30.5.2021

Toukokuun kuulumisia

Kevät on luiskahtanut ohi hiljaisemmassa bloggaustahdissa. Huomaan, että tieto blogiportaalista lähtemisestä on vaikuttanut oman pääni sisällä, vaikka varsinaisia konkreettisia muutoksia se ei juuri tuottanutkaan. Maaliskuusta lähtien (jolloin tieto portaaliasioista tuli) on mielessä kiertänyt vähän lannistunutkin ajatus siitä, että kuka tänne muka enää löytää perille. Että miksi innostua postauksen tekemisestä, kun vaivannäköön verrattuna se ei enää tavoita samanlaista yleisöä kuin ennen. 

Nyt päätin katkaista tuon mentaalikierteen, sillä olisihan tuo vallan typerää jättää rakas harrastus pelkkien tilastoasioiden vuoksi. Luvassa siis sekalaisia kuulumisia menneeltä kuukaudelta!

Toukokuu on tarjoillut upeita auringonlaskuja. Tämän postauksen kuvat ovat eräältä illalta, kun lehti ei ollut vielä puhjennut koivuihin. Näin voimakkaat sävyt ovat tehneet minusta taas yöpaitahihhulin, joka juoksee iltaisin kameran ja koiran kanssa rantamättäille. Mikä parasta, itikoista ei ole vielä ollut riesaa.

Minulla oli toukokuulle suuria hommasuunnitelmia, mutta niiden toteutus on venynyt ja kariutunut yksi toisensa perään. Tässä vaiheessa piti olla jo terassit valtattuna, ikkunat pestynä ja autokatos maalattuna, mutta kaikki nuo hommat odottavat vielä tekijäänsä. Kylmät kelit ja massiivinen siitepölykausi ovat osaltaan toimineet jarruna, mutta toisaalta olen ollut liian väsynyt tarttumaan mihinkään pitkäkestoista puhtia vaativaan puuhaan.

Päättyvä kouluvuosi on ollut itselleni henkisesti raskas ja on ärsyttänyt huomata, miten paljon se on vaikuttanut omaan olotilaani ja jaksamiseeni. Välillä olen ollut itselleni suunnattoman vihainenkin siitä, etten ole pystynyt rajaamaan ajatuskuormaa pois kotimaailmasta. Stressi on ilmennyt tänä keväänä ihan fyysisinäkin oireina enkä ole kyennyt purkamaan sitä oikein millään tavalla. Viikonloput eivät ole riittäneet työviikosta palautumiseen enää pitkään aikaan.

Se, mihin olen kyennyt, on ollut pihaistutusten ja uusien katealueiden värkkäily. Niitä on voinut tehdä vähitellen pienissä pätkissä. Lisäksi olen vähä vähältä korjaillut mökin terassia uuteen uskoon, joka ei routaeristyksistä huolimatta kestänyt menneen talven pakkasia.

Valoa toukokuuhun ovat antaneet minilomalta tuntunut helatorstai pidennettyine viikonloppuineen sekä muutamat sosiaaliset kohtaamiset ja kahvittelut. Ystävilläni on ollut useampia kivoja kuulumisia kerrottavana ja niistä olen ollut heidän puolestaan vilpittömän iloinen. On mahtavaa päästä seuraamaan sivusta toisten onnistumisia!

Miehen kanssa teimme helatorstaina miniroadtripin Nilsiään ja Tahkolle. Se irroitti mukavasti mieltä ja sovimmekin, että pyrimme heti kesäloman alkaessa kehittelemään jotain tekemistä eri maisemissa. Mies ahkeroi toukokuun alussa opinnäytetyönsä pakettiin ja kulunut kuukausi on ollut sikäli kiva, että hänen ei ole tarvinnut enää uurastaa iltoja tietokoneella. Telkkariosaston kannalta teimme jotain yllättävää ja hurahdimme katsomaan yhdessä BB:tä. 

Olkkarissa meillä on ollut meneillään reaaliaikainen lintulive, kun olemme seuranneet takapihalla olevien linnunpönttöjen tilannetta. Kiinnitimme kuun alussa pihapiiriin kolme uutta pönttöä testataksemme, olisiko niillä mitään vaikutusta itikoiden määrään. Nyt näyttää siltä, että olemme ehkä saaneet yhden kirjosieppopesueen naapuriksemme. Jännittävää!

On sanomattakin selvää, että odotan kesälomaa kuin kuuta nousevaa. Samalla pelottaa, pystynkö irtautumaan koulumaailmasta siten kuin pitäisi. Aamukammassa on päiviä jäljellä vielä kuusi kappaletta ja toivon, että viimeinen viikko auttaisi tavalla tai toisella kesään laskeutumisessa. Ainakin sääennuste lupaa hyvää!


24.4.2021

Jatkan matkaani yksin

Elämässä on erilaisia matkoja. Matkat alkavat, päättyvät ja vaihtavat suuntaa - niin myös blogimaailmassa. Minun matkani Indiedaysin kanssa päättyy nyt huhtikuun lopussa ja sama ratkaisu on ilmeisesti edessä monella muullakin pienemmällä bloggaajalla. Jos haluat lukea tämän reissun alkuajatuksista vuodelta 2014, olen postannut niistä täällä.

Seitsemään vuoteen blogiportaalin alla on mahtunut kaikenlaista. Tärkeimpinä hetkinä koen alkuvuosien bloggaajatapahtumat Helsingissä. Ne olivat ihanan yhteisöllisiä ja tapahtumarikkaita viikonloppuja! Postauksia noilta ajoilta on useampia, kurkkaa vaikkapa nämä:

Indiedays-viikonlopun koontia

Täältä tullaan - Indiedays Bloggers' Inspiration Day

Terveisiä Helsingin kattojen yltä!

Juhlista kotiin

Paluu pippaloihin 

Timanttisimpana asiana Indiedaysin alla oli ehdottomasti Syhinä-blogin Syhi, jonka kanssa ystävystyimme blogiskenen myötä. Voih, tässähän meinaa ihan herkistyä kaikkia yhteisiä hetkiä muistellessa! Reunion voisi olla vielä joskus ihana toteuttaa.

Sittemmin tapahtumarintamalla on hiljentynyt ja lähestulkoon kaikki tuon ajan blogisiskot ovat tainneet lopettaa bloggaamisen kokonaan. Päivitykset ovat siirtyneet Instagramiin. Tämän vuoksi Indiedaysin yhteisö ei ole enää useampaan vuoteen ollut merkittävässä roolissa omissa blogihommissani. Matkan erkaantuminen tuntuu luonnolliselta.

Yksi konkreettinen hyöty portaalista on kuitenkin ollut: oma landing-sivu. Facebook ja Instagram boikotoivat jostain syystä blogspot-päätteistä osoitettani (eivät anna jakaa kkorkalainen.blogspot.com -linkkiä), joten Indiedaysin sivun kautta on ollut helppo ohjata lukijat blogin äärelle. Nyt täytyy funtsia, kuinka hoidan linkkaamisen jatkossa. Todennäköisesti teen vain uuden ländärin itse.


Siispä: jos haluat jatkossa käydä lueskelemassa blogiani, et löydä sitä enää Indiedaysin kautta. Tässä tapoja, joilla löydät Korkalaisen jatkossa:

  • Blogin osoite kkorkalainen.blogspot.com ei muutu, joten löydät postaukset jatkossakin alkuperäisestä osoitteesta.
  • Myös googlaamalla pääsee perille, jolloin pelkkä "Korkalainen" toimii hakusanana.
  • Minulla on Facebookissa oma sivu, jonne linkkailen aina uudet postaukset. Voit ottaa halutessasi sen seurantaan. Sivu löytyy täältä.
  • Instagramista löydyn nimimerkillä _korkalainen_.

 

Kiitos, että olet siellä! Matka jatkuu tästä eteenpäin yksin, mutta ei yksinäisenä.



7.3.2021

Dear diary, tältä näytti tuiki tavallinen viikkoni

Moikku! Tänään ajattelin postata erilaisella tulokulmalla kuin yleensä: nyt aiheena ei ole kotiaiheita eikä elämään liittyviä pohdiskeluita, vaan my week -aiheinen koonti menneestä viikosta. Miltä näyttää tuiki tavallinen viikko meikäläisen elämästä? Näitä on aina hauska lukea muiden blogeista, joten here we go, tässä päiväkirjamainen kurkkaus minun elämääni - sunnuntaista sunnuntaihin.

Sunnuntai 28.2.

Vapaapäivän aamu alkoi perinteiseen tapaan rauhallisilla aamukahveilla pedissä. Olimme aikaisemmin pohdiskelleet, mitä tekisimme viikon päästä koittavalla hiihtolomalla ja tänä aamuna minä sen keksin! Mehän nikkaroisimme rungon talosaunan lauteille! Mies innostui ideasta myös, joten lukitsimme suunnitelman.

Kahvitteluiden jälkeen kirjoitin valmiiksi sängynpäätyä käsittelevän blogipostauksen ja julkaisin sen. Kuvat olin ottanut ja käsitellyt jo aikaisemmin. Sen jälkeen käytin puolistuntisen Blawhin tuotekuvien ottamiseen. Kuvailin muistikortille muutamia erilaisia otoksia kaunokirjoitusoppaasta sekä Puff-julisteesta. Aamu oli valoisa, joten nyt ei tarvinnut ährätä olosuhteiden kanssa.

Puoliltapäivin kipaisin Armaksen kanssa lenkille, jossa kului tavalliseen tapaan tunteroinen. Toivoin, että lenkin jälkeen pääsisin lapion kanssa huiskimaan autokatoksen katolta tippuneet lumet (olin varma, että lumet tulisivat alas hetkellä millä hyvänsä), mutta eihän sieltä vielä mitään tippunut maahan.

Lapioinnin sijaan sporttailin hetkisen vielä sisällä ja imuroin huushollin läpi. Sen jälkeen laitoin meille päiväkahvin tippumaan ja avasin telkun kuten aina kahvittelun merkeissä... Ja voi ei! Olimme missanneet miesten parisprintin kokonaan! Harmitti, mutta onneksi pääsimme edes jälkilöylyille.

Auringon laskiessa poljimme polun mökiltä rantaan ja teimme sinne nuotion. Paistoimme makkaraa ja huokailimme taivaalla leiskuneille väreille. Oli kaunista. Näkymää halkoi lentokoneen vana, joka loisti pinkkinä maiseman keskellä. Selvitimme, mikä lento oli kyseessä; Air Indian lento San Franciscosta Bengaluruun.

Illan pimetessä käytin hetkisen aikaa Blawhin lähetysten pakkailuun ja sen jälkeen kipaisin ulkoporealtaaseen iltaporeisiin.

Maanantai 1.3.

Maaliskuun ensimmäinen päivä tuntui jostain syystä tosi helpottavalta. Ihanaa, että on virallisesti kevät! Työviikko starttasi neutraaleissa merkeissä, joskin pikkuisen jo loma horisontissa. Arkena herään aina kuudelta ja yritän olla työpaikalla 7.40, viimeistään 7.45. Tämä aikaikkuna sallii suhteellisen rauhalliset aamutoimet - työaamujeni kohokohta on laittautumisten jälkeen hipsiä vielä hetkeksi petiin ja hörppiä toinen kupillinen kahvia aamu-uutisia katsellen (ekan kupillisen vedän laittautumisten lomassa).

Työpäivän päätteeksi sovin kahvitreffeistä kollegan kanssa ja siitä tuli kiva fiilis. Kotipihaan ajaessani vastassa oli ulkona sekä mies ja koira, jotka olivat lapioimassa niitä autokatoksen päältä rytisseitä lumia. Hiukan olin kateellinen, että mies pääsi lapioimaan lumet, kun itse niitä niin kovasti odotin. :') Ei vaan, hyvä että lapioi. Itsellänihän hommassa oli taka-ajatuksena päästä tekemään särmät polkulinjat, sillä myös lumityöt on tehtävä selkeästi! Luotin kuitenkin siihen, että mies haldaa homman. Hän teki urakan etätöidensä tauolla.

Me suuntasimme Armaksen kanssa lenkille. Sen jälkeen hörpin päiväkahvit ja nollasin oloa hetkisen. Viiden maissa pakottauduin lyhyille päiväunille ja niistä herätin itseni lämpimällä kaakaolla. Tänä vuonna en ole saanut iltaisin itsestäni mitään irti, jos en vedä työpäivien jälkeen minitirsoja. Niiden myötä on helpompi startata omille vapaa-ajan hommille.

Alkuilta kului webinaarissa, jonka aiheena oli Instagram-markkinointi. Olen tykästynyt näihin pieniin oppihetkiin, sillä niistä jää aina uusia ajatuksia käteen. Yritänkin säännöllisesti löytää ja osallistua omia mielenkiinnonkohteitani koskeviin webinaareihin.

Koulutuksen jälkeen harjasin Armaksen turkin ja leikkasin pojun kynnet. Operaatio otti aikaa puolisentoista tuntia. Tavallisesti harjailen Armasta kahden-kolmen viikon välein. Vaikka turkki on iso, ei se vaadi mahdotonta huoltamista. 

Sitten kävimme tekemässä pienen iltalenkin. Tähtitaivas oli upean kirkas ja ihastelin sitä melkein koko matkan niska kenossa. Kotiin päästyäni ajattelin, että rätkäisenpä ottaa parit tähtikuvat järjestelmäkameralla. Virittelin jalustan takapihalle ja säätelin umpimähkään kameran asetuksia, ja räps. Heh, juu ei. En ole aiemmin harrastanut pimeäkuvausta ja näyttää siltä, että asiaan pitää oikeasti perehtyä. Akku loppui, joten tälle illalle en kolmea kuvaa enempää ehtinyt kokeilemaan.

Illan kähmässä pakkailin taas hetkisen Blawhin lähetyksiä ja sen jälkeen sukelsin iltaporeisiin (no, en oikeasti sukeltanut). 
 
Tiistai 2.3.

Aamutoimet ja töihin. Tänään nousi pintaan turhautumisen tunteita ja huomasin, että on tietynlaisen rajanvedon aika.

Iltapäivä noudatti rutiinikaavaa: lenkki, päiväkahvi, tirsat, kaakao. Kun aloin tokenemaan after work -koomastani, tein Blawhille tietokonehommia - kuvien ja tekstien käsittelyä. Pakkailin myös hiukan lähetyksiä.

Muistin, että porealtaan pinta on keikkunut jo tovin liian alhaalla ja kiikutin siihen kanisterilla 60 litraa uutta vettä. Täyttötarve tässä vaihteessa vuodenkiertoa on tavallinen, sillä talven aikana vedenpinta vajuu käytön mukana. Pakkaskaudella en vaihda altaaseen uutta vettä, vaan vasta huhtikuun lämpimämmillä keleillä.

Iltalenkille en jaksanut, kykenin vain lorvailemaan ja leikittämään Armasta. Mietiskelimme miehen kanssa, mitä muuta tekisimme hiihtolomalla kuin saunanikkarointia. Miehellä on ohjelmassa opinnäytetyön puurtamista (opiskelee työn ohessa), mikä pitää huomioida yhteisiä tekemisiä haarukoidessa. Emme oikein päässeet ajatuksista konkreettisiin ideoihin.

Iltaporeissa kävin tänäänkin. Niiden jälkeen missasin revontulet. Minun oli tarkoitus päivystää taivasnäkymiä, mutta unohdin.

Keskiviikko 3.3.

Aamutoimet ja töihin. Tiedossa oli pidempi työpäivä, joten vein Armaksen aamulla vanhemmilleni hoitoon. Koululla työkaverit intoilivat suksista ja minä seurasin touhua huvittuneena sivusta. Itse olen hiihtänyt edellisen kerran vuonna 2012 ja sanotaanko näin, että silloinkin vain pakosta. Opin, että kun hiihtäjä seisoo paikoillaan, suksien keskiosan alta pitäisi mahtua liukumaan paperi. Siis että suksen keskikohta ei saisi koskettaa maahan - aivan uutta tietoa! Opin myös sen, että pito perustuu siihen, että suksi alkaa pitää silloin kun hiihtäjän paino laskeutuu toiselle sukselle (ja tällöin se keskikohta - eli pitovoiteen alue - painuu maahan). Wou, tuntuu että maailmankuvani laajeni rykäyksellä. :D

Armas oli päässyt tänään jo hoidossa lenkille, joten yhteisille reippailuille ei ollut tarvetta. Päiväkahvien jälkeen oli ärsyttävän väsyttävä ja viluinen olo. Joidenkin koulupäivien jälkeen minulla on toisinaan niin uupunut vointi, että silmämunat tuntuvat muljahtelevan ympäri väsymyksestä. Tällaisina hetkinä leiskahtaa välillä jopa viha työelämää ja koulumaailmaa kohtaan: miksi hemmetissä sen pitää imeä minusta kaikki mehut?

Yritin ottaa päiväunet, mutta en saanut unta. Tuskastutti. Vääntäydyin hakemaan puuvarastosta puita ja lämmitin takkaa. Olo koheni vähän ja yritin etsiä netistä järjestelmäkameralle ohjeita, joilla saisi kuvattua revontulia. Tänä iltana muistaisin olla kytiksellä.

Pyörittelin brainstormia Blawhille, eli ideoin erilaisia sisällöntuottamiseen liittyviä aiheita. Sen jälkeen pakottauduin pienelle iltalenkille. Iltaporeet olivat ohjelmassa tänäänkin. Niiden jälkeen yritin päivystää revontulia, mutta ei niitä sitten loppujen lopuksi näkynytkään.

Torstai 4.3.

Aamutoimien jälkeen vein Armaksen tänäänkin hoitoon. Normipäivän päätteeksi ohjelmassa oli kaksi näytön arviointikeskustelua; minun luokassani oli edellisviikolla koulunkäynninohjaajaopiskelija, jonka näytöt purimme. Samaan aikaan olisi ollut tiimipalaveri, mutta siihen en ehtinyt. Näitä pidempiä päiviä on vähän miten sattuu. Normaalisti opetustunnit kestävät iltapäivisin kahteen saakka ja niiden jälkeen voi olla vaikka sun mitä: perheneuvolan palavereita, opekokouksia, oppilashuoltoryhmän kokouksia, arviointikeskusteluja, HOJKS-palavereita, psykologitapaamisia, tiimipalavereita, yksilöllisiä oppilashuoltotapaamisia tai vaikkapa lastensuojelullisia palavereita. Palkkaa näistä ei saa yhtäkään senttiä lisää (palkka määräytyy opetustuntien perusteella), ne vain kuuluvat hommaan.

Ehdin töistä hakemaan Armasta vanhempieni telkun äärelle juuri, kun Suomen naisten viestistä oli meneillään viimeinen kierros. Olipa hauska päästä hihkumaan äidin kanssa viimeisiä metrejä ja tuulettamaan pronssia!

Armasta ei tarvinnut lenkittää tänäänkään, joten pääsin kotona suorilla mitalikahvien keittoon. Niiden jälkeen sain otettua nopeat tirsat. Miehellä oli etäpäivä, joten ehdimme yhdessä tsillailemaan hetkisen. Loppuiltana ei ollut ohjelmassa Blawhia eikä poreita, vaan tein puolikkaan viikkosiivouksen. Pyyhin siis pölyt ja pinnat, seuraavalla päivälle jäi enää lattioiden siivoaminen. Olen viimeisen vuoden aikana tykästynyt tähän puolikkaaseen viikkosiivoustapaan: kun yhtenä päivänä tekee toisen puoliskon ja seuraavana toisen, ei urakka tunnu kumpanakaan päivänä liian työläältä.

Perjantai 5.3.

Aamutoimet, töihin ja LOMALLE! Oli ihana startata päivä, kun aamu oli valoisa. Seitsemän jälkeen taivaalla mollotti komea puolikuu ja yritin ottaa siitä nopeasti kuvaa. Minulla ei kuitenkaan ole sellaista objektiivia, jolla saisin vedettyä tarpeeksi lähelle, joten melko tihruksi jäi otos.

Töissä kyselin kollegoilta vinkkejä Rautavaaran retkikohteista. Täällä on yksi jos toinenkin hieno paikka, missä voisi reippailla loman aikana. Itse olen näistä kuitenkin luvattoman huonosti kartalla! Yritin painaa ideoita muistiin, jos ottaisimme jonkin kohteen lomaohjelmaan.

Kotiuduttuani lähdimme Armaksen kanssa heti lenkille. Sää oli ihanan aurinkoinen ja se vaikutti mielialaan humpsauttamalla. Lenkin jälkeen tein viikkosiivouksen loppuun, eli imuroin ja pesin lattiat. Ehdin saada homman valmiiksi juuri ennen miesten viestiä. Sitä katsellessa keittelin samalla päiväkahvit.

Hiihtolähetyksen jälkeen hetki lörsöilyä, sitten päikyt. Unilta herättyäni lähdin Armaksen kanssa koululle. Vaikka loma alkoi, piti käydä vielä monistelemassa isot monisteniput äidinkielen testejä. Ne on aikataulutettu loman jälkeen pidettäväksi ja halusin, ettei nippujen monistaminen painaisi mielessä koko lomaa. Papereita oli käsiteltävänä niin paljon, ettei niitä mitenkään pystynyt pyörittelemään kopiokoneessa normipäivien aikana. Hommaan meni kaikkinensa puolitoista tuntia.

Illalla en tehnyt Blawhin hommia enkä poreillut. Värkkäsin paksupohjaisen jauhelihapitsan lomamätöksi ja sananmukaisesti mätin sitä antaumuksella. :) Meillä alkoi Armaksen kanssa viikonloppu kahdestaan, kun miehellä se vierähtää Iisalmessa.

Lauantai 6.3.

Heräsin puoli yhdeksältä siihen, että Armas tuijotti minua sängynlaidan takaa. Nauratti. Ohjelmassa oli piiiiiiiitkät aamukahvit loman kunniaksi. Vanhempani toivat koiransa Timin meille hoitoon, joten kävin kupposten lomassa ottamassa sen ovelta vastaan. Peiton alla seurasin telkun kotiohjelmia, seikkailin somessa ja selvittelin autokatoksen ränniasioita. Mielessä pyöri myös Lilla Beth -projekti, kuten lähes jokaisena muunakin päivänä. Vinkkasin tästä blogissa jo yli vuosi sitten, mutta en vieläkään ole saanut konkretisoitua sitä ajatusta pidemmälle. Ajatuksissa hanke kuitenkin on, well indeed! Toivottavasti saisin tämän vuoden puolella tehtyä käytännönkin peliliikkeitä pelkkien innostuneiden aikomusten sijaan.

Aamupalaa en yleensä tankkaa raskaasti, mutta tänään lämmitin eilistä pitsaa. Lomaspesiaalia. Sängystä tapahtui äkkilähtö kello 12.15, kun tajusin että naisten 30 kilometrin kisa alkaa reilun tunnin päästä. Halusin ehtiä koirien kanssa lenkille ennen sitä, joten kamppeet niskaan ja ulos. Sieltä ehdittiin nippanappa takaisin.

Kisaa katsellessa ja kahvitellessa ilmoittauduin samalla ensi viikolla järjestettävään webinaariin. Sen aiheena oli digibisnestä ja -lanseeraamista koskevat asiat. Ilta kului päämäärättömästi haahuillessa ja pikkuhommia tehden: soittelin pianoa, tein vähän Blawhin hommia, kastelin kasveja, maalasin oliivipuun riisikorin takaisin mustaksi (oli haalistunut todella paljon) ja kartoitin ruuvivarastot lauderunkoja varten.

Loppuillasta vähän ärsytti, kun tuntui, etten ollut saanut mitään järjellistä aikaiseksi. Vaikka tiesin, että loma on tarpeen aloittaa vättöillen, tuntui päivä jokseenkin laimealta. Kirosin lumimyräkkää, joka näytti kasvattavan kinoksia silmissä. Yritin ulkoiluttaa Armasta omassa pihassa ja kotitien lähipätkällä, mutta eihän siitä tullut maailmanlopun viimassa yhtään mitään.

Sunnuntai 7.3. eli tänään

Tänä aamuna herätyskello herätti 8.30. Ehdin kahvitella pedissä noin tunnin, sitten piti kipaista puoleksi tunniksi ulos lumitöihin. Minulla oli alkamassa webinaari kymmeneltä, joten halusin ehtiä lumien putsaukseen ennen sitä. Työntelin etuterassin, etupihan reunan ja autokatoksen edustan kolalla auki, jotta myöhemmin traktorilla linkoamaan tuleva isäni sinkauttaisi myös kyseisten alueiden lumet pöpelikköön. Sen verran kiirus tuli, että urakan päätteeksi suu maistui vereltä ja sydän pamppaili rinnasta ulos. :')

Webinaari johon osallistuin, käsitteli asuntosijoittamista. Se kesti puolitoista tuntia, jonka jälkeen aloin kirjoitella tätä blogipostausta. Kirjoitin myös valmiiksi kauppalistan miehelle, joka käy tänään kotiin tullessaan Prismasta viikon ostokset. Kyttäsin jälleen kelloa, jotta ehdin lähteä lenkille ajoissa ennen miesten 50 kilometrin kisaa.

Äsken katselin (dramaattisen) hiihtolähetyksen loppuun ja keittelin samalla päiväkahvit. Olen viimeistellyt tätä tekstiä samalla ja kohta painaisen postauksen julkiseksi. Myöhemmin ohjelmassa on ainakin lumitöitä takapihalla sekä jonkin verran Blawhin hommia. Luulen, että lämmitämme tänään saunaa mökillä - löylyilta on aina mukavan erilaista tekemistä täällä kotiympyröissä.



Sellainen viikko meikäläisellä. Kuten huomaatte, kahvittelut ja lenkit rytmittävät viikkoani huvittavan paljon... Mutta minä nautin siitä! :) Ne ovat juuri sellaisia tuiki tavallisia arjen kohokohtia, joita kaipaan. Blawhin hommat puolestaan antavat tietynlaista tavoitteellista tekemistä, josta pidän. Tällä viikolla myös MM-hiihdot toivat oman värinsä viikko-ohjelmaan.

Huomasin, etten kirjannut minkään päivän kohdalle myöhäisen illan kuulumisia - varmaankin siksi, että ne toistavat joka ikinen ilta samaa kaavaa. Meillä on tavoitteena olla iltapalalla ja pedissä noin kello 21 kieppeillä. Se toteutui tällä viikon seurantapätkällä joka ilta. Arki-iltaisin katsomme telkusta esimerkiksi Rillit huurussa -jaksoja, viikonloppuisin vähän sitä sun tätä. Työpäiviä vasten takaraja nukkumaanmenolle on kello 23, viikonloppuna sitten suunnilleen puoliltaöin.

Mikäli lyhyitä kohtaamisia vanhempieni kanssa ei lasketa, ei minulla ollut vapaa-ajalla sosiaalisia kontakteja ollenkaan. Muutamana iltana viestittelin ystävieni kanssa, mutta ketään en nähnyt livenä. Livenäkemiset ovat kyllä harvinaista herkkua, sillä edellisen kerran olen tainnut harrastaa kyläilyä tammikuussa.

Vaikka arki rullaa kotiympyröissä mutkattomasti, huomasin tällä viikolla ajattelevani useamman kerran kulttuurimenoja... Kunpa pääsisi teatteriin, keikoille, tapahtumiin tai vaikkapa ex tempore -kaupunkilomalle! Toivon kovasti, että kesän kynnyksellä pääsisimme viimein aktivoitumaan menojen kanssa.

Niin tai näin, kevät etenee ja kesä lähenee. Nyt rupean odottelemaan miestä kauppakasseineen kotiin.

Kivaa sunnuntaita ja erinomaista lomaa muillekin lomaviikkonsa aloittaneille!



28.2.2021

DIY: Sängynpääty

Siinä se vihdoinkin on! Olen viimeiset kolme vuotta pompsautellut puheenaiheissa sängynpäädyn tekemistä ja viimein sain punnerrettua projektin suunnitelmista konkretiaan.

Tarkoitus oli tehdä pääty samalla idealla kuin aikaisemmin Iisalmessakin: seinään maalaamalla ja kehykset listoittamalla. Tällä kertaa musta väri tuntui liian voimakkaalta, sillä makuuhuoneessa on jo musta lipasto ja kaappi. Toisaalta musta ei olisi ollut harmoninen valinta siitäkään syystä, että makkari sijaitsee (vaalean) keittiön vieressä ja kontrasti olisi muodostunut huonenäkymien välillä turhan kovaksi. Päädyin harmaaseen, jota löytyi valmiina jämämaalipurkeista.



Ja tadaa, siinä se nyt on, enkä voisi olla tyytyväisempi. Seinälamput ovat ne samat Ikean Hektarit, jotka meillä oli käytössä Iisalmessakin. Lamput odottelivat tätä hetkeä varastossa kesästä 2017 lähtien, jolloin muutimme kaupungista pois. Iisalmessa suihkin maalata lamput valkoisiksi. Nyt halusin, että ne olisivat samaa sävyä sängynpäädyn kanssa, joten pensselöin nekin harmaaksi.

Pimeällä lamppujen antama valokeila on käytännöllinen, mutta myös äärimmäisen tunnelmallinen. Tykkään kovasti, että nyt makkarinkin valaistusasiat ovat sillä tolalla kuin niiden alunperin pitikin olla. Aikaisemminhan meillä toimi iltavalona minun yöpöydälläni nököttänyt työpöydän lamppu.




Materiaalikustannuksia sängynpäädyn tekemisestä ei syntynyt ollenkaan, sillä kaikki tarvikkeet löytyivät meiltä valmiina. Rakennusajalta jäi listoja ja maaleja yli niin paljon, että niillä tekisi vielä monta kymmentä uutta päätyä lisää. :') Oma hommansa oli toki seuloa läpi mökin parvavaraston materiaaliniput ja miettiä, millaisia listoja käyttäisin. Päädyin tällaisiin leveisiin, mutta jouduin niiden takia kittaushommiin: listojen takapuoli oli urallinen, joten päätyjen kohdalta nuo urat piti kitata umpeen.

Laskin, että ajallisesti sängynpäädyn tekemiseen kului kahdeksan tuntia. Tuo aika piti sisällään

  • tarvikkeiden ja työvälineiden etsimisen (listat, maali, kitti, proput, ruuvit, naulat, pensselit, maalitela, saha yms.)
  • mittojen selvittämisen, mittaamisen ja ääriviivojen piirtämisen
  • seinän pesemisen
  • pistorasian ja lattian suojaamisen
  • listojen kittaamisen ja sahaamisen
  • lamppujen, listojen ja seinän maalamisen 2-3 kertaan kutakin
  • lamppupaikkojen mittaamisen ja lamppujen kiinnittämisen
  • viimeistelymaalaukset
  • loppusiivouksen.

Päädyn mittojen päättäminen otti aikaa, sillä olisin halunnut tarkistaa, millaisilla senteillä toteutin aikaisemman version. Muistin, että olin vastannut Iisalmen sängynpäädyn leveys- ja korkeuslukemat jonkin blogipostauksen kommenttilaatikkoon, mutta en enää millään löytänyt oikeaa postausta. Oli sitten lopulta päätettävä uudet lukemat: korkeutta tällä on nyt 160 cm ja leveyttä 260 cm.

Leveyttä halusin venyttää reilusti, jotta ukin tekemät penkit jäisivät maalatun alueen sisäpuolelle. Nämä yöpöytäjakkarat ovat itselleni muuten todella tärkeitä ja on hankala kuvitella, että luopuisin niistä koskaan.




Itse tykkään siitä, miten sängynpääty luo koko huoneelle ryhtiä. Tulee hotellimainen fiilis. Näin jälkikäteen voisi kysellä itseltään, että miksi ihmeessä en tarttunut hommaan aikaisemmin... Mutta en kysy. Nyt oli oikeasti ensimmäisen kerran sellainen olo, ettei ollut mitään muuta mielessä tai työlistalla. Priorisointia - sitähän kaikki on. Nyt nautin onnellisena siitä, että sain sängynpäädyn valmiiksi ja että siitä tuli juuri sellainen kuin piti. Ja hei, DIY-idean saa varastaa enemmän kuin mielellään: tällaisen sängynpäädyn tekeminen on oikeasti superhelppoa ja edullista.

Hyvää helmikuun viimeistä päivää, maaliskuuhun siirtyminen tarkoittaa kevään koittamista!


Lue myös:

Petipuuhia

DIY: Sängynpääty

K ♥ P

21.2.2021

Elätkö elämääsi siten, että se tekee sinut onnelliseksi?

Let's face it. Kenenkään elämä ei ole täydellistä, mutta useimmilla se on tavallisen onnellista. Kaikki eivät kuitenkaan tunnista ja tunne onnea, vaikka peruspalikat olisivatkin ihan hyvin. Jos sinulta kysyttäisiin, oletko onnellinen, mitä vastaisit?


Tämä kysymys poikii siitä, kun havahduin oman onnellisuuteni äärelle jokunen aika sitten. Huomasin nimittäin, että oma oloni on tuntunut yhtäjaksoisen onnelliselta jo todella pitkään, erityisesti viimeisimmän vuoden ajan. Kun menneisyydestä löytyy sellainenkin vuosi, jolloin ollut vaikea tavoittaa onnea edes muutamaksi ohikiitäväksi minuutiksi, tuntuu nykyinen olotila siihen verrattuna lottovoitolta. Mutta enpä ihmettele, on tämän eteen saanut helkatisti ponnistellakin.

Kaikilla on elämässään omat vastoinkäymisensä ja jollain tapaa haluan ajatella, että niillä on tarkoituksensa. Välillä elämä on mustaa ja noina jaksoina on luonnollista, ettei onnen tunteella revitellä. Tämän postauksen pointti ei olekaan hampaat irvessä etsiä onnellisuutta silloin, kun olosuhteet ovat siihen epäsuotuisat, vaan haluan keskittyä nyt siihen, kuinka tuntea onnea tavallisen tasaisesta elämästä.

Postasin vähän päälle pari vuotta sitten arjen pyrkimyksistä, kuten siitä, kuinka ottautua tarkemmin arjen rutiinihetkiin. Tuolloin kirjoitin näin: 

Olen pyrkinyt sellaiseen sisäiseen puheeseen, joka nostaa positiivisia ajatuksia esille ihan niistä arjen tavallisimmistakin sekunneista. Käytännössä saatan esimerkiksi iloita itsekseni lempikahvikupista, kauniista kelistä, Armaksen aktiivisuudesta tai vaikkapa kotipuitteista. Olennaista tämän tavan toteuttamisessa ovat ihan konkreettiset, äänettömät vuorosanat. Aloitan aina mielessäni kommentin sanoilla "Voi vitsit, kun..." ja lisään perään sen asian, mikä sillä hetkellä on kivaa. Arkiset kiitollisuudenaiheet lipuvat ainakin minulta ohi, jos en niitä oikeasti sanallista ja ihastele.

Sisäisen puheen lisäksi olen myös yrittänyt tietoisesti uppoutua hetkiin: tarkkailla ja havainnoida niitä rauhallisemmin, keskittyä senaikaiseen ilman hötkyilyä kellosta ja seuraavasta tekemisestä. 

Tässä kiteytyy oikeastaan koko onnellisuuskäsitykseni ydin: kun tekee havaintoja pienistäkin ihanista asioista ja sanoittaa niitä itselleen, huomaa elämässään sikapaljon hyvää. Hetkiin uppoutumalla tavoittaa rutosti enemmän onnellisuudenaiheita kuin hötkyilemällä niistä eteenpäin.

On hauskaa huomata, että tuo vanhan postauksen sisältö on muodostunut pysyväksi ohjenuorakseni. Uskoisinkin, että kun jotain ajatuskaavaa harjoittaa tarpeeksi pitkään, siitä muodostuu tapa.


Vaikka en koskaan ole pitänyt itseäni luontoihmisenä sanan perinteisessä merkityksessä, koen erityisesti luonnon tarjoamat elämykset merkittävästi onnellisuuttani lisäävinä asioina: ovathan nyt vaan auringonsäteet, kimaltavat lumihiutaleet, jylhät maisemat, upeat taivaanrannan värit, ensimmäiset hiirenkorvat, kesätuulessa huojuvat laineet ja vaikkapa joutsenten laulu jotain niin upeaa, että niiden äärelle pysähtyessä pakahtuu.

Sittemmin olen harjaantunut kokemaan onnellisuutta myös niistä kaikista arkisimmista asioista: astianpesukoneen tyhjentämisestä, pyykkihuollosta ja jopa lumitöistä. Jotta nämä synnyttäisivät positiivisia tuntemuksia, on näkökulma pitänyt kääntää suorittamisesta puuhasteluun. Nuo kun eivät ole elämän pakollista pahaa, vaan osa kokonaisvaltaista elämää - sellaisia hetkiä, joihin keskittymällä kokee elävänsä vielä enemmän. (Poikkeus: viemärin puhdistamisesta en ole onnistunut vielä löytämään onnen tuntemuksia!) Luonnehdin tätä itselleni ysärilaiffiksi, sillä jostain syystä minulla on sellainen mielikuva, että ysärillä tavallinen elämä oli elämää isolla E:llä.

Koen sisäisen positiivisen puheen ja hetkien äärelle pysähtymisen oman onnellisuuteni ydintekijöinä, mutta niiden lisäksi on vielä eräs merkittävä asia, jonka lopettaminen on lisännyt hyvinvointia. Nimittäin tuskailusta luopuminen. Kun aikaisemmin manailin vaikkapa lattialle levinneitä kaurahiutaleita, särkynyttä peiliä, epäonnistunutta nikkarointia taikka auton yllättävää huoltotarvetta, enää en tee niin. Ja se on kuulkaas asia, joka on todella lisännyt onnellisuutta arjessa! Nykyisin ensisijainen reagointitapani on tuskailun sijaan jokin näistä: 1) "Jaahas", 2) "Hupsista", 3) "Vai sillä lailla". Eli negatiivisten tuntemusten sijaan totean ja tarkastelen asiaa neutraalisti.

Syy, miksi aloin kiinnittää omaan tuskailuuni huomiota, kumpusi muista ihmisistä. Kiinnitin huomiota tuskailijoihin ja huomasin ahdistuvani heidän läheisuudessään. Mietin useat kerrat sivusilmällä, miksi tuskailla jonkin paskantärkeän asian vuoksi, kun juttu itsessään ei ollut tuskailun arvoinen? Miksi kiihdyttää itseään turhanpäiten - saati luoda ympärillä oleville ihmisille ikävää oloa? Tämä oli ponsi, joka laittoi työstämään omaa suhtautumistani arkisiin sattumuksiin. Opin ajattelemaan, että arjessa kökkeleiden asioiden määrä on vakio. Kun ei koko ajan odota myötätuulta, on paljon helpompi hyväksyä se, että kaikki ei aina mene nappiin. Se on ihan normaalia.

Jos tuskailu kuuluu repertuaariisi, suosittelen lopettamaan. Siinä helpottuu niin oma kuin lähimmäistesikin olo.

Siinä siis kolme olennaisinta tekijää (siis myönteinen sisäinen puhe, hetkien äärelle pysähtyminen ja tuskailun lopettaminen), jotka omalla kohdallani ovat merkittävästi vaikuttaneet onnellisuuden kokemiseen. Näiden lisäksi näen tietyt ylimääräiset kommervenkit onnea lisäävinä ainesosina. Tässä niihin muutama ohjemuotoinen tienviitta:

  • Liiku. 
  • Heitä kiire pöpelikköön jopa silloin, kun se tuntuu mahdottomalta.
  • Kehittele arkeen silloin tällöin valopilkkuja; siis sellaisia tekemisiä, jotka jollakin tavalla poikkeavat perusmoodista. Tämän postauksen kuvat ovat yhdestä valopilkusta, jonka järjestimme viime viikon sunnuntaina: kävimme reippailemassa paikallisella näköalapaikalla ja ihastelimme tykkylunta.
  • Hyväksy vastoinkäymiset ja negatiiviset asiat. Välillä on huonoja päiviä ja väsyneitä fiiliksiä, mutta parhaiten niistä pääsee yli kohtaamalla tuntemukset ja rypemällä niissä hetkisen verran. Myös onnellinen ihminen välillä itkee, uuvahtaa, ahdistuu, mököttää ja riitelee - niin ikään nämä asiat kuuluvat tavallisen hyvään elämään.
  • Vähennä älylaittaiden käyttämistä ja keksi muuta tekemistä, vaikkapa sitten ihan "vain" keskustelua perheenjäsenten kanssa.
  • Anna anteeksi, vaikkei sinulta kukaan sitä pyytäisikään.
  • Puolusta itseäsi. 
  • Yritä ymmärtää muita. Se ei ehkä aina onnistu, mutta ainakin lieventää tunnereaktioita.
  • Älä vertaa itseäsi kehenkään muuhun. Meillä kaikilla on ihan omat ja erilaiset taustatarinamme, eikä yhdenkään polku syy- ja seuraussuhteineen ole samanlainen kuin kenelläkään muulla. Jos johonkin on tarpeen verrata, tee se korkeintaan menneisyyden itseesi peilaten.
  • Kehittele sopivankokoisia tavoitteita ja asioita, joista innostut.
  • Valitse taistelusi. Punnitse ajatuksella ja voimavarojasi säästellen, mihin kaikkeen höyrällät mukaan.
  • Älä kanna kohtuutonta tunnelastia. Voit olla myötätuntoinen ottamatta harteillesi toisen ihmisen taakkaa.
  • Siedä ponnistelua. Kaikki asiat eivät toteudu helpolla.
  • Uskalla sanoa ei.
  • Tarvittaessa unohda nämä ja kaikki muut onnellisuusvinkit. Onnellisuutta ei voi suorittaa, se on tapa elää.

Koen, että onnellisuudessa on pitkälti kyse siitä, kuinka sanoittaa ja katsoo omaa elämäänsä. Se on suhtautumistapa, jota voi opetella.

Onnellisia ajatuksia uuteen viikkoon!


Lue myös:

Arjen pyrkimyksiä

20 x to do vuonna 2020

14.2.2021

Olipa kerran suojakilpi nimeltä hymy

Elettiin 90-lukua, kun serkkuni meni naimisiin. Olin tuolloin itse ala-asteikäinen. Häät juhlittiin Muuruveden Kivennavalla ja jostain syystä tapahtumasta on jäänyt monia eläväisiä muistoja mieleen. Lienee olleen pikkutytön vinkkelistä hyvät pippalot!

Kun meidän perheemme teki lähtöä juhlista kotiin, kävimme kättelemässä morsiusparin vanhempineen. Myös me lapset osallistuimme kättelyrundiin: reipas kädenpuristus, suora katsekontakti, kiitossanat ja empimätön hymy olivat jo tuolloin peruskauraa, mihin meidät oli pienestä pitäen kasvatettu.

Muistan varmasti ikuisesti hetken, kun morsiamen isä tarttui käteeni, muttei päästänytkään siitä irti. Hämmennyin ja aluksi hieman säikähdinkin, mutta sitten hän sanoi pöydän yli kurkotellen: "Pidä tuo aina. Lupaa minulle, että pidät tuon aina!" Virnistin takaisin: "Minä lupaan!" vaikka oikeasti en tajunnut hölkäsen pöläystäkään, mitä minun piti luvata.

Autoon päästyämme kysyin sitten takapenkillä istuessani, mitä tuo tilanne mahtoi tarkoittaa. Äiti totesi: "Hän varmaan tarkoitti hymyäsi". Muistan, miten mietin tuota koko kotimatkan. Jostain syystä hetki porautui jonnekin todella syvälle sisimpääni ja tätäkin kirjoittaessani tietynlainen vahva tunne nousee edelleen pintaan. Joku huomasi minun hymyni ja piti sitä vaalimisen arvoisena. Se koskettaa, en tiedä miksi.

Tuosta hetkestä alkaen aloin pitää hymyä tietoisesti omana juttunani. Minulle muodostui todella vahvaksi ohjenuoraksi se, että ihmisten kanssa toimiessa hymyillään. Aina, hyvässä ja pahassa.


Kun olin kuudennella luokalla, huomasin käyttäväni hymyä suojakilpenä. Oli kevät vuonna 2000, kun mummoni naapuri soitti minun puhelimeeni - hänellä oli asiaa vanhemmilleni ja numeroni oli ensimmäinen, joka oli sattunut mummon kotoa löytymään. Mummo oli löytynyt elottomana keittiöstään ja meille tuli kauhunsekainen hoppu kiirehtiä paikalle.

Olimme eteisessä, kun äitini lopetti puhelun ja kertoi tilanteen vakavuudesta. Ja mitä tein minä? Hymyilin! Reaktio ei ollut missään määrin tahdonalainen eikä minua todellakaan oikeasti hymyilyttänyt, mutta kehoni reagoi ikävään tilanteeseen hymyilemällä. Muistan, miten käännyin naulakkoa kohti, hieroin kädellä poskiani ja koitin saada ilmeen sulamaan. Sainhan minä, ja oikea hätä pääsi sen jälkeen valloilleen, mutta säikähdin omaa reaktiotani todella paljon.

Olin jo sen ikäinen, että osasin nopeasti analysoida syyn hymylleni: olin tottunut käyttämään sitä suojakilpenä niin monessa eri tilanteessa, että se tuli automaattisesti myös mummon menehtyessä. Ärsytti, että reaktio oli niin vahva ja vieläpä silloin, kun en olisi sitä missään nimessä halunnut.

Tuon huomion jälkeen osasin jatkossa tiedostaa hymyni kumpuamista eikä se enää päässyt yllättämään väärissä paikoissa. Suojakilpenä käytin sitä kuitenkin yhä enemmän ja enemmän ja nuorena aikuisena koin sen jopa tavaramerkikseni ihmisiä kohdatessa. Minähän hymyilen, tilanteessa kuin tilanteessa. Sain (ja saan edelleen) sympaattisia kommentteja hymyilemisestäni.

Kolmenkympin lähestyessä kävi sitten klassisesti ja moni asia muljahti omassa päässä eri vinkkeliin. Opettelin ulos hymystäni ja aloin näyttää negatiivisiakin tunteita ulkopuolisten ihmisten edessä. Ja nimenomaan niiden ulkopuolisten, sillä kotiolojahan tämä hymyjuttu ei ollenkaan koske - kotona olen osannut kyllä aina murottaa. :') 

No mutta. Vaikka itse koin voimaantuvani hymyni laskemisesta, ei se kuitenkaan tehnyt hyvää. Tietynlaiset ihmiset kun ovat petoeläimiä, joille alaspäin olevat suupielet ovat kuin mehukas veritippa, kutsu aterialle. Kaikki eivät tunne empatiaa, vaan saavat lisää vettä myllyyn toisen ihmisen pahasta mielestä. Havaitsin, että mitä enemmän uskallan aukaista itseäni, sitä enemmän minulta lähtee mattoa jalkojen alta. Niinpä päätin jälleen suojella itseäni.

Nyt olen siinä tilanteessa, että mielestäni minulla on järkevä balanssi hymyni kanssa. Käytän sitä mahdollisimman paljon, mutta tunnistan henkilöt ja tilanteet, milloin voi (ja kannattaa) laskea suojakilpeä.

Paitsi että hymy on minulle turvamuuri, on se sitäkin enemmän tapa olla kohtelias ja huomioiva. Mielestäni jokainen tyyppi (paitsi ne muutamat kökkömönkijäiset) ansaitsee tulla kohdatuksi hymyllä - jos ei leveällä sellaisella, niin edes hyväntahtoisella katseella.


Instan puolella hieman jo sanailinkin tästä aiheesta ja listasin syitä, mihin kaikkeen hymystä on. Alustuksena toimi viikko, joka ei töissä tuonut eteen kaikista helpoimpia tilanteita. Havaitsin kuitenkin tuolloin, että yksi tietty lääke toimi moneen erilaiseen kohtaamiseen ja mikäpä muukaan troppi se olisi ollut kuin hymy. Mikä valtava voima sillä onkaan!

Hymy pystyy niin moneen:


❣️ sillä pystyy hiljaisesti osoittamaan, että toinen on tullut hyväksytyksi ja huomatuksi

❣️ se kertoo, että toisen läsnäolo on ilon ja hymyn aihe

❣️ sen avulla pystyy keventämään jännittävän ja jopa pelottavan tilanteen kevyemmäksi

❣️ se tarttuu kuin haukotus

❣️ se suojaa

❣️ sen avulla voi myötäelää monenlaisia hetkiä

❣️ sillä voi luoda mielihyvää, joka lievittää ahdistusta

❣️ se lisää luottamusta ja rentoutta

❣️ sen avulla luodaan yhteenkuuluvuuden tunnetta 

❣️ se parantaa oloa

❣️ sen avulla elämä tuntuu mielekkäämmältä ja onnellisemmalta

❣️ ja mikä ihaninta, hymyily on täysin ilmaista.


Toivottavasti olet saanut hymyillä tänään jollekin ja toivottavasti olet puolestaan saanut hymyn joltakulta! Kaiken varalta, tässä sinulle sellainen virtuaalisesti: 🙂❤️

Ihanaa ystävänpäivää!

 

7.2.2021

Kurkistus vaatehuoneeseen

Meiltä löytyy vielä muutamia tiloja, joita en ole blogissa tarkemmin käsitellyt. Yksi niistä on vaatehuone, jonka mainitsin ohimennen kolme vuotta sitten, tässä kodinhoitohuonetta koskevassa postauksessa. Viime viikolla minimalistisista aiheista turistessa tuli kuitenkin mieleeni, että vaatesäilytys voisi olla kiva jatkumo edelliseen. Joten, kurkataanpa siis Armaksen johdolla tähänkin tilaan.



Vaatehuone sijaitsee kodinhoitohuoneen ja makuuhuoneen välissä siten, että liukuovien kautta pystyy kulkemaan tilasta toiseen. Talon pohjakuvaan värjäsin huoneen sinertävänharmaaksi, niin pystytte paremmin hahmottamaan sen paikkaa. Neliöitä tässä on mukavasti, 4,3.



Alunperin minulla oli ajatuksena, että kehittelisimme tänne suuret, kasapäin tavaroita ja vaatteita imevät hyllyjärjestelmät. Vuosien edetessä olen kuitenkin hoksannut, että kun niitä tavaravuoria ei ole, ei ole mitään tarvetta massiivisille säilytysinstallaatioillekaan. Ei ainakaan nyt.

Vuosi sitten muistin yhtäkkiä, että meiltähän löytyy käyttämättömänä pari Ikean mustaa rekkiä. Jännityksellä kasasin ne ja kokeilin paikoilleen - jes, pituus mätsäsi loistavasti vaatehuoneen syvyyssenttien kanssa! Rekit sopivat täydellisesti liukuovien kupeeseen ja keskelle jää hyvin pyörähtelytilaa. Tuli aika mukava fiilis, kun vaatesäilytys sai uusia tuulia ihan yllättäen ja ilmaiseksi, vanhoja tarvikkeita hyödyntämällä.

Rekit ovat his and her, eli toinen on minulle, toinen miehelle. Käytännössä ne on pyhitetty paremmille arkivaatteille; niille, joita käytämme töissä ja ihmisten ilmoilla. Itse tykkään tästä ratkaisusta todella paljon. Rekin etuosaan on kiva kasata viikon työasut eikä aamuisin tarvitse enää kuluttaa minuutteja sen miettimiseen, mitä laittaisi päällensä. Kun kaikki mieluisat vaatteet ovat näkösällä, on helpompi hahmottaa vaihtoehtoja. Välillä jopa tuntuu, että tepastelen privaatissa vaatekaupassa. :')

Kotivaatteet ja vähemmällä käytöllä olevat asut meillä sijaitsevat edelleen kodinhoitohuoneen liukuoven takana. Siellä pari hyllytasoa on pyhitetty vaatteille, yksi lakanoille ja pyyhkeille, sekä yksi tyynyille ja varapeitoille. Sanoisin, että tekstiilien säilytys toimii nyt optimaalisesti.


Huoneen toisella laidalla on pari seinäkoukkua meikäläisen urheilukamppeille. Niiden lisäksi nurkassa nököttää pari rullaa pikkumattoja. Oikeasti minulla on mattosäilytys mökin parvella, mutta pari pienempää yksilöä tarvitaan arjen pyörityksessä varamatoiksi. Joku pikkumatto on aina kuukausittain pesussa ja sen kuivumisajaksi täytyy olla aina varakappale reservissä, jotta mattotilanne pysyy balanssissa Armaksen liukkaiden tassujen alla.

Irtaallaan töröttävät pötkylät eivät ole olleet optimaalisin vaihtoehto, sillä ne tupsahtelevat silloin tällöin pitkälleen. Nyt kuitenkin näitä kuvia katsoessani muistin, että minullahan on pihavarastossa eräs valkoinen tynnyri, jonka voisi pestä matoille karsinaksi. Se taitaisi sopia kokonsa ja ulkonäkönsä puolesta tähän hommaan hyvin. Otetaanpa projektiksi.

Yleensä pidämme makuuhuoneen puoleista liukuovea kiinni ja kodarin puoleista auki. Tämä tapa on muotoutunut oikeastaan siksi, ettei telkun kajo näkyisi etupihan puolelle ja yleisellä tiellä liikkuville. Liukuovien käyttö on yksi tapa rajata taloa julkiseen ja yksityiseen puoleen, mikä on ollut kantava ajatus koko pohjakuvassa.



Luulen, että vaatehuone tulee säilymään tulevaisuudessakin tällaisenaan. Korkeintaan pari seinäkoukkua on ilmestymässä lisää. Jos oikein keksimällä keksisin päivitystarpeita, saattaisin mitoittaa tuohon penkkiseinustalle peiliovellisen, korkean kaapin. Vaan elelläänhän taas kolme vuotta eteenpäin ja palataan asiaan sitten.

 

 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...