Kaamosreissu Helsinkiin

Viime viikonloppu poikkesi tavallisesta, sillä puksuttelin junalla kahdeksi yöksi Helsinkiin. Vietimme ystäväni kanssa koko viikonlopun mittaiset pikkujoulut. Ohjelmassa oli mm. Lucia-kulkueen katsominen, vierailu Sinebrychoffin taidemuseossa ja Helsingin kaupunginmuseossa, revyy-esitys Peacock-teatterissa sekä Tuomaan Markkinoiden kiertäminen. Unohtamatta tietenkään hotellin lakanoita, valmiita aamiaistarjoiluja, ravintolaillallisia, keskustan jouluvalojen bongailua ja ylipäätään kaupungin vilinään sukeltamista.

Reissu tuntui jotenkin todella tarpeelliselta, kahdesta syystä. Ensinnäkin, tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin Romeosta yötä erossa. Jännitin seikkaa etukäteen aika paljonkin ja lähtöä edeltävänä iltana kirjoitin puolentoista tunnin ajan miehelle ohjeita viikonloppua varten. Hän oli sitä mieltä, että kuusisivuisella nivaskalla pärjäävät kaikesta muusta, paitsi maailmanlopusta. Matkan päällä en kuitenkaan kohtuuttomasti murehtinut kotikuulumisia, vaan pystyin yllättävän hyvin luottamaan siihen, että miehet pärjäävät keskenään tavalla tai toisella. Ja niin olivatkin tehneet. Tiedän, että seuraavat irtaantumiset tulevat olemaan helpompia, kun laastari on nyt repäisty irti.

Toiseksi, olen liukunut jälleen tuttuun olotilaan, joka minua vaivaa tyypillisesti ennen talvipäivänseisausta. Sellaiseen vähäenergiseen ja voimattomaan tunteeseen, jossa pimeä vuodenaika tuntuu painostavalta. En sano, että olotila olisi reissun ansiosta helpottanut, mutta sain siihen edes hetkiseksi taukoa ja aktiviteettia tilalle. Täältä pimeyden keskeltä katsottuna jo Helsingin kokoaikaisesti valaistut kadut ja kaupungin syke antavat ihan eri tavalla energiaa kuin ulkoiluhetket kotipihan lamppujen varassa. Kävinkin tekemässä ensimmäisenä reissupäivänä itsekseni iltayön kävelyn, ihan vain tankatakseni Helsingin jouluvaloja ja muuta myöhäistä tunnelmaa.

Tiedän, että tämän kaamostahmean olon pitäisi alkaa helpottaa käsillä olevan viikonlopun jälkeen, kun päivät alkavat pidentymään. Vaikka ne eivät vielä konkreettisesti paljoa valostu, pelkkä psykologinen vaikutus on merkittävä.

Samalla toivon, että saisimme jo helpotusta flunssakierteeseen. Reissusta kotiuduttuani täällä oli nimittäin vastassa uudestaan kipeytynyt lapsi, eikä oma olokaan ole ollut tällä viikolla mitenkään kehuttava. Kun kaamosaika väsyttää, ei siihen jaksaisi enää neljän viikon räkäshowta päälle. Jospa jo jouluksi helpottaisi (*koputan varalta puuta*)! Ja onneksi, totisesti onneksi joulusiivoukset ja muut isommat valmistelut ovat olleet jo hyvän tovin valmiina.

Kaamostuhnuiluista ja flunssaterveisistä huolimatta toivettelen meille kaikille mukavia joulunaluspäiviä. Olkoot ne sopivan väljiä ja pitäkööt sopivassa suhteessa sisällään viimeisiä tarpeellisia touhuja ja tunnelmointia.

Piparkakkutalon ilosanomaa ja odottamattomia käänteitä

Ja tapahtui niinä päivinä, että syntyi visio Korkalaisen keittiössä: ”Tänä vuonna tehdään helppo piparkakkutalo.” Päätöksen takana oli käytännöllinen järjen ääni, sillä elämä taaperon kanssa vaati aina uusia keinoja tasapainottaa arkea.

Ja niin kävi, että lapsi vietiin mummolaan kahden koiran kanssa, jotta äiti voisi rauhassa keskittyä nopeaan pipariprojektiinsa. Uuni lämmitettiin, taikina kaulittiin ja suunnitelmaksi valikoitui simppeli tonttuvuori, johon tulisi vain muutama kuusi ja yksinkertaisia mökinseiniä.

Mutta tapahtui niinä hetkinä, kun taikina oli kaulittu pöydälle, että leipojan kädet alkoivatkin tehdä omiaan. Tarkoitus oli oikaista, mutta yhtäkkiä rakennusmestari löysikin itsensä mittailemasta symmetrisiä linnanseiniä ja leikkaamasta kaaria muotoikkunoihin.

Ja niin keittiössä laajeni taloprojekti, jonka suuruutta ei oltu osattu ennustaa. Liivatelehdistä syntyivät ikkunalasit, sulatettu sokeri kokosi yhteen kolmikerroksisen linnarakennelman, pikeeristä veistettiin jääpuikot lumipeitteineen ja hopeapallot pyörivät viimeistelemään kuusenoksat ja ikkunalaudat.

Kuusi tuntia ja kolme tomusokeripakkausta myöhemmin, hiusnuttura sekaisin ja vaatteet sokeripölyn peitossa, leipuri totesi, ettei lopputulos kyllä näytä ihan tonttuvuorelta.

Niin tapahtui, että lapsi palasi mummolasta. Hänen silmänsä suurenivat nähdessään piparirakennelman. Koirat nuuskivat sokerin tuoksua, ja leipuri huokasi, että ehkä näin olikin tarkoitettu. Heidän edessään loisti piparkakkutalo, joka oli muuttunut tonttujen vuoresta punanuttujen talvilinnaksi. 

Keittiössä oli syntynyt yhdenlainen joulun ilosanoma, suuri ilo koko perheelle. Ja samalla hetkellä oli linnan tiluksilla suuri tonttujoukko, jonka lapsi ja äiti asettelivat yhdessä paikoilleen.

Kun koti oli iltaa kohti hiljentynyt ja kynttilät lepattivat talvilinnan kerroksissa, leipuri pysähtyi ajattelemaan pipariprojektiaan. Hän kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkiskeli sitä. Vaikka projekti oli saanut odottamattoman käänteen, joskus parasta on yllättyä itsekin.

Kaikki kävi juuri niin kuin oli tarkoitettu.

Joulukuu

Mukavaa ensimmäistä adventtia! Meillä on täällä takana sairastupaillen kulunut viikko, sillä olemme jonossa sairastaneet miessflunssaa. Ennen tätä en tiennyt, että se voi tarttua myös pikkupoikiin ja naisiin. :') No mutta, onneksi pahimmat kuumeilut näyttäisivät olevan nyt takanapäin.

Näin joulukuun ensimmäisenä päivänä pysähdyin miettimään joulukuuta itsessään. Oletteko koskaan ajatelleet, että siinä on päällekkäin kahdenlaista symboliikkaa? Roppakaupalla varsinaista jouluilua, mutta myös alustaa pohdiskella ja klousata päättyvää vuotta.

Vuosi on kuin kirja. Jokainen kuukausi, viikko ja päivä on osa tarinaa, jonka kirjoitamme omanlaisekseen. Joulukuu, vuoden viimeinen luku, on erityinen: toisaalta meillä on vielä kuukausi aikaa ohjata sitä, kuinka vuosi päättyy, mutta samalla myös tilinteon hetki lähestyy. Viimeiset rivit jäävät mieleen, sillä ne kiteyttävät, mitä olemme vuoden aikana kokeneet ja mitä haluamme menneestä vuodesta muistaa.

Vaikka joulukuussa ajatukset täyttyvät usein jouluvalmisteluista ja tonttupuuhista, kuukausi myös viimeistelee sen, minkä tammikuu aloitti. Kulunut vuosi alkaa näyttää muotonsa vasta nyt, kun se on melkein valmis. Kuukausien tapahtumat, tunteet ja elämänkäänteet asettuvat paikoilleen ja muodostavat tarinan, jota ei ehkä olisi voinut etukäteen kirjoittaa. 

Joulukuussa touhut ja hiljaisuus kulkevat käsi kädessä. Yhtäältä kalenterin päivät täyttyvät jouluisesta ohjelmasta, mutta toisaalta kuukaudessa on jotain rauhoittavaa. On hetkiä, jolloin hiljaisuus hiipii talvi-iltoihin, kynttilänvalo pehmentää varjoja, ja kaikki tuntuu pysähtyvän. Joulukuussa pysähdymme ehkä tavallista useammin katsomaan ympärillemme. Samalla huomaamme, kuinka aika liikkuu eteenpäin ja kuinka onni on tässä ja nyt. Jokaisessa pienessä hetkessä ja arkisessa tekemisessä.

Vuosikirjan viimeinen sivu on usein sen kaunein – ei siksi, että siinä tapahtuisi välttämättä jotain erityistä, vaan siksi, että se antaa tarinalle päätöksen. Ehkä paikan myös oivaltaa ja oppia, tai ohjelmoida uutta suuntaa. Joulukuun lopussa, kun vuosi vaihtuu, jokainen meistä voi kääntää uuden sivun. On yhtä aikaa jännittävää ja lohdullista, että se, mitä sen jälkeen kirjoitetaan, on vielä täysin auki.

 

Oivalluksia, pysähdyksiä ja taianomaisia hetkiä joulukuuhun!

 

P.S. Meillä oli maanantaina Romeon neuvolalääkäri Iisalmessa ja samalla pääsimme myös käymään isommilla kaupoilla. Hankimme Romeon huoneeseen tämän kuvissa näkyvän joulukuusen ja koristelimme sen yhdessä. Joulupuusta tuli todella mieluinen niin lapselle itselleen kuin aikuiseenkin silmään.

Romeo haluaa, että käymme joka aamu heräämisen jälkeen laittamassa kuuseen valot ja jää hetkeksi leikkimään niiden loisteeseen. Itse tykkään siitä, kuinka kuusi näkyy ovensuusta suoraan eteiseen ja toivottaa kotiintulijan tervetulleeksi.

Bonuspisteitä puu saa siitä, että se on juuri oikeanlainen kantamaan vuosikymmenen lähes tyhjänpanttina pyörineen puutähden latvassaan ja koirien pentuaikana pienentyneen korin kintuissaan.

Joulusiivous ompi iloni + muita marraskuisia mietteitä

Ehkäpä jo tiedätte vanhasta muistista, että täällä marraskuuta rytmittää joulusiivousten teko. Olen joskus listannut blogissa tarkemmin kaikki asiat joita siivouksessa teen, joten nyt tiivistän ideologiani lyhyemmin: käytännössä siivoan koko talon lattiasta kattoon, pienintä nippeliä ja kaapinperää myöten. Tavoitteena on, että kunhan joulukuu alkaa, on kaikki suursiivouksen osalta valmista. Sitten joulukuun saa käyttää kokonaan tunnelmointiin.

Tiedän, että on paljon ihmisiä, joille joulusiivous on jo sanana myrkkyä, mutta minä nautin siitä hirmuisesti! On lähes huumaava tunne, kun kotia katsellessa tietää, että kaikki paikat minne katse osuu, on pesty tai puhdistettu. Tottahan toki aloittaminen tuntuu työläältä lähes jokaisena siivouspäivänä luuttua kastellessa, mutta yhtä ihanalta tuntuu päästä vauhtiin ja saada puhdasta aikaiseksi.

Vauhdin puolesta olenkin jo loppusuoralla, enää olisi muutamia yksittäisiä asioita tekemättä ennen lattioiden pesua. Ne puunaan aina viimeiseksi ja lopuksi laitan ainakin olkkariin ja keittiöön puhtaat matot paikoilleen siivouksen kruunuksi. 

Romeo nukkuu nykyisin vähintään puolentoista tai peräti kolmen tunnin mittaisia päiväunia, joten osan siivouksista olen saanut tehtyä poitsun unien aikana. Osa on tehty sitten kaksistaan. Pieni mies on viihtynyt hyvin mukana, kun on saanut käteen oman luutun ja pesuainepullon (jota ei onneksi osaa vielä suihkuttaa). Kaappien tyhjentäminen on ollut mukavaa viihdettä ja löytyipä yhdestä kaapista jo pidempään kateissa ollut tuttikin. Varsinkin alakaappeja siivotessa on huomannut, että tänä vuonna niitä on ollut taapero tonkimassa. :’)

Marraskuiset siivoukset vievät ajatuksissa ja teoissa niin paljon kaistaa, ettei märkä ja pimeä kuukausi ole haitannut ollenkaan. Onneksi tällä viikolla saatiin vihdoin enemmälti lunta, se vaikuttaa paljon jouluisen mielialan kehittymiseen.

Lumitöiden osalta onkin muuten tänä vuonna rutkasti helpompaa, kun mukana on toimelias taapero. Ei tarvitse miettiä, minne lapsen pukkaisi lumihommien ajaksi, vaan niitä tehdään yhdessä. Hankin Romeolle oman pienen lumilapion ja kolan, joilla hän on innoissaan huiskinut terasseja puhtaaksi. Etenkin kola näyttää olevan tämän hetken suosikkijuttu.

Romeon kehitysaskeleiden osalta huomaan odottavani kovasti, että hän oppisi puhumaan enemmälti. Kehittymisessä on selkeästi menty koko ajan motoriikka edellä, vaikka kielellisestikin lapsi ymmärtää paljon ja tulee ymmärretyksi. Sanavarasto vaikuttaa runsaalta ja Romeo osaa toimia pidempienkin ohjeiden mukaan.

Puhumisen osalta Romeolla on käytössä lyhyitä sanoja, kuten ”joo” tai ”hui”. Osasta sanoista hän käyttää alkutavua, kuten tarkoittaessaan ”tuohon” sanoo ”tuo”. Muutamia oikeita sanoja hän jo tapailee, sellaisia ovat olleet esimerkiksi ”tyttö” ja ”juusto”. Sekä legendaarinen ”kakka”: käyttäessämme koiria lenkillä Romeo ohjeistaa koiria kärrystä käsin sanomalla ”gagga”. 

Elekieli ja äänenkäyttö Romeolla on monipuolista. Niiden avulla hän saa kerrottua paljon asioita. Minä sitten mallitan lauseita ja pyydän häntä toistamaan sanoja itse. Yritystä kyllä on, mutta luulen, että äänteiden kokoaminen sanoiksi odotuttaa vielä.

Joulukuun tiimoilta on minulla enemmälti pyörinyt mielessä piparkakkutalo. Ja pääasiassa se, millaisen tekisin. Haluaisin keksiä mahdollisimman simppelin ja nopean toteutustavan, mutta lopputulos saisi silti olla jollakin tavalla erilainen ja kiva katseltava. Tavallisten pipareiden leipominen on meillä ollut puuhalistalla, mutta minulle kävi perinteisesti: ehdin syödä pakkaseen varatun taikinan ennen kuin ehdimme leipomispuuhiin. :’). Täytyy laittaa lisätaikinaa kauppalistalle.

Jouluiset puuhat meillä ovat lapsen kanssa keskittyneet eniten valojen laitteluun ja joululaulujen kuuntelemiseen. Romeo on ihan innoissaan kaikista valosarjoista, joita olemme ripustelleet pitkin kotia, viimeisimmäksi hänen omaan huoneeseensa. Hän ei onneksi mene vetelemään johdoista ja järjestele valoja uudestaan, vaan antaa niiden olla ihasteltava.

Tänään laittelimme keittiönpöydälle kaksi kimaltavaa sarvipäätä ja niille patterivalot koristeeksi. Näitäkin poitsu osasi käydä pöydän ääressä vain nätisti hiplailemassa, vaikka nyt illalla tosin löysinkin toisen poron (vai peuran?) alustalta ylösalaisin aseteltuna.

Talotekniikan puolesta meillä on muuten ollut rikkoutumisia niin mikron kuin ilmalämpöpumpunkin osalta. Ja näitähän meillä on viimeisen vuoden aikana riittänyt, uusintalistalla ovat aiemmin olleet jo molemmat perukoneet. On ollut kyllä ärsyttävää huomata, että nykytekniikka todellakin hajoaa tietyn määräajan jälkeen. Tai sitten meille on vain kasautunut laitteiden kanssa mahdottoman huono tuuri. Ilmalämpöpumppu ei toiminnallisesti ole hajalla, mutta sen moottori pitää niin kovaa ääntä, että joko se tai koko sisäyksikkö menee vaihtoon.

Huomasittekohan muuten näistä kuvista erään sisustusmuutoksen? Viimeinen kuva demonstroi sitä parhaiten: hankin ruokapöydän Tolixeille karvaiset istuinpehmusteet. Aiemminhan meillä oli harmaat taljat kahdella penkillä, mutta ne alkoivat olla niin auringon sinertäviksi värjäämät, että kaipasin muuta tilalle. Hävitykseen isot taljat eivät toki menneet, vaan saivat jatkoelämän Romeon majan lattiapehmusteina.

Vieraiden keskuudessa karvaiset tuolit ovat olleet aina suosituimmat, joten hankin uudet pehmusteet jokaiselle istuimelle. Kyllähän tuollainen metallipinta on varsinkin talvisaikaan viileä, joten nyt kenenkään ei tarvitse enää istua peppua palellen. :D

Toivottavasti marraskuu on sujunut mukavasti siellä ruudun toisellakin puolella.

Iloa kuunvaihteeseen!

Joulukortit 2024

Marraskuu ja uusien joulukorttien esittely kuuluvat yhteen yhtä oikeutetusti kuin manteli joulupuuroon. Siispä on aika näyttää teillekin, millaisia luomuksia olen tänä syksynä omalle printtipuodilleni suunnitellut.

Tällä kertaa kuoseissa näkyy aivan uudenlainen ote, sillä tavoitteenani oli kokeilla jotain erilaista. Tekstien sijaan painotin kuvitusta: joulukorteissa ihastuttavat suloiset eläinhahmot. Olen tänä vuonna ihastunut simppeleiden eläinten piirtämiseen ja halusin tuoda niiden avulla joulukortteihinkin iloa ja lämpöä.

Jokaisessa kortissa puuhastellaan jotain jouluista: karhut söpöilevät mistelinoksan alla, kettu ja jänis leipovat pipareita, orava viilettää laskea mäkeä ja hiiret paketoivat lahjoja. Oma suosikkini on tuo ensimmäisen kuvan karhukaksikko.

Myös väriä korteista löytyy, mutta suhteellisen hillitysti. Valitsin sävymaailmaan luonnonmukaisia, enimmäkseen ruskealta ja harmaalta väriasteikolta poimittuja yhdistelmiä.

Eläinhahmojen lisäksi mukana on myös tuttua ja turvallista Blawhin perinteisempään tyyliin tykästyneille; "Joulu ihana on täällä taas" -teksti muotoutui valko- ja punapohjaiseksi versioksi. Tästä koukerotyylistä pitää sanoa, että sen suhteen olen iloinnut oman käsialan löytymisestä. Tuottaa pientä tyytyväisyyttä, kun useampaan vuoteen ei ole tarvinnut tukeutua valmiisiin fontteihin ja etsiä inspiraatiota muualta. Tekstisisältöjen pohdiskelu tosin tasapainottaa asiaa, niitä mietin välillä liiallisellakin hartaudella.

Tänäkin vuonna yhä useampi kortti matkustaa meiltä suoraan kädestä käteen tai joulupaketin kyljessä. Jonkin verran olen jo suunnitellut, missä yhteydessä ja kenelle kortit tulevat liikkumaan, mutta enemmälti mietiskelen asiaa varmasti vielä joulukuun puolella. Mustaksi sulanut maa on rehellisesti sanottuna hiukan harmittanut tällä viikolla, mutta korttien kuvailu on luonut mukavan pienen jouluilluusion tänne kodin sisäseinien sisäpuolelle. Siispä vinkkaan saman sinnekin: jos kaipaat jo jotain jouluista hykerrystä, aloita vaikkapa joulukorteista! *<|:)

Rentoa lauantai-iltaa ja mukavia hetkiä huomiseen isänpäivään! Meillä on spesiaaliohjelmana luvassa brunssi Tahkolla. ♥

 

P.S. Jos tykkäisit hankkia tällaisia joulukortteja itsellesi, ne löytyvät Blawhi Graphicsin verkkokaupasta, täältä. Ensi keskiviikkoon saakka kaupassa toimii koodi JOULUKORTTI - kun sen syöttää ostoskorissa kampanjakoodille varattuun kenttään, kassa antaa  kaikista joulukorteista 30 % alennusta.

Verkkokaupasta löytyvät myös aikaisempina vuosina suunnittelemani korttimallit. Pääset niiden esittelypostauksiin vuosilukuja klikkaamalla:

2023

2022

2021

2020

2019

2018

2017

2016

2015

Kun huomenna herätyskello ei soikaan

Arvatkaapa mitä? Se oli meikäläisen työsyksy siinä! Huomenna ei herätyskello soi, sillä minulla ja Romeolla alkoi yhteinen kotoilu hoitovapaan merkeissä. En voi valehdella, ettenkö olisi asiasta mielissäni (vaikkei pankkitili sitä tule olemaankaan). Pääsemme valmistautumaan jouluun rauhassa ja pitkän kaavan mukaan - can't wait!

Lukuvuoden ensimmäisen neljänneksen aikana tuli tehtyä tiettyjä havaintoja työssäkäymiseen ja taaperoarkeen liittyen. Vaikka työnteko tuo omanlaistaan mukavaa vaihtelua päiviin, ei se kuitenkaan ole sitä, mitä tässä vaiheessa mieluiten tekee. Sydän sanoo tosi vahvasti, että oma paikka on vielä kotona, pienen ihmisen kanssa. Yhteiset valveillaolotunnit työpäivän jälkeen eivät ole riittävästi. Eivät riittävästi lapselle eivätkä jäsennellyn arjen pyörittämiseen. Eivätkä varsinkaan omalle palautumiselle.

Toivotan siis tervetulleeksi hitaat aamut, rauhassa juodut kahvikupit, monipuoliset yhteiset touhut ja tekemiset sekä ajallaan hoituvat kotityöt.

Vielä en ole ehtinyt luonnostelemaan, mitä extrakivaa hoitovapaalla keksisimmekään. Jouluilua tietysti, mutta sen lisäksi olisi mukava löytää lähialueelta jokin perhekerho käytäväksi ja muutama elämyksellinen päiväreissu tehtäväksi. Luulen, että tulemme nappaamaan mummon mukaan, jos bongaamme sopivan käyntikohteen.

Marraskuun ohjelmassa on tietenkin myös perinteisen joulusiivouksen tekeminen katosta lattiaan, joulukuussa sitten tyypillinen piparitaloprojekti ja muut tunnelmoinnit. Olemme tällä viikolla opetelleet sytyttämään takkaa ja katsomaan tulenliekkejä turvallisen välimatkan päästä. Koputan puuta, mutta Romeo näyttäisi ymmärtäneen aika kivasti, ettei kuumaan takkaluukkuun ole koskemista. Itselleni elävä takkatuli on suuri tunnelmatekijä ja on mahtavaa, jos pystymme nauttimaan siitä yhdessä lapsen kanssa.

Jouluilun osalta ovat lähikuukaudet aivan erilainen juttu kuin vuosi sitten. Romeo oivaltaa ja osaa tehdä asioita nyt moninkertaisella ymmärryksellä, joten jouluun liittyvät puuhat saavat kokonaan erilaisen merkityksen. Tänä viikonloppuna olemme esimerkiksi laitelleet kyntteliköitä ja paperitähtiä ikkunoihin; pikkumies on pystynyt olemaan mukana aina patterinasentamisista ripustushommiin. Ja mikä ilo valoista on ollut jo nyt!

Sen verran on itselläni lähitulevaisuudessa spesiaalijuttuja tiedossa, että minulla olisi tarkoitus lähteä käymään joulukuussa Helsingissä. Yksin! Ja kokonaisen viikonlopun verran. Olemme suunnitelleet ystäväni kanssa jouluisen hotelliviikonlopun, joka on vähän kuin pitkän kaavan mukaan järjestetyt pikkujoulut. En kuitenkaan nuolaise ennen kuin tipahtaa, tässä ehtii tauteja tipahdella niskaan vielä ennen h-hetkeä. Mutta toivon kovasti, että reissu järjestyisi. Myös, että miehet pärjäisivät keskenään kotona ja että oma ikäväni pysyisi kohtuullisissa aisoissa (en ole nimittäin koskaan ollut Romeosta yhtäkään yötä erossa). Mutta let’s see, se on sitten.

Joka tapauksessa täällä on ikimuistoisia ja stressittömiä hetkiä edessä. Hyvää hoitovapaata siis minulle ja Romeolle! ♥

Tekeväisen ihmisen identiteetti

Voi huisketta. Meillä on täällä takana mukava ja touhuisa syysloma. Minun oli tarkoitus päivittää blogia viime sunnuntaina, mutta enhän minä ehtinytkään. Arki pyörähti käyntiin vauhdilla, mutta lomaviikko seilaa vielä eläväisesti mielessä: syysloma sisälsi sopivassa suhteessa kulttuurimenoja, ystävien näkemistä, kotitouhuja, retkeilyä, hyvää ruokaa ja Blawhin hommia.

Yhtenä lomapäivänä tein pakastimeen satsin karjalanpiirakoita ja siinä piirakoita rypyttäessäni mietin tekemisestä ja aikaansaamisesta syntyvää iloa. Että kuinka hyvä mieli tuleekaan, kun saa jotain konkreettista väsättyä - vaikkapa sitten pari pellillistä karjalanpiirakoita. Totesin itsekseni, että minulla taitaa olla tekeväisen ihmisen identiteetti. Siihen liittyen muutama hajanainen ajatus nyt.

Elämä tuntuu omaan makuuni ihanalta etenkin silloin, kun on jotakin meneillään: pieniä projekteja, keskeneräisiä suunnitelmia tai vaikkapa unelmia joihin tähdätä. Kun arkea rytmittävät mukavat puuhat ja elämä värittyy asioista, jotka tuovat iloa ja onnistumisen tunteita, ihmiselo tuntuu mielekkäältä. Tekemisen kautta syntyy tunne, että ollaan osa jotain suurempaa – että asioita tapahtuu ja että niillä on merkitystä. Vaikka vain pienessä mittakaavassa.

Tekeväisen ihmisen identiteetti ei tarkoita suorituskeskeisyyttä tai tarvetta todistaa muille omaa osaamistaan. Kyse on siitä, että tekeminen ja luominen ovat luonnollinen osa elämää. Monet projektit – olivat ne sitten suuria tai pieniä – tuntuvat tärkeiltä jo itsessään. Eivät siksi, että niillä tavoiteltaisiin jotain ulkopuolista hyväksyntää. Kun jokin idea on päässä ja sitä alkaa toteuttaa, jo matka itsessään hykerryttää. Vaikka lopputulokseen pääseminen tuottaa useimmiten suurta iloa ja myhäilyä, päämäärä ei ole aina tärkeintä. Tärkeintä on se prosessi - tunne siitä, että on liikkeessä ja että saa asioita aikaiseksi.

Olen toki huomannut, että tekeminen ja aikaansaaminen eivät ole kaikille yhtä lailla nautinnollisia asioita. Joillekin elämä näyttäytyy leppoisena olemisena, vailla sen suurempaa tarvetta tehdä tai suunnitella. Tämä on täysin ymmärrettävää, ja jokaisella on oma tapansa löytää tasapaino ja mielekkäät elämänsisältönsä. Itse saan kuitenkin energiaa siitä, että elämässä on sopivasti toimintaa. Kun on käsillä projekteja, joita saa edistää omassa tahdissaan, tulee kuin huomaamatta (ja väistämättäkin) tunne, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Silloin ei kaipaa muualle.

Joillekin tekevän ihmisen elämä näyttäytyy suorituksena, jonkinlaisena kiireisenä pakona tai pyrkimyksenä näyttää paremmalta kuin todellisuudessa on. Tällaiset näkemykset herättävät tekeväisessä ihmisessä ihmetystä, mutta samalla ne tarjoavat tilaisuuden miettiä lähtökohtia ajatusten taustalla. Jokainen meistä rakentaa elämäänsä omista peruspilareistaan käsin, ja se, mikä yhdelle on suorittamista, on toiselle puhdasta nautintoa. Tämä erilainen tapa kokea asioita juontaa varmasti jollain tavalla geeniperimästä, mutta myös historiasta. Jos ei ole saanut mallia tekeväiseen elämään eikä todellisia kokemuksia omien edesottamusten luomista onnistumisista, on tottakai hankalaa nähdä tekeminen muuna kuin suorittamisena. 

Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, miten ulkopuoliset näkevät tekemisen, vaan siitä, miltä oma elämä tuntuu. Onko tekeminen tapa toteuttaa itseään, löytää merkitystä ja kokea onnistumisen hetkiä? Vai onko se jotain, mitä tehdään vain siksi, että pitäisi? Tekeväisen ihmisen identiteetti syntyy siitä, että tekeminen on osa arkea ilman pakkoa – vapaudesta käsin. Tällöin tekemisen ilo vuorottelee luontevasti leppoisten, pelkkää olemista sisältävien hetkien kanssa.

Pohjimmiltaan ei tärkeintä ole se, miten paljon saa aikaan, vaan se, mitä elämästä jää mieleen. Ovatko muistot täynnä tyhjiä hetkiä vai pieniä puuhia. Sellaisia, jotka kertoivat siitä, että elämässä oli merkitystä ja sisältöä – ei niinkään tuloksissa, vaan itse tekemisessä. Tekemisessä, jota sai parhaimmassa tapauksessa toteuttaa itselle rakkaiden ihmisten seurassa. ♥

Ja niin tuli syksy, jona rikoin kaavan

Tai oikeastaan kaksikin. Mutta kyse ei kuitenkaan ole mistään kovin dramaattisesta, vaikka otsikko voisi jotain suurempaa lupaillakin.

Olen nähkääs tehnyt talvi-istutusten kanssa nyt melkoisen radikaalin peliliikkeen: tänä vuonna en lähtenyt lapion kanssa mäntymetsälle ollenkaan, vaan oikaisin ja hankin terassiruukkuihin tuijat. Lähes kymmenen vuotta kestänyt kaava rikkoutui, eikä meillä ole nyt terdeillä yhden yhtä talvimäntyä. Kääk! Perinteitä vaativana ihmisenä tämä hieman kirpaisee, mutta tänä vuonna olen opetellut menemään välillä sieltä, missä aita on matalemmalla. Ja sieltä, missä ei tarvitse haahuilla lapion kanssa puumetsällä.

Sen verran istutuksissa kuitenkin on oman metsän antimia, että muhevoitin tuijien alaosaa katajanoksilla. Niillä, jotka mies vahingossa(?) kaatoi rantaa raivatessaan. Kysymysmerkki siksi, koska en ole oikein varma, oliko kyseessä aito vahinko - olemmehan joka vuosi käyneet yhdessä raivattavat alueet läpi ja joka kerta olen esitellyt hänelle samat havut, jotka haluan säästettävän. Mutta huiskis vaan, tänä vuonna yksi vaalimani katajapuska koki karun kohtalon. No, se saa nyt edes arvoisensa lopun istutusten viimeistelijänä.

Toinen rikkomani kaava koskee kausivaloja, jotka on kieputettu tuijien ympärille. En ole nimittäin koskaan laitellut valosarjoja ennen lokakuuta, mutta tällä kertaa näpertelimme nämä Romeon kanssa paikoilleen jo syyskuun loppupuolella. Hän on ollut valoista lumoutunut ja niitä ihastellaan niin ulkoillessa kuin sisältä ikkunan takaa katsellen.

Mitä tulee valojen kellertävään sävyyn, en ole siihen ollenkaan tyytyväinen. Olen kuitenkin lopettanut täydellisten jouluvalojen metsästyksen, sillä sellaisia ei yksinkertaisesti ole tai ne ovat turhan vaivalloisen etsinnän takana. Viime vuonna hankkimani valopuut (jotka odottelevat vielä varastossa) kellertävät myös, joten menkööt nämä tuijat samassa völjyssä - ovatpahan edes mätsi keskenään.

Tuijista kirjoitan muuten monikossa siksi, että tällä kuvissa näkyvällä etupihan installaatiolla on identtiset sisarukset takaterassilla sekä mökin terassilla.

Meillä on ollut täällä mukava viikonloppu, kun miehen sukua oli eilen meillä kahvittelemassa. Sain myös tehtyä pitkästä aikaa kunnon siivouksen, ruokottua pihalta kuolleet kesäkukat ja laitettua Armaksen haudalle valkoisen kanervan talveksi. Terassikalusteet siirsimme jo aiemmin viikolla varastoon. Tänään pitäisi vielä ajaa ruoho viimeisen kerran, sitten saa talvi tulla.