DIY: Mökkisaunan lauteet

Olipa kerran rantamökki, jonka saunaa tehtiin pitkään ja hartaudella. Syystäkin, sillä psyykkisiä ja ajallisia resursseja piti säästellä tärkeämpiä prioriteetteja varten. Vaan valmistuipa se viimein, kun oikein jaksoi taapertaa vähitellen vaiheesta toiseen. Eikä aikaakaan mennyt lopulta kuin kolmisen vuotta! Sen pituinen se.

Tämä tarinatiivistelmä kertoo meidän mökistämme, jonka sauna sai loppufiksauksensa viime viikonloppuna. Nyt siellä ei ole enää mitään keskeneräistä, joten on aika postailla laudekuvia. Pieni kertaus mökin vaiheista lienee aluksi kuitenkin paikallaan.

Mökkiraksa meillä alkoi syksyllä 2016 ja se valmistui tuvan ja pesuhuoneen osalta juhannuksen 2017 jälkeen. Tuona suvena porhalsimme jo tehdä päätalon pohjia, joten aikaa, resursseja ja jaksamista ei ollut enää edistää mökin saunaa eteenpäin. Pinnat olivat kyllä jo valmiita, mutta lauteet ja kiuas puuttuivat. Muutimme Iisalmen talosta mökkiin heinäkuussa 2017 ja saunaa tarvittiin varastotilana, siksikään kiirettä sen jatkamiseen ei ollut.

Keskeneräisyydestä huolimatta laudevisio oli malliltaan ja materiaaleiltaan alusta alkaen selvä. Niin runko kuin lauteetkin oli tarkoitus tehdä mökkiraksalta ylijääneestä puutavarasta. Tätä suunnitelmaa avusti eteenpäin isäni, joka kävi nikkaroimassa alalauteiden rungon loppukesällä 2017. Runko sai odotella sellaisenaan vuoden. 

 

Kesällä 2018 jatkoin lauteiden tekemistä pätkimällä ja hiomalla kaiken lauteisiin tulevan puutavaran. Laudat olivat päässeet harmaantumaan pressun alle taapeloituna parin vuoden ajan, joten hiomisessa oli hirveä homma. Työstin suurimman osan laudoista käsin, loppusuoralla sähköhiomakoneella. Käpälät menivät välillä julmetun kipeiksi. Kokoamistakin muistan aloitelleeni, mutta se taisi tyssätä kiireellisempien askareiden vuoksi. Esimerkiksi mökkiterassin portaiden tekeminen ajoi nikkarointilistalla laudehommien ohi. (Totuuden nimissä, taisin vähän myös kimpaantua puutteellisiin puuntyöstövälineisiin ja haistatin hetkeksi pitkät koko lauderaksalle.)

Kesälomalla 2019 innostuin tekemään lauteet loppuun, kun olin päivittänyt välinevarastoa paremmalle tolalle. Kokonaisuuden rakentelu oli mukavaa puuhaa ja valmiille lauteille kapuaminen himputin palkitseva hetki. I did it, minä itse! Itsenäinen tekeminen oli minulle tärkeä periaate, minkä vuoksi miehellä olikin kurkkimiskielto saunaan koko kesäkuun ajan. :')

Lauteiden kustannus jäi oikeasti todella pieneksi, sillä ruuvitarpeet, runkojen jalkatassut ja pintakäsittelyaine olivat ainoat rautakaupasta hankittu kuluerä. Nuo laudepuut oli rakennusfirma tilannut meille aluksi mökkiparven lattiamateriaaliksi, mutta ne olivatkin vääränlaisia - lautojen pitikin olla ohuempaa ja pontattua. Satsia ei kuitenkaan tarvinnut lähetellä pois, vaan se jäi suoraan ylijäämätavaraksi. Ja mitä loistavinta laudemateriaalia paksu kuusipuu onkaan! Pinta on käsitelty värittömällä saunasuojalla ja se sointuu kauniisti yhteen pikimustien seinien kanssa. Seinät ovat koneellisesti valmistettua kuusipaneelia, joka jäljittelee piiluhirttä. Seinäpinnat on käsitelty niin ikään saunasuojalla, mutta mustalla sävyllä.

Lauteet ovat purettavat, eli niiden välistä ja alta pääsee tarpeen mukaan siivoilemaan. Nostettavia palikoita ovat yläpenkit, alalauteiden ylätasot ja eturitilät sekä portaat. Tämän lego-efektin toteuttaminen oli itselleni tärkeä missio.

Lauteiden muoto on iso L-kirjain ja niille mahtuu väljästi kuusi ihmistä saunomaan. Tiukemmin survottuna mahtuisi enemmänkin. Miehen kanssa kaksistaan saunoessamme sovimme molemmat pötköttelemään omilla sektoreillamme.

Lauteiden valmistumisen jälkeen värkkälimme viime syksyn ajan vielä kiukaan asentamisen kanssa. Otti aikansa tehdä siihen ensipoltot, kytkeä komeus hormiin, tiivistellä röörit, tehdä metalliset peitelevyt ja asennella lyhyt jatkopala piippuun. Kiuashommat saimme valmiiksi joululomalla ja taisipa olla Tapaninpäivä 2019 kun saunoimme mökissä ensimmäisen kerran.

Jo vuosia sitten oli selvää, että talolle asennellaan sähkökiuas ja rantamökkiin on saatava puinen versio. Onhan se työläämpi niin asennuksineen kuin käyttöineen, mutta tarjoaa vastapainona autenttista löylytunnelmaa.

Valmis sauna on avannut meille ihan uuden maailman, sillä jokainen saunailta tuntuu pieneltä retkeltä. Rätisevää tulta kuunnellessa on mukava oleskella mökin tuvassa ja viettää erilaista aikaa kuin päätalolla.

Saunan ikkunasta avautuu koko järvimaisema ja istumapaikasta riippuen voi katsastella joko eteläistä tai pohjoista suuntaa. Alimmassa kuvassa näkyvä mökkiterassi on kevään to do -listan kärkipäässä: valttaan sen heti kun kelit antavat myöten.

Ja niin, entäs sitten päätalon sauna? No, siellä on vähän sama lähtötilanne kuin mökissä, lauteet puuttuvat. Mutta se onkin jo eri tarina - toivottavasti palaan siihen vielä tämän vuoden puolella. :)

Hymyjä viikkoon!

Lue myös:
Raksalla tapahtuu - mökin runko pystytetty
Mökki edistyy
Mökkitupa

Pääsiäisterkut mökiltä

Eipä tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa korona-ajan mökkeilystä saati huolehtia Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin sisällä pysymisestä, kun mökkimatkan pituus on meillä neljäkymmentä askelta. Tänne huitaisee kolmessakymmenessä sekunnissa eikä polttoainekuluja tule. :')

Arvelin, että nyt pääsiäisenä voisi mökkeillä vaihtelun vuoksi tehostetummin. Itselläni on vapaapäiviksi aikataulutettu tietokonehommia ja niitä on sama tehdä täältä käsin. Talon WiFi-verkko yltää mökille hyvin.

Askartelin tänne kausikoristeita mustavalkoisten roiskemunien verran. Munat olin maalannut mustaksi jo pari vuotta sitten ja nyt roiskin niiden pintaan sormilla valkoista akryylimaalia. Risupesän väkersin muutaman rautalankapätkän avulla. Kokonaisuus sopii tuohon ukin tekemän penkin päähän söpösti.

Armaksen lempipuuhaa on päivystää mökin terassilla. Se töröttää ikkunoiden edessä kiltisti eikä lähde hortoilemaan muualle, vaikkei ulkona olisikaan ketään seurana (lue: komentamassa paikalleen). Toiseksi parasta koirapojan puuhaa on tutkia mökin lelukoria, sillä täällä on eri lelut kuin kotona talolla - uutuudenviehätys näyttää iskevän mökillä joka kerta. :D

Pääsiäiskelit ovat olleet tähän saakka huvittavia. Yhdessä hetkessä paistaa kirkas aurinko, toisessa sataa lunta, kolmannessa taivas pimenee pilviverhon alle ja neljännessä tuuli hujeltaa sietämättömästi. Säävaihtelut ovat olleet tavattoman nopeita. Toivon, että joku tulevista illoista olisi tyyni ja aurinkoinen, sillä haaveissa olisi testata Muurikan grillin toimivuutta. Olemme paistelleet sillä ruokaa edellisen kerran Iisalmessa kesällä 2016 ja sen jälkeen kokoonpano on ollut vain mökkiterassin komistuksena. Tai no, oli grillillä omat äksönihetkensä pari vuotta sitten syysmyrskyssä, kun se lensi puhurin voimasta alas terassilta. Jospa tuo kuitenkin olisi kunnossa ja paistelisi meille sekä nyt pääsiäisenä että kesäkauden mittaan useammat herkut. (Mikähän meitä on muuten aikaisempina kesinä viirannut, kun ollaan jätetty koko grilli unholaan?)

Olen kertonut tämän aiemminkin, mutta järvimaisema näyttää mökiltä erilaiselta kuin talolta katsottuna. Täältä näkymä on laajempi ja varsinkin auringonlaskun värisävyt hohtavat monta kertaa voimakkaammin. Aivan kuin olisi oikeasti pidemmän matkan päässä mökkeilemässä. Tutut joutsenet palasivat maisemiin jo pari viikkoa sitten ja kylläpä täytyy sanoa, että pitkäkaulojen äänekästä iltalentoa seuratessa tuntuu olo aika onnekkaalta. Täällä on hyvä olla.

Mukavaa pääsiäistä!

Lue myös:
Pääsiäisen kukat
Munamallit
Rautalankamunat

Kahvihuijaus

Kahvihiiri täällä hei! Palataanpas hetkeksi yhteen blogini kestoaiheista, sillä tarina saa nyt uutta jatkoa. Kahviin liittyvistä aiheista olen postaillut useasti, mutta olennaisin tämän juonen kannalta on vuonna 2014 julkaisemani teksti kahvittelun sudenkuopista. Tuolloin diagnosoin itselleni kahviin liittyvän yliherkkyyden ja kerroin, mitä kaikkea liika kahvinjuonti minulle aiheuttaa. Postaus laittoi kommenttiboksin vauhtiin ja kohtalontovereita löytyi runsaasti.

Tuolloin vasta peppuroin kahvioireiden kanssa ja haaveilin kyvystä rajoittaa jokapäiväisten kupposten määrää. Nyt kun elämää on takana vajaat kuusi vuotta enemmän, pystyn raportoimaan kofeiinivaellukseni etapeista ja kertomaan, kuinka olen saanut ratkaistua kutkuttavan kahvihampaan ja yliherkkyyden välisen tasapainon. Ratkaisuksi löytyi nimittäin varsin yksinkertainen vippaskonsti, vitsikkäästi sanottuna kahvihuijaus!

Kuusi vuotta sitten ongelmia aiheutti etenkin työpäivien aikainen kahviryypiskely. Tuosta tavasta sain vieroitettua itseni kolme vuotta sitten ja nykyisin hörpin töissä vain vettä. Kahvia en virka-aikana ole kaivannut enää ollenkaan ja ajatuskin siitä tuntuu nykyisin huonolta.

Kotona olen jo pitkään osannut rajata kahvikupit aamuihin ja iltapäiviin. Kuppi herättyä ja kuppi kahden jälkeen olisi kropalle sopiva määrä, mutta kahvihammas kaipaisi kahta mukillista molempiin ajankohtiin. Tässä onkin sitten ollut miettimisen paikka, kuinka ihmeessä saisin huijattua itselleni paremman kofeiininkeston. Kunnes sitten tajusin, että hetkonen, tuossa kofeiinimäärässähän minä voisinkin alkaa huijata!

Olen aikaisemmin testaillut kauppojen kofeiinitonta kahvivalikoimaa, joka on sanalla sanoen olematonta. Isoista marketeista löytyy nippanappa yksi kofeiiniton suodatinkahvivaihtoehto, joten makuversioita ei pysty juurikaan valikoimaan. Miehen kanssa olemme mieltyneet tummapaahtoiseen kahviin ja siihen verrattuna kofeiiniton kahvi maistuu haljulta. Aikaisemmin meidän lähimmästä Prismasta löytyi Cafe Hag -merkkistä kofeiinitonta kahvia ja sen maku ei ollut omaan mieleeni hyvä. Viime vuonna huomasin, että nuo Hagit oli heivattu hyllystä ja tilalle oli ilmestynyt rivi Jacobs Krönung -paketteja. Eikun testaamaan! Krönung paljastui maultaan paremmaksi ja lähipiirille sitä tarjotessani kukaan ei arvannut, ettei kupissa ollutkaan "oikeaa" kahvia.

Pelkästään Krönungia en keitä kuppeihini kuitenkaan edelleenkään, sillä näytän tarvitsevan tietyn kofeiinitujauksen kaksi kertaa päivässä. Tasapaino on löytynyt sekoittamalla samaan annokseen sekä tavallista kahvia että kofeiinitonta. Sopiva suhde on puolet ja puolet, eli lusikoin suodatinpussiin ensin normikahvia ja päälle kofeiinitonta. Kahvinkeitin sitten rupsuttelee tuon blendauksen pannuun, eikä mausta arvaisi annosteluvaiheen jippoa - tummapaahtoinen kahvi on sen verran vahvaa, että se peittää alleen aistimuksen kofeiinittomasta versiosta.

Tämä sekoituskikka on ratkaissut kahvivaivani oikeastaan kokonaan. Enää en kärsi hörpiskelyyn liittyneistä sydämentykytyksistä, ahdistuksesta, ajatushuuruista saati epämääräisen huonosta olosta. Silti saan edelleen nautiskella juuri sen määrän kupposia kuin mieli tekee. Loistoratkaisu, sallitulla huijausmenetelmällä!

Hymyjä viikkoon!

P.S. Hauska sattuma: luonnostelin tätä postausta viikonloppuna ja samalla Kulta Katriina alkoi mainostaa telkussa omaa kofeiinitonta Plus Relax -kahviaan. Uusi tuote on paahtoasteeltaan tumma, joten se voisi speksiensä puolesta sopia meille paremmin kuin hyvin. Seuraavalla kauppareissulla pitää kyllä syynätä Prisman hyllyt, olisiko paketteja eksynyt jo tännekin.

Lue myös:
Kahvittelun sudenkuopat
Vakavaa funtsintaa keittiössä
Mörönpersiissä

Introvertin elämä ei muuttunut – se sai lisäbuustia

Viime viikkoina on usealla ollut tarve pitää koronaa yllä puheissa ja postauksissa, mikä on luonnollista. Itse en ole k-sanaa somessa viljellyt tai kommentoinut, sillä olen ajatellut, ettei minulla ole aiheeseen sen kummempaa lisättävää. Todennäköisesti jatkan samalla moodilla jatkossakin, mutta teen linjasta poikkeuksen tämän postauksen verran. Sillä kyllä, ajatuksiahan aiheesta risteilee meillä jokaisella, julkistipa niitä tai ei. Ajattelin koota mietteitä ylös paitsi muistojälkien jättämiseksi, myös oman näkökulman ylöskirjaamiseksi. Tässäpä siis jokseenkin hajanaista ajatusvirtaa, lähinnä arkivaikutusten kannalta:

• Introvertin elämä ei muuttunut. Menneet viikot eivät ole vaikuttaneet omaan vapaa-aikaani juuri yhtään. Työhommat kylläkin mullistuivat etätöiden vuoksi, mutta niiden osalta voisi olla aineksia ihan erilliseenkin postaukseen. Virka-aikaa en siis taida nyt sen kummemmin käsitellä. Vapaa-aika ei kuitenkaan muuttunut mitenkään, sillä olen kotoillut ihan samalla tavalla aikaisemminkin.

• Lisäbuusti on tullut siitä, että tuohon kotoiluun on nyt paukkuja enemmän. Kun kouluarki on muuttunut etähommiksi, en ole enää työpäivien jälkeen niin ryyty kuin aiemmin. En, vaikka työpäivät ovat tällä hetkellä olleet pidempiä kuin normiopetuksessa. Kun ihmismassojen kohtaamisia ei ole, energiaa riittää paremmin iltaan asti. Eniten tämä on näkynyt liikuntamäärän lisääntymisenä: jaksan kiertää Armaksen kanssa pidempiä lenkkejä kuin aiemmin.

• Armakselle tämä tilanne on mannaa. Pojun ei tarvitse viettää päiviään yksin, vaan seura on koko ajan läsnä. Aluksi Armas oli hommasta vähän ihmeissään ja taisi hämmästellä aamupäivisin ilmenevää leikityksen puutetta, mutta nyt rutiini on löytynyt tässäkin asiassa. Pikkuinen tietää, että pääsee ulkoilemaan heti kun äipän tietokoneen kansi läsähtää iltapäivällä kiinni – siihen saakka koirapojan lukujärjestyksessä on tsillailua.

• Päivät ovat olleet kauniita ja iltaisin on saanut ihastella upeita auringonlaskuja. Olemme miehen ja Armaksen kanssa käyneet ammentamassa iltojen ihanuutta järvenjäällä niin paljon kuin mahdollista. On käyty rantakävelyillä, luisteltu, suksittu, heitelty keppiä ja pätkitty risuja. Plussaa on ollut tehdä noita asioita kolmistaan, kun mieheltä on peruttu jalisharkat ja palokunnan treenit.

• Tässä tilanteessa on etu asua meidän huudeillamme. On oma rantatontti, iso koti, saunamökki, erilaisia tekemisiä mahdollistava pihapiiri ja väljät liikkumisympäristöt. Matka tähän miljööseen on ollut vuosikausien taaperrus, systemaattisesti rakennettu päämäärä. Ilman luonteenomaista ja vahvaa kotoilutarvetta tähän ei varmasti olisi näin ponnekkaasti tullut pyrittyä. Nyt, kun elinpiiri pitää supistaa kodin rajalinjaan, tuo vuosikausien kotiprosessi tuntuu palkitsevammalta kuin koskaan aikaisemmin.

• Lisäbuustia introvertille tuo myös fiilis yhtenäiskulttuurista: kun kaikkien elämä luiskahti samantyyliseksi, luo se jollain hassulla tavalla tunnetta yhtenäisyydestä. Vähän kuin joulupyhinä, jolloin puuhastellaan samantyylisiä juttuja lähes joka kodissa.

• Itsekseni olen hämmästellyt sitä, miten paljon joiltakin ihmisiltä on peruuntunut vapaa-ajan menoja esimerkiksi yhden kuukauden ajalta. Kymmeniä! Jos minulla olisi vastaava määrä tekemisiä tai harrastuksia kalenterissa, olisin totaalisen puhki. Ihmetystä on aiheuttanut myös listaukset siitä, mitä kaikkea kotona voi tehdä. Ihan kuin kotona ei osattaisi olla. Yritän kuitenkin ymmärtää ihmisten reaktioita, sillä ehkä olisin itsekin ongelmissa ja apulistojen varassa, jos minut pakotettaisiin vastaavasti yhtäkkiseen sosiaaliseen aktiivisuuteen.

• Olen somevirrassa ihastellut sitä, miten ihmiset näyttävät viettävän nyt aikaa perheen kesken. Lasten kanssa vietetty aika on moninkertaistunut ja päiviin on keksitty suunniteltua ohjelmaa - sellaista, johon sähköiset laitteet eivät liity millään tavalla. On näkynyt videoita retkistä, pihapuuhista, majanrakennuksista, lukemis- ja leikkihetkistä, ruokailuista ja leipomisista, höpsöttelyistä ja ynnä muista yhteisistä touhuiluista. En tiedä tiedostavatko muut tätä, mutta tällä hetkellä kodeissa luodaan kasapäin muistoja!

• Peräkkäisessä hengenvedossa on pakko ilmaista myös huoli niistä perheistä, joissa asiat eivät ole hyvin. Onnellisesti touhuilevien ruokakuntien lisäksi löytyy joka kylästä myös sellaisia perheitä, joissa voi olla suuria haasteita joko yksilötasolla (niin vanhemmilla kuin lapsilla) tai koko perhedynamiikassa. Normiarjessa koulu ja muut yleiset toimijat ovat tärkeä lenkki tällaisten yksilöiden elämässä, tarvittu tuki ja elämän tasapainottaja. Nyt kun tuo lenkki on vetäisty suoraksi, voi monessa perheessä olla tukala olo. Toivon hartaasti, että voimavaroja riittäisi poikkeusoloissa selviämiseen ja tarvittaessa ulkopuolinen apu löytäisi perheisiin perille.

• 
  

• Pakon sanelema yksinäisyys voi tuntua järkyttävän pahalta. Yhtä lailla kuin joissakin kodeissa keksitään keinoja kestää oman perheen jatkuvaa läsnäoloa, toisten kotiovien takana ahdistutaan korvia huumaavasta hiljaisuudesta. Jos yksin oleminen ei ole oma valinta, se voi tuntua jopa fyysisenä kipuna tai paniikinomaisina ajatuksina. Kunpa jokainen yksinäinen keksisi keinot kestää tilannetta ja luovia siitä jollakin tavalla ulos. Kun ulkona liikkumista ei ole vielä kielletty, omana vinkkinä on lähteä reippailemaan. Ainakin minun lenkkireiteilläni syntyy säännöllisesti jonkinlaisia juttutuokioita ohikulkijoiden kanssa. Tai jos ei synny, jo muiden ihmisen näkeminen ohimennenkin voi lievittää tunnetta yksinolosta.

• Yrittäjien tilanne raastaa sydäntä. On aivan järkyttävää, että bisnes sulaa alta syystä, jolle ei itse mahda yhtään mitään. Minun sivutoimeeni tilanne ei ole vaikuttanut, sillä vetäydyin ystävänpäivän jälkeen suunnitellulle, hiljaiselle jaksolle. Olen työstänyt erästä uutta tuotetta, jonka osalta mietin nyt, missä vaiheessa se kannattaisi julkaista myyntiin. Periaatteessa se sopisi tähän kotoilujaksoon hyvin, mutta toisaalta – lanseeraus voi kaiken hässäkän keskellä upota verkon uppeluksiin. Tätä pitää vielä pohdiskella. Muiden yrittäjien puolesta toivon sydämeni pohjasta, että poikkeustila vaikutuksineen hujahtaisi nopeasti ohi.

• Se on varmaa, että FOMO-ilmiö on viime viikkoina lieventynyt. Kun missään ei tapahtu mitään, ei ole pelkoa ulkopuoliseksi jäämisestä.

• Haluan uskoa, että asenteissa ja arvoissa näkynee poikkeustilan jälkeen pysyvämpää muutosta. Itsestäänselvät asiat kun eivät sellaisia olekaan. Haaveilen, että tämä näkyy suurempana kotimaisten asioiden puoltamisena, perhearvojen korostumisena, eri ammattikuntien työn arvostamisena ja ymmärtämisenä, oman elämäntavan kyseenalaistamisena ja sitä myöten luonnon huomioimisena. Ylipäätään toivon, että ihmiset ovat tämän jälkeen henkisesti läheisempiä sekä hyväntahtoisempia kuin aikaisemmin. Aika näyttää.

Haleja!

Lue myös:

Terapiakuplat

Kodinhoitohuone

DIY: Pergola

Talo ja mökki järveltä kuvattuna

Täällä on viime viikkoina ollut useita kauniita talvipäiviä. Sellaisia, että tietä pitkin tehtyjen normilenkkien lisäksi on ollut pakko käydä nautiskelemassa auringosta järvelläkin. Rantatontin etuja on, että jääkannelle pääsee lähes suorilla takaovesta.

Meillä kävi vähän aikaa sitten ystäväpariskunta kylässä. Ennen kahvinkeittoa kävimme juoksuttamassa koiria jäällä ja kesken tassuvipinän ystäväni pysähtyi toteamaan, ettei olekaan nähnyt taloamme aikaisemmin tästä suunnasta.

Ja totta tosiaan, kuvakulma takapihalle on maalta ja järveltä erilainen. Kauempaa tontti hahmottuu eri tavalla ja myös rakennusten sijoittuminen suhteessa toisiinsa erottuu taka-askelten päästä selkeämmin. En ole kovinkaan paljoa kuvaillut taloa tästä kuvakulmasta, joten olihan sitä pinkaistava kameran kanssa pienelle räpsykierrokselle.

Postauksen kolmannesta kuvasta erottuu melko selkeästi, millaisen etäisyyden päässä vesiraja on sokkeleista. Rantatörmä nousee ylöspäin luonnollisen sopivasti, joten kevättulvat eivät ole nousseet tontille oikein nimeksikään - ei edes pari vuotta sitten tulvaennätyksen aikaankaan.

Korkeuseroa rakennuksilla on keskenään merkittävästi: talo asettuu yläpihalle ja mökki alapihalle. Niiden pohjat eivät ole luotisuorassa samaan suuntaan, vaan talosta katsellaan pari astetta enemmän etelään. Tämä siksi, ettei mökki asetu talolta näkyvän maiseman eteen. Kun mökki on tukevammin kääntyneenä länteen, siellä pääsee toisella tavalla paistattelemaan kesäiltojen auringonlaskuissa - kesäaikaan aurinko sukeltaa järven pohjoispäätyyn, minne mökkiterassilta on esteetön näkymä.

Talon takaterassin valttasin viime kesänä jo harmaaksi ja sama käsittely odottaa mökkiterassiakin, kunhan kevät etenee tarpeeksi pitkälle. Viime syksynä fiksailin mökkiterden alle kunnon routaeristeet, eikä runko ole enää tänä talvena mutkuillut (toisin kuin vuosi sitten). Jes, osasin. :')

Vähälumista rantaa katsellessa on huojentunut olo siitä, että saimme viime syyslomalla siivottua kaikki alueelta kaadetut risut ja tukit. Niiden ruokkoamiseen kului kolme täyspitkää päivää, vajaan neljän käsiparin työpanoksella. Tontin etelänurkalta aion ripsiä vielä jokusen pikkurisun pois töröttämästä, mutta tuleva kesä saadaan joka tapauksessa vastaanottaa taas askeleen verran valmiimmassa ympäristössä.

Takapihan kanssa on muita hommia tiedossa vielä rutkasti, mutta kaikkien niiden luettelemisen taidan säästää toiseen postaukseen. Sen kuitenkin totean, että odottelen uutta kasvukautta jo sormet syyhyten!

Tänään on ollut jälleen kaunis, mutta viimainen päivä. Puhurista huolimatta taidamme nyt lähteä vielä pienelle auringonlaskun jääkävelylle.

Aurinkoisia talvipäiviä!

Lue myös:

Mökin ulkosivu

Tonttihuudit

Ennenaikainen joululahja

"Sinä riität" on hevonkukkua

Ajelin kuukausi sitten kotiin Kajaanista. Takana oli hyvä koulutuspäivä. Jäisiä ja röpelöuraisia teitä liukastellessani laitoin pyörimään äänikirjan, Perttu Pölösen Tulevaisuuden lukujärjestyksen. Olin jo aloittanut opuksen aikaisemmin, joten jatkoin sen kuuntelemista jostain puolivälin kieppeiltä. Olin valinnut Pertun kirjan lukumateriaaliksi erääseen toiseen koulutukseen ja ajattelin, että kuunnelma olisi hyvä jatkumo oppipäivän annille.

Vaan vielä mitä. Mitä useampi kuunteluminuutti tuli täyteen, sitä äkäisemmäksi tulin. Viimein jossain Terrafamen ja Laakajärven välillä minun oli lätkäistävä sovellus kiinni. Nyt tuli mitta täyteen!

Tulevaisuuden lukujärjestyksen perusajatus on se, että maailma muuttuu kiihtyvällä vauhdilla. Kirjassa on listattu asioita, joissa meidän pitää kehittyä pärjätäksemme tulevaisuudessa. Tunnetilani stoppinappulaa hamuillessani ei niinkään kohdistunut kirjaan, vaan yleismaailmalliseen ajatukseen ja vaatimukseen jatkuvasta kehittymisestä. Nykyaikana ei mikään riitä! Et ole koskaan valmis, et tarpeeksi hyvä etkä varsinkaan tasapainoisen sopiva tuollaisenaan. Aina pitäisi mutatoitua paremmaksi, koska kehitys. Mikä pahinta, olemme luiskahtaneet hyväksymään tämän vaatimuksen ja pitämään sitä itsestäänselvänä osana elämää.

Olen tähän saakka suhtautunut muutosvaatimuksiin myönteisellä maalaisjärjellä, omat rajat tiedostaen ja hypetyksiä hymyllä seuraten. Nyt tuolla Kainuun takamailla kävi sama ilmiö kuin sipsipussin kanssa: tiettyyn määrään saakka annos on mielekästä napostella, mutta liika on liikaa. Kun annosraja ylittyy, makoisasta tulee ällöä.

Ristiriita hyvinvointipuheen ja muutosvaatimusten välillä on ilmeinen. Samalla kun hoetaan mantroja "Sinä riität" ja "Olet hyvä tuollaisenaan", etsitään epäkohtia ja kritisoidaan ihmisten ja asioiden nykyilmentymiä. Ei riitä, että yksilöt pyrkivät tuskanhiki otsallaan olemaan parhaita versioita itsestään, vaan muutostarpeita esitetään ulkopuolelta pelkästään itseisarvona. Armollisuutta itseä kohtaan toitetaan trendikkäästi, muttei muisteta ja osata toteuttaa sitä muita ihmisiä kohtaan. Yäk.

Luulen, että syy ilmiön suututtavuuteen on tuossa itseisarvossa. Kun kehitetään pelkästään kehittämisen vuoksi, ei osata arvostaa sitä, mikä on nykyisin hyvin. Fraasi "Ei korjata sitä mikä ei ole rikki" on käytetty, mutta pirun hyvä. Muutos on hyväksi ja tarpeen silloin, kun sillä korjataan jotain arvioitua ja ilmeistä epäkohtaa - ei silloin, kun joku juttu toimii optimaalisesti.

Muutosvaatimuksissa minua häiritsevät erityisesti yhden totuuden laumailmiöt. Keksitään jokin buumi, jota kumarretaan laput silmillä. Yritetään tunkea sitä osaksi kaikkea mahdollista ja jopa syyllistetään niitä, ketkä eivät lähde hypeen mukaan. Etenkin koulumaailmassa tällaisia villityksiä on vilissyt viime vuosina runsaasti, mikä on kummastuttanut melkoisesti. Thank god, omat lähikollegat ovat suhtautuneet niihin ammattitaitoisella harkintakyvyllä, perusrealiteettien pohjalta. Nykyaika vaatii kuitenkin poikkeuksellisen paljon sekä sisäisiä että ammatillisia voimavaroja puolustaa niitä asioita, jotka eivät ole rikki.

Asioiden rikki oleminen ei näytä olevan yksiselitteistä. Tarkoitan sitä, että jopa riittävän hyvin rullaavat, tavallisenkin hyvät asiat saatetaan nähdä korjaustarpeisina ja niistä väännetään jos minkälaista kehityspuhetta ja -vaatimusta. Tämä on ilmiö, jonka äärelle huomaan itse usein pysähtyväni. Siansaparo vieköön, tavallisen hyvän on riitettävä! Ajatus siitä, että koko ajan pitäisi tavoitella maksimisuoritusta ja tehdä muutostoimenpiteitä sitä varten, on kestämätön. Ei ihminen ja ihmismieli toimi niin. Kaipaan epäkohtien keksimisen sijaan puhetta kunnossa olevista ja turvallisen tasaisista asioista. Toimivien ja semihyvien juttujen huomaamista, pitkiäkin pysähtymispaikkoja ja välillä myös sen hyväksymistä, ettei kaikki ole täydellistä.

Toivoisin, että yhä useampi uskaltaisi kyseenalaistaa nykypäivän muutosvauhdin ja -vaatimuksen. Niin henkilökohtaisissa ominaisuuksissa, yhteiskunnassa kuin työelämässäkin. Se tosin vaatii riittävästi tiedostavuutta ja mittakaupalla itseluottamusta, että osaa paitsi havaita riittävän hyvät jutut, puhumattakaan niiden puolustamisesta. Itse yritän pyrkiä tähän kaikessa mahdollisessa ja kehittää jatkossa vain sellaista, mihin on todellinen tarve ja sisäinen motivaatio. Ei sillä, ettenkö olisi tehnyt niin tähänkin saakka - nyt tuntuu, että tuota viestiä on tarpeen kirjoittaa auki suuremmalla äänellä. Kehityskapina on siis julistettu ja pysähtymisen teesi vannottu!

Väitän, että ainakin nämä asiat tapahtuvat yleismaailmallisesti, kun sokea, hellittämätön ja ulkopuolinen muutosvaatimus sivuutetaan:

• Stressi pienenee ja tyytyväisyys kasvaa.
• Sisäinen motivaatio lisääntyy.
• Asiat tuntuvat valmiimmilta ja kokonaisemmilta.
• Keskittyminen olennaiseen parantuu.
• "Sinä riität" ei ole enää hevonkukkua, vaan totta.

...ja nyt kun mietin koko ajatusvyöryni ydinviestiä, on sen pääsisältö arvojen ja tavoitteiden downshiftaamisessa. Vaatimusten leppoistamisessa ja kohtuullistamisessa, joka termin määrittelyn mukaan johtaa turvallisuuden tunteeseen ja mielekkääseen elämään. Bring it on.

Rentoa viikkoa!