se ytimekkääksi tavoitteeksi. Omalla kohdallani tämä on hyvin sitova hetki, sillä yleensä olen luovinut prosessin läpi aina, kun olen itselleni jonkin tavoitteen asettanut. 

 

Tavoitteen määrittelemiseen kannattaa käyttää harkintaa. Tärkeää on, että tavoite olisi mahdollisimman konkreettinen ja oikein mitoitettu. Konkretia helpottaa toiminta-askeleiden puntaroimista ja mitoitus ennustaa toteutumismahdollisuuksia. Itse koen saavuttaneeni suurimmat onnistumiset silloin, kun olen asettanut tavoitteet ensiarvelulta turhan huikeiksi. ”Eihän tämä ole mahdollista” -ajatusharha on hetken kuluttua vaihtunut ällistyneeksi ”Perhana, kyllä tämä voi onnistua!” -ihmettelyksi. Itsensä on kuitenkin tarpeen tuntea; joku toinen voi ponnistelun sijaan lamaantua ylimitoitetun tavoitteen edessä. Omannäköinen ja itselle sopiva tavoite on vetovoimainen ja motivoi pitkälläkin tähtäimellä. 

 

3. Määrittele konkreettiset teot. Ei riitä, että tavoite on selvillä. Seuraavaksi täytyy todenteolla miettiä, mitä tosielämän toimia vaaditaan, jotta tavoitteeseen on mahdollista päästä. Useimmitenkaan vain yksi teko tai toimintatapa ei riitä, vaan toiminta-askelia tarvitaan useampia. Yhdessä näistä syntyy suunnitelma, joka saattaa edetä portaittain. Itse tykkään etappiajattelusta ja yleensä mietiskelenkin toiminta-askeleet vaiheittain: "Mitä minun täytyy tehdä nyt, jotta pääsen ensimmäiselle pysäkille?" 

 

Jos kokonaistavoite liittyy vaikkapa säästämiseen, ei minulle useimmitenkaan riitä toiminta-askeleeksi toteamus: "Säästä kuukaudessa X euroa". Mietin tuon summan taakse pidemmälle ja teen tarkempia määrityksiä tähän tyyliin: a) en tee kaupoista muita kuin välttämättömiä Prisma-ostoksia, b) aherran sivutöitä 10 tuntia enemmän, c) myyn crosstrainerin pois. Toivomalla ei tapahdu, vaan toiminta-askeleiden täytyy oikeasti olla konkretiaa. Mikäli tarpeen, kannattaa tässä vaiheessa käyttää aikaa tiedon kartuttamiseen.

4. Aloita. Kun suuntaviivat ovat selvillä, täytyy prosessi tönäistä liikenteeseen. Alku on aina sikäli haastavaa, ettei silloin ole kertynyt vielä dataa onnistumisista. Tässä vaiheessa täytyy vain luottaa tulevaan ja ennen kaikkea itseensä. Aloitusvaiheessa voi useimmiten pelottaa, mutta se kuuluu asiaan. Pelkoa ja epävarmuutta vain tulee sietää, jotta matka jatkuu. Omasta elämästäni muistan yhden erään erityisen pelottavan hetken, vajaan parin vuoden takaa. Silloin minun piti soittaa eräs puhelu, joka vaadittiin yhden unelmamatkan aloittamiseksi. Tuossa hetkessä reagoi koko kroppa, kun pelkäsin luuriin tarttumista ja epäonnistumista niin paljon. Helpottavin ajatus siinä hetkessä oli tämä: Mitä menetän, jos yritän? En mitään! Tätä ajattelutapaa olen koittanut käyttää muissakin pelottavissa tilanteissa ja useimmiten puntaroinkin sitä, kadunko enemmän uskaltamista vai sitä, etten uskalla.

 

5. Jaksa jatkaa. Kun prosessi on vauhdissaan, on olennaista pitää se käynnissä. Itseään tulee tsempata, jotta jaksaa toistaa toiminta-askelia. Keskeneräisyyttä tulee sietää, se on fakta. Samalla voi kuitenkin yrittää nähdä välietapit ja iloita niistä. Tässä vaiheessa unelmien tavoittelua käytän yleensä aikaa inspiroivien tekstien lukemiseen ja muiden samankaltaisessa tilanteessa olevien henkilöiden ihailuun. Saan draivia siitä, kun luen muiden onnistumisista ja ajatuksista aiheen ympärillä. 

 

Jatkamisvaiheessa tulee tavanomaisesti myös takapakkeja. Vastoinkäymiset ja hidasteet kuuluvat mihin tahansa prosessiin, sillä elämä ei ole koskaan niin supsikasta, etteikö sellaisia ilmenisi. Joskus käy niin, että unelmaa tavoitellessa päätyykin käyttämään sellaisia toiminta-askeleita, joita ei aluksi arvannut olevan olemassakaan. Tärkeintä on luottaa siihen, että unelma kyllä toteutuu – vaikkapa sitten sellaisin keinoin ja reitein joista ei aloittaessaan edes tiennyt. 

 

6. Tattadadaa! Unelma on saavutettu! Pysähdy sen äärelle. Juhli sitä. Ihastele ja ällistele. Usein käy niin, että mitä lähempänä olemme unelman saavuttamista, sitä pienemmältä ja arkipäiväisemmältä se alkaa tuntua. Tästä harhasta pitäisi pystyä pyristelemään irti – paras keino on yrittää tavoittaa fiilikset prosessin alusta. Itse koen, että on todella tärkeää todeta ääneen, että ”Ei hitto, tämä on nyt oikeasti tässä!”, koska jos sitä ei tee, ei koskaan tajua saavuttaneensa unelmaa. Viimeisen vaiheen ihastelu ja tiedostaminen lisää yhtä sun toista asiaa: esimerkiksi kiitollisuutta, onnistumisen kokemuksia, tunnetta pystyvyydestä, itseluottamusta ja onnellisuutta. Siksi sitä ei kannata jättää missään nimessä väliin, saati surullisen suomalaiseen tyyliin vähätellä. You did it!

Jos joku kysyisi, mitä ominaisuuksia päämäärätietoiseen unelmien tavoitteluun tarvitaan, pystyisin listaamaan omalta kohdaltani ainakin nämä: itsetuntemus ja usko omiin kykyihin, organisointitaito, rationaalinen ajattelu mutta kuitenkin intuitiivinen rohkeus, sinnikkyys sekä kateusgeenin puuttuminen. Tiedän, että minun elämässäni nämä ovat auttaneet unelmien tavoittelussa ja toteuttamisessa.

 

Jos taas joku kysyisi, mitkä ominaisuudet estävät unelmien tavoittelua, vastaisin omalta kohdaltani nämä: toisinaan ilmenevä alavireisyys, jaksamisbalanssi, kyvyttömyys päästää irti ikävistä kokemuksista sekä tiettyihin elämän osa-alueisiin liittyvät voimakkaat pelot. Lohdullista on, että näistäkin huolimatta olen pystynyt toteuttamaan unelmiani siten, että jonkun silmissä olen hänen tuntemistaan ihmisistä päämäärätietoisin. 

 

Vaikka omassa päässäni toteutan tämän mallin mukaisia prosesseja melko automaattisesti, tuli mieleeni konkretisoida se paperille asti. Lopputuloksena syntyi juliste nimeltä Unelmakartta. Kyseessä on 50x70 -kokoinen printti, joka toimii ajattelun työkaluna ja ohjaa toimintaa kohti päämääriä. 

 

Unelmakartta kokoaa yhteen kaikki elämän osa-alueet. Siihen kirjataan tietylle aikajaksolle määritelty tärkein tavoite sekä hyvinvointiin, ihmissuhteisiin, kokemuksiin, talouteen, työhön, kotiin ja muihin asioihin liittyvät tavoitteet. Lisäksi karttaan kirjataan, mitä aikajakson aikana vahvistetaan ja mistä luovutaan. 

 

Kutakin osa-aluetta kohti on varattu kaksi tekstilaatikkoa. Idea on, että ylempään laatikkoon kirjataan ensin selkeäksi tavoitteeksi muotoiltu unelma ja alempaan laatikkoon se pilkotaan pienemmiksi käytännön teoiksi. Eli unelmasta tehdään ensin tavoite ja sitten se määritellään edelleen konkreettisiksi toiminta-askeleiksi.

 

Unelmakartta toimii suuren muistilapun tavoin ja sen tarkoitus on ylläpitää huomiota olennaisiin asioihin ja tekoihin halutun ajanjakson aikana. Tähdellistä on, että juliste asetetaan johonkin sellaiseen paikkaan, jossa sitä silmäilemään sitä säännöllisesti. Näin kartta ohjaa arkea automaattisesti. 

 

6 askeleen toimintamalliini sovitettuna Unelmakartan tekeminen tukee vaiheita 1-4 (ajatustyö, tavoitteiden määritteleminen, toiminta-askeleiden kirjaaminen ja aloittaminen), mutta ennen kaikkea auttaa jaksamaan ja jatkamaan vaiheessa 5. Viimeisessä ällistelyvaiheessa kartta toimii mieleenpalauttajana ja tiedostamisen välineenä. 

 

Jos arvelet, että haluaisit kokeilla Unelmakarttaa pohjana omien tavoitteidesi toteuttamiselle, se löytyy tilattavissa täältä.

 

Unelmista ja niiden toteuttamisesta riittäisi aihetta lukuisiin postauksiin, mutta tämä on hyvä päättää Walt Disneyn yhteenvetoon: 

 

First, think. Second, believe. Third, dream. And finally, dare. 

 

 

P.S. Puuttuuko sinulta vielä tämän vuoden sisustuskalenteri? Tässä viimeisessä kuvassa keikaroi tekemäni juliste, joka löytyy ilmaiseksi ladattavissa täältä. Nappaa linkki talteen ja tulosta sisustuskalenteri esille. Toimii A4-koossa, mutta on edukseen etenkin A3-kokoiseksi printattuna. :)