Introvertin elämä ei muuttunut – se sai lisäbuustia

Viime viikkoina on usealla ollut tarve pitää koronaa yllä puheissa ja postauksissa, mikä on luonnollista. Itse en ole k-sanaa somessa viljellyt tai kommentoinut, sillä olen ajatellut, ettei minulla ole aiheeseen sen kummempaa lisättävää. Todennäköisesti jatkan samalla moodilla jatkossakin, mutta teen linjasta poikkeuksen tämän postauksen verran. Sillä kyllä, ajatuksiahan aiheesta risteilee meillä jokaisella, julkistipa niitä tai ei. Ajattelin koota mietteitä ylös paitsi muistojälkien jättämiseksi, myös oman näkökulman ylöskirjaamiseksi. Tässäpä siis jokseenkin hajanaista ajatusvirtaa, lähinnä arkivaikutusten kannalta:

• Introvertin elämä ei muuttunut. Menneet viikot eivät ole vaikuttaneet omaan vapaa-aikaani juuri yhtään. Työhommat kylläkin mullistuivat etätöiden vuoksi, mutta niiden osalta voisi olla aineksia ihan erilliseenkin postaukseen. Virka-aikaa en siis taida nyt sen kummemmin käsitellä. Vapaa-aika ei kuitenkaan muuttunut mitenkään, sillä olen kotoillut ihan samalla tavalla aikaisemminkin.

• Lisäbuusti on tullut siitä, että tuohon kotoiluun on nyt paukkuja enemmän. Kun kouluarki on muuttunut etähommiksi, en ole enää työpäivien jälkeen niin ryyty kuin aiemmin. En, vaikka työpäivät ovat tällä hetkellä olleet pidempiä kuin normiopetuksessa. Kun ihmismassojen kohtaamisia ei ole, energiaa riittää paremmin iltaan asti. Eniten tämä on näkynyt liikuntamäärän lisääntymisenä: jaksan kiertää Armaksen kanssa pidempiä lenkkejä kuin aiemmin.

• Armakselle tämä tilanne on mannaa. Pojun ei tarvitse viettää päiviään yksin, vaan seura on koko ajan läsnä. Aluksi Armas oli hommasta vähän ihmeissään ja taisi hämmästellä aamupäivisin ilmenevää leikityksen puutetta, mutta nyt rutiini on löytynyt tässäkin asiassa. Pikkuinen tietää, että pääsee ulkoilemaan heti kun äipän tietokoneen kansi läsähtää iltapäivällä kiinni – siihen saakka koirapojan lukujärjestyksessä on tsillailua.

• Päivät ovat olleet kauniita ja iltaisin on saanut ihastella upeita auringonlaskuja. Olemme miehen ja Armaksen kanssa käyneet ammentamassa iltojen ihanuutta järvenjäällä niin paljon kuin mahdollista. On käyty rantakävelyillä, luisteltu, suksittu, heitelty keppiä ja pätkitty risuja. Plussaa on ollut tehdä noita asioita kolmistaan, kun mieheltä on peruttu jalisharkat ja palokunnan treenit.

• Tässä tilanteessa on etu asua meidän huudeillamme. On oma rantatontti, iso koti, saunamökki, erilaisia tekemisiä mahdollistava pihapiiri ja väljät liikkumisympäristöt. Matka tähän miljööseen on ollut vuosikausien taaperrus, systemaattisesti rakennettu päämäärä. Ilman luonteenomaista ja vahvaa kotoilutarvetta tähän ei varmasti olisi näin ponnekkaasti tullut pyrittyä. Nyt, kun elinpiiri pitää supistaa kodin rajalinjaan, tuo vuosikausien kotiprosessi tuntuu palkitsevammalta kuin koskaan aikaisemmin.

• Lisäbuustia introvertille tuo myös fiilis yhtenäiskulttuurista: kun kaikkien elämä luiskahti samantyyliseksi, luo se jollain hassulla tavalla tunnetta yhtenäisyydestä. Vähän kuin joulupyhinä, jolloin puuhastellaan samantyylisiä juttuja lähes joka kodissa.

• Itsekseni olen hämmästellyt sitä, miten paljon joiltakin ihmisiltä on peruuntunut vapaa-ajan menoja esimerkiksi yhden kuukauden ajalta. Kymmeniä! Jos minulla olisi vastaava määrä tekemisiä tai harrastuksia kalenterissa, olisin totaalisen puhki. Ihmetystä on aiheuttanut myös listaukset siitä, mitä kaikkea kotona voi tehdä. Ihan kuin kotona ei osattaisi olla. Yritän kuitenkin ymmärtää ihmisten reaktioita, sillä ehkä olisin itsekin ongelmissa ja apulistojen varassa, jos minut pakotettaisiin vastaavasti yhtäkkiseen sosiaaliseen aktiivisuuteen.

• Olen somevirrassa ihastellut sitä, miten ihmiset näyttävät viettävän nyt aikaa perheen kesken. Lasten kanssa vietetty aika on moninkertaistunut ja päiviin on keksitty suunniteltua ohjelmaa - sellaista, johon sähköiset laitteet eivät liity millään tavalla. On näkynyt videoita retkistä, pihapuuhista, majanrakennuksista, lukemis- ja leikkihetkistä, ruokailuista ja leipomisista, höpsöttelyistä ja ynnä muista yhteisistä touhuiluista. En tiedä tiedostavatko muut tätä, mutta tällä hetkellä kodeissa luodaan kasapäin muistoja!

• Peräkkäisessä hengenvedossa on pakko ilmaista myös huoli niistä perheistä, joissa asiat eivät ole hyvin. Onnellisesti touhuilevien ruokakuntien lisäksi löytyy joka kylästä myös sellaisia perheitä, joissa voi olla suuria haasteita joko yksilötasolla (niin vanhemmilla kuin lapsilla) tai koko perhedynamiikassa. Normiarjessa koulu ja muut yleiset toimijat ovat tärkeä lenkki tällaisten yksilöiden elämässä, tarvittu tuki ja elämän tasapainottaja. Nyt kun tuo lenkki on vetäisty suoraksi, voi monessa perheessä olla tukala olo. Toivon hartaasti, että voimavaroja riittäisi poikkeusoloissa selviämiseen ja tarvittaessa ulkopuolinen apu löytäisi perheisiin perille.

• 
  

• Pakon sanelema yksinäisyys voi tuntua järkyttävän pahalta. Yhtä lailla kuin joissakin kodeissa keksitään keinoja kestää oman perheen jatkuvaa läsnäoloa, toisten kotiovien takana ahdistutaan korvia huumaavasta hiljaisuudesta. Jos yksin oleminen ei ole oma valinta, se voi tuntua jopa fyysisenä kipuna tai paniikinomaisina ajatuksina. Kunpa jokainen yksinäinen keksisi keinot kestää tilannetta ja luovia siitä jollakin tavalla ulos. Kun ulkona liikkumista ei ole vielä kielletty, omana vinkkinä on lähteä reippailemaan. Ainakin minun lenkkireiteilläni syntyy säännöllisesti jonkinlaisia juttutuokioita ohikulkijoiden kanssa. Tai jos ei synny, jo muiden ihmisen näkeminen ohimennenkin voi lievittää tunnetta yksinolosta.

• Yrittäjien tilanne raastaa sydäntä. On aivan järkyttävää, että bisnes sulaa alta syystä, jolle ei itse mahda yhtään mitään. Minun sivutoimeeni tilanne ei ole vaikuttanut, sillä vetäydyin ystävänpäivän jälkeen suunnitellulle, hiljaiselle jaksolle. Olen työstänyt erästä uutta tuotetta, jonka osalta mietin nyt, missä vaiheessa se kannattaisi julkaista myyntiin. Periaatteessa se sopisi tähän kotoilujaksoon hyvin, mutta toisaalta – lanseeraus voi kaiken hässäkän keskellä upota verkon uppeluksiin. Tätä pitää vielä pohdiskella. Muiden yrittäjien puolesta toivon sydämeni pohjasta, että poikkeustila vaikutuksineen hujahtaisi nopeasti ohi.

• Se on varmaa, että FOMO-ilmiö on viime viikkoina lieventynyt. Kun missään ei tapahtu mitään, ei ole pelkoa ulkopuoliseksi jäämisestä.

• Haluan uskoa, että asenteissa ja arvoissa näkynee poikkeustilan jälkeen pysyvämpää muutosta. Itsestäänselvät asiat kun eivät sellaisia olekaan. Haaveilen, että tämä näkyy suurempana kotimaisten asioiden puoltamisena, perhearvojen korostumisena, eri ammattikuntien työn arvostamisena ja ymmärtämisenä, oman elämäntavan kyseenalaistamisena ja sitä myöten luonnon huomioimisena. Ylipäätään toivon, että ihmiset ovat tämän jälkeen henkisesti läheisempiä sekä hyväntahtoisempia kuin aikaisemmin. Aika näyttää.

Haleja!

Lue myös:

Terapiakuplat

Kodinhoitohuone

DIY: Pergola

Talo ja mökki järveltä kuvattuna

Täällä on viime viikkoina ollut useita kauniita talvipäiviä. Sellaisia, että tietä pitkin tehtyjen normilenkkien lisäksi on ollut pakko käydä nautiskelemassa auringosta järvelläkin. Rantatontin etuja on, että jääkannelle pääsee lähes suorilla takaovesta.

Meillä kävi vähän aikaa sitten ystäväpariskunta kylässä. Ennen kahvinkeittoa kävimme juoksuttamassa koiria jäällä ja kesken tassuvipinän ystäväni pysähtyi toteamaan, ettei olekaan nähnyt taloamme aikaisemmin tästä suunnasta.

Ja totta tosiaan, kuvakulma takapihalle on maalta ja järveltä erilainen. Kauempaa tontti hahmottuu eri tavalla ja myös rakennusten sijoittuminen suhteessa toisiinsa erottuu taka-askelten päästä selkeämmin. En ole kovinkaan paljoa kuvaillut taloa tästä kuvakulmasta, joten olihan sitä pinkaistava kameran kanssa pienelle räpsykierrokselle.

Postauksen kolmannesta kuvasta erottuu melko selkeästi, millaisen etäisyyden päässä vesiraja on sokkeleista. Rantatörmä nousee ylöspäin luonnollisen sopivasti, joten kevättulvat eivät ole nousseet tontille oikein nimeksikään - ei edes pari vuotta sitten tulvaennätyksen aikaankaan.

Korkeuseroa rakennuksilla on keskenään merkittävästi: talo asettuu yläpihalle ja mökki alapihalle. Niiden pohjat eivät ole luotisuorassa samaan suuntaan, vaan talosta katsellaan pari astetta enemmän etelään. Tämä siksi, ettei mökki asetu talolta näkyvän maiseman eteen. Kun mökki on tukevammin kääntyneenä länteen, siellä pääsee toisella tavalla paistattelemaan kesäiltojen auringonlaskuissa - kesäaikaan aurinko sukeltaa järven pohjoispäätyyn, minne mökkiterassilta on esteetön näkymä.

Talon takaterassin valttasin viime kesänä jo harmaaksi ja sama käsittely odottaa mökkiterassiakin, kunhan kevät etenee tarpeeksi pitkälle. Viime syksynä fiksailin mökkiterden alle kunnon routaeristeet, eikä runko ole enää tänä talvena mutkuillut (toisin kuin vuosi sitten). Jes, osasin. :')

Vähälumista rantaa katsellessa on huojentunut olo siitä, että saimme viime syyslomalla siivottua kaikki alueelta kaadetut risut ja tukit. Niiden ruokkoamiseen kului kolme täyspitkää päivää, vajaan neljän käsiparin työpanoksella. Tontin etelänurkalta aion ripsiä vielä jokusen pikkurisun pois töröttämästä, mutta tuleva kesä saadaan joka tapauksessa vastaanottaa taas askeleen verran valmiimmassa ympäristössä.

Takapihan kanssa on muita hommia tiedossa vielä rutkasti, mutta kaikkien niiden luettelemisen taidan säästää toiseen postaukseen. Sen kuitenkin totean, että odottelen uutta kasvukautta jo sormet syyhyten!

Tänään on ollut jälleen kaunis, mutta viimainen päivä. Puhurista huolimatta taidamme nyt lähteä vielä pienelle auringonlaskun jääkävelylle.

Aurinkoisia talvipäiviä!

Lue myös:

Mökin ulkosivu

Tonttihuudit

Ennenaikainen joululahja

"Sinä riität" on hevonkukkua

Ajelin kuukausi sitten kotiin Kajaanista. Takana oli hyvä koulutuspäivä. Jäisiä ja röpelöuraisia teitä liukastellessani laitoin pyörimään äänikirjan, Perttu Pölösen Tulevaisuuden lukujärjestyksen. Olin jo aloittanut opuksen aikaisemmin, joten jatkoin sen kuuntelemista jostain puolivälin kieppeiltä. Olin valinnut Pertun kirjan lukumateriaaliksi erääseen toiseen koulutukseen ja ajattelin, että kuunnelma olisi hyvä jatkumo oppipäivän annille.

Vaan vielä mitä. Mitä useampi kuunteluminuutti tuli täyteen, sitä äkäisemmäksi tulin. Viimein jossain Terrafamen ja Laakajärven välillä minun oli lätkäistävä sovellus kiinni. Nyt tuli mitta täyteen!

Tulevaisuuden lukujärjestyksen perusajatus on se, että maailma muuttuu kiihtyvällä vauhdilla. Kirjassa on listattu asioita, joissa meidän pitää kehittyä pärjätäksemme tulevaisuudessa. Tunnetilani stoppinappulaa hamuillessani ei niinkään kohdistunut kirjaan, vaan yleismaailmalliseen ajatukseen ja vaatimukseen jatkuvasta kehittymisestä. Nykyaikana ei mikään riitä! Et ole koskaan valmis, et tarpeeksi hyvä etkä varsinkaan tasapainoisen sopiva tuollaisenaan. Aina pitäisi mutatoitua paremmaksi, koska kehitys. Mikä pahinta, olemme luiskahtaneet hyväksymään tämän vaatimuksen ja pitämään sitä itsestäänselvänä osana elämää.

Olen tähän saakka suhtautunut muutosvaatimuksiin myönteisellä maalaisjärjellä, omat rajat tiedostaen ja hypetyksiä hymyllä seuraten. Nyt tuolla Kainuun takamailla kävi sama ilmiö kuin sipsipussin kanssa: tiettyyn määrään saakka annos on mielekästä napostella, mutta liika on liikaa. Kun annosraja ylittyy, makoisasta tulee ällöä.

Ristiriita hyvinvointipuheen ja muutosvaatimusten välillä on ilmeinen. Samalla kun hoetaan mantroja "Sinä riität" ja "Olet hyvä tuollaisenaan", etsitään epäkohtia ja kritisoidaan ihmisten ja asioiden nykyilmentymiä. Ei riitä, että yksilöt pyrkivät tuskanhiki otsallaan olemaan parhaita versioita itsestään, vaan muutostarpeita esitetään ulkopuolelta pelkästään itseisarvona. Armollisuutta itseä kohtaan toitetaan trendikkäästi, muttei muisteta ja osata toteuttaa sitä muita ihmisiä kohtaan. Yäk.

Luulen, että syy ilmiön suututtavuuteen on tuossa itseisarvossa. Kun kehitetään pelkästään kehittämisen vuoksi, ei osata arvostaa sitä, mikä on nykyisin hyvin. Fraasi "Ei korjata sitä mikä ei ole rikki" on käytetty, mutta pirun hyvä. Muutos on hyväksi ja tarpeen silloin, kun sillä korjataan jotain arvioitua ja ilmeistä epäkohtaa - ei silloin, kun joku juttu toimii optimaalisesti.

Muutosvaatimuksissa minua häiritsevät erityisesti yhden totuuden laumailmiöt. Keksitään jokin buumi, jota kumarretaan laput silmillä. Yritetään tunkea sitä osaksi kaikkea mahdollista ja jopa syyllistetään niitä, ketkä eivät lähde hypeen mukaan. Etenkin koulumaailmassa tällaisia villityksiä on vilissyt viime vuosina runsaasti, mikä on kummastuttanut melkoisesti. Thank god, omat lähikollegat ovat suhtautuneet niihin ammattitaitoisella harkintakyvyllä, perusrealiteettien pohjalta. Nykyaika vaatii kuitenkin poikkeuksellisen paljon sekä sisäisiä että ammatillisia voimavaroja puolustaa niitä asioita, jotka eivät ole rikki.

Asioiden rikki oleminen ei näytä olevan yksiselitteistä. Tarkoitan sitä, että jopa riittävän hyvin rullaavat, tavallisenkin hyvät asiat saatetaan nähdä korjaustarpeisina ja niistä väännetään jos minkälaista kehityspuhetta ja -vaatimusta. Tämä on ilmiö, jonka äärelle huomaan itse usein pysähtyväni. Siansaparo vieköön, tavallisen hyvän on riitettävä! Ajatus siitä, että koko ajan pitäisi tavoitella maksimisuoritusta ja tehdä muutostoimenpiteitä sitä varten, on kestämätön. Ei ihminen ja ihmismieli toimi niin. Kaipaan epäkohtien keksimisen sijaan puhetta kunnossa olevista ja turvallisen tasaisista asioista. Toimivien ja semihyvien juttujen huomaamista, pitkiäkin pysähtymispaikkoja ja välillä myös sen hyväksymistä, ettei kaikki ole täydellistä.

Toivoisin, että yhä useampi uskaltaisi kyseenalaistaa nykypäivän muutosvauhdin ja -vaatimuksen. Niin henkilökohtaisissa ominaisuuksissa, yhteiskunnassa kuin työelämässäkin. Se tosin vaatii riittävästi tiedostavuutta ja mittakaupalla itseluottamusta, että osaa paitsi havaita riittävän hyvät jutut, puhumattakaan niiden puolustamisesta. Itse yritän pyrkiä tähän kaikessa mahdollisessa ja kehittää jatkossa vain sellaista, mihin on todellinen tarve ja sisäinen motivaatio. Ei sillä, ettenkö olisi tehnyt niin tähänkin saakka - nyt tuntuu, että tuota viestiä on tarpeen kirjoittaa auki suuremmalla äänellä. Kehityskapina on siis julistettu ja pysähtymisen teesi vannottu!

Väitän, että ainakin nämä asiat tapahtuvat yleismaailmallisesti, kun sokea, hellittämätön ja ulkopuolinen muutosvaatimus sivuutetaan:

• Stressi pienenee ja tyytyväisyys kasvaa.
• Sisäinen motivaatio lisääntyy.
• Asiat tuntuvat valmiimmilta ja kokonaisemmilta.
• Keskittyminen olennaiseen parantuu.
• "Sinä riität" ei ole enää hevonkukkua, vaan totta.

...ja nyt kun mietin koko ajatusvyöryni ydinviestiä, on sen pääsisältö arvojen ja tavoitteiden downshiftaamisessa. Vaatimusten leppoistamisessa ja kohtuullistamisessa, joka termin määrittelyn mukaan johtaa turvallisuuden tunteeseen ja mielekkääseen elämään. Bring it on.

Rentoa viikkoa!

Elämää koiran kanssa

Kameran muistikortille on viime viikkoina tallentunut niin kivoja kuvia Armaksesta, ettei niitä voi olla postaamatta. Tulokulmana olkoon vaikkapa se, millaista elämä tämän meidän pitkäkarvaisen collien kanssa on ja millainen tyyppi kyseisestä patonkikuonosta on kehkeytynyt.

Armas täyttää huhtikuussa viisi vuotta. Tuntuu hämmentävältä, miten nopeasti tuo aika on kulunut - vastahan pieni pentu haettiin kotiin Hämeenlinnasta! Armas oli pentueensa pulskin ja oli saanut kasvattajalta kutsumanimen Möhkö. Tuo haudattiin nopeasti, sillä eihän tällaista komistusta voi möhkötellä! Koirapojan elämän alkutaivalta kohtasi surullinen tragedia, sillä äitikoira Miisa menehtyi haimasairauteen Armaksen ollessa kuuden viikon ikäinen. Onneksi pikkuinen ehti tankata äidinmaitoa ensimmäisten elinviikkojensa ajan.

Päätös koiran ottamisesta ei ollut yksinkertainen, sillä mies on allerginen lähes kaikille karvaisille otuksille. Enteitä collien kanssa pärjäämisestä oli, sillä kotipaikallani asustellut, edesmennyt soopelicollie Jesse ei aiheuttanut kovin kummoisia oireita silloin, kun vierailimme vanhempieni luona. Takaportti oli myös suunniteltu tarkasti: mikäli allergia olisi voittanut, vanhempani olisivat adoptoineet Armaksen itselleen. Onneksi uskalsimme luottaa intuitioon ja ottaa riskin - tähän päivään mennessä allergiaoireita on ilmennyt vain joitakin yksittäisiä kertoja (*tässä yhteydessä kuuluva koputus puuhun*).

Millainen tyyppi Armas sitten on? Aivan ihana! Seurallinen, huomioiva, aktiivinen, lempeä ja uskollinen. Toisinaan nössö, mutta joissakin tilanteissa myös kovis ja jähmeä, rasittavakin. Täydellisesti yksilöllinen persoona, joka omaa tietenkin monia collielle tyypillisiä rotupiirteitä, mutta on siltikin uniikisti oma itsensä.

Elämä Armaksen kanssa on päällisin puolin helppoa, sillä se ei ole vaativa koira. Poju mukautuu tilanteisiin ja on tottelevainen. Ainoastaan tyttökoirat hajuineen pistävät sen pään välillä niin sekaisin, että toisinaan on havaittavissa hetkellistä kuuroutumista.

Meillä on monia omia inside-juttuja Armaksen kanssa. Leikkejä, sanontoja ja tapoja. Rutiinit ovat tärkeitä ja viimeksi tänä aamuna hymyilytti, kun olin pesemässä hampaita ja Armas tuli kuikuilemaan minua röhkypupu suussaan. Meillä koittaa nimittäin joka-aamuinen leikkihetki aina, kun olen selvinnyt kylppäristä olohuoneen puolelle. Yleensä Armas tulee hoputtamaan touhuun valitsemansa lelun kanssa, jotta ehdimme karkeloida hetkisen ajan ennen kuin starttaan töihin.

Paimentavana rotuna Armas tarkkailee koko ajan, mitä kotonaolijat puuhailevat. Jos minä ja mies oleilemme eri huoneissa, Armas asettuu sopivaan välimaastoon pystyäkseen seurailemaan meitä molempia. Erityisesti minun liikkeeni ovat sille merkityksellisiä - jopa vessakäynnit pitää käydä oven takana vahtimassa. :') Omaan väkeen leimautuminen on collielle tyypillistä. Armaksen läheisyydenkaipuu on suurta ja se hakeutuu lähikontaktiin kyhjöttämään aina kuin mahdollista. Mikäli istahdan lattialle, ei mene minuuttiakaan kun saan karvaisen kaverin syliini.

Paitsi että Armas tarkkailee liikkeitä, se tapittaa seurata myös ihmisten mielialoja. Pojulla on omat reagoimistapansa eri tunnetiloihin ja esimerkiksi suruun reagoiminen on todella koskettavaa: Armas tulee luokse, katsoo tutkivasti silmiin ja tarjoutuu sitten halattavaksi. Täydellinen terapiakoira. ♥

Vietti kodin puolustamiseen on Armaksella todella vahva. Kaikki sisääntulijat ilmoitetaan haukkumalla, puhumattakaan äkisti pihaan poikkeavista. Pari kertaa olen päässyt todistamaan, mitä Armas tuumaa tontin laidalla kutsumattomasti liikkuvista henkilöistä: tuolloin rähinä on kova, ja niin kuuluu ollakin. Pysähtymiskäsky pojalle on iskostunut hyvin tajuntaan, joten kiellettynä se ei matkaansa jatka. Meidän asuinalueellamme on esiintynyt pahanilkistä toimintaa ja siihen verraten tuntuu hyvältä ja turvalliselta, että kotoa löytyy samettiharjainen turvamies.

Vuosien aikana ilmenneitä haasteita ovat olleet nivelvaivat, alusta-arkuus ja nirsous. Tällä hetkellä näyttää onneksi siltä, että nivelet eivät pahemmin menoa haittaa. Toivotaan sormet ristissä, että saisimme vielä monia hyviä vuosia tästäkin eteenpäin! Alusta-arkuus on lieventynyt haastavimmista ajoista; nyt Armas yleensä uskaltautuu töpöttelemään pinnalla kuin pinnalla, vaikka pelottaisikin.

Syömisiä koskeva nirsous on sen sijaan kesto-ongelma. Armas on pienestä pitäen ollut hyvin valikoiva syöjä. Peruspapanat eivät uppoa, ellei niihin ole sotkettu jotain herkkua, kuten juustoa, jauhelihaa tai kinkkua. Toisinaan nekään eivät kiinnosta. Välillä joutuu keksimään vaikka minkälaisia maanittelutoimenpiteitä ja jekkuja, joilla koiran saa syömään. Ruuatta en halua sitä jättää, sillä syömättömyyden seurauksena maha menee napsauttamalla veteläksi. Kokeiltu on. Olen hyväksynyt, että tämä rasti on rakkaan koiran vuoksi kannettava, vaikka se koettelee hermoja välillä päivittäin. Onneksi elämään mahtuu useammankin kuukauden jaksoja, jolloin maanitteluja ei tarvita.

Koiran omistaminen tuo elämään luonnollisesti myös kuluja. Kuukausittainen perussetti (ruoka, nivelvalmisteet, lääkkeet ja herkut) kustantaa meillä noin satasen. Välillä tulee ylimääräistä menoa, kuten viimeisen puolivuosikkaan aikana: syksystä tähän päivään saakka on eläinlääkärimaksuja kertynyt lähes tonnin edestä. Nämä kaikki ovat kuitenkin itselleni sellaisia kuluja, jotka eivät kirpaise. Mitäpä sitä ei tekisi ja maksaisi pikkuisen edestä.

Koirabudjetin lisäksi on tarpeen huomioida myös aikaresursseja, sillä elämä koiran kanssa on sitovaa. Reissuja ja menoja ei voi järjestää suunnittelematta ja sopimatta Armaksen hoitoa. Edes työpäivää ei tee mieli venyttää, sillä mielikuva eteisen kapean ikkunan takana päivystävästä kotivahdista on kutsuvampi kuin vanuttelu koululla. Parina arkipäivänä viikossaan vien Armaksen päivähoitoon vanhempieni luokse, missä leikkiseurana on koirakaveri Timi. Pidempien reissujemme ja äkillisten menojen aikana hoitopaikkana toimii sama osoite. Mikäli näin joustavaa hoitomahdollisuutta ei olisi tarjolla, olisi elämä vielä moninverroin sidotumpaa.

Ilman Armasta ei tulisi liikuttua niin paljon kuin nykyisellään. Peruslenkkimme kestää päivittäin noin tunnin. Mikäli on jaksua, venytämme tuota peruskiekkaa reilummaksi tai käymme illankähmässä tekemässä vielä toisen pikkulenkin. Aivan jokaisena päivänä en kuitenkaan hihnanvarteen liikahda, sillä hoitopäivinä äitini lenkittää molemmat pojat samalla kertaa. Puolentoista vuoden ikään saakka Armas oli rasittava vetomyyrä, mutta sen jälkeen hihnassa vetäminen loppui kuin taikaiskusta. Nykyisin tepastelu sujuu mallikkaasti (mikäli ei huomioi niitä hetkiä, kun tyttöjen hajut lukitsevat pojan pientareelle aivottomaan imppaushetkeen).

Vuodenajoista talvi on Armaksen suosikki. Se r.a.k.a.s.t.a.a. lumen saalistamista. Siis sitä, että potkaisen kasan lunta ilmaan ja koira hyppää saadakseen siitä jotain suuhunsa. Tätä poju jaksaisi tehdä väsymättä vaikka miten pitkään. Talvi on paitsi lumileikkien ja puhtaanasäilymisen, myös lämpötilojen osalta miellyttävin vuodenaika Armakselle. Edelliskesien hellejaksot ovat olleet läkähdyttäviä ja päiväsaikaan koiraa ei ole raskinut aktivoida juuri mitenkään. Lenkitkin on kesällä heitettävä illankähmässä, auringon laskiessa. Colliepalstalla joku oli mitannut oman puikkonokkansa turkin kesälämpötilan ja se oli ollut saunalukemissa. Huh, voitte kuvitella mitä helle on paksun turkin kanssa.

Mitä tulee itse turkkiin, ei sen kanssa tarvitse jatkuvasti puuhailla. Perusteellisempi harjaus parin-kolmen viikon välein riittää, välillä tassukarvoja trimmaillen. Kesäksi olen ottanut tavaksi lyhentää kaikki mahanalus- ja reisikarvat minimiin. Näyttävä pehko aiheuttaa toisinaan väärinkäsityksiä, kuten varmasti muillakin tuuheaturkkisten koirien omistajilla: Armasta on luonnehdittu pulleaksi, vaikkei se sitä karvapeitteensä alla oikeasti ole. :)

Elämä koiranomistaja on ollut toisaalta juuri sellaista kuin ennakoinkin sen olevan, mutta toisaalta koiran kanssa elämiseen liittyvät tunteet ovat jysäyttäneet päin pläsiä aavistamattoman voimakkaasti. Tunneside Armakseen on vimmatun vahva, mikä on tuonut ilon ja rakkauden tunteiden lisäksi mukanaan myös jäätäviä huolen ja huonon omatunnon kokemuksia. Mutta niin se varmasti on aina tärkeiden perheenjäsenten kohdalla, vastuuntunto on välittämistä hyvässä ja pahassa.

Tassunjälkiä viikkoosi! ♥

Oho, oliivipuut ovat vielä elossa!

Ne, ketkä ovat matkanneet blogini mukana pidempään, tietävät täällä vuosien aikana pyörineen kestovitsin: minä ja oliivipuut. Asiahan on niin, että olen aikuisiälläni tappanut yhteensä kuusi oliivipuuta. Kiertokulku niiden jokaisen kanssa on ollut samanlainen. Ensin etsin oikeanlaista yksilöä kissojen ja norsujen kanssa, sitten esittelen sitä postauksessa ennakoiden samalla jo tulevaa ja viimeistään seuraavana talvena puu kuolee käsiini. (Erinomaisesta - kröhöm - hoidostani huolimatta.)

Mutta nyt! Kirous on murtunut! Numerot seiska ja kasi täyttävät kaksi vuotta. Toistan, kaksi vuotta! Rehellisyyden nimissä täytyy mainita, että helppoa näiden kanssa ei ole ollut. Perhana vieköön, sopivan kasteluvälin ylläpitäminen on meikäläiselle nimittäin tyrmäävän työlästä. Kahden viikon välein tapahtuva läträäminen näyttäisi olevan puille sopiva tahti, mutta välillä se venyy vahingossa kolmeen. Tunnustan suosiolla olevani melko holtiton kotihortonomi.

Hankin molemmat oliivipuut samaan aikaan, helmi-maaliskuun vaihteessa 2018. Toinen on viettänyt koko elonsa telkkuhuoneessa, toinen kahdessa eri paikassa olohuoneen puolella. Kummassakaan ei ole enää alkuperäisiä lehtiä jäljellä, vaan puut ovat tiputtaneet entiset vihreät pois ja kasvattaneet uudet tilalle. On ollut hassua verrata, että täällä kasvaneet lehdet ovat isompia, noin tuplaten sen kokoisia mitä ostohetkellä.

Telkkuhuoneessa asustanut puu on porskuttanut koko elämänsä melko hyväkuntoisena. Se on saanut pojottaa tuossa ison ikkunan edessä, lännestä tulvivan valon syleilyssä.

Olohuoneen kaverin elintoiminnot eivät sitten ole olleetkaan yhtä hyvällä mallilla. Se kortteerasi ensimmäisen vuotensa takan ja takaterassin oven välisellä seinustalla. Ensin näytti, että paikka on OK, mutta sitten puu alkoi lyyhistyä niille sijoilleen. Lehdet tippuivat hipaisemalla ja versot kuivuivat. Koska hoitotoimenpiteet olivat olleet kummallakin täsmälleen samat, tein äkkidiagnoosiksi valonpuutteen. Parannuskeinona katkoin kaikki kuolleet oksat ja siirsin puun sohvan taakse säteilyhoitoon. Nyt sekin saa optimimäärän valoa ja lehdet ovat lähteneet takaisin kasvuun. Tuuheaksi tätä ei voi vielä luonnehtia missään yhteydessä, mutta kohti terveempää tilaa ollaan menossa.

Silloin kun on kasteluaika, kaappaan puut kainalooni ja käytän niitä kodinhoitohuoneen lavuaarissa. Spa-hetkeen kuuluu kolminkertainen vesiupotus, eli lasken ruukut täyteen vettä, odottelen sen liruvan läpi ja toistan toimenpiteen pari kertaa. Ei minulla ole hajuakaan, onko tämä oliivipuille oikea vai väärä kastelutapa, mutta käytäntö näyttää toimivan ainakin näiden yksilöiden kanssa.

Luulen, että syy siihen, miksi en ole onnistunut aikaisempien oliivipuideni kanssa, on ollut eittämättä tuo valoseikka. Entisessä kodissamme ei nimittäin ollut samalla tavalla etelään ja länteen antavia ikkunoita, joten oliivipuilta puuttui yksinkertaisesti selviytymiseen tarvittava valo. Tämä antaa itselleni letkeän synninpäästön; aikaisemmat puukuolemat eivät ilmeisesti sittenkään mene kokonaan toimimattoman viherpeukaloni piikkiin.

Nopealla haravoinnilla löysin nämä postaukset, joissa olen käsitellyt edellisiä puutapauksia:

Pikku kuutonen

Nro 5 olohuoneessa 

Tässä muuten tuo sama musta meriheinäkori, "pikkuisen" mustempana.

Voi härregud tuota auringon haalistusvoimaa!

Oliivipuu Tanskasta

Oliivipuun talvikoti

Etsi niin löydät

Onnea ja myötätuulta toivon itselleni puiden kanssa tästäkin eteenpäin.

Ehkäpä saamme juhlia vielä kolmevuotissynttäreitäkin! :)

Ystävyys on voimavara

”Miten menee?”

”Ootko kohta kotona, jos soitellaan?”

Näiden lumien aikana olen useamman kerran seisahtunut ällistelemään, millaisia jalokiviä elämä on ripotellut lähelleni. Ystäviä, joille pystyn kertomaan kaikesta kaiken. Naisia, jotka keskellä viikkoa kyselevät, miten menee. Jakavat tavallisia arkikuulumisia, mutta ovat herkällä korvalla ottautumassa syvälliseenkin mietevaihtoon. Myös naisia, keiden kanssa yhteyttä pidetään harvemmin, mutta sitäkin syväluotaavammin. Niitä, ketkä iloitsevat mukana elämän käänteistä ja kiroavat myrskyjä puolestani.

Näille ihmisille pystyn olemaan puhtaasti se minä, joka olen. Ilman varauksellisuutta tai pelkoa vääränlaisista sanoista. Se on hengästyttävän huikeaa ja osaan arvostaa vallitsevaa tilannetta määrättömästi. Hyvien ystävien olemassaolo on voimavara, joka on kantanut tänä talvena poikkeuksellisen paljon. Kunpa osaisin olla edes papanan verran yhtä hyvä ystävä itse!

Mitä ihaninta ystävänpäivää! ♥